Julkaistua 605: Taidetta kalliolle

Tällaisen pikku-uutisen kirjoitin viime torstaina ilmestyneeseen Taiteeseen (1/15):

Taidetta kalliolle

Suomalainen taidekenttä on saanut mukaan uuden ja ilmeisen vahvan pelurin. Vuonna 2013 perustettu Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) taidetoimikunta on aloittanut toimintansa ripeästi: taidetta on hankittu ja tullaan hankkimaan ilmeisesti paljon lisää, mikäli taidetoimikunnan puheenjohtajaa Ilkka Taipaletta on uskominen. Taipaleen mukaan taidetoimikunta ei tyydy pelkkiin tavallisiin taideostoksiin vaan haluaa toimia innovatiivisesti ja rohkeasti hankkeissaan. Ja tilaa on, sillä HUS:illa on kolmattakymmenettä sairaalaa. Helsingin Meilahteenkin nousee kohta lisää rakennuksia, joihin sovelletaan prosenttiperiaatetta.

Kasvavan Meilahden keskellä on komea keskuskallio, jolle HUS haluaa ”ympäristöön sopivan, valtakunnallisesti merkittävän taideteoksen tai teosten kokonaisuuden”. HUS järjesti kansainvälisen kutsukilpailun, ja kutsutut veistäjät julkistettiin helmikuun lopulla. Voittaja ratkeaa loppukeväästä, ja teos on suunniteltu valmistuvaksi uuden trauma- ja syöpäkeskuksen myötä vuonna 2018. Tuomariston puheenjohtajana toimii emeritusmuseonjohtaja Markku Valkonen. 

Suomalaisista veistäjistä mukana kilpailussa ovat Kaarina Kaikkonen, Anssi Kasitonni, Kirsi Kaulanen, Laura Könönen, Jaakko Niemelä ja Matti Peltokangas. Ulkomailta kutsuttiin Pauls Jaunzems Latviasta, Eeva Käsper Virosta sekä Carl Boutard ja Tilda Lovell Ruotsista. 

Tavoitteena on ollut kutsua mukaan mahdollisimman erilaisia veistäjiä, jotta haastavan paikan – kallioon ei juurikaan saa kajota – mahdollisuudet tulisivat monipuolisesti kartoitetuksi. Monipuoliselta taiteilijajoukko näyttääkin, vaikka hieman ihmetyttää, että Virosta mukaan seuloutui itseään kuvanveistäjänä pitämätön lasitaiteilija, joka ei myöskään ole tehnyt julkisia ulkoveistoksia.

*** 

Tässä vielä linkit ulkomaanelävien kotisivuille: 

Pauls Jaunzems (s. 1951) 

Eeva Käsper (s. 1971) 

Carl Boutard (s. 1975) 

Tilda Lovell (s. 1972)

Julkaistua 449 & Näyttelykuvia 855: Onko abjekti jo kuin nature morte?

Tuorein Taidekin (4/13) ilmestyi joskus viikolla – ja oli jo hautautumassa Berliinin matkan postiläjään. Kirjoitin siihen kolmesta Helsingin galleriaelämässä vähän tuntemattomammasta kuvanveistäjästä, joiden tuotanto herätti ajatuksia osaamisen, maneerin ja kehittymisen suhteista. Mari Ojala (s. ?), Ole Härmälä (s. ?) ja Johanna Havimäki (s. 1978) tulevat varmaan näkymään veistotaiteen kentällä, ja heidän tulevia murroskohtiaan tulee olemaan kiinnostava nähdä. Havimäen näyttelynkin olin näköjään unohtanut raportoida blogissa, mutta alla siitä siis joitain ajatuksia.

Johanna Havimäen näyttely Galleria Sculptorissa.

Onko abjekti jo kuin nature morte? 

Mari Ojala 

Galleria TILA, Helsinki 5.–25.8.

Ole Härmälä

Galleria Nunes, Helsinki 31.7.–18.8.

Johanna Havimäki

Galleria Sculptor, Helsinki 31.7.–18.8.

