Julkaistua 425 & 426: Häiriöitä käsitteissä & Tohtoroituminen rituaalina

Torstaina ilmestyi Taiteen tuorein numero (3/13). Olin kirjoittanut siihen kaksi kirja-arvostelua – molemmat taiteellisen tohtorintutkinnon kirjallisia osia. Petri Kaverman (s. 1963) väitöskirja Kuvataideakatemialle oli kiehtova ja moniulotteinen, joskin vähän raskas. Tapio Tuomisen (s. 1957) väitöskirja Aalto-yliopiston taideteolliselle korkeakoululle oli karmeaa luettavaa. Kirjoitin siitä ehkä elämäni ilkeimmän arvostelun, mikä sitten jo vähän harmittikin – mutta tarkemmin ajateltuna: on se pakko sanoa ääneen, että näin näitä resursseja vain tuhlataan. Riitta Nelimarkan (s. 1948) farssimainen väitöskirja aikoinaan oli hirveää soopaa, mutta se oli edes hupaisaa luettavaa. Tuominen on vain alkeellinen ja falski. Jos TAIKin tohtoritaso on tätä, en ehkä jaksa kovin paljoa surra sitä, että sielläkin tätä ns. puhtaampaa taidetta ajetaan alas. Ja mitä se siellä oikeastaan edes tekeekään? (No hyvä on, puolustelen ja kyllä minua nyt jo vähän hävettää – mutta ehkä kirjoitin arvion samoin kuin Tuominen työpäiväkirjojaan: olin hirveän yhtäaikaisen flown ja ärtymyksen vallassa ja annoin vain tulla reflektoimattomia ajatuksia).
Tässä tekstit:

Häiriöitä käsitteissä 

Petri Kaverma: Tyhjä piha. Häiriö ja hiljaisuus nykytaiteessa. Kuvataideakatemia 2012.

Petri Kaverma käsittelee tohtorintyönsä kirjallisessa osuudessa vaikeita teemoja, jotka ovat jokaisen taidekokemuksen keskeisiä elementtejä – läsnä yhtäläisesti taiteilijalle kuin katsojallekin: ”Erilaisissa ympäristöissä kohtaamani häiriö näyttäytyy yhtäältä vailla metaforia: ulkoisena ja kouraantuntuvana kaiken aikaa vaikuttavana ja läsnä olevana”, kuten hän itse toteaa.

Kirjan rakennekin on lineaariseen lukukokemukseen tottuneelle hedelmällisen häiritsevä: Kaverma kuljettaa rinnan kahta tekstiä, ja teoksen alaviitteet – siis kaikki sivuhuomautukset ja pysähdykset – tuottavat fragmentaarisuudessaan vielä oman tasonsa. Lukijakin pääsee osaksi assosiaatioiden usein satunnaista, irrationaalista ja eklektistä hyökyä, joka ajattelemaan pysähtymisen myötä aina on edessä. Koettu ja eletty henkilöhistoria nivoutuu objektiiviseen – oli sitten kyse taiteesta tai tieteestä.

Omien teostensa lisäksi Kaverma käyttää materiaalinaan yhdysvaltalaisen taiteilijan Gordon Matta-Clarkin (1943–1978) taidetta ja elämänvaiheita. Kaverma ei kuitenkaan pyri avaamaan joitain teosten takana olevia ”syvällisiä” merkityksiä vaan tukeutuu pikemminkin Theodor Adornon negatiiviseen dialektiikkaan: ”Subjektin pohjalta ei löydy muuta kuin tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä […] Syvyys on ajattelun liikkeessä: leppymättömästi, häikäilemättä ja kompromisseitta ajattelemisessa.”
Kaverman lähtökohdat esittämilleen kysymyksille ovat inhimillistä perusmateriaalia, jota kuitenkin harvoin asetetaan ikään kuin vakavaan asemaan tutkimuksen tai taiteen vastanottamisen yhteydessä: ihmetys, ärsytys, houkutus, pyrkimys jne. Kaverman tutkimus vastaa hienosti hänen itsensä asettamaan haasteeseen: ”Taisteltuaan ensin oman näkemyksensä puolesta ja saatuaan sen viimein läpi, hän [taiteilija] ryhtyy pitämään tätä positiota saavutettuna etunaan. Hänen ei enää tarvitse miettiä tai kyseenalaistaa näkemyksiään.” Lukuisia taiteilijahaastatteluita tehneenä tunnistan tämän hyvin. Kaverma sen sijaan avaa paljon ja moneen suuntaan mutta ei lukitse.
Akateemisesti tarkastellen Kavermaa voisi syyttää eklektisyydestä, mutta juuri siitä taiteessa hänen mukaansa pohjimmiltaan onkin kyse: ”Tutkimusprosessini aikana usein esittämäni kysymys on ollut, miksei kuvataide voisi olla eklektistä, moninaista, virtaavaa, tässä suhteessa elämää jäljittelevää, niin että yhden ainoan teeman sijasta voisimme käsitellä koko joukkoa aiheita, jotka muotoutuisivat aina sen näköiseksi, mikä kulloinkin olisi tarkoituksenmukaista.” Juuri näin hän tekee tutkimuksessaan, joka on kiehtovaa luettavaa ja joka tekee kunniaa Gaston Bachelardin maksiimille: ”Kuva ei voi antaa aineksia käsitteeseen, sillä käsitteen vakaus tukahduttaisi kuvan elämän.”

