Näyttelykuvia 807: Puisevaa?

Toissapäivänä oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ollut mitään tekemistä. Heräsin kuudelta, viimeistelin erään toimitustyön ja yhdeksältä istahdin joutilaana sohvalle. Tuskastuin ajatuksesta, että ei ole mitään tekemistä. Tuli oikein ahdistunut olo: Ei ole mitään tekemistä! 
Aikani tuskasteltuani lähetin sähköpostin Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkö Marja Kupariselle, jonka kanssa olin jo pari kuukautta sitten erään kohun jälkeen sopinut, että voisin aloittaa heille kritiikkien kirjoittamisen. Ehdotin Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Kymmenen minuutin kuluttua tuli vastaus, että antaa palaa vain.
Tulipa oikein pikkupoikamaisen innostunut olo! Uusi lehti, uusi työ. Ja naurakaa vain, kun umpivasemmistolainen ateisti kirjoittaa Helsingin ev.lut.-koteihin. Sellaisen he halusivat, kun asiaa avoimesti kysyin. Ja minä sain reilut sopimusehdot sekä yli 200.000 levikin.

Ritva Kovalainen.

Lähdin innokkaana pressiin. Paikalla olivat myös kaikki näyttelyn neljä valokuvataitelijaa, jotka olivat tutkailleet tarkasti vanhoja puuaiheisia maalauksia muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista ja verranneet niitä omiin lukemattomiin puuaiheisiin valokuviinsa – eli siis Kristoffer Albrecht (s. 1961), Taneli Eskola (s. 1958), Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Pentti Sammallahti (s. 1950). Vertailuaineistona ja innostajana olivat toimineet muun muassa Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Pekka Halonen (1865–1933), Albert Edelfelt (1854–1905), Amélie Lundahl (1850–1914), Rembrandt (1606–1669) ja Ivan Šiškin (1832–1898), joilta kaikilta oli mukana siis myös teoksia.   
 

 

Kristoffer Albrecht: Nagyatád, Unkari. 2004.

Ja koska kirjoitan näyttelystä tosissani vasta joskus viikonloppuna (juttu ilmestyy vasta 16.6.), en sano siitä vielä sen enempää enkä yritä myöskään esittää älyllistä kriitikkoa vaan totean ihna silkasta innostuksesta: mielettömän hieno näyttely!
 

Taneli Eskola: Leningrad. 1975.

Väitän itse asiassa syvällä rintaäänellä, että tämä on yksi taidevuoden kohokohdista. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa taidetta, joka on samalla sekä tarkkaa että runollista, täynnä elämyksiä ja löytämisen iloa mutta samalla täynnä sellaista syvyyttä ja taiteellisen ja kulttuurisen jatkumon ylistystä, että oikein pakahdutti.

 Pentti Sammallahti: Tamminimentie. 2002.

***

Ja tässä kaikki sankarit pressin jälkeen Bulevardin puun alla:

Näyttelykuvia 728 & 729 & 730 & 731 & 732 & 733 & Virossa 83: Lähellä ja kaukana

Meinasi aivan unohtua. Viime viikon keskiviikkona olin Narvassa ja sen lähistöllä kolmen päivän reissulla. Ja tulihan sielläkin nähtyä taidetta. Narvan taidemuseo (kaupunginmuseon alainen Narva Kunstigalerii) on hauska pieni museo, jossa on pysyvien kokoelmien lisäksi aina myös mahdollista nähdä vaihtuvia näyttelyitä paikallisilta tekijöiltä.

***

Pysyvät kokoelmat ovat suurelta osin kotoisin yhdeltä keräilijältä, varakkaalta kauppiaalta Sergei Lavretsovilta, joka lahjoitti kokoelmansa Narvan kaupungille vuoden 1900 tienoilla. Mutta on sinne muutakin kertynyt. 

