Julkaistua 764: Jarmo Saarekas 1954–2016

Helsingin Sanomissa tänään. Näitä ei haluaisi kirjoittaa. Elämän rajallisuuden tunne lisääntyy ikääntyessä koko ajan.

Jarmo Saarekas 1954–2016

Taidevalaja Jarmo Saarekas kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 18. helmikuuta. Hän oli 62-vuotias, syntynyt Helsingissä.

Saarekas vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Hämeenlinnassa, missä kävi myös Teknillisen koulun. Helsinkiin hän muutti 1980-luvun alussa. 

Kuvanveisto on ammatti, jossa vanhat mestari–kisällisuhteet ovat vieläkin voimissaan. Kuvioon liittyy usein myös kolmaskin jäsen, veistäjälle kullanarvoinen luottovalaja. Jarmo Saarekas aloitti työskentelyn tässä perinteisessä kolmiyhteydessä akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) assistenttina. Hän perusti oman valimon Porvoon vanhaan veturitalliin vuonna 1990, ja siirtyi vuonna 2000 Suomenlinnaan, missä jatkoi valimotoimintaa aina kuolemaansa saakka. 

Ennen valajaksi ryhtymistä käsistään monipuolisesti taitava Saarekas toimi 1980-luvulla Kuvataideakatemian ensimmäisenä työmestarina, mutta valuhommat veivät enenevässä määrin aikaa, ja niin hän joutui valitsemaan ammattien väliltä. Kursseja hän kuitenkin piti Teknillisessä korkeakoulussa harvakseltaan vielä myöhemminkin. 

Saarekas valoi jatkossa kaikki Tapperin veistokset mutta oli myös monen muun veistäjän luottovalaja: hänen ammattitaitoaan ovat käyttäneet muun muassa Markku Hirvelä, Anneli Sipiläinen, Heimo Suntio, Tommi Toija ja Jarmo Vellonen. Suhteet prosessissa kietoutuvat monin tavoin: Tapperin oppilas, kuvanveistäjä Niilo Rikula toimi hänen valuapulaisenaan, ja siellä valettiin myös Rikulan omia isoja töitä kuten runoilija Isa Aspin muistomerkki Puolangalla. 

Varsinaisen taiteen lisäksi valaja saattaa tehdä paljon muutakin – pronssin lisäksi Saarekas hallitsi taidot muidenkin metallien valamisessa, aina kultaa ja koruja myöten. Hän teki yhteistyötä myös arkkitehtien kanssa, esimerkiksi Juhani Pallasmaan kanssa Cranbrook Academyyn Yhdysvaltoihin. Onpa Kiasman yksi muhkea WC-lavuaarikin tulosta Saarekkaan ammattitaidosta – kuten myös ovenkahvat. Hänen viimeiseksi työkseen jäi 24-naulainen kanuuna suomenlinnalaiseen tykkisluuppi Dianaan. 

Tilaustöiden lisäksi Saarekas teki taidetta itsekin. Vuonna 2013 hän piti Turun ekumeenisessa Taidekappelissa näyttelyn Flora & Fauna, jossa oli mukana teoksia kymmeneltä vuodelta: 12 kasviaiheista pronssireliefiä ja kuusi kalaa. 

Saarekas oli kiinnostunut aina siitä, ”miten kaikki toimii” – hänen kokemuksellista tietotaitoaan käyttivät ystävät ja tuttavat monissa ongelmissa: Jake kykeni antamaan apuaan aina korujen teknisestä suunnittelusta suurten rakenteiden lujuuslaskelmiin tai taloyhtiön pihasuunnitelmiin. 

Vastapainoa kirjaimellisesti hikiselle työlle tarjosivat kalastus, matkustelu ja ruuanlaitto sekä rakkaat kukat ja muut kasvit.

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka kuvanveistäjäystävistä moni oli Saarekkaan asiakas ja ystävä.

Julkaistua 718 & Näyttelykuvia 1012 & 1013: Rajallisen taidetta

On se kummallista, miten muka kaukana Vantaan, Keravan, Hyvinkään ja Järvenpään taidemuseot stadista ovat. Niissä kaikissa on jatkuvasti hyviä näyttelyitä, ja matka kaikkiin on todellisuudessa aika lyhyt. Julkisillakin pääsee kutakuinkin ovelle.
Eilen sain raahattua itseni vihdoinkin Hyvinkään taidemuseoon, jonne olen jo pitkään ollut ikään kuin koko ajan menossa. Siellä on nimittäin Maija Helasvuon (s. 1968) iso näyttely (11.9.–8.11.) ja hänen kutsumanaan Laura Könösen (s. 1980) yhden teoksen näyttely – molemmat juuri niin hyviä kuin odotinkin. Tänään ne ovat siellä viimeistä päivää, joten hus hus.
Kirjoitin Helasvuon näyttelyjulkaisuun johdantoesseen, joka seuraa tässä (kuvat ripustuksesta):

