Julkaistua 856: Sodan pysyvimmät muistot

Maaliskuun Voiman mukana oli taas Häiriköt-liite (Ilta-Häiriköt extra), nimellä Kansa taisteli keskenään. Minulta oli tilattu siihen sisällissotamuistomerkkijuttu:

Sodan pysyvimmät muistot

Sota on aina tuottanut vaurautta joillekin tahoille. Hieman paradoksaalisesti yksi hyötyjä on ollut taide. Erityisesti kuvanveistäjät ovat päässeet tekemään runsaasti tiliä sodan varjolla.

Sisällissotamme tuotti sankaripatsaita ja -muistomerkkejä ympäri Suomea. Taidekriitikkona olen aina ollut kiinnostunut julkisesta taiteesta, mutta sotamuistomerkit ovat tässä suhteessa ongelmallinen alue. 

Julkinen taide muuttuu usein näkymättömäksi. Pysähdymme harvoin katsomaan kulkureittiemme veistoksia, vaikka olemmekin tietoisia niistä ja teemme niiden juurelle treffejäkin.

Sotamuistomerkit ovat taidemaailman puheissa marginaalia, kuin välttämätön paha. Tekijät ovat nimekkäitä, mutta heidän tuotantonsa jälkiarvioinneissa ei näillä patsailla koeta olevan kovinkaan suurta merkitystä. Suurinta osaa niistä on tapana ignoroida tai suorastaan halveksia – toki kohteliaan vaitonaisesti kuin yhteisellä sopimuksella. 

Silti sotien muistomerkit elävät edelleenkin melko voimakkaasti. Punaisten perilliset vievät seppeleitä punaisten muistomerkeille, valkoiset valkoisille. Puheita pidetään. Muistomerkit toimivat nimensä mukaisesti: niiden äärellä muistellaan. Muistan kun kerran kävin katsomassa Taisto Martiskaisen Kansalaissodan muistomerkkiä (1970) Taka-Töölössä. Rinteessä olevalla penkillä istui nainen lukemassa kirjaa. Menin viereen tupakalle nähdäkseni nimen. Se oli Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1932, suom. 1946), jossa sivuttiin voimakkaasti sisällissotaa. En ole järin tunteikas, mutta kyyneleet tulivat silmiini.

Taisto Martiskainen (1943–1982), Crescendo, 1970.

Oman lisänsä muistomerkkien arviointiin tuo se, että poliittiset rajalinjat ja intohimot ovat edelleenkin voimakkaita. Tunnistan tämän itsessänikin: olen umpivasemmistolainen punikin pojanpoika ja varmaankin siksi minun on vaikea katsella valkoisten muistomerkkejä silkkana taiteena. 

Näitä veistoksia kriittisesti taiteena arvioidessa yksi keskeinen seikka on aika, ja tässä suhteessa valkoiset muistomerkit jäävät selkeästi altavastaajan asemaan. Suurin osa valkoisista vapaussodan muistomerkeistä syntyi melko nopeasti, ja on selvää että ne ovat sitä kautta enemmän kuin samasta muotista valettuja – kuten kaikki toisen maailmansodan sankarimuistomerkit. Kaikissa vallitsee herooinen ja pönöttävä eetos, jossa laajemmalle tunnekirjolle tai taiteelle ominaiselle monitulkintaisuudelle ei ole sijaa. Vaikka vauhtia haettaisiinkin vanhemmasta taidehistoriasta, lähinnä antiikin maailmasta, on sanoma aina sama.

Enemmän taiteeksi luokiteltavia punaisten muistomerkkejä alettiin pystyttää paljon myöhemmin, mistä johtuen kulunut aika ja sen pohdinnat tulivat mukaan prosessiin paljon voimakkaammin. 

Elias Ilkka (1889–1968), Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten muistomerkki, 1920.