*** 

Tohtoroituminen rituaalina

  
Tapio Tuominen: Maaginen kuva. Rituaalinen käyttäytyminen kuvataiteessa. Aalto-yliopisto 2012.

Tähän sitä on sitten tultu. Tartun innostuneena taiteilijan introspektiiviseen väitöskirjaan, joka yrittää sijoittaa taiteellisen tekemisen ei-taidehistorialliseen kontekstiin, pohtien inspiraatiota, flowta ja hurmiota ja käyttäen fenomenologista sekä lähinnä uskontoantropologista tulkintakehikkoa, mitä olen suorastaan innolla odottanut. Seurauksena on vain karmiva antikliimaksi, joka tuo mieleeni 1980-luvun opiskeluajat ja alkeelliset proseminaariesitelmät, joita itsekin kirjoittelin.

Tapio Tuominen tekee sen perusvirheen, joka tällaisissa tutkimuksissa on aina vaarana: teoria ja empiirinen osa eivät kohtaa lainkaan. Lisäksi Tuomisen omat teoreettiset pohdinnat ovat auttamattoman naiiveja. Hän lähinnä siteerailee toisen käden lähteitä ja klassikkoauktoriteettejaan – Émile Durkheim (1858–1917), Marcel Mauss (1872–1950) ja Mary Douglas (1921–2007) – ja yrittää sitten ikään kuin reflektoimattomien työpäiväkirjojen kautta kuvata työtään ja näyttelyn rakentamista rituaalisena käyttäytymisenä.
En tietenkään voi väittää, että Tuomisen tutkimus on epäaito, mutta voin kuitenkin todeta, että se tuntuu epäaidolta. Kun katson kirjassa kuvattuja Tuomisen muun muassa Boschista, Dorésta ja Dalísta ponnistavia anakronistisia maalauksia ja muistelen hänen näyttelyissä näkemiäni teoksia, en voi välttyä siltä tulemalta, että näillä taidokkailla mutta varsin maneerisilla suorituksilla olisi kovinkaan paljon tekemistä flown saati hurmioitumisen kanssa – ja varsin vähän ne liittyvät ainakin siihen uskontoantropologiseen kehikkoon, jonka Tuominen kirjassaan niiden ympärille on rakentanut.

Olen aika varma siitä, että Tuominen olisi paljon parempi taiteilija, jos hän olisi väitöskirjatyön sijaan harjoittanut taiteen lisäksi esimerkiksi huilunsoittoa, murtomaahiihtoa tai kokeellista seksiä.

Tohtoroituminen on myös rituaali – kaikkine taiteen kannalta turhine ja myös turhamaisine lisukkeineen. Lisäksi tällainen työ antaa tekijälleen valmiin tarinan, jota hän voi toistaa taiteilijakuvaansa rakentaessaan ja vahvistaessaan loputtomiin – kunnes sekin on vain silkka maneeri.