Kuvanveistossa eletään vireää aikaa, ja uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Helsingissäkin nähtiin loppukesästä kolme ainakin miltei debytanttia. 

Mari Ojala on entinen kiviseppä, joka on ilmeisesti siirtymässä enemmän taiteen alueelle. On hän esitellyt kiviveistoksiaan aiemminkin, mutta nyt hän on siirtynyt kuvanveistäjä Pekka Pitkäseltä saamien oppiensa turvin pronssivaluun. Ole Härmälä on valmistunut Imatran taidekoulusta muutama vuosi sitten. Hän sekä veistää puuta että valaa pronssia – sekoittaen niitä myös toisiinsa. Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 valmistunut Johanna Havimäki on lisäämisen tai poistamisen sijaan kasaaja, joka liittyy readymade-maailmaan. Materiaalina tuoreimmassa – ensimmäisessä helsinkiläisessä – näyttelyssä toimivat vanhat takit.  

Ole Härmälän näyttely Galleria Nunesissa.

Nuoret taiteilijat, jotka joutuvat ehkä liikaakin todistamaan yksilöllistä luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan, eivät yleensä pidä siitä, että heitä verrataan vanhoihin mestareihin. Katsojalle näin kuitenkin yleensä käy – tahtomatta ja usein väistämättä. Näin minullekin kävi näiden nuorten kohdalla. Ojala toi mieleeni heti Alberto Giacomettin ja Tapio Junnon, Härmälä koko suomalaisen vanhemman puuveistoperinteen, puhdetyöt ja jopa ITE-taiteen. ”Tykkään vuolla puukolla”, on Härmälä itsekin todennut. Yllättävintä on ehkä se, että näin käy jo ns. nykytaiteessakin. Havimäen nahkatakki-installaatiot toivat mieleeni heti voimakkaasti Kaarina Kaikkosen ja Kaisu Koiviston. Kun katsoin Havimäen nahkatakeista väännettyjä eläinhahmoja, tajusin yllättäen varsin konkreettisesti sen, että abjektista – alhainen ja torjuttu asia – on tullut kuin taiteellinen konventio, tyyliintynyt keino, joka on alkanut toimia ikään kuin itseään vastaan: jos ei abjekti ennen ”jäsentynyt osaksi kulttuurista järjestystä” (Anita Seppä), nyt se nimenomaan taiteen kautta jo tekee sen. 

Mari Ojalan näyttely Galleria TILAssa.

Postmoderni sallivuus on miltei poistanut kertaustyylit. Voisi ehkä todeta, että nykyään on erilaisten päällekkäisten kertaustyylien aika. Enkä minä ainakaan valita sitä. Katsojan on helppoa samastua monenlaisiin tyyleihin ja perinteisiin, ja minä ainakin nautin näistä nuorista veistäjistä. On hienoa, että Junnon koskettavat eksistentiaaliset teemat elävät ja että pronssia opetellaan valamaan muutenkin kuin mahtipontisten julkisten veistosten materiaalina. Ojalan herkät pienoisveistokset olivat koskettavia. On hienoa, että joku on vielä kiinnostunut puusta sen materiaalisten ominaisuuksien takia ja haluaa puukollaan löytää sielun niin materiaalista kuin ihmisen kuvasta. On hienoa, että ihmiset laitetaan katsomaan vastenmielisiä objekteja ja miettimään torjuntojensa syitä. 

On hienoa, että on perinteitä ja että niitä kunnioitetaan mutta myös haastetaan. Viimemainittu näillä nuorilla veistäjillä tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa vastaan. Sitä kutsutaan kehittymiseksi.

Näyttelykuvia 575: Koti-ikävää

Palaan vielä viime perjantaihin, jolloin piipahdin Helsingin rautatieasemalla tullessani Vantaalta. Hallissa oli esillä Kaarina Kaikkosen (s. 1952) teos Missä kotini on? (16.1.–19.2.). Teos on osa eurooppalaiseen identiteettiin pohjautuvaa monen taiteilijan projektia United States of Europe, joka on levittäytynyt Helsingissä Lasipaltsiin ja Lapinlahden sairaalaan.