Rajallisen taidetta

Puu on ikiaikainen veistotaiteen materiaali, mutta orgaanisena se ei ole ikuista. Ihmisikään verrattuna puun ikä tuo näkyviin uuden aikaulottuvuuden: Vanhin Suomesta löydetty elävä puu on yli 760-vuotias, mutta tutkijat kykenevät nykyään käyttämään luonnossa säilynyttä ja melko tarkkaan ajoitettua puumateriaalia tuhansien vuosien ajalta. Biologisen olemassaolon rajallisuudella on siis rinnakkaisia aikajanoja, joille alle 50-vuotias kuvanveistäjä asettuu.
Kulttuurikin on rajallista. Sekin rapautuu ja hajoaa: sanat ja symbolit saattavat menettää merkityksensä tai muuttaa semanttista kattavuuttaan, toisinaan ne saavat uusiakin merkityksiä. On ollut myös katkoksia, emmekä kykene tulkitsemaan kaikkia vanhoja viestejä. Näin on käynyt esimerkiksi nykyään maailman vanhimmaksi puuveistokseksi nimetylle, Uralvuorilta löydetylle Shigirin idolille, jota säilytetään Jekaterinburgin historiallisessa museossa. Ihmistä kuvaavan veistoksen ikä on noin 9 500 vuotta. Sen pinta on täynnä kuviointia, jota tutkijat yrittävät avata – he puhuvat mielellään ”salaisista koodeista”. 
Kuvanveistäjä Maija Helasvuo kokee rajallisuuden yhdeksi keskeisiksi teemoistaan. Suurin osa meistä kokee rajallisuuden nimenomaan kuolevaisuuden tajuamisen, sisäistämisen tai ymmärtämisen kautta – toki sitten monella erilaisella tavalla tulkittuna ja erilaisen ilmiasun saavana. Kuolevaisuus on joka tapauksessa väistämätön osa elämän perustuslakia. Saksalainen filosofi Martin Heideggerin mukaan (Oleminen ja aika, 1927, suom. 2000) ”ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti”.
 

Rajallisuuden ymmärtämistä ja kuvaamista – vaikkapa taiteen kautta – voi ajatella myös merkityksen kautta: juuri rajallisuus antaa elämälle sen merkityksen. Ja eikö taiteilija ole juuri se henkilö, jonka ainakin yksi tehtävistä on antaa merkityksiä? Luoda merkityksiä, kuvata merkityksiä, analysoida merkityksiä, muuntaa merkityksiä, kyseenalaistaa merkityksiä? 
Helasvuon taiteessa kuolema, rajallisuus ja merkitys kietoutuvat toisiinsa. Tämä kuulostaa ehkä hieman synkältä, mutta kuoleman kuvaamisen sijaan hänen taidettaan tulisikin ehkä tarkastella vielä tarkemmin määritellystä näkökulmasta: kuolemastaan tietoisen elämän taiteena. 

Groteski veistäjän metodina

On tunnetusti vaikeaa käsitellä rajallisuutta, jos vie ajatuksensa tarpeeksi pitkälle – aivan samoin kuin on vaikea käsitellä rajattomuutta, kuten vaikkapa universumin äärettömyyttä tähtitaivasta katsellessaan. Yksi perinteinen tapa käsitellä vaikeita asioita on huumori. Huumorissa on monia lajeja. Helasvuo hyödyntää ainakin kahta: groteskia ja tragikoomisuutta. 
Helasvuo ei ole avoimen yhteiskunnallinen tai poliittinen taiteilija, mutta tuodessaan esiin elämän tragikoomisia piirteitä ja ulottuvuuksia ja käyttäessään metodinaan groteskia, hän asettuu väistämättä kriittiseen positioon. Australialainen kirjallisuudentutkija Philip Thomson (The Grotesque, 1972) on todennut: ”Groteski esitystapa taiteessa ja kirjallisuudessa on usein vallitseva yhteiskunnissa ja aikakausina, joita leimaavat kiistat, radikaali muutos ja epäjärjestys.” 
Helasvuo ei kuitenkaan ole satiirikko, eikä groteskia kannata tarkastella pelkästään satiirin keinona. Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin on todennut (Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru (1965, suom. 1995), että groteskissa negatiivinen ja positiivinen ääripää voivat sulautua yhteen samassa kuvassa, että kohde voi ylittää määrällisten rajojensa lisäksi myös laadulliset rajansa, että se voi ylittää itsensä ja sulautua muihin kohteisiin.
 