Julkaistua 412: Karjala takaisin, teos teokselta

Eilisessä Aamulehdessä (ja ainakin myös Kainuun Sanomissa) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelystä (9.3.–14.4.). Hieman kohtalonivaisesti olin jo kirjoittanut siitä aiemmin Kauppalehteen lyhyen jutun, mutta tämä on kuitenkin eri juttu [palaan vielä juttujen kierrätykseen seuraavassa postauksessa]. Alkuperäinen otsikkoni oli 'Karjala mielessäin', mutta toimitus oli keksinyt vitsikkäämmän:

Karjala takaisin, teos teokselta

Nykytaiteilijat ovat käyneet taistoon Karjalan takaisin saamiseksi videon ja installaatioiden avulla.

Nykyisten uutislähetysten pakolaisvirtoja katsellessa tulee todellisuudessa aika harvoin miettineeksi sitä, että meillä Suomessakin on oma lähihistorian pakolaisongelmamme. Asutettiinhan meilläkin yli 400 000 karjalaista, jotka sotien seurauksena joutuivat lähtemään kodeistaan.

Eihän tätä koskaan ole unohdettu tai vaiettu, ja jotkut haluavat Karjalaa vielä aktiivisesti takaisinkin, mutta monin tavoin käsittelemättömästä ja osin myös eri syistä vaietusta asiasta on tavallaan kyse. Yksi syy vaikenemisen tuntuun on tietenkin retoriikka. Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).

Marja Kanervo: Äitini maisema, 2012–13, installaatio. Kuva: Jonny Korkman.

Siksi olinkin hämmästynyt siitä, että Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttely oli suorastaan järisyttävä kokemus. Kaiken nähnyt 56-vuotias kriitikko joutui pysähtymään ja aloittamaan omien juuriensa pohtimisen melko myöhäisellä iällä. Ja jälleen kerran: yksi syy on tietenkin retoriikka.

Kymmenen karjalaistaustaisen nykytaiteilijan muodostama Ozane-taiteilijaryhmä – Veikko Björk, Ritva Harle, Seija Jouhki, Marja Kanervo, Petri Kaverma, Raakel Kuukka, Kaisu Paavilainen, Paavo Räbinä, Anne Siirtola ja Timo Vartiainen – on nimittäin lähtenyt purkamaan Karjalaan liittyviä tunteita ja myyttejä sellaisella kielellä ja asenteella, johon urbaanin nykytaiteen ystävänkin on helppo samastua. Ei ole mitään kaanonia, jota taiteilijat noudattaisivat. Ei mitään yhteistä manifestia. 

Timo Vartiainen, Karjala Lost & Found, 2013, seinämaalaus.

Mukana on sekaisin aika räyhäkkääkin huumoria, syvää menetyksen tunnetta, osin poliittistakin kannanottoa ja ennen kaikkea päivitettyä taiteellista näkökulmaa siitä, miten sukujemme menneisyys elää sukupolvien yli: mistä, miksi ja miten puhutaan ja miten tuo puhe aikojen saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Mikä on traumaattista? Mikä on muistamisen ja unohtamisen jännite? Mitä merkitsee menettäminen? Mistä yhteisöllisyys syntyy?

Istuin Veikko Björkin karvanopilla varustetussa ja karjalaisittain koristellussa Ladassa, katsoin lyhyen videoteoksen sen avonaiselta konepelliltä viiteen kertaan ja päätin lähteä retkelle Karjalaan. Hyvä taide tuottaa seuraamuksia.

Karjala

– Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti 10 % pinta-alastaan, 44 kuntaa hävisi kartalta ja yli 400 000 ihmistä menetti kotinsa.

– Luovutettu Karjala on tuottanut runsaasti erilaista kotiseutuhenkistä muistelukirjallisuutta ja sittemmin muistelumatkojen buumin Venäjän Karjalaan.

– Kuvataiteen keinoin ei luovutettua Karjalaa ole juurikaan käsitelty. Nykytaiteessa se on ollut miltei koskematon aihe.

Julkaistua 411 & Näyttelykuvia 789 & 790: Karjala 2.0

Ja rästeihin jälleen. Viikko sitten sunnuntaina järjestettiin yksi niistä kolmesta keskustelutilaisuudesta, joihin viikon aikana osallistuin. Kyseessä oli Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.) liittyvä keskustelutilaisuus Karjalainen identiteetti ja pakolaisuus. Näyttelyyn osallistuvan kuvataiteilija Petri Kaverman (s. 1963) vetämässä paneelissa olivat mukija tutkija Outi Fingerroos, kirjailija Sirpa Kähkönen, psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja lääkäri, vuoden 2012 pakolaisnainen Malalai Rahim. 

Tilaisuus oli varsin onnistunut, vaikka siellä olikin toki joukossa sitä tuttua ummehtunutta sentimentaalisuutta. Jouduin kuitenkin jopa menemään aika paljon itseeni, sillä niin puolikaskarjalainen kuin olenkin, en ole koskaan identifioitunut tuohon joukkoon. Luulenpa, että näyttely ja osin keskustelutilaisuuskin saivat minut kysymään edes: miksi? Käytin jopa pari puheenvuoroakin. Tätä täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinhän taide toisinaan toimii. 
Näyttelyn katsoin aivan liian nopeasti juosten, mutta kriitikoillakin on toisinaan etuoikeuksia, ja niinpä sain Taidehallin avaamaan maanantaina näyttelyn pelkästään minua varten, kun Kauppalehti ja Aamulehti odottivat juttuja. Keskiviikkona sitten ilmestyi Kauppalehden juttuni – jälleen se normaali alta liuskan pläjäys, josta ei sen paremmin lukija kuin kriitikon lompakkokaan paljoa kostu:

Karjala 2.0

Monien identiteetti perustuu siihen, mitä on. Esimerkiksi työhön. Mutta entäs jos ”identiteetti perustuukin siihen, mitä ei oikeastaan ole olemassa”? Esimerkiksi rajan taakse jääneeseen kotiseutuun, jonka kautta identiteettiä rakentavat suvun muistelmat ja silkat kivijalat. Näin kysyy Petri Kaverman lisäksi yhdeksän muuta nykytaitelijaa, jotka ovat jo vuosia sitten toimineet silloin tällöin ryhmänä nimeltä Ozane (’ihmisen osa’ Karjalan kielellä). 

Anne Siirtola, Uuden alku: Viisi episodia tapahtuneesta, video, 2012.

Karjalaisuuden muisteluhan on mielletty usein vanhemman väen puuhaksi – ja toisinaan aika rasittavaksi sellaiseksi, jos ei omakohtaista kiinnostusta liikene. Karjalanpiirakat toki maistuvat useimmille.

Nuoremman väen nykytaiteilijat ovat tarttuneet siis itse asiassa varsin rohkeaan aiheeseen. Näin voisi tulla leimatuksi vain vanhahtavan heimohengen edustajiksi, mutta taide pitää kuin pitääkin pintansa. Olen itsekin puolikarjalainen, mutta en ole asiaa liiemmin ajatellut. Tämän näyttelyn jälkeen olen jo pohtimisen partaalla. Syy on selvä: muun muassa rohkeilla videoilla ja installaatioilla operoivat taiteilijat saavat Karjala-mietteet päivitetyiksi sellaisella tavalla, joka puhuttelee jo silkan taiteen tasolla. Ei löysää sentimentaalisuutta vaan yleistettävissä olevaa nykyajan tematiikkaa kytkettynä myös pakolaisuuteen sellaisena kuin me sen esimerkiksi tv:ssä kohtaamme. Mukana on myös hurttia huumoria ja vähän runollisuuttakin – mutta ei siis loppusoinnullista.

 Veikko Björk, Tettigonia Cantans, 2012. Ladan konepellille projisoitu ja auton sisältä katsottava video.

***

Ozanessa on mukana kymmenen taiteilija:  Veikko Björk (s. 1960), Ritva Harle (s. 1958), Seija Jouhki (s. 1953), Marja Kanervo (s. 1958), Petri Kaverma, Raakel Kuukka (s. 1955), Kaisu Paavilainen (s. 1965), Paavo Räbinä (s. 1965), Anne Siirtola (s. 1967) ja Timo Vartiainen (s. 1960). Pikkuarviossanihan en teoksista sen kummempaa kyennyt sanomaan, mutta näyttely oli kokonaisuudessaan vaikuttava, ja suurimpaan osaan teoksista sain muodostettua hyvän oman suhteeni. Kaksi suosikkia: Siirtola oli emotionaalisesti voimakas ja Björk ihan oikeasti hauska. Jouhki jäi objektien tasolla vähän viileän ulkokohtaiseksi, ja Räbinä minulle kerrankin täysin mykäksi. En ymmärtänyt sen paremmin teoksen installointia kuin sisältöäkään. Näinkin voi joskus käydä.