Aikaulottuvuus näkyy varsin hyvin Helsingissä. Valkoisten keskeinen seppelöintipaikka on Vanhassa kirkkopuistossa, kansan suussa ”Ruttopuistossa” sijaitseva kuvanveistäjä Elias Ilkan ja arkkitehti Erik Bryggmanin mustagraniittinen Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten sotilaiden muistomerkki, joka paljastettiin kilpailun jälkeen jo vuonna 1920. Paaden kahdella puolella olevat Ilkan reliefit eivät kerro Suomesta: ratsastavat nuorukaiset ja hevosiaan suitsista pitävät nuorukaiset vievät katsojan suoraan antiikin kreikkaan ja Parthenonille. Symboliikka viittaa ehkä itäistä vihollista vastaan taisteleviin läntisen etuvartion nuorukaisiin, Kreikassa vastassa oli Persia ja Suomessa analogisesti sosialistinen ja myöskin barbaariseksi joissain piireissä koettu itänaapuri. Taiteellisesta voimasta kertoo se, että keskusteltuani erään vanhemman taiteilijaystäväni kanssa muistomerkistä, hän ei muistanut tekijää eikä ollut koskaan edes huomannut paaden matalia reliefejä.

Punaisten keskeinen kukituspaikka Martiskaisen muistomerkki, erisnimeltään musiikkisanaston Crescendo (”voimistuen”). Osin abstrakti veistos sisältää kuin raskaasta muodosta vapaaksi pyrkiviä ihmishahmoja. Teos on frontaalinen, mutta Martiskainen on ratkaissut ongelman siten, että takapuolella pronssiin on kaiverrettu sitaatteja Maiju Lassilalta, Elmer Diktoniukselta ja Elvi Sinervolta. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että taiteellisesti veistos on kestänyt aikaa – monen taiteilijankin mielestä se tuntuu olevan hienoin vuoden 1918 muistomerkeistä. Tässä mielessä haastajaksi on noussut ehkä ainut selkeästi nykytaidetta edustava vuoden 1918 muistomerkki: Marja Kanervon Suomenlinnan vankileirin muistomerkki (2004). Miltei huomaamaton ympäristöteos muodostuu luonnonkalliosta, kivistä, sammaleesta ja vedestä sekä kaiverretuista vuosiluvuista. 

Marja Kanervo (s. 1958), Suomenlinnan vankileirin muistomerkki, 2004.Kuva: Helsingin taidemuseo HAM.

Itse asiassa juuri Kanervon teos sai symboliikkansa kautta minut miettimään myöhässä olevaa ehdotusta. Oikein harmittaa, että kukaan ei keksinyt juuri tälle satavuotisjuhlalle käynnistää mittavaa nykytaidekilpailua, jonka tuloksena olisi syntynyt aivan uudenlainen sisällissodan muistomerkki. Se ei olisi kaksinapainen, siinä ei olisi punaista puolta ja valkoista puolta erikseen. Siinä sovituksen henki olisi käytetyn tematiikan kautta erottamattomasti yhteen kietoutunut. Ehkä kokoonnumme vielä joskus sellaisessa paikassa kaikki yhdessä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa (?) taidekriitikko.

Julkista taidetta 75: Kiovassa kaatui Lenin

Taiteen symbolista voimaa on hyvä tarkastella aina silloin, kun levottomuus valtaa alaa. Leninin patsaita on kaaadettu varmaan aika paljon, ja tuorein tapahtui Ukrainan levottomuuksissa eilen, kun Kiovan Lenin kaadettiin, ja mielenosoittajat käyttivät myös moukareita kaadettuun patsaaseen:

Tässä Kiovan 1950-luvun Lenin vielä paikallaan:

Kuva: Robert Broadie.

Taiteesta ja taiteilijoistahan tässä ei ole kyse. En kyennyt edes löytämään googlettamalla tekijää tälle monumentille. Sen sijaan löysin kyllä ristiriitaista tietoa. Useissa lähteissä kerrotaan sen olevan 1950-luvulta, mutta eräässä matkaoppaassa sen kerrottiin voittaneen palkinnon "maailman parhaana monumenttina" newyorilaisessa taidenäyttelyssä vuonna 1939.
Vaan kuka näitä nyt jaksaa ryhtyä selvittelemään?
[No piti sittenkin googletella vähän lisää. Ilmeisesti on niin, että monumentti on vuodelta 1946 ja varsin kuuluisan veistäjän, armenialaissyntyisen Sergei Merkurovin (1881–1952) käsialaa.] 