Groteski on tietyllä tavalla kuoleman ja synnyn rajapinta – sellaisena yksi vastausyritys rajallisuuden ongelmaan. Näin Bahtin: ”Jos groteskia kuvaa tarkastellaan sen pelkistetyssä muodossa, se ei itse asiassa koskaan esitä yksilöllistä ruumista: kuva koostuu aukoista ja ulokkeista, jotka edustavat jo toista, alulle pantua ruumista. Se on ikuisesti uudistuvan elämän siirtymäkohta, kuoleman ja hedelmöittymisen ehtymätön astia. 
Groteski siis sivuuttaa sen läpäisemättömän pinnan, joka sulkee ja rajoittaa ruumiin erilliseksi ja valmiiksi. Siksi groteski kuva ei esitä vain ulkoista vaan myös ruumiin sisäisen kuvan: veren, suoliston, sydämen ja muut sisäelimet. Pelkästään sisäiset ja ulkoiset piirteet sulautuvat samassa kuvassa yhteen.” 
Bahtinin ajatukset tulevat väistämättä mieleeni, kun katson Helasvuon veistoksia – yhtälailla ulkoisesti vähemmän groteskeja kuten hänen perhettä käsittelevää hienoviritteistä sarjaansa kuin sarjaa Strange Fruits (2011–12) tai tuoretta, varsin raadollista Riippuvaa lihaa (2015). 
Helasvuon mieltymys groteskiin selittyy jo hänen omalla taidehistoriallaan: hän on niitä lapsia, joita kuljetettiin taidenäyttelyissä pienestä pitäen. Suomen keskiaikainen kirkollinen puuveisto ja muun muassa vaivaisukot jäivät mieleen jo lapsena. Juuri näissä lajeissa on elänyt groteskin suurin käyttövoima: kansanomaisuus. Siinä piilee myös poliittisuus. Siteeraan vieläkin Bahtinia, joka vertailee karnevalistista, groteskia hyödyntävää juhlimista viralliseen juhlimiseen: ”Keskiajan viralliset juhlat – sekä kirkon että feodaalivaltion – eivät koskaan johtaneet vallitsevan maailmanjärjestyksen ulkopuolelle eivätkä luoneet mitään toista elämää. Päinvastoin, ne pyhittivät, vahvistivat vallitsevan rakenteen ja lujittivat sitä.” Kirkoissa ainoa poikkeus tästä oli kansanomainen veistotaide, jota ei tosin aina välttämättä taiteeksi nimitetty – moni tekijäkin on jäänyt nimettömäksi. 
Helasvuo ei tietystikään ole mikään kansanomainen veistäjä. Hän on akateemisesti koulutettu veistäjä, joka tekee työtään pitkässä institutionaalisessa traditiossa. Se antaa myös mahdollisuuden toiseen liikesuuntaan. Hän tekee taidetta, jolla on oma voimakas asemansa yhteiskunnassa. Sitä näytetään muun muassa sille pyhitetyissä paikoissa, taidemuseoissa. Tätä hän voi käyttää hyväkseen esimerkiksi halutessaan pyhittää arkea. Hän voi tuoda museoon kuvan arkisesta juureksesta, banaaninkuoresta, leukatuesta tai ihan mitä tahansa ja näin pakottaa meitä ajattelemaan valintansa syitä – sekä yksittäisiä teoksia että myös itse koko merkityksenantoprosessin luonnetta ja rakennetta. Mitä voidaan kuvata, mitä kuvataan ja miksi?
  

Utelias taiteilija ja käsityöläinen

Helasvuo on utelias taiteilija, ja hän lisää uteliaisuudellaan kysymyksiä: Millä materiaalilla mitäkin voidaan kuvata? Mikä sopii mihin? Mikä asettaa rajoitteita? Niinpä hän on puun lisäksi käyttänyt pronssia ja lähtenyt kokeilemaan nyt myös keramiikkaa ja lasia. Tämä kertoo sekä Helasvuolle ominaisesta uteliaisuudesta ja että kahtalaisesta rohkeudesta. Taiteilijat on tapana laittaa erilaisiin melko tiukkarajaisiin lokeroihin. Jos minulle esitetään kysymys suomen johtavista naispuolisista – tällaisia sukupuolitettuja kysymyksiä kysytään – kuvanveistäjistä, jotka käyttävät puuta materiaalinaan, tulee mieleeni välittömästi kaksi nimeä: Anneli Sipiläinen – Helasvuon vanhempi kollega ja ystävä – ja Maija Helasvuo. Rohkeutta uuden materiaalin valinta osoittaa siksi, että kummastuneen yleisön vastaanotto saattaa olla kielteinen. Miksi se ei pysy uskollisena sille, mistä se tunnetaan? Uusi materiaali vaatii myös toisella tapaa rohkeutta. Keraamikot ja lasitaiteilijat tapaavat tehdä keraamisia ja lasisia objekteja oikeaksi havaittujen menetelmien, todellisuudessa melko tiukkojen sääntöjärjestelmien mukaan. Helasvuota eivät nämä sääntöjärjestelmät kahlitse. Käyttöesineen tekijä ei voi sallia virheitä, mutta kuvanveistäjä voi hyödyntää niitä työssään. Taiteilijan omin sanoin: ”Keramiikassa hyödynnän kaikki virheet, itse asiassa virheet ovat toisinaan parasta, mitä voi tulla, kun joudutaan miettimään, mitä sen kanssa tehdään – usein siitä voi tulla se komein kohta.” Tähän Helasvuo on joutunut tottumaan ja sitä hyödyntämään myös puun kanssa: ”Kun puu halkeilee odottamattomasti, sen voi paikata tosi kauniisti vaikka eri puulajilla, ja siitä saattaa tulla herkullinen paikka veistokseen.” Kuvanveistäjä oppii suorastaan odottamaan virheitä: ”Parhaat virheet ovat minulta vielä kokematta.” 

Vaikka Helasvuon teemat ovat usein abstrakteja ja maailmaa syleilevän eksistentiaalisia, on hän kuitenkin myös käsityöläinen. Hänen metodiset juurensa tulevat vähän yllättävältäkin taholta. ”Ehkä minun pitäisi aloittaa viulunsoitosta. Sitä harrastin lapsuudesta alkaen ja minusta piti tulla muusikko. Se on vaikuttanut työskentelytapaani voimakkaasti. Puuveisto on osin samanlaista kuin viulunsoitto. Puu on nyt minun instrumenttini. Minulla on suhde siihen. Harjoitan sitä niin paljon, että minusta tulee taitava, mutta voin taidollistua siinä lisää koko loppuelämäni.” Nyt Helasvuo on palannut viulunkin pariin: hän soittaa instrumenttiaan kamariorkesterissa. 

