Mitä taiteilijoilla todellisuudessa on tapana tehdä näyttelyn avajaisten jatkoilla ravintolan terassilla?

Maanantaina vietimme Galleria Ortonissa Salvelan kesä VI -näyttelyn avajaisia. Paikalla kukitettuina olivat vasemmalta Jorma Hautala (s. 1941), Olavi Pajulahti (s. 1944), Timo Setälä (s. 1958), Tarja Teräsvuori (s. 1947), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Nurminen (s. 1947) ja Matti Peltokangas (s. 1952):

Sitten ravintola Salveen. 
Suurella yleisöllä on epäilemättä vankka käsitys boheemitaiteilijoiden ravintolaelämästä. Mitä taiteilijoilla todellisuudessa on tapana tehdä näyttelyn avajaisten jatkoilla ravintolan terassilla? Tässä yksi vastaus:

Taidemaalari Reijo Viljanen (s. 1950), Vapaan Taidekoulun entinen rehtori, näyttää mallia. Kyseessä on mayurasana eli riikinkukko.

Julkaistua 447: Lyhyellä matkalla ei minnekään

Tämän piti ilmestyä jo perjantaina On Displayssa, mutta eipä se vielä näy sivuilla – uutiskirjeenä se kyllä tuli jo s-postiin. Lähden huomenna Berliiniin, joten laitan sen nyt jo sisään – varsinkin jos joku miettii tänään näyttelykierrosta, sillä Reijo Viljanen (s. 1950) on kyllä varteenotettava vaihtoehto:

Lyhyellä matkalla ei minnekään

Reijo Viljanen: nimetön (2010)

öljy kankaalle, 210 x 105 cm

Teos esillä:

 28.8.–15.9.2013 

Galleria Jangva (Uudenmaankatu 4–6, sisäpiha, Helsinki)

En ole koskaan uskonut ”puhtaaseen näkemiseen”. Ihminen tuntuu jotenkin ”luonnostaan” toimivan siten, että jopa tietäessään katsovansa ei-esittävää maalausta hän etsii siitä ensin esittäviä elementtejä. Esimerkiksi vähänkin pidempi vaakaviiva tuo väistämättä mieleen maiseman horisontin.

Vapaan Taidekoulun rehtorina vuosina 1998–2005 – yksi katsojan valintoihin vaikuttava konteksti tämäkin – toimineen taidemaalari Reijo Viljasen maalaukset ovat jo vuosia olleet abstrakteja maalauksia par excellence. Viljanen ei ole koskaan ollut mikään suuren yleisön maalari, mutta kollegoiden parissa hän on aina nauttinut suurta arvostusta. Tämäkin tieto tuo oman lisänsä: Viljasen maalauksia katsoo jotenkin tavallista tarkemmin, koska niistä ikään kuin tulee löytää joitain syvempää, merkittävämpiä arvoja. On kuin Viljasen katsojaa olisi käsketty hakeutumaan teoksen kanssa kontemplaation tilaan. 

Näin ainakin minulle aina käy hänen kanssaan. Kun katson tätä vertikaalista maalausta, tunnistan toki tietyllä tavalla maiseman: ensin näen portaat, sitten näen matkan. Kaksi valoa hohtavaa aluetta tuo mukaan myös syvyyden, joka houkuttaa ikään kuin sisään maalaukseen. 

Itsensä unohtamisen nerous
 
Noudatan kutsua ja kun siellä sitten olen, menettää maisema merkityksensä. Tai enhän minä siellä ole – olen taiteilijan avulla pikemminkin unohtanut itseni. Kykenen hänen kanssaan hetkellisesti näkemään yksittäisessä universaalin. Tämän aiheuttajaa Arthur Schopenhauer kutsui neroksi. Suurin osa meistä ei enää käytä taiteilijasta sanaa nero – en minäkään. Mutta Viljanen tekee juuri sitä, mistä Schopenhauer nerouden yhteydessä puhuu: ”Tieto ei kuitenkaan tällöin kohdistu yksittäisiin olioihin, joiden olemassaolo perustuu ainoastaan niiden välisille suhteille, vaan paremminkin sellaisten olioiden ideoihin. Nerous on kyky olla tällaisten ideoiden suhteen korrelaatiossa, eikä henkilö, jolla tämä kyky on, ole tästä syystä enää yksilö vaan tietämisen puhdas subjekti.” 

Näin Viljanen itse: ”Kun ylittää ilmiasun, syntyy ajasta ja paikasta riippumattomia kokemuksia.” 

Katsojankin pitää ylittää ilmiasu. Tiedän, että Viljasen raput ovat alun perin Toscanasta, ja olen minäkin siellä pariin kertaan käynyt, mutta nämä raput eivät enää sijoitu mihinkään. Hetken aikaa ne voivat olla jonkun kulun metafora, mutta tällainen pieni merkityssiirtymä ei oikeastaan vielä johda mihinkään. Se on vain vaatimaton klisee. Mutta entäpä jos itsensä hävittämisen kautta pääsisi edes reunasta kiinni sellaiseen ajatukseen, että tieto metafyysisestä voisi syntyä maalauksen katsomisen avulla? 

Kaksi valoa hohtavaa kenttää tuovat kuitenkin tunteen siitä, että matkustan toisesta paikasta toiseen samanlaiseen paikkaan – en siis minnekään. Vaan olinpa kuitenkin hetken aikaa jossain ihan muualla. Voisikohan sitä kuvitella ideoiden maailmaksi?

Linkit: 

Reijo Viljasen kotisivut

Lawrence Lazarus: Schopenhauer’s Account of Aesthetic Contemplation

Karim Galenius: Filosofinen tutkimus taiteilijasta

Näyttelykuvia 837 & 838 & 839: Avajaisiltakävelyllä

Viime tiistaina lähdin pienelle avajaisiltakävelylle lähiympäristööni, Uudenmaankadulle.
Solveig Lindqvist Projectsissa oli Beryl Furmanin (s. 1953) pieni 60-vuotisjuhlanäyttely (28.8.–8.9.):

Furman on maalannut urallaan monennäköistä – väliin käsitteellisempää, väliin ihan abstraktiakin – ja tehnyt myös videoita. Nyt pääosassa ovat linnut ja ihmiset. Furman onkin ollut intohimoinen eläinaktivisti viimeiset vuodet. Hänen nykyinen vähän utuinen ja pehmeä värimaailmansa ei ole ihan minun lajityyppiäni, mutta kun ajattelen Furmania maalarina, kirjoittajana ja puhujana kuin jonkinlaisena kokonaistaideteoksena, asetun voimakkaasti hänen puolelleen. Hänellä on asennetta ja rohkeutta. Ja myös uskallusta tuoda mielipiteitään esiin – silläkin uhalla, että ne saattaisivat joskus kuulostaa vähän naiiveilta. 
Ihan sympaattinen näyttely siis – jos ei mitään suurta.

***

Galleria Jangvassa oli kahdet avajaiset. 
Reijo Viljasen (s. 1950) (28.8.–15.9.) maalaukset olivat juuri sellaisia kuin niiden pitikin olla. Viljanen maalaa usein sarjallisesti, ja työt johtavat ratkaisemattomalta tuntuvien asioiden kautta aina uusiin maalauksiin, joissa edellisestä synytynyt kehitelmä käynnistyy – samalla syntyy tiettyä kerroksellisuutta: kudelmaa, joka antaa töille lisäsyvyyttä.

Viljasen lähtökohta saattaa olla pieni havainto, luonnonkokemus tai tunne, jota hän lähtee maalauksen keinoin työstämään. Näin Viljanen itse: "Kun ylittää ilmiasun, syntyy ajasta ja paikasta riippumattomia kokemuksia. Kohde etääntyy ajan kuluessa, jotkut piirteet kasvavat suuremmiksi ja selvemmiksi, toiset taas vastaavasti kevenevät."

 
Hienoa "vanhanaikaista" modernia maalausta, joka omalla voimallaan laittaa tällaiset luokitukset kuitenkin omaan arvoonsa. Näitä voi kokea, erittelemättä ja selittelemättä. Vaikka meditatiivisesti. Hieno näyttely.
[Valitettavasti on olemassa toinenkin taidemaalari Reijo Viljanen (s. 1954), jolla oli osin samaan aikaan näyttely vastapäätä, Galleria Piirrossa (8.8.–1.9). Tämä toritaiteilija-Viljanenhan herätti vähän aikaa sitten huomiota plagioimalla yhden vanhoista Vuoden luontokuva -valokuvista. Siitä oli vähän aikaa sitten joku iltapäivälehtijuttu, mutta en nyt valitettavasti löydä sitä linkitettäväksi. "Taiteilija" kuitenkin tunnusti plagioinnin.] 

*** 

Jangvassa oli myös sarjakuvataiteilijana ja runoilijana tunnetun Jyrki Heikkisen (s. 1958) piirroskollaaseja (28.8.–15.9.). Vähän sarjakuvamaisesti mainosten ja muiden erilaisten leikkeiden kautta syntyvissä piirustuksissa on hienoa rytmiä ja tunnetta:

Vaan olipa vähän sellainen muka-snobbaileva ripustus aika karsea, siinä ei teoksista poiketen mitään oikeaa rytmiä – seinäikkeiden päätyjä myöten: 

Ja taas tuli kontekstin aiheuttama ongelma. Oli vaikeaa siirtyä Viljasen meditatiivisesta maailmasta Heikkisen ryöppyävään visuaalisuuteen. Näyttely olisi varmaan tuntunut paljon hienommalta, jos olisin iltakävelylläni nähnyt vain sen. Vähän epäreilua Heikkistä kohtaan. Tällaista tämä taidearki on.

Näyttelykuvia 313 & 314: Laiminlyöntejä museosta

Tiskiveden vähän jäähtyessä käytän aikaa hyväkseni ja palaan lähiaikojen laiminlyönteihin näyttelykäyntien raportoinnissa.

Aloitetaan museonäyttelyistä.

Olin niin innostunut Vapaan Taidekoulun 75-juhlanäyttelyn (4.2.–28.3.) kahdesta keskustelutilaisuudesta (kauneus, havainto) Amos Andersonin taidemuseossa, että unohdin kokonaan itse näyttelyn. Katsoin näyttelyn jo pressissä 3.2., jolloin kuraattorit – itsekin taiteilijoina näyttelyssä esiintyvät nykyiset ja entiset rehtorit – Carolus Enckell (s. 1945), Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Reijo Viljanen (s. 1950) esittelivät valitsemiaan teemoja:

 Carolus Enckell puhui muun muassa väreistä.

Helsingien Sanomien kollegani Veikko Halmetoja otti aika rankan kielteisen kannan näyttelyarviossaan. Hänen mielestään "kokonaisuudesta on mahdoton löytää mitään kantavaa ideaa". Aika kummallinen mielipide, kun ottaa huomioon, että kullakin kuraattorilla oli oma ihan selkeä ja esiin tuotu tematiikansa ja siten myös syynsä rinnastaa vanhempia ja uudempia tekijöitä. Toki ripustus oli joiltain osin omituinen, mutta välillä on hauska nähdä tällaisia näyttelyitä, joita ei ole rakennettu juuri niin olisi odottanut. Vähän niin kuin Pessi Raution syksyksi 2008 Helsingin taidemuseoon kokoama 1970-lukunäyttely Oudon lähellä, jota jotkut taiteilijat vieläkin kummastelevat. Tässä oli sama fiilis. Mukana oli outoja töitä ja seiniltä puuttui kokonaan muutama keskeinen nimi. Minunkin 76-vuotias taiteilijaäitini, joka 1950-luvulla kävi Vapaata, totesi vähän närkästyneenä, "ettei se ollut minun tuntemaani Vapaata Taidekoulua". Minulla meni tovi vakuutellessani häntä, että ei aina niin tarvitse ollakaan.

Aika piristävä ja epäkliseinen näyttely siis. Ja kauniskin.

***

Toisaalta minulle tuli aivan samanlainen tunne kuin Halmetojalle, kun siirryin alakerrokseen katsomaan Väinö Tannerin Säätiön residenssin juhlanäyttelyä  Mazzano! – 20 vuotta aikaa taiteelle (28.1.–14.3.): 

Oli siellä paljonkin hienoja töitä, mutta satunnainen residensissä vierailu ei liene kovin mielekäs konteksti näyttelylle. Ymmärrän toki, että säätiön pitää manifestoida jaloa toimintaansa, mutta ei siitä teemaksi ole. Esimerkiksi kahden niin eri lailla maailmaa sekä taidetta lähestyvän taiteilijan kuin Petra Innasen (s. 1970) ja Stig Baumgartnerin (s. 1969) tunkeminen samaan näyttelyyn on kuin tarjoaisi nakkeja suklaakastikkeella. 

Se on muuten sanottava, että Baumgartnerista on kehittynyt hieno ja tarkka maalari vuosien mittaan. Oikein harmittaa ja on myös pakko tunnustaa, että minulta jäi hänen kehuttu Forum Boxin näyttelynsä (8.–30.1.) näkemättä. Siirsin ja siirsin sinne menemistä, koska galleriakin on niin lähellä kotia, ja sitten viimeisenä viikonloppuna kun sinne piti mennä, tulikin yllättäen muuta tekemistä.

Kauneudesta

Eilen järjestettiin Amos Andersonin taidemuseossa suuri kauneus-keskustelu Vapaan Taidekoulun 75-vuotisjuhlanäyttelyn Voistiko nähdä näin? (4.2.–28.3.) yhteydessä. Tiedotteessa sanottiin näin:

 

Kauneus ja taide

Paneeli- ja yleisökeskustelu Amos Andersonin taidemuseossa 

keskiviikkona,16.2.2011, klo 17.30–20.00, 6. krs.  

Miksi kauneudesta on lakattu puhumasta taiteen yhteydessä? 

Tai miksi tuota puhetta – toisinaan ainakin – häpeillään? Miksi estetiikkaa muuttui kauneuden filosofiasta taiteen filosofiaksi? Koska kriitikko on viimeksi käyttänyt sanaa kaunis? Kannattaako kauneudesta enää ylipäänsä puhua? Suuressa kauneus-keskustelussa mukana:

Carolus Enckell, taidemaalari, Vapaan Taidekoulun entinen rehtori 

Arto Haapala, Helsingin yliopiston estetiikan professori 

Pessi Rautio, Taide-lehden päätoimittaja 

Reijo Viljanen, taidemaalari, Vapaan taidekoulun entinen rehtori

Moderaattorina toimii taidekriitikko, kuraattori Otso Kantokorpi

Tervetuloa! 

Seuraava paneeli- ja yleisökeskustelu on  keskiviikkona, 2.3.2011, samaan aikaan. Keskusteluissa pohditaan taiteen näkemistä. Sisällöstä tiedotetaan lähemmin myöhemmin.

Viisi rillipäistä äijää puhui vakavasti kauneudesta (etualalta Haapala, Enckell, Rautio, Viljanen). Tuntui jopa siltä, että onnistuin moderaattoritehtävässäni, vaikka tiedän että en ole kovin hyvä toimimaan kiihkottoman demokraattisesti silloin, kun puheenvuoroja täytyy jakaa muillekin. Uskaltaisin jopa todistaa, että 30-henkisen innokkaasti keskustelevan yleisön myötä tilaisuudesta tuli ilman mitään kliseitä suorastaan "lämminhenkinen". Hyvä fiilis ainakin jäi, eikä unikaan meinannut tulla, kun piti miettiä filsosofisen estetiikan ydinkysymyksiä. Sen ainakin uskallan sanoa, että kauneudesta kannataa edelleenkin puhua – ja itse asiassa Arto Haapala vahvisti, että yliopistolla sitä taas uskalletaan tehdäkin.

Näyttelykuvia 81: Vaikka vessanpytty

Mistä taiteilijat ne kaikki aiheensa hankkivat? Ainakin sen olen urallani oppinut, että ihan mistä vain. Tätä minulle on muun muassa opettanut taidemaalari Pekka Hepoluhta (s. 1957), joka saattaa maalata vaikka satunnaisen pöydälle jääneen (no kyllä se niitä asetteleekin) karpalomehupullon, jonka sitten haluan seinälleni. Tätä minulle opetti vuorostaan tm-gallerian näyttelyssään (12.5.–30.5.) nyt Anita Kaihola (s. 1980), joka kuvaa muun muassa vessanpyttyä tai ovenrakoa. Kaihola oli jo toinen uusi tuttavus samana päivänä, enkä ollut ensin yhtään vireessä. Pidin näyttelyä aika monotonisena ja värinkäsittelyä löysänä, mutta sitten näyttelyyn tullut Vapaan Taidekoulun – sieltä Kaiholakin on muuten muutama vuosi sitten valmistunut – entinen rehtori, taidemaalari Reijo Viljanen (s. 1950) kiinnitti huomioni omiin poimintoihinsa näyttelyssä. Öljymaalauksiin Tukossa (2010) ja Raollaan (2010):

Sitten sitä alkoi pohtia myös tukossa tai raollaan olemisen abstraktimpia ulottuvuuksia sekä myös symboliikkaa. Ensin en pitänyt duuneista oikeastaan lainkaan ja sitten olinkin jo vähän koukussa.

Kannattaa yrittää siis keskustella muiden alan ihmisten kanssa aina, kun se on mahdollista. Tuoreet näkökulmat ovat usein hyvinkin kiinnostavia.

Sitten Viljanen lähtikin pyöräilemään työhuoneelleen uusi pakka maalauskangasta tarakallaan:

Hei, mitä on olla vapaa?

Vapaassa Taidekoulussa arkikin on kiehtovaa.

Perjantaina 9.4. vietin aamupäivän Vapaassa Taidekoulussa. Syy vierailuun oli se, että minua pyydettiin kirjoittamaan lehdistötiedote koulun loputyönäyttelyyn toukokuussa sekä myös avaamaan kyseinen näyttely. Kävin työhuoneissa, juttelin kaikkien neloskurssilaisten kanssa ja katselin heidän töitään. Tämän haluan tuoda esiin siksi, että koen työhuoneilla viettämäni ajan yhdeksi keskeisimmistä tavoista, joilla olen oppinut ymmärtämään taiteen tekemisen prosesseja. Nytkin sain oppilailta vaikka kuinka monta innostavaa ajatusta, jotka tulevat taatusti pullahtamaan esiin jossain uudessa hedelmällisessä yhteydessä. Näin on käynyt koko urani ajan. 

On myös mainittava, että koulussa tuntui tällä hetkellä vallitsevan varsin innostunut maalaamiseen kannustava henki, ja siksi onkin surullista, että koulu elää samalla myös melkoisessa säästöpaineessa. Tämä tuli selväksi illalla, jonka vietin jälleen samassa paikassa, sillä kuulun koulun kannatusyhdistykseen, ja meillä oli kokous. Oli hauska vaihtaa kokouksen jälkeen ajatuksia taiteesta muun muassa Markku Arantilan, Carolus Enckellin, Pekka Hepoluhdan, Timo Setälän, Pertti Summan ja Reijo Viljasen kanssa. Puhuimme myös paljon kirjoista – minut valittiinkin kokouksessa perustettuun uuteen julkaisuneuvostoon. Täytyy siis yrittää aktivoitua, jotta koulun hieno julkaisutoiminta saataisiin kukoistamaan uudelleen. Helppoa se ei tule olemaan.