PS. Ihan vain muistutuksena: ei siitä ole kuin kuusi vuotta, kun Helsinkiin vielä yritettiin pystyttää Leninin muistomerkkiä. Lista hankkeen kannattajista löytyy tästä linkistä. Siitähän ei pirukaan ota selvää, kuka sitä kannatti vähän camp-hengessä ja kuka ikään kuin vakavissaan.

PPS. Muistin vielä myöhemmin, että otin minäkin aikoinani kantaa Helsingin mahdolliseen Leniniin. Totuuskomission nimissä kaivoin vuoden 2007 Kultakuumeen radiokolumnini esiin. Näin kirjoitin silloin:

Leninille patsas?

Vuonna 2000 virisi hanke pystyttää Helsingin Alppiharjussa sijaitsevaan Lenininpuistoon patsas Leninille. Hanke kilpistyi kansalaisten vastustukseen, mutta tänä syksynä se on herätetty jälleen henkiin. Hanketta puoltavan adressin on allekirjoittanut suuri joukko suomalaisia kulttuurivaikuttajia.

Suomessahan on jo ainakin kaksi patsasta Leninille: Kotkassa ja Turussa. Kotkassa alettiin keväällä keskustella siitä, pitäisikö patsas siirtää johonkin vaatimattomampaan paikkaan. Turussa siirrosta tehtiin pari vuotta sitten aprillipila: patsas kuulemma aiottiin siirtää Kauppatorin laitaan, jotta sitä olisi helpompi valvoa ilkivaltaa vastaan. Kotkan ja Turun veistoksia yhdistääkin se, että ne ovat jatkuvan ilkivallan kohteena. 

Hanke on herättänyt jälleen runsaasti keskustelua, jota on ollut kiinnostava seurata – varsinkin verkossa, jossa ns. tavalliset ihmiset ovat esittäneet runsaasti mielipiteitä hankkeen puolesta ja sitä vastaan, pääsääntöisesti kuitenkin vastaan. 

Helsingin Sanomat uutisoi hankkeen 28.11. Verkkosivuille tuli vajaassa viikossa 149 keskustelupuheenvuoroa. Verkkolehti Uudessa Suomessa asiaa käsitteli samana päivänä blogissaan Niklas Herlin. Keskustelukommentteja tuli kolmessa päivässä 229. Iltalehdessä kommentteja tuli 54. Parhaaseen tulokseen ylsi Ilta-Sanomat: kommentteja kertyi viikossa peräti 948! 

Jos olisin taidehistorioitsijan alku vailla gradun aihetta, niin siinä se olisi. Tarjolla olisi varsin kattava aineisto siitä, miten kansalaiset suhtautuvat julkiseen taiteeseen. Tätä ideaa saa vapaasti käyttää, koska en ole taidehistorioitsijan alku.

Sen sijaan olen ammatiltani taidekriitikko, joten tajusin, että minulla olisi syytä olla asiaan joku perusteltu kanta. – Helpommin sanottu kuin tehty. 

Muistan vielä hyvin ensimmäisen keskustelun seitsemän vuotta sitten. Silloin suhtauduin asiaan lähinnä camp-huumorilla, ja mielestäni hanke oli hauska. Silloin en kuitenkaan ilmeisesti oikein tajunnut niitä intohimoja, joita aihe herättää.

Nytkin tunteeni olivat alkuun samanlaisia. Todellisuudessa asia oli minulle melko yhdentekevä – aivan samalla tavalla kuin keskustelu isokokoisista julkisista mainoksista: Henkan ja Maukan ”tissimainokset” eivät minua juurikaan hätkähdytä. 