Lavretsovin kokoelmassa on sekä maalauksia että taideteollisuutta, posliinia ja sen sellaista, johon en koskaan oikein jaksa paneutua. Aika vaatimaton kokoelma on, mutta on siellä venäläisen taiteen klassikoitakin, kuten Ivan Šiškinin (1832–1898) Metsämaisema:

  

 ja myös yksi Ivan Aivazovski (1817–1900), Capri (1891):

Ja on sinne myöhemmin hankittu joitain virolaisiakin klassikoita, kuten tämä aivan mainio ja vallan metafyysinen Hando Mugaston (1907–1937) Kaupunkinäkymä (1930):

Mutta pieni museo on. Tekee toisaalta hyvää nähdä vähän toisenlaistakin taidetodellisuutta, jossa puitteet ovat vaatimattomia, mutta yritys ja tahto kovia.

***

Sama yritys ja tahto näkyy myös paikallisessa taide-elämässä, joka on kovin toisenlaista kuin se kiiltävä ja näennäisissä vaikeuksissaan kuitenkin varsin helppo nykytaidearki, jossa elämme. Tarjolla oli Vestervalli-nimeä kantavan Narvan taideyhdistyksen perinteinen kesänäyttely, nyt nimellä Tuttav – tuntdumatu (1.6.–30.7.). Hyvin perinteistä maalausta oli jälki:

Mutta oli siellä ainakin yksi raikas poikkeus. Kuzja Zverevin (s. 1961) groteskit maalaukset olivat hienoja. Tässä Taiteilijan kuulustelu:

Eikä tämä Sillamäeltä kotoisin olevan Eduard Zentšikin (s. 1965) Intensiivinen kielentutkintakaan huono ollut:

***

Toisessa isossa salissa oli Valge elevant -ryhmän näyttely Elutee (29.6.–30.7.). Valkoinen elefantti koostuu ilmeisen karismaattisen Vitali Kuznetsovin (s. ?) oppilaista. Tässä yleisnäkymää:

Nuorella Sabinitalla (oik. Lena Sabinina, s. ?) oli aika railakas jälki:

  

***

Pienessä salissa oli vielä sillamäeläisen Aala Gittin (s. ?) näyttely Autograaf (1.6.–30.7). Olipa outo näyttely. Taiteilijalle oli ollut erilaisia "periodeja", ja teokset näyttivät kuin eri tekijän jäljiltä. Tässä näyte "mustasta periodista" ja sen mystissävyisistä maalauksista:

Ja tässä taas valkoista "valkoista periodia":

Kaikkineen siis varsin kiinnostava museokäynti.

***

Sitten tähän päivään. Tänään kävin pitkästä aikaa kaupungilla, ja onneksi gallerianäyttelytkin olivat vaihtuneet. Taidehallin galleriassa oli Evi Tihemetsin (s. 1932) osittain retrospektiivinen näyttely Graafika mu arm I (28.7.–19.8.). Hieno yhdistelmä konstruktiivisia elementtejä ja luonnosta tulevia muotoja. Ja väriä sekä kollaasitekniikkaa, mitkä eivät virolaisessa grafiikassa ole niin hirveän yleisiä. Tässä Konstruktiot (1991):

Ja tässä yleisnäkymää tuoreemmista töistä:

On tämä Viro siinä mielessä kumma taidemaa, että pieneen kansaan mahtu näitä grand old ladyja vaikka kuinka paljon.

***

Ja vielä viereiseen Vabaduse galeeriihin, jossa oli Mall Parisin (s. 1954) näyttely Ümbritsetud (19.–31.7.). Paris on abstrakti maalari, joita Virossa ei itse asiassa ole kovinkaan monta. Hänellä on hieno lyyrinen ote vähäeleisissä teoksissaan:

Ja olipa mukana yksi installaatiokin, jossa orgaaninen ja abstrakti yhdistyivät hauskasti:

On tämä Viro aika kiinnostava taidemaa.