Puun visuaalinen viesti
 
Käsityöläisenä Helasvuo on kiinnostunut puusta myös materiaaliesteettisessä mielessä. Puun veistettävyys on yksi ulottuvuus, mutta esimerkiksi värien ja sävyjen avulla pystyy tekemään erilaisia yhdistelmiä, muun muassa raidallista jälkeä.
 

Veistäjiä on periaatteessa kahdenlaisia: niitä jotka lisäävät ja niitä jotka poistavat. Savea muovaava veistäjä lisää materiaalia antaakseen muotoa. Puuta tai kiveä työstävä veistäjä poistaa hakkaamalla tai veistämällä materiaalia päästäkseen kohti haluttua muotoa. Helasvuo tekee puun kanssa molempia – ja itse asiassa sitä modernin myötä syntynyttä kolmattakin mahdollisuutta: rakentaa tai kasaa. Hän saattaa poistaa veistämällä materiaalia sahatavarasta, hän saattaa liittää niitä toisiinsa tai paikkailla, mutta yhtälailla hän saattaa käyttää metsästä löydettyä juurakkoa kuin readymade-materiaalina. 
Ennen vanhaan meillä oli esimerkiksi tapana ihailla yhdestä puusta veistettyä taidokkaan yksityiskohtaista ja esittävää pähkinäpuista veistosta. Helasvuon kaltaisten veistäjien myötä tilanne on muuttunut: he näyttävät meille liitokset, rajakohdat, halkeamat, katkokset – eivätkä pelkästään näytä vaan tuovat ne esiin merkityksellä ladattuina sisältöinä. Helasvuo ei käytä efektinään illuusiota, hän pikemminkin purkaa sitä näyttäessään esimerkiksi sarjassaan Tuki (1997–98) sen, miten haurasta, kömpelöä ja riippuvaista maailmassa oleminen on. 
Mutta puu sisältää jo sellaisenaan merkityksenantoa, jota voi käyttää käsitteellisestikin hyväkseen. Harva meistä pysähtyy useinkaan ajattelemaan esimerkiksi sitä, että ”tavallisten puiden” lisäksi on olemassa erikseen käsite ”jalopuu”. Miten joku puu on jalompi kuin joku toinen? Pyökki on Suomessa jalopuu, Saksassa siitä tehdään halkoja lämmitykseen. Kyse on siis kulttuuri- ja paikkasidonnaisista hierarkioista sekä – jälleen kerran – merkityksenantoprosesseista. Helasvuo kokee sen arjessaan: haapaa ja mäntyä hän ostaa Haarajoen sahalta, seetriä Kitarapajasta. Juurakot löytyvät ilmaiseksi metsästä. Se, mitä Helasvuo tekee, on myös jalostamista. Periaatteessa se on samanlaista jalostamisprosessia, jonka myötä norjalainen 10 euron lehmännahka päätyy Vuittonin 3 000 euron laukuksi. Helasvuo on tietoinen merkityksenannon hierarkioista – esimerkiksi sarjassa Nälkä (2000) kauha syntyi männystä, hampurilaisboksi tammesta. Halvin ja tarpeettomin – itse asiassa vahingollisin – yhtyi jaloon.
 

Osin Helasvuon materiaalikokeilut liittyvät modernistiseen perinteeseen, minkä hän myös tunnistaa itsessään. Taideteosten ei tarvitse välttämättä viitata itsensä ulkopuolelle. Silkka materiaalien ominaisuuksien esteettinen leikki voi olla kiinnostavaa. Lasissa läpinäkyvyys tuo esimerkiksi teoksen varjon käytölle aivan uusia ulottuvuuksia. Myös lasin hauraus, sen uhkaava rikkoutuminen on jo sellaisenaan kiinnostava asia – ilman että ajatusta veisi symbolisen alueelle. Helasvuo toteaakin, että vaikka ”haen sisältöä, kiinnostaa minua myös visuaalinen vaikuttavuus”. Hän haaveilee jopa efektin aikaansaamisesta ja muistaa joitain omia näyttelykokemuksiaan, jossa ”katsominen muuttuu ruumiilliseksi ja tuottaa kylmiä väreitä”. Mutta eiväthän läpinäkyvyys ja hauraus koskaan jää pelkästään visuaalisiksi – niin merkityksellä ladattuja ominaisuuksia ne ovat. Ne vievät suoraan elämän merkityksen ongelmiin ja tapoihin käsitellä niitä. Kokeilkaapa sanoa ääneen: ”Olen lasi.” Aika voimakas metafora. Entäs tämä: ”Olen läpinäkyvä”? Eikä kumpikaan ole yksiselitteinen. 