Kaikkosen erilaisista laukuista tehty majamainen installaatio istuu mainiosti juuri rautatieasemalle. Ohikulkijoiden reaktiot tuntuivat ilmeistä päätellen myönteisiltä, ja sain vielä lopuksi pidätellä naurua, kun kaksi kundia jäi katsomaan teosta. "Tää on nyt varmaan sitä nykytaidetta", sanoi toinen. "Niin kai", vastasi kaveri.

***

Illalla olisi pitänyt vielä lähteä keskustelutilaisuuteen, jossa käsiteltiin Merikorttelin (ent. Suomen kaapelitehdas) tulevaisuutta. Oli kuitenkin niin kylmä, että en saanut itseäni liikenteeseen. Katsoin vain parvekkeelta, kuinka talon ylle oli nostettu valaistuja palloja, jotka kertoivat suunnitellusta rakennuskorkeudesta ja asuntojen koosta:

En yksinkertaisesti ymmärrä, miten jonkun (ALA-arkkitehdit ja hollantilainen grynderifirma) päähän on pälkähtänyt lähteä tuhoamaan kantakaupungin harvinaista teollisuusmiljöötä, joka myös suojeltu Sr-2-merkinnällä ("rakennushistoriallisesti ja kaupunkikuvallisesti merkittävä"). Olen kommentoinut hanketta blogissani jo viime vuoden huhtikuussa, tässä linkki. Ja korostan: tämä ei ole mikään NIMBY-juttu, vaikka suunniteltu parasiittirakennus parvekkeeltani näkyisikin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että rakastan vanhoja teollisuusmiljöitä niin paljon – eikä niitä Helsingissä ole yhtään liikaa.

En oikein ymmärrä myöskään sitä, noiden pallukoiden mainosmainen viikonloppuripustaminen oli otettu osaksi Helsingin WDC-vuotta. Silkkaa propagandaa.

Hanketta vastustava adressi on vielä kurantti, joten allekirjoittakaa se ihmeessä!
Tästä linkistä vielä lisätietoja ja keskustelua Laiturin sivuilta. 

PS. Arkkitehtonisesti hanke on ihan kiinnostavan tuntuinen, mutta paikka on vain niin perin juurin väärä.

Näyttelykuvia 381 & 382 & 383 Julkaistua 154 & 155: Forsblom on nyt suurin ja mahtavin

Keskiviikkona pääsin luikahtamaan Galerie Forsblomin uusiin tiloihin. Pressitilaisuus oli vasta torstaina, mutta Kauppalehti halusi jutun jo aamun lehteen – tällaista pinnallista kilpailua jopa taidekirjoittajankin arki toisinaan on. 

Hulppean näköistä siellä oli – oikein suuren maailman meininkiä, niin kuin rahvaanomaisen perussuomalaisesti voisi asiaa kommentoida. Kirjoittamani juttu keskittyi itse galleriaan, ja mukana oli pieni kainalojuttu kolmesta avajaisnäyttelystä (7.5.–23.6.). Se oli lehdessä pantu rubriikin 'kritiikki' alle, mutta eihän se nyt sellainen ollut - pikemminkin jonkinlainen ennakkopuffi. Lisäksi pääjutun ihan loppuosa oli jäänyt osaamattomassa taitossa kuvatekstin alle, joten loppuhenkoseni jäi henkäisemättä. Tässä siis jutut kuitenkin kokonaisuudessaan:  

Forsblom on nyt suurin ja mahtavin

Galerie Forsblomin uudet tilat Helsingin Lönnrotinkadulla tuovat Helsinkiin mukanaan tuulahduksen Lontoon ja New Yorkin huippugallerioiden elämästä.

Galerie Forsblom toimi pitkään Pohjoisesplanadilla kerroksissa, ja laajeni sitten katutasoonkin, jossa haki paikkaansa Marimekon ja muiden brändiliikkeiden kanssa.

Katutason tilan vuokrasopimus oli kuitenkin umpeutumassa, ja galleriassa oli jouduttu tekemään varasuunnitelma.