Nyt olen kuitenkin tajunnut itsekkyyteni. Jos joku ei hätkähdytä minua, ei se tarkoita sitä, etteikö sama asia voisi perustellusti hätkähdyttää jotain muita ja etteikö asioilla voisi olla myös vakavampia aatteellisia ulottuvuuksia.

Osa Leninin patsaan puolustajia vetoaa Leninin merkitykseen Suomen itsenäisyysprosessissa. He vetoavat tunnettuun lauseeseen, jonka mukaan ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”. Osa vastustajista haluaisi samoista syistä Helsinkiin myös Hitlerille patsaan – toki ivallisesti vitsaillen ja tällä tavoin Leninin ja Stalinin rinnastaen: murhamiehiä molemmat. 

Hanketta puoltava kulttuuriväki ei taida kuitenkaan olla liikkeellä poliittisin tunnuksin. Tulkitsen heidän myönteisyytensä lähinnä kulttuuripoliittiseksi: heitä yhdistää tietty postmoderni leikittelyn halu, jolla pakkaa pannaan sekaisin ja jolla koko patsaspönäkkyys halutaan asettaa kyseenalaiseksi. He tuskin olisivat kukittamassa patsasta joka huhtikuu Leninin syntymäpäivänä.

Mutta iso joukko ihmisiä kukittaa patsaita ihan tosissaan. Tai ainakin suhtautuu niihin tosissaan. Tulen loppuikäni muistamaan sen päivän, jolloin kävin katsomassa Taisto Martikaisen veistämää Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkkiä (1970) ja törmäsin muistomerkin juurella puistonpenkillä istuvaan naiseen, joka keskittyneesti luki Elmer Diktoniuksen kansalaissota-aiheista romaania Janne Kuutio (1932). Melkein tuli tippa silmään. 

Olisi edesvastuutonta ja vastenmielistä leikitellä tällaisten ihmisten tunteilla. Olivat he sitten vasemmalta tai oikealta. Olen tainnut vähän itsellenikin yllätyksenä tulla siihen lopputulemaan, etten halua Helsinkiin Leninin patsasta – niin vasemmistolainen kuin olenkin.

Katutaidetta 97 & Julkista taidetta 70 & Näyttelykuvia 829 & Virossa 97: Retki Roihuvuoreen

Taidetta on usein vaikea välttää – vaikka yrittäisi viettää tietoisesti taidevapaan sunnuntain. Tänään lähdin Roihuvuoreen puolisoni takia kastelemaan kasvilavoja. Menimme myös kahville uuteen Kahvila Roihin (jota muuten pitää vanha tuttavani Jarmo Välikangas, joka kirjoitti minulle aikoinaan hauskan juoma-aiheisen artikkelin Taide-lehteen – hitto, siitäkin on aikaa jo 14 vuotta!)...

... ja eiköhän siellä heti törmännyt taidenäyttelyyn. Vanhan konkarin Jussi Aallon (s. 1945) Kuumia koiria, viileitä värejä (16.6.–31.7.) piti sisällään kuvia kahdesta sarjasta. Vanhempi kuvasi perheen koiran Roosan rakkauselämää Länsi-Pasilassa vuosina 1994–97:

Vahvoja mustavalkokuvia, joissa oli menoa ja meininkiä – ja myös tarinallinen ulottuvuus: väkevää rakkausdraamaa ja koirien sosiaalista dynamiikkaa. Olen joskus takavuosina nähnytkin näitä kuvia, ja oli terveellistä nähdä se, miten hyvin ne ovat kestäneet aikaa. 
Toinen sarja oli tuoreempaa Roihuvuoressa kuvattua sarjaa, jossa Aaltokin on mennyt mukaan tällaiseen vähän "maalauksellisen" valokuvan tekemiseen:

En ollut ihan yhtä innostunut kuin vanhojen kuvien myötä, ja montteeraus paspoineen ei tuntunut aivan onnistuneelta. Oli kuitenkin hauska nähdä, että pitkälti muotokuvistaan tunnettu – ja niistä myös opaskirjan tehnyt – Aalto löytää aiheitaan arkisesta lähipiiristään.
Sitten kävimme vielä tsekkaamassa Roin toisen toimipisteen, kesäisen rantakahvilan Strömsinlahden rannassa. Siellä olisi Janne Kaarlehdon (s. 1958) pitänyt maalata muotokuvia (yhteistarjous, kahvi ja muotokuva 10 euroa), mutta Kaarlehto ei ollut vielä paikalla, joten en voi ikuistaa tähän näkemystä tämänpäiväisestä olemuksestani.
Paluumatkalla huomasin, että Taisto Martiskaisen (1943–1982) hieno klassinen veistos Kiikkujat (1964) Porolahden peruskoulun pihalla oli saanut hauskat koristeet:

Sitähän voisi vaikka miettiä, että ovatko tyttöjen uudet virkatut bikinin yläosat sensuuria vaiko neulegraffiteja – veikkaan toki jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tämä nyt oli lähinnä vitsi, mutta kerrottakoon, että kun todella nuori Martiskainen sai aikoinaan tämän tilaustyön, herättivät tytöt pahennusta, eikä veistoksen pystyttäminen sujunut ilman riitoja.
Sittenhän herää tietenkin kysymys, että jos tyttöjen uudet asut koetaan hienoiksi eikä niitä koskaan pureta, niin miten käy Martiskaisen osalta respektioikeuden: "Teosta ei saa muuttaa tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, eikä sitä myöskään saa saattaa yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä."
No, enhän minä vakavasti ottaen ihan näinkään ajatellut, mutta eilinen tekijänoikeuspohdiskelu jäi vain jotenkin päälle.  
Hauska taidepäivä, vaikka aamulla päätinkin, etten harrasta lainkaan taidetta. 

PS. Kävin parvekkeella röökillä ja aloin siellä sitten kuitenkin miettiä tuota respektioikeutta. Tässähän saattaa olla aidosti juridisesti kiinnostava ongelma. On selvää, että Havis Amandan vuosittainen lakittaminen tai väliaikainen neulegraffiti eivät loukkaa respektioikeutta, mutta mikä mahtaa olla "väliaikaisuuden" juridinen määritelmä. Jos Kiikkujien päällä on bikinit vaikka yli vuoden, onko kyse enää väliaikaisuudesta. Toinen tähän liittyvä ongelma voisi olla teoskynnyksen ylittyminen. On toki selvää ja ongelmatonta, että töhry julkisessa veistoksessa poistetaan mahdollisimman nopeasti, mutta onko mahdollisesti teoskynnyksen ylittävälle anonyymille katutaideteokselle mahdollista antaa jonkinlaista elossaoloaikaa – varsinkin jos se on helposti poistettava neulegraffiti, joka ei vaadi mitään erityistoimenpiteitä, ja jos esimerkiksi lähiasumajisto kokee sen esteettisesti miellyttäväksi ja kiinnostavaksi eikä esimerkiksi halua sitä poistettavan? En minä vain tiedä. 
Ja voiko anonyymi teos edes ylittää teoskynnystä? Onhan toisaalta Banksynkin teoksia jo suojeltu. Ja vielä: Mikä on pseudonyymin ja anonyymin juridinen ero teoskynnykseen liittyen. Onhan esimerkiksi joku arvellut, ettei Banksyä (s. ?) ole edes olemassa.
Nyt lupaan ainakin kaksi viikkoa olla miettimättä tekijänoikeutta ja huomenna aamulla alan kirjoittaa kirjaa Itä-Virumaasta.
Vielä pari viikkoa sitten kävelin Kohtla-Järven kaupungin Lydia Koidulan katua, ja vanha keräilijä minussa heräsi. Venäjänkieliset katukyltit ovat käsittääkseni nyky-Virossa kiellettyjä, mutta Koidulan kadulla onnistuin bongaamaan vielä kolmen eriaikaisen tyyppikyltin kerrostuman:

Vaikka eihän tämä nyt enää liitty mihinkään. Tai ehkä kyseessä on siirtymäriitti, jonka avulla pääsen tekijänoikeudesta eroon.

PPS. Ja enköhän taas mennyt parvekkeelle röökille ja ryhtynyt miettimään katukylttiasian problemaattisuutta. Piti oikein ryhtyä googlettelemaan. Ja kyllä se niin on, että kaksikieliset kyltit olisi pitänyt vaihtaa vironkielisiksi jo aikoja sitten. Asiaa valvoo Keeleinspektsioon (Kieli-inspektoraatti), joka tekee myös tarkistuskäyntejä kaupunkeihin ja jolla on oikeus langettaa sakkoja. Ja eiköhän niiden sivuilta löytynyt myös englanninkielinen Kohtla-Järven kieliproblematiikkaan liittyvä artikkeli! 
Eivät ole helppoja asioita nämäkään. Esimerkiksi Narvan väestöstä yli 90% on venäjänkielisiä, ja katukyltit eivät kuitenkaan saisi olla kaksikielisiä. On niillä tekemistä vielä.
Nyt menen nukkumaan enkä mieti enää mitään. Paitsi ehkä vähän sitä, että olenko minä nyt ilmiantaja, jos kieli-inspektoraatti huomaa blogini avulla, että täytyy lähteä muuttamaan Kohtla-Järven katukylttejä. Fuck!

Julkaistua 122 & Näyttelykuvia 285: Dokulampun paikka

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa ilmestyi arvioni Hyvinkään taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Dokulamppu ja muita tarinoita – taidemuseon uushankintoja ja lahjoituksia 2000–2010 (14.1.–27.2.), jota katsomaan tein varsin onnistuneen retken 27.1.:

Dokulampun paikka

Toisinaan taiteen konteksti on aika paljon laajempi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Minulle esimerkiksi matka Hyvinkään taidemuseoon on taidekokemuksen lisäksi tai toisinaan jopa sen sijaan aina ennen kaikkea retki. Junassa voin miettiä sitä, milloin Helsingin epäpaikkaisuutta luova heijastusvaikutus päättyy ja milloin ollaan siellä, jossa on oikeita paikkoja. En ole rajaa vielä löytänyt, mutta siitä olen jo varma, että Hyvinkää on olemassa.

Hyvinkäälle tuleminen on sekin aina miellyttävä kokemus, koska lyhyellä matkalla rautatieasemalta taidemuseoon näkee ainakin kolme hienoa funkistaloa. Viritys taidekokemukselle on siis aina kelpo.

Syy tällaisiin pohdintoihin on yksinkertaisesti se, että toisinaan tulee miettineeksi taidemuseon paikallista tarvetta. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Vantaan taidemuseo ei vielä sinä päivänäkään ole löytänyt vantaalaisuutta, kun kaupunki on jo auttamattomasti liitetty Helsinkiin.

Hyvinkäällä taide on sitä vastoin aivan selvästi osa paikallista kulttuuri-identiteettiä. Tässä on kyse sekä vanhemmista ajoista, Helene Schjerfbeckistä, Jalmari Ruokokoskesta, Tyko Sallisesta ja Yrjö Saarisesta – ja vielä vaikkapa Terho Sakista. Tälle kokoelmanäyttelylle nimen antanut Dokulamppukin viittaa paikalliseen taiteilijaelämään: Olli-Pekka Merimaan maalaus liittyy Solbon taiteilijatalon pihapiiriin, jossa vaikuttivat aikoinaan muun muassa Raimo Reinikainen, Taisto Martiskainen, Anneli Sipiläinen ja Olavi Suomela.

Tällainen kokoelmanäyttely on väistämättä vähän sellaista tilkkutäkkiä kuin vaikkapa vuosinäyttelyt, mutta jotain sympaattista tällaisessakin esitystavassa on. Kun tila on osaavasti viritetty, voi katsoja alkaa etsiä erilaisia vuoropuheluita. Siis ihan konkreettisesti ilman mitään taidekliseitä: minäkin tajusin yhtäkkiä, että kokonaisuutta voi katsoa myös paikallisuutta etsien. Siellä olikin yhtäkkiä eri-ikäisiä ja eri tyylisiä näkemyksiä Hyvinkäästä ja sen tunnelmista. Osa ihan suoraan nimettynäkin – kuten Mika Karhun Hyvinkää by Night (1999), Kaisu Paavllaisen Sveta ja Vanja (2003) sekä Ari Rantamäen
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.

Tade-elämä on joskus täynnä sellaista hypeä, että hirvittää. Silloin tällainen taidekokemus on kuin terapiaa. Ulos astuttuaan sitä miettii, että tällainen taidemuseo täytyy olla olemassa. Ja että tällaisia näyttelyitä täytyy olla olemassa. Ja että Hyvinkäällä on syytä käydä niin usein kuin mahdollista.

Hetken tunsin itseni aivan hyvinkääläiseksi, mutta sitten alkoi ottaa pannuun, kun vastapäisen funkistalon olutkapakka aukeni niin myöhään, että en saanut pohdiskella kokemustani oluttuopin äärellä.

 Ari Rantamäki (1957–1994), Maisema Hyvinkäältä, 1989.

Julkista taidetta 7: Matkalla uimaan

Aamupäivän vietin puhelin kiinni ja kirjoittaen keskittyneesti Suomen arvostelijain liito 60-vuotisjuhlakirjaan tilattua artikkelia. Sainkin laajan, yhdeksänliuskaisen jutun "Onko kriitikko zombie vai elääkö hän elävässä todellisuudessa?" kunnialla valmiiksi deadline-päivänä, ja ajattelin palkita itseäni viettämällä lopupäivän kriitikon vapaapäivää ja käydä vain rauhassa Stadikalla – on muuten ihana ja perusstadilainen paikka – uimassa ja saunomassa. Mutta kun on rento olo, sitä katselee ympäristöäänkin avoimemmin. Ja sehän on täynnä julkista taidetta.

Sveitsissä jo pitkään asuneen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s. 1941) käsialaa oleva Mika Waltarin (1980–1979) muistomerkki Kuningasajatus (1985) herätti aikoinaan runsaasti närää. Itse pidin siitä alusta alkaen. Ymmärrän kuitenkin tuota keskustelua, sillä olihan veistos aika raju. Juuri kun oltiin hädin tuskin totuttu ei-esittävän abstraktin julkisen taiteen mahdollisuuteen, ilmaantui veistos, joka tuntui rikkovan vielä modernisminkin sääntöjärjestelmiä aika rankasti. Ainakin siitä puuttuu perinteisemmän plastisuuden lisäksi tiettyä yhtenäisyyttä, jota on totuttu pitämään tärkeänä esteettisenä kategoriana. Ja juuri sellaisena veistos tuntuu vieläkin aika raikkaalta. Paikan henkeä se on myös kyennyt luomaan, varsinkin kun pientä puistoa on pidetty paremmassa kunnossa. Luulenpa, ettei Waltarikaan pahemmin kääntyile haudassaan, oli valtioneuvos Harri Holkerin johdolla toiminut kansalaisryhän mitä tahansa mieltä edelleenkin. 

Kisahallin takana on yksi Helsingin surullisimmista julkisista veistoksista. Kyseessä on Terho Sakin (1930–1997) Lasse Virenin juoksijapatsas (1994). Hieno veistäjä oli tuolloin jo sairas ja vanha mies, eikä häneltä olisi pitänyt varsinkaan mitään näköispatsasta tilata. Ei se edes ollut Sakin laji. Näin vain kuitenkin tapahtui, ja lopputulos on suoraan sanoen karmivan huono – joskus on pakko tinkiä hienotunteisuudesta. Veistos on plastisesti onneton, sen vesipäinen anatomia on kummallinen ja Virenkin kaatuu omituisesti eteenpäin. Eikä se muuten edes näytä Vireniltä. Niin ettei siitä oikein keksi mitään myönteistä sanottavaa. Surullista.

Lasse Virenin kotipaikakunnalla Myrskylässä sijaitsee vielä muuten sen toisintokin. 

Vielä paljon enemmän toisintoja – pronssivaloksia on kaikkineen viisi – on kuitenkin lähellä sijaitsevasta Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaamasta Paavo Nurmesta (1925, tämä valos paljastettiin paikallaan olympialaisvuonna 1952). Teki Aaltonenkin vanhemmiten aika kökköjä julkisia veistoksia (niin kuin vaikka eduskuntatalon eteen), mutta tämä Nurmi on mielestäni klassista kaunista veistotaidetta – siihen en jaksa ottaa kantaa, että onko juoksuasento virheellinen, virheellinen nimittäin on realistisessa mielessä toki veistoksen klassinen alastomuuskin. Se on varsin sympaattinen aikansa veistos, ja historia on myös näyttänyt sen ikonisen potentiaalin – varmaan miltei kaikki suomalaiset tunnistavat sen. 

Lähempänä Stadikaa on puiston suojissa vielä yksi urheiluveistos. Kyseessä on Nina Sailon (1906–1998) Tahko Pihkala (1987). Nina Sailohan oli ensin Alpo Sailon (1877–1955) oppilas ja sittemmin vaimo, ja tämä veistos muuten perustuukin Alpo Sailon luonnokseen. Ei ole Alpo Sailoltakaan olemassa kovinkaan monta hienoa julkista veistosta, mutta tämä – on se nyt sitten kumman hyvänsä – on kyllä sieltä huonoimmasta päästä. Eikä veistos enää oikein ole omaa aikaansakaan eli se on ns. anakronismi. Se muistuttaa suoraan sanoen pahimmanlaatuista sosialistista realismia eli on veistotaiteen sijaan silkkaa kitschiä. Onneksi se on kuitenkin aika piilossa puskassaan. Kyllä sen kanssa voi siis elää. Tai on tietty pakkokin. 

Ja poislähtiessä sitten vielä yksi minulle rakas veistos. Kyseesä on nuorena kuolleen hienon veistäjän Taisto Martiskaisen (1943–1982) vuoden 1918 kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki Crescendo (1970). Rakas se on minulle toki poliittisesti – isoisänikin istui pitkää tuomiota Tammisaaren vankileirillä –, mutta politiikan sijaan kyse on nyt lähinnä veistotaiteesta ja paikan hengestä, jonka olen hiljalleen tajunnut. Varsinkin sen kerran tulen ikuisesti muistamaan, kun tapasin veistoksen luona olleella puistonpenkillä pari vuotta sitten naisen, joka luki siellä kesäisenä päivänä Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaania Janne Kuutio (Tammi 1946). Martiskaisen muotokieli on voimakkaan ekspressiivistä, ja tunnelma on kaikkineen aika rankka. Tätä tukevat myös veistoksen taakse kiveen hakatut Diktoniuksen, Maiju Lassilan (1867–1918) ja Elvi Sinervon (1912–1986) sanat. Ja jos joku nyt ajattelee, että tottahan toki minun itsekin punikkina täytyy tätä veistosta kehua, voin todeta, että esimerkiksi Erkki Kannoston (s. 1954) Punavankimuistomerkki (1978) Lahdessa on mielestäni aika karsea. 

Mutta yksi kasku on vielä pakko kertoa. Olin kerran haastateltavana, kun olin julkaissut kirjan Sankarimatkailija Helsingin raitiovaunuissa (Like 2007). Minun piti viedä kolmikymppinen naistoimittaja muutamaan kohteeseen, ja valitsin muun muassa tämän veistoksen. Hän piti sitä oikein kiinnostavana ja kysyi sitten: "Pystytettiiinkö niille valkoisille muuten mitään muistomerkkejä?" Muisti on siis oikeasti aika lyhyt. Ja kyse oli vielä ammattitoimittajasta.