Kuvanveistäjänä rajapintojen jännitteessä
 
Taiteilijana Helasvuo elää monen rajapinnan jännitteessä. Hän toimii melko miehisessä perinteessä naisena ja tuo sen toisinaan esiin, kuten vaikkapa Kallofeminiini (2004) – puuhun suurennettu kohtu munasarjatiehyeineen. Hän toimii materiaaliensa kautta käsityöläisyyden – virheiden teon mahdollisuus – ja ”puhtaan” taiteen – virheistä välittämättömyys – jännitteessä. Hän toimii modernismin ja määrittelemättömän nykytaiteen jännitteessä – kuten taiteilijakollega Jan Kenneth Weckman on todennut: ”Tarttumalla ihmisen ruumiillisuuteen mittakaavana ja taiteen mallina Maija Helasvuo veistää tradition jatkuvuuden ja modernin fragmentaarisuuden ristiriitaa julki.” Helasvuo elää yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan jännitteessä. Riippuvuus voi olla riippuvuutta omasta kehosta ja sen toimivuudesta mutta myös riippuvuutta toisista – niin hyvässä kuin pahassakin ja kaikissa niissä välimuodoissa, joita juuri taide monitulkintaisuudessaan tekee näkyväksi. 
Helasvuo tavallaan avaa sitä sivilisaatioprosessia, jota saksalaisbrittiläinen sosiologi Norbert Elias on kuvannut (Über den Prozess der Zivilisation, 1939) – sitä prosessia, jossa ulkoisen kontrollin sisäistyminen itsekuriksi tuottaa kompensaationa sisäisen elämysmaailman. Affektit muuntuvat kuvitteellisiksi sisäisiksi emootioiksi – sen sijaan, että esimerkiksi reagoisimme ja käyttäytyisimme välittömästi affektien mukaisesti. Tämä on varmaankin yksi syy, miksi Helasvuon työt saattavat tuottaa joissain katsojissa voimakasta torjuntaa – tai tarkemmin, kuten itävaltalainen psykoanalyytikko Sigmund Freund on todennut (Murhe ja melankolia, 2005): ”Affekti on purkautumisilmiö, jota ei voida torjua, vaan se joko ilmenee tai sen ilmeneminen estyy." Helasvuon töitä tuntuukin olevan mahdotonta sivuuttaa pelkkänä esteettisenä heijastuspintana, joka joko miellyttää tai ei. Hänen taiteilijapuolisonsa Mika Karhu on todennut osuvasti hänen veistoksistaan: ”Tapahtumat ympärillämme vaikuttavat meihin. Veistokset kuvaavat tätä näkymätöntä vaikutusta, joka samalla on muokkaavaa ja konkreettista.” 
Helasvuo veistää kaksisuuntaista liikettä: samalla kun hän ylentää arkista, hän ikään kuin alentaa abstraktia ja henkistä palauttamalla ylimaallisen materiaaliseen ja ruumiilliseen maailmaan. Vielä kerran Bahtin: ”Maa on äiti, se nielee synnyttääkseen uudelleen, suurempana ja parempana. Maassa ei voi olla mitään kauheata, kuten ei äidin ruumiissakaan, jossa ovat ruokkivat rinnat, synnyttävät elimet, lämmin veri. Maallisesta kauheasta tulee lapsia synnyttävä elin, ruumiillinen hauta, joka tuottaa nautintoa ja synnyttää uutta.” 
Helasvuon tuoreet keraamiset, hivenen epäortodoksisesti Miranolilla ja musteella pintakäsitellyt lätäköt Lätäköiden äärellä (2015) tuntuvat vievän häntä johonkin uuteen ja outoon suuntaan, mutta rajalla oleminen jatkuu niidenkin myötä. Niiden tausta on Marjatta Kurenniemen sadussa, jossa tyttö tipahtaa lätäkön kautta toiseen maailmaan, jossa kaikki on tosiaankin toisin. Äiti istuu sohvalla ja isä häärää keittiössä. Leipää pannaan makkaran päälle eikä toisin päin niin kuin pitäisi. Palaamme näiden lätäköiden myötä siis väistämättä Bahtinin kansanomaiseen karnevaalikulttuuriin, jossa yhteisön normaalit rajat rikotaan ja esimerkiksi pyhä muuttuu maalliseksi. Näiden lätäköiden reunalla Helasvuo on aina tasapainoillut ja miettinyt sitä, minkä minäkin niin elävästi lapsuudestani muistan: ”Hyppäänkö? Onkohan se syvä? Hyppään! Se loiskahtaa niin komeasti!” Ja loska tahraa siistin erillisen yksilöruumiini kiehtovasti tuodessaan sen osaksi luonnon prosesseja. Vaikka se ei ole vaarallista, se on kuitenkin tavallaan kiellettyä.
 

***

Helasvuon näyttely on itse asiassa aika rohkea veto, kuten tekstissänikin yritin tuoda esiin. Niin voimallisesti hänet on kuitenkin puunveistäjäksi lokeroitu. Näyttely ei ole kovinkaan yhtenäinen materiaalien kirjosta johtuen, mutta joskus on syytä ravistella tuota yhtenäisyydenkin vaatimusta. On kiinnostava nähdä, miten hänen tematiikkansa taipuu eri suuntiin eri materiaaleilla.

Aivan samoin Könönenkin tuo hauskasti esiin materiaalin problematiikkaa. Hänen kiviset puunsa ovat nimittäin niin pehmeitä ja kauniita, että teki mieli mennä koskettamaan – ja niin teinkin salaa, vaikka lattian merkki sen kielsi: 
 

Tähän aikaan huomenna, dioriitti, 2015.

Taiteilija itse sanoo teoksesta tiiviisti sen olennaisen:

Älä murehdi 
loputonta syksyä,

tähän aikaan huomenna
muisto rakennetusta luonnosta 
on uusi kerrostuma kalliossa.

Ei kai minun tähän pidä mitään lisätä?

Julkaistua 175 & 176 & 177 & 178 & 179 & 180 & 181 & 182 & 183 & Virossa 48: Ipi Kärki & Leonhard Lapin & Tapani Mikkonen & Jarmo Mäkilä & Jüri Ojaver & Matti Peltokangas & Anneli Sipiläinen & Tommi Toija & Jukka Vikberg

Jatkan edellistä postausta. Tässä siis vielä yhdeksän taiteilijan haastattelut, jotka tein Mäntän kuvataideviikkojen julkaisua varten:

Ipi Kärki (s. 1951)

… olin Chilessä 2008 ja hankin Atacaman intiaaneilta pienen figuurin, äitinuken, ja myöhemmin sain sille pariksi isänkin… luin Etelä-Amerikan intiaanirunoutta… äiti ja isä palautuivat…

… isäni kuoli, kun olin neljävuotias. Minun oli vaikea käsittää sitä. Odotin koko ajan, että isä tulee takaisin, vaikka kolme vanhempaa siskoa yrittivät tolkuttaa, että ei se tule... minä kuitenkin odotin, että kyllä se joskus tulee…

… äidin kanssa olimme läheisiä, minä olin se lellitty kuopus, mutta äiti joutui isän kuolemaan jälkeen töihin…

… halusin maalata tekstiä, kankaalle isolla sanat ’äiti’ ja ’isä’, sitten vain aloin maalata tietämättä tarkemmin, mitä teen…

… intiaanirunoudesta kaunis lause: ”Minä olen vasta alussa itse”… oli tarve tehdä myös itseni mukaan…

… sovittaa asiat, nähdä itsensä siinä suhteessa. Nähdä kasvu, kehitys…

… nyt tuntuu siltä, että sovitus ja anteeksianto on tapahtunut… 

Ipi Kärjen tapasin hänen työhuoneellaan 4.5.

Leonhard Lapin (s. 1947)

…. isäni ja äitini kuolivat molemmat vuonna 1996… sain perinnöksi ison pinon siististi pakattuja kaavoja… isäni oli räätäli vähintäänkin kolmannessa polvessa… aiemmista ajoista ei ole tietoa… isoisäni työskenteli niin, että vain katsoi ihmistä ja teki sitten vaatteen valmiiksi… isäni sanoi olevansa huonompi räätäli, koska joutui mittaamaan ja tekemään kaavoja...

… äiti oli ompelija, tarttolaisen firman Räpinassa sijainneen ompeluosaston johtaja… nuorena myös autoin häntä kaavojen leikkaamisessa…

… Viron kaakkoisosassa asuimme keskellä luontoa… kaavat loivat voimakkaan kontrastin luontoon, katsoin niitä ihmetellen kuin abstrakteja kuvia… olen sittemmin tajunnut, että abstraktin taiteen myytit syntyivät niistä kaavoista, ei niinkään Kandinskyltä tai Malevitšilta… abstrakti koulutukseni on siis kotoisin vanhemmiltani… 

Leonhard Lapinia tapaan aika usein Tallinnassa. Tässä hän on työhuoneellaan viime joulun alla.

Tapani Mikkonen (s. 1952)

… kronologista tarinaa… vuodessa on kaksitoista kuukautta, ja minä olen syntynyt niistä kahdennessatoista… kaksitoista on aina ollut minun lukuni…

… mukana on lapsuus ja tämä hetki kuvattuna… samankaltaisia ja yhtä pahoja kaikki. Tietenkin jotain muutoksia on tapahtunut… mutta kaikki on ollut aika raadollista… ei siinä ole paljon onnenhetkiä ollut…

… minulla on ollut raskas isäsuhde lapsuudesta asti… äitiini minulla oli hyvä suhde, mutta isä oli hyvin mustasukkainen hänestä, ja siitä minua rangaistiinkin… äiti ei esimerkiksi saanut lukea minulle satuja…

… mutta en minä halua syyttää vanhempiani, kyse on vain minun näkemyksestäni siitä, mitä elämäni on ollut… enkä kuvissani halua välttämättä kertoa mitään erityistä, mitään yksittäisiä tarinoita... minun tarinani se silti on kokonaisuudessaan… 

Tapani Mikkosenkin tapasin kerran Tallinnassa. Söimme viime uutena vuotena hänen kanssaan melko riittoisaa uudenvuodenillallista ravintola Odessassa.

Jarmo Mäkilä (s. 1952)

… äiti, isä, selviytymisterapia… pyhä kolminaisuus…

… isä oli etäinen, maski päällä… äidin maalasin sellaisena, kun hän on nyt, yli kahdeksankymppisenä… vaikka ei hän varmaan tunnista sitä, että hänellä on ryppyjä… en ole koskaan kuullut häneltä yhtään järkevää lausetta… en vieläkään tajua hänen filosofioitaan…

… vanhemmilta tuli lähinnä opettavaisia tarinoita: käyttäydy näin, tee noin… ohjaillaan perheen kehitystä, mietitään naapureita… ne arvot olivat minulle vieraita… isällä oli vain estoja ja kieltoja… äiti on sanonut, että ei hän osannut olla lasten kanssa, ei hän koskaan ollut kokenut sellaista…

… ei sodan jälkeen ollut aikaa lapsille, eikä silloin ollut ekologiaa tai työuupumusta… tai terapiaa…

… molemmat olivat koko ajan töissä, ainoana lapsena sain olla kuin Ellun kana… käyttäydyin yleensä päinvastoin kuin he neuvoivat, mutta aika hyvin olen pärjännyt… lähdin kotoa 16-vuotiaana…

… isästäni näin painajaisia lähemmäs 50-vuotiaaksi, mutta sitten jotenkin pääsin yli… nyt pystyn suhtautumaan asioihin hellästi ja huomaavaisesti… 

Jarmo Mäkilän tapasin hänen työhuoneellaan 3.5.

Jüri Ojaver (s. 1955)

… poikani oli 12-vuotias. Olin tajunnut ettei tule odottaa sitä, että poikasi valitsee sinun elämäntyötäsi… paras mitä voit toivoa, että voit olla lapsesi ystävä…

… poikani on taiteilijaperheen lapsi ja hän on nähnyt kaikki vaikeudet: miten selviytyä, miten elää tällaisessa perheessä…

… oma isäni oli kaivosmies, ja minä tulin taiteeseen kirjallisuuden kanssa… hän oli ”piilossa” tavallisessa työssä, mutta hänen unelmansa olisi ollut tulla kirjailijaksi… muistan hänet aina tupakoimassa ja lukemassa raskaan työpäivän jälkeen… hän kuoli minun nykyisessä iässäni sydänkohtaukseen…

… Isä. Poika. Entä sitten pyhä henki? Se puuttuu. Pyhä henki on ihminen itse… se on minun sanomani…  

Jüri Ojaverin luona Luoteis-Viron Laulasmaalla piipahdin päiväseltään 5.5.

Matti Peltokangas (s. 1952)

… aika vanhoja ihmisiä, ei ollut kovinkaan paljoa yhteistä. Isän kanssa tehtiin käsitöitä ja kalastettiin ja välillä jouduin metsällä olemaan jäniskoirana…

… Virroilta muistan tulipalon ja sen kun käytiin meijeriltä maitoa hakemassa. Isä oli kommunisti, ja kun muutimme Hauholle, se tajusi tulleensa suojeluskuntalaisten kylään. Se oli hyvä timpuri, niin rakennushommien kautta päästiin sisään. Isän kanssa tein kirveenvarren. Oli aika hienoa, kun sai sen silmään istumaan… isän opetti myös tekemään pyssyn, josta nuoli lähti ja hävisi jonnekin koskaan palaamatta… kaverit katsoivat ihmeissään…

… äiti sulki jotenkin kaiken pois, mutta samalla se piti asiat kasassa... ei koskaan valittanut, se oli aika komee tyyppi…

… vain keittiötä ja makuuhuonetta lämmitettiin. Pelattiin tammea ja kuunneltiin kuunnelmia, tehtiin puhdetöitä. Äiti opetti voimistelemaan. Seistiin käsillä ovea vasten käsillä ennen kuin Eero Leväluoman kuunnelma alkoi: ”Hyvää iltaa, nimeni on Cox…” 

 Matti Peltokankaan isänsä ja äitinsä kunniaksi tekemät installaatiot ovat selvästikin yksi näyttelyn kohokohdista.

Anneli Sipiläinen (s. 1940)

… perusajatukseni on varsin yksinkertainen, se lähtee tietenkin tunnetusta myyttisestä tarinasta Romuluksesta ja Remuksesta sekä sudesta, joka imettää pienokaisia…

… mutta luontoäidin lapset eivät kaiken väärinkäytön jälkeen enää oikein ylety… ajattelen, että susi vertautuu luontoemoon, äiti maahan… se on sinällään suojeleva ja antelias, mutta kun se ehtyy, sen tuottamaan ravintoon ei ylety… on turha enää anella…

Anneli Sipiläisen äitisusi etsii vielä paikkaansa 1.6. Jalusta sekä pronssiset Romulus ja Remus odottavat. Kuva: Heikki Vesterinen.

Tommi Toija (s. 1974)

… tämä kaveri, joka on nurkassa… en tiedä, että onko se huutanut äidille ja isälle vai onko isä ja äiti huutanut sille vai onko se pään sisäinen asia, onko se huutanut itselleen… voi tulla tilanteita, jossa äiti ja isä eivät aina olekaan niin mukavia… tai haluavat olla ikuisesti nuoria, eivätkä halua kantaa vastuutaan… tai sitten kaikki voi olla hyvinkin, sitä vain on joskus tekemistä tämän kaiken kestämisessä…

… kiinnostavampaa minulla on omien asioiden miettimisen sijaan sysätä katsojan ajatuksia johonkin suuntaan… ajattelemaan omaa tilaansa, maailmaansa, historiaansa…

… ajatuksellisesti on kyse ihmisyydestä, ja laskenhan minä kuitenkin itsenikin osaksi sitä… ja uskon että suurin osa ihmisistä käy jollain tavalla läpi näitä samoja… eivät minun ajatukseni ja ongelmani ole niin originelleja… niin kuin kukaan muu ei olisi koskaan potenut eksistentiaalista kriisiä ja miettinyt, että miksi ihmeessä minä olen täällä…  

Tommi Toija työhuoneellaan maaliskuun lopulla.

 

Jukka Vikberg (s. 1951)

… olen nähnyt Michelangelon Pietàn moneen kertaan… nyt siinä on äitini ja minä… heräsi halu nähdä teos tässä ajassa, myös henkilökohtaisesti…

… suuri osa elämästäni on mennyt sotaa pohtiessa. Kun synnyin olivat isä ja äiti joitakin vuosia aiemmin palanneet sodasta… sittemmin erityisesti Vietnamin sota merkitsi käännekohtaa koko sukupolvellemme… hävisimme taistelun rauhan puolesta, vaikka emme olisi ikinä sitä silloin uskoneet. Olimme valtava maailmanlaajuinen rauhanliike. Vastustaja, sotateollisuus ja halu tappaa, oli kuitenkin vahvempi…

… siviilielämässä olemme hyväksyneet väkivallankäytön kieltämisen. Sivistysmaissa vastustamme myös kidutusta ja kuolemantuomiota. Olen sitä mieltä, että meidän on pyrittävä sodan ja kaiken siihen liittyvän kriminalisoimiseen, armeijat ja aseteollisuus erityisesti mukaan lukien…

… tai entä jos saisimmekin aikaan liikkeen, joka epäpoliittisemmin tarkastelisi sotaa sairautena, jossa sekä voittajat että häviäjät ovat mukana…

Maija Helasvuon ja Anneli Sipiläisen tavoin Jukka Vikbergkin haki teoksessaan vauhtia taidehistorian ikiklassikoista. Kuva: Heikki Vesterinen.

 

Julkaistua 122 & Näyttelykuvia 285: Dokulampun paikka

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa ilmestyi arvioni Hyvinkään taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Dokulamppu ja muita tarinoita – taidemuseon uushankintoja ja lahjoituksia 2000–2010 (14.1.–27.2.), jota katsomaan tein varsin onnistuneen retken 27.1.:

Dokulampun paikka

Toisinaan taiteen konteksti on aika paljon laajempi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Minulle esimerkiksi matka Hyvinkään taidemuseoon on taidekokemuksen lisäksi tai toisinaan jopa sen sijaan aina ennen kaikkea retki. Junassa voin miettiä sitä, milloin Helsingin epäpaikkaisuutta luova heijastusvaikutus päättyy ja milloin ollaan siellä, jossa on oikeita paikkoja. En ole rajaa vielä löytänyt, mutta siitä olen jo varma, että Hyvinkää on olemassa.

Hyvinkäälle tuleminen on sekin aina miellyttävä kokemus, koska lyhyellä matkalla rautatieasemalta taidemuseoon näkee ainakin kolme hienoa funkistaloa. Viritys taidekokemukselle on siis aina kelpo.

Syy tällaisiin pohdintoihin on yksinkertaisesti se, että toisinaan tulee miettineeksi taidemuseon paikallista tarvetta. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Vantaan taidemuseo ei vielä sinä päivänäkään ole löytänyt vantaalaisuutta, kun kaupunki on jo auttamattomasti liitetty Helsinkiin.

Hyvinkäällä taide on sitä vastoin aivan selvästi osa paikallista kulttuuri-identiteettiä. Tässä on kyse sekä vanhemmista ajoista, Helene Schjerfbeckistä, Jalmari Ruokokoskesta, Tyko Sallisesta ja Yrjö Saarisesta – ja vielä vaikkapa Terho Sakista. Tälle kokoelmanäyttelylle nimen antanut Dokulamppukin viittaa paikalliseen taiteilijaelämään: Olli-Pekka Merimaan maalaus liittyy Solbon taiteilijatalon pihapiiriin, jossa vaikuttivat aikoinaan muun muassa Raimo Reinikainen, Taisto Martiskainen, Anneli Sipiläinen ja Olavi Suomela.

Tällainen kokoelmanäyttely on väistämättä vähän sellaista tilkkutäkkiä kuin vaikkapa vuosinäyttelyt, mutta jotain sympaattista tällaisessakin esitystavassa on. Kun tila on osaavasti viritetty, voi katsoja alkaa etsiä erilaisia vuoropuheluita. Siis ihan konkreettisesti ilman mitään taidekliseitä: minäkin tajusin yhtäkkiä, että kokonaisuutta voi katsoa myös paikallisuutta etsien. Siellä olikin yhtäkkiä eri-ikäisiä ja eri tyylisiä näkemyksiä Hyvinkäästä ja sen tunnelmista. Osa ihan suoraan nimettynäkin – kuten Mika Karhun Hyvinkää by Night (1999), Kaisu Paavllaisen Sveta ja Vanja (2003) sekä Ari Rantamäen
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.

Tade-elämä on joskus täynnä sellaista hypeä, että hirvittää. Silloin tällainen taidekokemus on kuin terapiaa. Ulos astuttuaan sitä miettii, että tällainen taidemuseo täytyy olla olemassa. Ja että tällaisia näyttelyitä täytyy olla olemassa. Ja että Hyvinkäällä on syytä käydä niin usein kuin mahdollista.

Hetken tunsin itseni aivan hyvinkääläiseksi, mutta sitten alkoi ottaa pannuun, kun vastapäisen funkistalon olutkapakka aukeni niin myöhään, että en saanut pohdiskella kokemustani oluttuopin äärellä.

 Ari Rantamäki (1957–1994), Maisema Hyvinkäältä, 1989.