– Vuokrasopimuksen jatkaminenkin olisi sitten onnistunut, mutta varasuunnitelma alkoi koko ajan tuntua houkuttelevammalta, kertoo galleristi Frej Forsblom.

Niin tehtiin päätös lähteä. Uusi paikka oli Vakuutusyhtiö Suomen vanha pääkonttori Lönnrotinkadulla. Armas Lindgrenin piirtämä mahtipontinen Suomitalona tunnettu kivilinna vuodelta 1911 on ulkoa varsin raskas, mutta kiiltelevän aulan jälkeen avautuu lasioven takaa moderni valkoinen galleriatila. Kävijä tuntee tulleensa keskelle New Yorkin taide-elämää. Sieltä tilan suunnitellut Gluckman Mayner Architects onkin kotoisin. Heidän käsialaansa on muun muassa Gagosian Gallery, yksi New Yorkin merkittävimmistä.

Eikö suomalaisen toimiston käyttäminen tullut mieleen?

– Kyse oli lähinnä siitä, että tämä tila oli niin vaativa ja vaikea, että piti olla referenssiä. Halusimme toimiston, jolla oli kokemusta, toteaa Forsblom gallerian mahtavassa kolmiosaisessa pääsalissa, joka hohtaa katosta tulevasta luonnonvalossa.

Vuorokausi ennen h-hetkeä.

Ja omaa hohdettaan luovat myös lattia ja kiinteät kalusteet, jota on valmistettu punertavasta douglaskuusesta. Samanlaisesta kuin on käytetty Lontoon Saatchi Galleryssa, hymähtää Forsblom.

Antaako taiteen nykyinen markkinatilanne siis tällaisia signaaleja?

– Emme me tee lyhyen tähtäimen suunnitelmia. Tätä rakennetaan vuosiksi eteenpäin. Mutta olihan viime vuotemme kuitenkin gallerian historian paras, lisää Forsblom.

Helsingin harvojen huippugallerioiden kilpailuasetelmissa on Forsblom nyt ottanut rajun etumatkan. Ainakin ulkoisten puitteiden puolesta se on suurin ja mahtavin – itse asiassa sen 680 neliötä tekevät siitä jopa Pohjoismaiden suurimman. Jäämme toki vielä odottamaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryn kohta tapahtuvaa muuttoa Ruttopuiston toiselle puolelle Bulevardille.

Mutta taistelu sisällöistä, sillä millä valkoisten kuutioiden seinät kulloinkin täytetään, ei lopu koskaan. Näin ajattelevat varmaan myös Galerie Anhava ja Galleria Heino.

***

Ja sitten se näyttelyistä kertova lyhyt kommentti:

Uudistuvaa sisältöä

Galleria Forsblomin uudet hulppeat tilata ovat kuulemma myös tuomassa uudistusta näyttelypolitiikkaan. Uusia nimiä on myös avajaisnäyttelyssä.

Päägalleriassa yhdysvaltalainen Jacob Hashimoto (s. 1973) esiintyy teoksillaan ensimmäistä kertaa Suomessa. Japanilaistaustaisen amerikkalaistaiteilijan tuotannossa yhdistyy perinteinen japanilainen kulttuuri materiaaleineen – muun muassa riisipaperi ja bambu – yhdysvaltalaiseen sodanjälkeisen abstraktin taiteen perinteisiin ja jopa digitaaliseen maailmaan. Hänen loputtomat riisipaperileijansa muodostavat vaikuttavan kombinaation kuvanveistoa ja maalaustaidetta, joissa hän lainaa maisemakuvauksen ja abstraktin ekspressionismin teemoja muodostaen jättimäisellä installaatiollaan oudon meditatiivisen kokonaisuuden.

Jacob Hashimoton (s. 1973) töitä viimeistellään kiireessä.