***

Ja tuli aiemmin sunnuntaina käytyä toisessakin näyttelyssä. Oli taas aika Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudelle (15.–24.3. – TÄNÄÄN SIIS VIELÄ EHTII KLO 17 SAAKKA!) Helsingin Kaapelitehtaalla. Tarjolla yli 1500 työtä ja small talkissa se jokavuotinen aihe: eihän näitä oikein voi katsoa kunnolla ja rauhassa, kun ne näin pläjäytetään.
Siitä viis. Olen aina pitänyt tästä tilaisuudesta: antaa silmän vaellella ja poimia sieltä täältä mieltymyksen kohteita ja myös aina uusia nimiä. Hauska ja tärkeä tapahtuma:

Mutta kun vuokratkin ovat aina rästissä, ei taidetta voi koskaan ostaa. Ainahan voi kuitenkin leikkiä sitä harmitonta pikkuleikkiä: minkä yhden teoksen näistä kaikista valitsisin kotiin? Tänä vuonna arpa osui Ville Huhtasen (s. 1979) maalaukseen Pyörätelineitä:

Älkää kysykö miksi.

PS. Yksi hauskimmista teoksista ei ollut teos lainkaan. Liiton tyyppien työpöytään oli kaiverrettu aika hieno teos, ja veikkaus oli se, että sen oli edellisen vuoden teosvälitystilaisuudessa kaivertanut joku nuorempi päivystämässä ollut taiteilija:

Julkaistua 410 & Julkista taidetta 65: Prosenttipeliä

Tiistaina vietin neljä tuntia seminaarissa, jossa julkaistiin opetus- ja kulttuuriministeriön selvitys prosenttiperiaatteen kehittämisestä – prosenttiperiaatteen edistäminenhän on kirjattu jopa hallitusohjelmaan. 
Selvitys Taidetta arkeen ja sen lisäosa ovat ladattavissa OKM:n sivuilta tästä linkistä.
Selvityksen varsinainen virallinen osa on mielestäni silkkaa roskaa, koska siinä esitetyt kolme mallia ovat sellaisenaan käyttökelvottomia ja siten eivät johda mihinkään muuhun kuin uuden keskustelun ja selvittelyn tarpeeseen. Täytyy myös muistaa, että kun kerran prosenttiperiaatteen edistäminen on nyt edes mainittu hallitusohjelmassa, olisi siihen syytä myös tarttua nykyisen hallituksen aikana, eikä suotta tuhlata kallisarvoista aikaa, joka uuden hallituksen myötä voi sitten ollakin hukkaan heitettyä – voihan seuraava hallituksemme toimia vaikka persujen johdolla.
Selvityksen lisäosa on toisaalta erittäin kiinnostava. Soila Kaipiainen antaa hyvän yleisesityksen prosenttiperiaatteen vaiheista Suomessa. Sari Karttunen ja Kaisa Herranen ovat tehneet kattavan selvityksen Suomen 20:n suurimman kaupungin prosenttiseikkailuista, Terhi Aaltonen on selvittänyt ansiokkaasti hankintoja ja lainsäädäntöä, Ville Hara tuo esiin arkkitehtuurin näkökulmaa kuvataiteilijan kanssa tehtävässä yhteistyössä, Petri Kaverma (s. 1963) on intoutunut tutkimaan asiaa itse käytännönäheisyyden lisäksi myös sisältöjen, kuvataiteen ja kuvataiteilijan identiteetin kannalta vähän syvällisemminkin, tuoden mukaan myös eettiset ulottuvuudet, Erja Väyrynen esittelee hyvin pohjoismaisia käytäntöjä ja Laura Uimonen samoin pohjoisamerikkalaisia käytäntöjä. Tämä lisäosa on mielestäni kaikille taiteenharrastajille tarpeellista luettavaa.  
Selvityksen olivat saaneet tehtäväkseen Ympäristötaiteen säätiö ja Arkkitehtuurikeskus ry. 

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ottaa vastaan selvityksen.

Tässä seminaarin ohjelma:

12.00 Tervetulotoivotus, arkkitehti Maritta Koivisto, Ympäristötaiteen säätiön valtuuskunnan puheenjohtaja

12.15 Seminaarin avaus, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

12.30 Prosenttiperiaate keinona julkisen taiteen ohjelmatyöhön – mallien mahdollisuudet, TaT Laura Uimonen

13.00 Luovan talouden näkökulmia prosenttiperiaatteeseen, kulttuuriasiainneuvos Kirsi Kaunisharju, opetus- ja kulttuuriministeriö

13.30 Kaupunkien taidehankinnat – nykyiset käytännöt ja uudet avaukset, YTT Sari Karttunen

14.30 Arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö, arkkitehti Kirsti Sivén

15.00 Pro Sentti: rahasta & rakkaudesta. Taiteen näkökulma prosenttiperiaatteeseen, KuT, kuvataiteilija Petri Kaverma

15.30 Mihin ja miksi prosenttitaidetta tarvitaan?, taidekriitikko Otso Kantokorpi 
Ja tässä lyhyitä kommentteja:
Paavo Arhinmäki on hyvä puhuja: puhe oli hyvin valmisteltu (ja aavistan vielä kenen toimesta), mutta Arhinmäellä on kyky punoa sanomaansa vahvoja säikeitä omakohtaisista kokemuksistaan, mikä tekee hänet hyvin läsnäolevaksi. Mutta tuttuun tyyliin hän joutui lähtemään seminaarista heti puheenvuoronsa jälkeen. Näinhän siinä aina käy: niiden päättäjien, joiden olisi syytä kuunnella syntyvää keskustelua, on aina kiirehdittävä jo toiseen paikkaan. Eiköhän seminaarien varsinainen tarkoitus olisi kuitenkin juuri keskustelun kautta tuottaa sitä niin tarpeellista lisämietittävää ja uusia näkökulmia?
Laura Uimonen esitti selvityksen epäonnistuneet mallit powerpointin avulla eikä lisännyt asiaan yhtään mitään. Kirsi Kaunisharju teki samanlaisen powerpoint-hirvityksen, joka oli niin täynnä taiteen ja taiteilijoiden konkreettiselle arjelle totaalisen vierasta "luovan talouden" orwellilaista jargonia, että en muista siitä enää yhtään mitään. Sikahuono esitys kuitenkin, eikä hänellä ollut mielestäni mitään varsinaista sanottavaa. Sari Karttusen powerpoint tiivisti hänen selvityksen lisäosassa esitettyjä tutkimustuloksia: konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä kaupungeissa on prosenttiperiaatteen nimissä tehty tai jätetty tekemättä. Hän toi myös hyvin esiin tällaisen kartoituksen vaikeudet. Olen ennenkin todennut, että Karttunen on empiirisen taiteensosiologian tuoman konkretian kannalta varsinainen kultahippu taidekirjoittamisessamme. Käsitykseni vain vahvistui. Kirsti Sivénin powerpointissa oli peräti kauniita kuvia, mutta hän toisti niitä kliseitä, joita arkkitehtuurin ja kuvataiteiden ongelmallisista suhteista on totuttu käyttämään jo pitkään. Petri Kavermalla ei onneksi ollut powerpointia (olen muuten vahvasti sitä mieltä, että juuri powerpoint on pilannut koko seminaari-instituution ja on tuottanut koko ajan enemmän ja enemmän ei-läsnäolevia puhuvia sisälukuautomaatteja), ja hänen puheenvuoronsa oli moneen suuntaan ajatuksia herättävä – jopa filosofinen, varsinkin tuodessaan voimallisesti etiikan esiin. Kannattaa ehdottomasti lukea hänen tekstinsä selvityksen lisäosasta. Minä esitin sitten ilmeisen sujuvasti powerpointitonta ja täysin improvisoivaa Kantokorpea: sitä jurputtavaa ja kriittistä äijää, joka aina silloin tällöin tilataan seminaareihin esittämään juuri tällaista turvallista toisinajattelua – siis sellaista, jolla ikään kuin lunastetaan järjestäjätahon itsekriittisyys. Mutta pakkohan minun oli vähän yliprovokatiivisesti varoittaa siitä, että prosenttiperiaate ei saa olla sellainen automaatti, joka tuottaa mielin määrin joutavanpäiväistä tai pahimmillaan suorastaan huonoa taidetta saastuttamaan ympäristöämme – vain sen takia, että kyse on itsearvoisesti taiteesta, siis ikään kuin hyvästä asiasta. Olen nimittäin sen verran bongannut ympäri Suomea julkista taidetta, että olen aika vakuuttunut käsityksestäni Suomen julkisen taiteen yleisestä epäkiinnostavuudesta – ja tämähän ei tietenkään poista sitä, että mielestäni hienoakin julkista taidetta on olemassa ja että sitä pitäisi kaikin keinoin tukea. Ja sitten tietysti haukuin itse selvityksen, jonnka katson menneen hukkaan.
Olin miettinyt asioita jo maanantaista lähtien, jolloin sain selvityksen luettavakseni. Ehdin myös saman tien kirjoittamaan ajatuksistani Ilkkaan kolumnin, joka julkaistiin eilen. Tässä se:

Prosenttipeliä

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi eilen tilaamansa selvityksen ns. prosenttiperiaatteen edistämisestä. Taidetta arkeen – ehdotus valtion keinoiksi edistää prosenttiperiaatetta osana julkista rakentamista (Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2013:5) sisältää itse asiassa kolme vaihtoehtoista mallia, joilla tätä periaatetta voisi edistää.

Periaatteella tarkoitetaan  sitä, että tietty osuus – joka vaihtelee maittain, esimerkiksi 0,25–2 % – rakentamisbudjetista käytetään kohteessa taiteen hankintaan tai taiteelliseen suunnitteluun. Periaatetta voidaan käyttää rakennus- ja asuntotuotannon lisäksi myös infrarakentamisessa. Mukana  on myös lisääntyvä korjausrakentaminen.

Suomessa tätä periaatetta on koetettu harrastaa vaihtelevin menestyksin eri kaupungeissa, muun muassa systemaattisesti Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Oulussa. Suurimmista kaupungeistamme periaatetta ei ole tuotu kunnallispoliittiseen käsittelyyn Espoossa, Jyväskylässä, Kouvolassa, Porissa ja Seinäjoella. Valtiollisella tasolla asia tuli ensimmäistä kertaa eduskunnassa esiin jo vuonna 1939.

Prosenttiperiaate herättää luonnollisesti monenlaisia intohimoja ja jopa pelkojakin. Kuka saa päättää, mitä ympäristöllemme tapahtuu ja millä periaatteilla? Pahimmillaan prosenttiperiaate voidaan jopa kokea uhkana demokratialle: joku asiantuntija jossain kaukana voi päättää siitä, minkälaisten hirvitysten kanssa ihmisten on arkeaan elettävä. Ja mitä vastaavasti demokratia voi pahimmillaan tuottaa: tasapaksua, helposti pureskeltavaa ja huonoa taidetta, jonka tehtävä on vain ulkokohtainen koristeleminen tai konservatiivinen pönöttävä juhlistaminen, joka ei kerro kenellekään mitään elämästä ja arjesta ja niiden mielekkyydestä – kunhan vain jatkaa patsaiden perinteitä totuttuun tapaan.

Selvityksen tarjoamat kolme valtiollista mallia ovat: Taike-malli, Taidemuseomalli ja Luovat yritykset -malli. Taike-mallissa koordinointivastuu annetaan uudelle Taiteen edistämiskeskukselle. Mukana ovat tietenkin alueelliset keskukset. Taidemuseomallissa vastuu on taidemuseoilla – Suomessahan toimii Valtion taidemuseon lisäksi 16 aluetaidemuseota. Luovat yritykset -malli olisikin sitten lähempänä työ- ja elinkeinoministeriötä kuin opetus- ja kulttuuriministeriötä. Näin jatkettaisiin viime aikoina lisääntynyttä mutta monin tavoin problemaattista taiteen muuntamista yrittäjyydeksi. Veikkaan myös, että se olisi malli, joka tuottaisi tylsintä taidetta ja liian harvoissa käsissä kaventaisi ilmaisua.

Suurin osa ihmisistä haluaa varmaan asua ympäristössä, jota taide leimaa myös joillain merkitystä luovilla tavoilla, jossa taide luo paikan henkeä. Eihän kukaan halua asua ympäristöissä, jotka mielletään hengeltään neuvostoliittolaisiksi – vaikka olihan sielläkin taidetta.

Nahkapäätösmäinen selvitys kertoo aiheen arkuudesta. Selvityksessä esitetään toki malleja, jotka avaavat keskustelua moniin suuntiin, mutta tältä pohjalta ei vielä varsinaisesti edetä mihinkään – paitsi siihen, että kohta on perustettava uusi selvitysryhmä miettimään konkreettisia toimenpiteitä.