Suomalainen valokuvataide jatkaa sekin Forsblomilla voittokulkuaan. Avajaisnäyttelyssä kulmagallerian täyttävät Ola Kolehmaisen, Niko Luoman – ensikertalainen Forsblomilla – ja Ea Vaskon yhteisnäyttelyn näyttävät värivedokset, joiden vähäeleinen muotokieli tukee sekin uuden modernistisen galleriatilan vihkimistä – jos näinkin päin voi ajatella? – ja istuu hyvin myös Hashimoton maailmaan.

Projektitilassa esiintyy installaatiollaan tuore Ars Fennica -voittaja Charles Sandison, ja galleriatilan levittää ulos kadulle asti isokokoisista ulkoinstallaatiostaan tunnettu Kaarina Kaikkonen.

Pöytä on siis lupaavasti katettu.

Julkaistua 132: Käytetyn takin poetiikkaa

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä harmittavan pikkuinen arvioini Kaarina Kaikkosen (s. 1952) jälleen kerran hienosta näyttelystä Galerie Forsblomissa: 

Käytetyn takin poetiikkaa

Kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen (s. 1952) tullaan muistamaan ainakin siitä, kun hän päällysti Helsingissä Suurkirkon rappuset 3000 miesten pikkutakilla – syntynyt teos Tie (2000) oli yksi niistä harvoista nykytaiteen teoksista, joita sekä yleisö että kriitikot tuntuivat rakastavan.

Vaikka Kaikkonen onkin tunnettu suurista – joskus suorastaan jättimäisistä – installaatioistaan, on hän aina ollut yhtä lailla pienen muodon mestari. Hänen käsissään vaatimaton kierrätysmateriaali, joka usein koostuu paidoista ja takeista, muuntuu herkäksi runoksi tai tarkoiksi huomioiksi yksilön ja yhteiskunnan toisinaan tragikoomisista suhteista.

Joskus hyvyys häivähtää taivaanrannassa, 2010.  

Kaikkosen työtä leimaa myös jatkuva uusiutuminen. Vaikka hänen materiaalivalikoimansa olisikin sinänsä melko vaatimaton, kykenee hän taikomaan käyttämästään kierrätysmaterialista jatkuvasti uusia ulottuvuuksia, uusia oivalluksia ja assosiaatioita, joita katsoja voi kokea kerta kerralta melko isolla tunneskaalalla. Välillä hänen teoksensa pitävät sisällään suorastaan modernistista formaalia kauneutta, välillä ne ovat pakahduttavan täynnä tavallisen ihmisen ja arjen ylevyyttä ja välillä ne huokuvat lempeää huumoria. Niitä voi lähestyä monista tulokulmista, ja ne tuntuvat kestävän vaivattomasti tämän kaiken. 

Kaikkosen työt ovat usein myös henkilökohtaisia. Hän itse on kertonut hakevansa ääriviivojaan – yksityisen ja yleisen rajapintaa. Tähänkin projektiin on materiaalille herkistyneen katsojan helppo samastua.

Näyttelykuvia 302: Suomen johtava takki- ja paitataiteilija

Lauantaikierroksen toinen näyttely oli Kaarina Kaikkosen (s. 1952) näyttely Olisin halunnut puhjeta kukkaan (10.3.–13.4.) Galerie Forsblomissa (mainittakoon muuten, että niin välinpitämättömän ammattitaidotonta Forsblomin meininki nykyään taas on, että näyttelyä ei vieläkään ole päivitetty verkkosivuille, vaikka avajaiset olivat jo kaksi päivää sitten – eikä ole muuten ensimmäinen kerta). Hetken aikaa mietin, että olisivatko takit ja paidat jo hiljalleen tehty, mutta kyllä Kaikkonen vain vieläkin saa oudon lumon aikaiseksi vanhoilla tutuilla konsteillaan. Hieno näyttely jälleen – sekä oivaltava että toisinaan nokkelakin ja kuitenkin kauniin runollinen koko linjaltaan ja hemmetin taidokkaasti ripustettu:

Teroittelen kynääni huomisaamuksi, koska ensi viikoksi kirjoitan Kauppalehteen näyttelystä vielä pienen arvion. Palaan siis asiaan. 

Kyllä nämäkin takit – Rintama (2011) – ovat niin tragikoomista äijämaailmaa: