Julkaistua 556 & 557 & 558: Käden ja mielen harjoitteita & "Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua" & Polemiikkia

Katsoin juuri aamu-tv:tä, jossa keskusteltiin kotiinpalaavien rauhanturvaajien posttraumaattisesta stressistä. Sellaisen kourissa minäkin nyt olen. Olin kuusi viikkoa Saarenmaalla turvaamassa omaa rauhaani ja kirjoittamassa kirjaa, ja nyt pitäisi taas ryhtyä kirjoittamaan eläimellisellä tahdilla lyhyitä juttuja, jotta saisin rahaa muun muassa vuokraan ja kaikkeen siihen, minkä tuhlasin, kun samalla olin tekemättä varsinaista leipätyötäni. Nyt minun pitäisi olla levännyt, ladattu syksyä varten ja motivoitunut. Ja kuitenkaan ei huvittaisi yhtään kirjoittaa. Haluaisin edelleenkin vain kuunnella kokoontuvien kurkien huutoa Talilan kylän pellolla. Mutta lentäähän nekin nyt pois. Niin, että vorwärts!

Posti oli tuonut yhtä sun toista, mutta niistä jutuista on rahat jo syöty. Yksi postintuoma oli Taideyliopiston lehti IssueX, jonka tuoreimmassa numerossa (syyskuu 2014) minulla oli kolme juttua. 

Lehden teema oli harjoittelu, ja oli varsin hauskaa keskustella Jan Kailan (s. 1957) ja Pirjetta Branderin (s. 1970) kanssa aiheesta. Tein vielä erillisen laatikkojutun vähän vanhemmasta tekijästä, Jorma Hautalasta (s. 1941), joka kuuluu niihin äärettömän ahkeriin kuvataiteilijoihin, joihin Kailakin viittaa.

Käden ja mielen harjoitteita

Maallikkokin tietää, että muusikon ja tanssijan virtuositeetti perustuu loputtomia toistoja sisältävään harjoitteluun, suoritusten hiontaan. Mutta onko kuvataiteilija perustaidot opittuaan heti valmis mestarisuorituksiin? Vai täytyykö hänenkin harjoitella?

Jotkut harvat kuvataiteilijat ovat tulleet tunnetuiksi nimenomaan piirtäjinä, mutta monelle taiteilijalle piirtäminen on taiteen alku ja usein ainoa harjoitteluksi mielletty osuus. Suomen Taideakatemian koulussakin ensimmäinen vuosi pelkästään piirrettiin, ensin kipsimalleja ja sitten ikään kuin korkeammalla tasolla elävää mallia. Tässä on tapahtunut selkeä muutos, koska itsekin muistan, miten Kuvataideakatemiaksi sittemmin nimetyn koulun saattoi erääseen aikaan 1990-luvulla läpäistä piirtämättä viivan viivaa. Tarina kertoo, että senkin jälkeen kuvanveiston professori Radoslaw Gryta oli pitkään ainoa opettaja, joka vaati oppilailtaan piirtämistä.

Nyttemmin koulussa on palattu joihinkin klassisiin asioihin, jotka liittyvät selkeästi harjoitteluun, taitojen kehittämiseen – muun muassa anatomiaan. Jo Leonardo da Vincihän vietti renessanssiaikaan öitään ruumishuoneella leikellen ruumiita sekä tutkien lihaksiston ja luuston toimintaa. 

Kuvataideakatemian taiteellisen tutkimuksen professori, valokuvataidetta ja installaatioita itse tekevä Jan Kaila toteaa, että ”nykytaiteessa taiteilija ei välttämättä enää edustaa käden kontrollia tai silmän ja käden synkronisointia. Ei näitä taitoja enää edellytetä. Tosin täytyy muistaa, että moni tuntemani maalari sanoo, että jos hän ei maalaa joka päivä, hän menettää taitonsa.” 

Jan Kaila, Elis Sinistön muistonäyttelystä, 2003.

Kailan mukaan ”lingvistisesti orientoitunut, käsitteellinen taiteilija on usein irrottautunut objektista. Sellainen taiteilija ei yritäkään hankkia harjoittelun avulla yhteyttä mieleen suvereniteettin pyrkien. Tietenkin voidaan kysyä, että onko lukeminen harjoittelua. Onko muun taiteen katsominen harjoittelua? Mutta silloin harjoittelun käsite vesittyy, tyhjenee semanttisesti. En kuitenkaan haluaisi vesittää tätä käsitettä, koska silloin ajautuisimme vain keskusteluun siitä, kuka on taiteilija ja mitä taide on. En pidä tätä häilyvien rajojen keskustelua kovin kiinnostavana.”

Nykytaide ja käsityöläisyys

Kuvataiteilija Pirjetta Brander piirtää, maalaa, tekee grafiikkaa, installaatioita ja videoanimaatioita. Viimeisen vuoden ajan hän on keskittynyt kuvanveistoon suorittaessaan jatko-opintojaan Kuvataideakatemiassa.

”Ammatinharjoittaminen on jo sellaisenaan harjoittelua. Treenaaminen ei tietenkään ole samanlaista kuin muusikoilla, varsinkin klassisilla muusikoilla, joilla suoritus perustuu jatkuvaan toistoon. Kuvataiteissa sellaista harjoittelua ei ole, mutta vaikka käsityöläisyyttä ei enää pidetä samalla tavalla arvossa, huomaa sitä kyllä, että taito on lisääntynyt, kun on tehnyt näitä asioita yli 20 vuotta.” 

”Piirtämisen osuus riippuu piirtämisen tavasta. Mitä siinä tavoittelee, havainnon ilmaisemista tai yhteyttä silmän ja käden yhteispeliin? Siinähän treenaaminen on kaiken A ja O. Mallista piirtäminen, jota minä olen tehnyt, vaatii vähän erilaista harjaantumista. Se paranee ajan kuluessa, ehkä huomaamattoman harjoittelun myötä. Empatia ja psykologinen silmä kehittyvät. Kyseessä ei siis ole pelkästään visuaalinen asia, mikä olisikin aika kalseaa.” 

Brander on vaihtanut tekniikoita ja materiaaleja yllättävän helpon tuntuisesti – katsojasta matka videoanimaatiosta betoniveistokseen tuntuu nimittäin aika pitkältä. ”Koen olevani vahvasti käsityöläinen. Silloin on aika helppoa omaksua uusia tekniikoita, jos ei nyt halua saavuttaa jotain aivan virtuoosimaista. Muistan esimerkiksi sen, miten rupesin ensimmäistä kertaa riveämään venettä (riveraudan avulla hampulla tilkitseminen, toim. huom.) ja minulle sanottiin, että olen tainnut tehdä sitä aiemminkin. Se sujui, koska olen tottunut tekemään kaikkea käsilläni. Kyllä kouliintunut klassisen baletin tanssija osaa varmaan nopeasti tanssia mitä vain.” 

Kaila kertoo siitä, miten eräs hänen Sibelius-Akatemian opettajakollegansa ”korosti erityisesti sitä, miten paljon muusikot joutuvat tekemään töitä” – implisiittisenä ajatuksena tietenkin se, että kuvataiteilijat eivät joudu tekemään yhtä paljon pitääkseen taitoaan yllä. Kaila oli todennut, että ”kuvataiteilijat tekevät todellisuudessa älyttömästi duunia”. Itsekin olen usein miettinyt tätä, kun olen seurannut taiteilijaystäviäni – sekä nuoria että vanhoja. Esimerkiksi taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala, joka opetti Suomen Taideakatemian koulussa/Kuvataideakatemiassa vuodet 1982–88, lähtee edelleenkin yli 70-vuotiaana työhuoneelleen miltei joka aamu. 

Populaarijulkisuudessa taiteilijoista ajatellaan usein, että heitä riivaa jonkinlainen ylevä ja poikkeuksellinen luomisen pakko, mutta kyseessä taitaa useimmiten olla käsityöläinen, silkan tekemisen ilosta syntyvä pakko.

Pirjetta Branderilla on muuten tiistaina avajaiset Galleria Sculptorissa. Joukolla katsomaan uusia veistoksia!

Esimerkiksi Brander on omaksunut viime vuonna uuden materiaalin, betonin. Hänen mukaansa ”yllätyksiä tulee, pitää koko ajan improvisoida, pitää luottaa siihen, että pystyy ratkaisemaan ongelmia. Jos joku menee pieleen, ei saa antaa periksi. Siitähän se hauskuus vasta alkaa, kun saa vaivata aivojaan, sillä, että miten tämän nyt saa ratkaistua. Taiteen tekemisessä ongelmien ratkaisu on kaikista hauskinta, ja kuvanveistossa niitä on loputtomasti. Se on ihan mahtavaa. Asenne ja kyky improvisaatioon, luovaan ongelmanratkaisuun, se on kaikista hienointa. Tässä prosessissa treenaamisella on epäilemättä merkitystä. Tärkeintä on kuitenkin asenne, se että ei joudu paniikkiin.”

Henkisiä harjoitteita

Nykytaiteessa korostetaan usein objektien tuottamisen sijaan prosessia ja sen avoimuutta. Kaila viittaa kollegaansa, Teatterikoulun taiteellisen tutkimuksen professoriin, teatteriohjaaja ja -käsikirjoittaja Esa Kirkkopeltoon, jonka eri ryhmissä on totuttu puhumaan harjoitteista. Vaikka ryhmissä harjoiteltaisiinkin esityksiä, on Kirkkopellolla tapana nimittää usein interaktiivisia ”lopullisia esityksiäkin” harjoitteiksi. Esimerkiksi Kirkkopellon ja Aapo Korkeaojan ohjaamassa Toisissa tiloissa (2007) oli kyse ”sarjasta kollektiivisia harjoitteita, jotka suoritetaan yleisön edessä. Harjoitteissa hakeudutaan yhdessä toisiin, ihmiselle vieraisiin tiloihin ja niistä palataan takaisin näin saadun kokemuksen rikastuttamana. Kysymys ei ole näyttelemisestä vaan metamorfooseista aistitiloihin ihmislajin rajojen ulkopuolella.” 

Kaila vertaa installaatioita tällaisiin harjoitteisiin. ”Vaikka installaation tekijä tekisi pienoismalleja, muuntaa tila teoksen aina toiseksi. Tekijä joutuu tekemään jatkuvasti eräänlaisia ennakoivia avaruudellisia harjoitteita. Itse asiassa pelkkää näyttelyn ripustustakin voidaan tarkastella eräänlaisena harjoitteena, vaikka teos lopulta lukitaankin, ja se voi olla jonkin aikaa olemassa tietynlaisena.” 

Branderin veistokset alkoivat elokuun lopulla valmistua.

Branderkin korostaa harjoittelun merkitystä ei-aineellisessa merkityksessä. Hänelle nuo toiset tilat ja rikastuttavat kokemukset ovat nykyään työmatkoilla tapahtuva ihmisten havainnointi. ”Nykyään harjoittelen ihmisten tarkkailua enemmän kuin ennen. Olen ottanut tavakseni julkisissa kulkuneuvoissa havainnoida tarkasti ihmisiä, koska he ovat yleensä niin keskittyneitä kännyköihinsä, että he eivät huomaa, vaikka heitä tuijottaisi kuinka paljon. Teen sitä tietoisesti joka päivä.” 

”En kuitenkaan ajattele harjoittelua. Se ei ole tavoitteellista. Harjoitukset liittyvät pikemminkin avoimuuden jatkuvaan treenaamiseen. Se pitää muistaa, koska muuten sitä urautuu helposti, eikä näe mitään.” 

Ehkä on kuitenkin syytä muistaa Kailan skeptisyys, hänen ajatuksensa käsitteen vesittymisestä: ”Minulle tämä on vähän epäselvää. Missä määrin tiedostamaton ja spontaani on harjoittelua? Missä määrin se on pikemminkin herkkyyttä ja olemisen osaamista. Miellän harjoittelun enemmän toiminnaksi, jossa on tietty rytmi ja muoto, tietty päämäärä.” 

Ehkä kuvataiteilijan harjoittelu on keinumisen harjoittelua – tasapainoharjoitteita siinä heiluriliikkeessä, jonka ääripäinä ovat käsityöläisyys ja avoimuus elämälle sekä toisille ihmisille? 

***

Jorma Hautalaa kävin myös tapaamassa hänen työhuoneellaan – ja otin kuvia hänen "harjoitteistaan":

”Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua”

”Kuvataiteessa tuntuisi oudolta, että sitä vain toistaisi ja toistaisi. Hioisi suoritusta loputtomasti kuin muusikko, joka saattaa harjoitella monta tuntia päivässä”, toteaa taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala työhuoneellaan. 
Toisaalta Hautalan mukaan ”kuvataiteilijan koko elämänura, koko tuotanto, on harjoittelua” – ”sitä suurta mestariteosta varten”, hän lisää ironisesti. 

Hautala muistuttaa kuitenkin modernin taidekoulutuksen ja harjoittelun välisistä kytkennöistä ja viittaa legendaariseen Bauhausiin, jossa muun muassa Johannes Itten ja Josef Albers käyttivät esikursseillaan erilaisia harjoituksia – sekä väriin että materiaaliin liittyen. Esimerkiksi Albersin kursseilla muotoiltiin tunnettujen väritehtävien lisäksi pahvista ja paperista erilaisia konstruktioita. Albers halusi kehittää oppilaitten ’materiaalitunnetta’ (Materialgefühl): ”Kuten punainen ja vihreä täydentävät toisiaan, voivat muodostaa siis kontrastin ja tasapainon, niin myös tiili ja säkkikangas, lasi ja steariini.” 

Hautalan työpöytää elokuulla.

Suomessa Bauhausin ja nimenomaan erilaisten harjoituksien perinnettä piti pitkään yllä Kaj Franck, jonka yleisen sommittelun peruskurssilla Hautalakin on opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa. 

Hautala palauttaa myös mieliin edelleenkin varsin suositun croquis’n, nopean elävän mallin piirtämisen, jota jotkut taiteilijatkin vielä harrastavat pitääkseen yllä taitoaan: ”Siinähän ei pyritäkään taideteokseen, vaan kyse on käden taidosta ja nopeudesta – haetaan esimerkiksi viivan ilmeikkyyttä.” 

Hautala ei harjoittele tietoisesti, mutta maalaamisvaihetta edeltää luonnostelu, joka on tietyllä tavalla kuin harjoitusta ja jättää paljon käyttämätöntä materiaalia – toisinaan unohduksiin, toisinaan uudelleenarvioinnin ja jatkokehittelyn aiheeksi. ”Minun tapani lähtee intuitiivisesti, päässä on joku geometrinen tai ornamentaalinen aihe, ja sitten piirrän sen suurin piirtein paperille, käsivaralla. Sitten piirrän sen millimetripaperille tiettyyn mittakaavaan ja teen väri-intervallit.” Tähän vaiheeseen ei kuitenkaan enää liity harjoittelua. ”Ennen maalaamista minun täytyy hyväksyä se, mihin olen päässyt.”
”Ensin on kuitenkin paljon hakuammuntaa, lippua ja lappua syntyy. Sitten koordinaatit osuvat kohdalleen.” 
Hautalalla harjoittelu liittyy pikemminkin havainnointiin. ”Havainnoin koko ajan. Joukkoliikennevälineissä ja varsinkin kävellessäni katson valoa, varjoa, volyymeja. Katson miten valo toimii: vastavalo, myötävalo, valon suunnat. Vähän samalla tavalla kuin Jussi Tiainen viimeisimmässä näyttelyssään (Galleria Ama 8.–31.8.).” 

Kun viittaan Jan Kailan käyttämään harjoitteen käsitteeseen, Hautala osoittaa työhuoneen nurkassa pahvilaatikkoa: ”Minun harjoitteluni on tämä, laatikkokaupalla harjoitteita. Suurin osa jää kuitenkin laatikoihin."

Hautalan harjoitelaatikko.

 

***

Sitten oli samaan teemaan liittyen lehden Polemiikkia-sarjassa haastattelujuttu, jossa keskustelin kuraattorin, Kuvataideakatemian tilallisuuden ja näyttelysuunnittelun professori BarbaraVanderlinden sekä media- ja äänitaiteilijan, Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän johtaja Marianne Decoster-Taivalkosken kanssa keskeneräisyydestä:

Polemiikkia

(1) MDT: Keskeneräisyys on interaktiivisessa mediataiteessa jo kuin määritelmällisesti sisäänrakennettu. Se ei voi olla muuta kuin epätäydellistä, koska ulkoiset tekijät vaikuttavat aina teokseen. Itse asiassa koko digitaalinen media on määritelmällisesti keskeneräistä, koska se on loputtomasti muunneltavissa ja myös yhdisteltävissä. 
(2) BV: Nykytaiteessa keskeneräisyydestä on tullut tavallaan olennainen osa taidetta. Tämä liittyy keskeisesti taiteen ontologiaan. Historiallisesti tarkastellen keskeneräisyys on kuitenkin eri aikoina saanut erilaisia tulkintoja.

(3) MDT: Nykyään sitä tulee useammin miettineeksi, että tehdäänpä työ vähän toisella tavalla – nykyään se on myös mahdollista. Tähän vaikuttaa myös paikkasidonnaisuus. Kun siirrät teoksen uuteen paikkaan, se voi olla kuin uusi teos. Työt alkavat elävää tavallaan omaa elämäänsä.

(4) BV: Uskon henkilökohtaisesti, että keskeneräisyyden tai lopullisen kokonaisuuden ymmärtämisen täytyy liittyä siihen, miten näemme maailman. Romantiikan kontekstissa fragmentaarisuus oli keskustelua saavuttamattoman kanssa. Slavoj Žižek puolestaan näkee kiinnostavasti meidän keskustelevan tulevaisuuden kanssa, saavan palautetta tulevaisuudelta. Hän kuitenkin muistuttaa, että tulevaisuuden määritteleminen on aina ideologian synnyttämistä.

(5) MDT: Sitä paitsi eihän elämä koskaan ole täydellistä. Asiat muuttuvat. Musiikissa asia on tietenkin vähän kompleksisempi, koska notaation kautta teoksen abstrakti puoli on muuttumaton. Musiikki ei ole pelkästään ääniä, eikä sitä pelkästään kuunnella. Musiikin ääneksi tulemiseen vaikuttavat muun muassa muusikot, instrumentit, tila ja kuuntelijat niin, että sama teos soi aina erilaisena, ja se resonoi erilaisella tavalla jokaisessa kuuntelijassa.

(6) BV: Tämä keskeneräisyyshän koskee oikeastaan kaikkia taidemuotoja, kuvataidetta, musiikkia, kirjallisuutta. Tai esimerkiksi filosofiaa. Esimerkiksi kirjallisuudessa koko James Joycen tuotanto on kuin keskeneräinen teos. Modernin myötä monet varmuudet otettiin pois.

(7) MDT: Täytyy muistaa myös 1960-luku, jolloin alettiin ymmärtää elämään enemmän jatkuvana muutoksen – John Cage, Fluxus, zen-buddhismi. Taiteilija yrittivät keksiä tapoja elää epävarmuuden kanssa. Nykyään tälle on varmaan laajemmin ymmärrystä, koska ihmisten arjessa teknologian kehitys merkitsee nopeaa ja jatkuvaa muutosta.

(8) BV: Taideteos on aina harmaalla vyöhykkeellä ja se määrittyy vasta kun teos ja yleisö kohtaavat. Joskus 1970-luvun jälkeen, kun suuret tarinat hävisivät, meillä alkoi olla tilanne, jossa jokaiseen kysymykseen saattoi saada 50 erilaista vastausta. Varmuutta ei koskaan ole. Mielestäni juuri taide on sensitiivistä tälle epävarmalle todellisuudelle, ja se ottaa keskeneräisyyden muodon pitääkseen yllä dialogia.

(9) MDT: Uuden tekniikan myötä dialogia voi käydä myös monin tavoin, myös oman tuotantonsa kanssa. Esimerkiksi nuoremmat muusikot ja tuottajat saattavat todeta, että äänitin jonkun kolme vuotta sitten, mutta nyt haluan tehdä sen uudestaan toisella tavalla. Ei kaksikymmentä vuotta sitten näin olisi sanottu. Se on aivan uusi asia.

(10) BV: On kuitenkin paradoksaalista yrittää näyttää prosessia, koska sitä ei voi pysäyttää. Tavallaan on siis absurdia tehdä prosessista esimerkiksi näyttelyä, koska se tuottaa vain tautologiaa. Tässä tilanteessa me elämme juuri nyt. Pitää muistaa, että prosessi on avoin ja aina on muuttujia, jotka on avattava pitääksemme dialogia yllä. 

Mukana oli myös kaksi kysymystä pallukassaan:

1) Pitäisikö taiteilijan uskaltaa tunnustaa, että tavoiteltua täydellistä taideteosta ei koskaan saa valmiiksi? 

2) Lisääkö keskeneräisyyden tunnustaminen avoimuutta, keskustelun vapautta ja mahdollisuuksia?

Julkaistua 548 & 549 & 550 & Näyttelykuvia 924: Virossa 128: Käsitteellisiä liukumia & "Ihmisen sisäinen kuva" & Värin ja merkityksillä ladattujen esineiden grammatologiaa

Olen jo kolmatta viikkoa ollut Saarenmaalla, muun muassa tällaisissa maisemissa:

Aino Kallas vietti kesän 1907 näillä main Sõrvenniemen lähellä, Salmen kunnan Järven kylässä.

Taide on siis ymmärrettävästi saanut jäädä vähän sivummalle muun elämän ja väliin myös ei-minkään-tekemättömyyden tieltä. Vaan tein minä töitäkin ennen matkaa ja piipahdin viime maanantaina Helsingissäkin avaamassa yhden näyttelyn. Alla tuloksia.

***

Heimo Suntio (s. 1955) ja Minnamari Toukola (s. 1982) avasivat eilen Berliinissä Suomesta Galleriassa yhteisen näyttelyn Conceptual Shifts (6.–27.9.). Tein heille esittelytekstin:

Käsitteellisiä liukumia

Taidemaailmassa vallalla ollut taiteilijoiden luokittelu on murentunut – oli sitten kyse materiaaleista, tekniikoista tai tyyleistä. Taidemaailman sukupolviakaan ei taida enää olla – ei siis kuiluakaan. Perinteet pysyvät, mutta jo pitkään myös vanhemmat ovat oppineet nuoremmilta.
”Minulla oli näyttely tulossa ja oli kiire. Pyysin Minnamaria tekemään joitain osia teosten rakenteisiin, ja huomasin, että hän teki osan paremmin kuin itse olisin tehnyt”, muistelee Suntio. ”Nyt me olemme tässä tasavertaisina kollegoina.”

***

On vaikea määritellä Heimo Suntion (s. 1955) ja Minnamari Toukolan (s. 1982) lajityyppiä. Suntio oli nuorena konstruktivistinen maalari, mutta sittemmin hän ei ole vierastanut mitään välinettä: hänen installaationsa voi koostua pronssivaluista, löytöesineistä, valokuvista ja videoista. Toukola valmistui Kuvataideakatemiasta taidemaalariksi, mutta suurin osa hänen teoksistaan muistuttaa veistoksia. Hän kierrättää teoksissaan löytömateriaaleja, jotka ovat toisinaan silkkaa kadulta löydettyä roskaa. Tausta on epäilemättä osin materiaaliestetiikassa, mutta voiko kadulla lojuva langanpätkä herättää halun löytää langanpätkästä sielu – siten kuin puuveistäjä toisinaan yrittää löytää puun sielun. Toukolaa kiehtoo pikemminkin määrittelemättömyys.
”Käsitteellisiä liukumia on vaikea ymmärtää ja esittää”, totesi Ludwig Wittgenstein. Juuri tätä Suntio ja Toukola tekevät. Molemmilla on taipumus kierrättää materiaaleja, mutta lähtökohdat ovat erilaisia. Suntio saattaa sisällyttää teoksiinsa kirjallisia elementtejä ja merkityksellä ladattuja käyttöesineitä, mutta Toukola ”muuntaa aineiston toiseksi, sen habitus ei ole enää mukana”, toteaa Suntio.

Eilen tuli Berliinistä jo ensimmäinen ripustuskuva. Kuva: Jere Alajeesiö.

Sekä Suntio että Toukola ovat käsitteellisiä, mutta taustalla vaikuttaa kieliopin lisäksi myös runousoppi, joka viime kädessä mahdollistaa liukumat. Teos ei koskaan ole pelkästään idean yksioikoinen kuva. Molemmat ovat myös armottoman ahkeria ja taitavia käsityöläisiä – ”kädet ovat mukana koko ajan”, sanoo Toukola –, mikä sekin vahvistaa liukumaa. Muoto hioutuu sisällön erottamattomaksi säikeeksi sen sijaan, että se olisi vain kliininen toteutus.
Yhteistä on myös asenne, jonka molemmat tunnistavat toisissaan. Näin Suntio: ”Pidän hänen tavastaan olla olemassa ja liittää se taiteen tekemiseen. Tuossa totaalisuudessa on jotain hienoa: hän on ehdoton ja sivistynyt samaan aikaan. Yleensähän vain moukkamaisuus ja ehdottomuus kulkevat käsi kädessä.” Samaa voin minäkin sanoa Suntiosta, jonka olen tuntenut 1990-luvulta lähtien. Olisikohan tässä nyt metatason käsitteellinen liukuma, jonka kautta heidän teoksiaan olisi hedelmällistä pohtia?

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla Berliiniin! Siellä on nimittäin hauskaa, voin vakuuttaa, koska kävin siellä viime syksynä ja nautin suunnattomasti – taidetta vain oli vähän liikaa.

***

Viime maanantaina avattiin Galleria Ortonissa Petteri Cederbergin (s. 1976) näyttely (1.–26.9.). Kävin sunnuntaina ripustamassa sitä:

Taiteilija muistelee teostensa nimiä ripustuksen jälkeen.

Maanantaina vietimme avajaisia, joissa pidin puheen. Osan siitä varmaankin muistin, kun kirjoitin Saarenmaalle palattuani kirjoitin tämä esittelytekstin gallerian verkkosivuille:

”Ihmisen sisäinen kuva”

Kuvataiteilija Petteri Cederberg (s. 1976) on valmistunut Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta vuonna 2011 – opiskeltuaan sitä ennen myös Taidekoulu Maassa.
Ensitutustumiseni Cederbergin työskentelyyn tapahtui kuitenkin muun kuin maalauksen välityksellä. Näin hänen töitään ensimmäistä kertaa Tallinnan Taidehallissa Tallinnan IV piirustustriennaalissa vuonna 2012. Isoa ja aika villisti ripustettua piirustusinstallaatiota katsellessani tuumailin tuolloin, että tämä nuori taiteilijahan selvästi ajattelee piirtämällä – prosessoi tuntemuksiaan, maailmankuvaansa ja läheisiä ihmisiään – yrittäen kuitenkin tavoittaa oleellisen virityksen melko vähillä elementeillä. Hänen toisinaan vähän sarjakuvamaisemmat, toisinaan herkän utuiset piirustuksensa ovat ulkoisesta muodostaan riippumatta hyvin latautuneita, ja syykin on selvä: useimmiten kohteena on ihminen. Kyse ei kuitenkaan ole kohteen näköisyydestä tai taiteilijan näköhavainnosta. Cederberg ei pyri realistiseen kuvaukseen. Kohteena ei ole jokin tietty ohikiitävä heti hetki tietyssä paikassa. Cederberg ei siis pyri impressioihin. Kohteena ei ole kuvattavan tai kuvaavan ryöppyävän voimakas ja pidäkkeetön tunnetila. Cederberg ei siis myöskään pyri ekspressiivisyyteen. Mihin hän sitten pyrkii? Taiteilijan omin sanoin: ”Ehkä maalausteni hahmot edustavat ihmisten sisäistä kuvaa – kaikessa moninaisuudessaan. Tilastojen ja tutkimusten keskiarvoinen ihminen on ainoa kuvitteellinen otus tässä maailmassa. Kaikki tämän keskimääräisen ulkopuolella on todellista.”
Hieman paradoksaalisesti Cederberg tavoitteleekin ulkoisesti ei-niin-näköisillä piirustuksillaan nimenomaan todellisuutta. Ja onnistuu siinä hyvin. Todellisuus syntyy niistä välittyvän intensiteetin kautta. Piirustukset ovat kuin vastaansanomattomia.
Tämä intensiteetti korostuu vielä enemmän Cederbergin Galleria Ortonissa esittämissä maalauksissa. Piirrosjäljen ja sommittelun lisäksi väri tuo ihmiskuvaukseen uuden vaikeasti hallittavan ulottuvuuden. Värien vuorovaikutuksen mukanaan tuoma psykologinen elementti on viritettävä kohdalleen. Väreillä on helppo miellyttää, ja väreillä on myös helppo alleviivata kulloistakin tematiikkaa liian yksinkertaistavasti. Tähän Cederberg ei selvästikään pyri. Ilmaisu on kuitenkin vähäeleisempää kuin Cederbergin piirustuksissa. Vaikka piirrosjälki olisikin tarkkaa, vaatii maalaus tavallaan vieläkin keskittyneempää otetta: jossain siellä fantasian syövereissä piilevä monimuotoinen tunne ei saa tulla maalatuksi yli.

Muiston kuva, 2014, akryyli kankaalle.

Tiedän, että Cederbergin kuvaamilla ihmisillä on usein esikuvansa hänen omassa henkilöhistoriassaan, mutta se, keitä nuo ihmiset ovat, on katsojalle täysin yhdentekevää. Oleellista on se, että me kaikki olemme osallisina samanlaisissa tuntemuksissa ja ihmissuhteissa ja kykenemme tunnistamaan sen intensiteetin, jolla elämää on toisinaan hyvä elää – ja kuvata, kuten Cederberg tekee.

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla myös Ruskeasuolle!

***

Jo vähän aiemmin olin kirjoittanut luettelotekstin Anu Tuomisen (s. 1961) tuoreimpaan näyttelyyn Väri/Färg (16.8.–11.10.) uudelle Konsthall Märstalle Sigtunassa:

Värin ja merkityksellä ladattujen esineiden grammatologiaa

Totesin yli kymmenen vuotta sitten Anu Tuomisesta, että hänen työnsä on kuin ”grammatologian poetiikkaa”. Viittasin tuolloin Jacques Derridan muotoilemaan kirjoittamisen tieteeseen, jonka lähtökohtana oli idean ja kirjoittamisen välisen erottelun ja hierarkian purkaminen. Poetiikalla viittasin luonnollisesti runousoppiin, en runollisuuteen – olihan Tuomisen ensimmäisen kirjankin nimi Kuvan sijamuotoja (2001). Tuominen on myös itse useammassakin haastattelussa korostanut logiikan osuutta työssään.
Tuominen ei lähesty värejä väriteorioiden kautta, vaikka hän koulutuksensa kautta onkin tietoinen niiden asemasta taiteen historiassa. Silti hänen työtään voi kuvailla suuren gurun Johannes Ittenin sanoin: ”Kuvalliset, älylliset ja henkiset kysymykset monistuvat ja kietoutuvat toisiinsa värejä tutkittaessa.” Juuri monistamista ja kietouttamista voisi pitää eräinä Tuomisen keskeisistä metodeista. Siteeraan vahvistukseksi vielä suomalaisen väriteorian opetuksen grand old mania, Harald Arnkilia: ”Visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena kulttuurisia, sosiaalisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia.” Tuomisen käyttämä kirpputorimateriaali on täynnä näitä ulottuvuuksia, mutta hän ei vahvista tai alleviivaa niitä – ei käytä niitä sentimentaalisesti tai nostalgisesti hyväkseen vain miellyttääkseen yleisöään. Hän pikemminkin kietouttaa nuo nostalgian tunteet mukaan teoksiin yhtenä säikeenä, joka uudessa ympäristössään tuottaa muistamisen sijaan oivalluksen.

Degrees, 2010.

Tuominen on väliin humoristinen ja aina oivaltava, mutta hänen teoksissaan ei ole kyse siitä, että niiden arvoitus tai kompakysymys pitäisi jotenkin ”ratkaista”. Hän itsekin toteaa sellaisen teoksen olevan vastaanotettuna jo heti kuollut. Tuominen ei esitä kysymyksiä, joihin olisi yksioikoinen oikea vastaus tai tulkinta, niin kuin taideteoksessa usein oletetaan olevan. Hän pikemminkin näyttää sen, miten moniulotteinen ja harhaanjohtavakin mahdollisten tulkintojen maailma voi olla – silloin kun uskalletaan lähteä uteliaan assosiaation viitoittamille sivupoluille tai kun halutaan paneutua asioihin ”juurta jaksain” ja huomataan, että maan alle piiloutuvan juuren päästä pilkistääkin aivan eri lajia oleva arkitodellisuuden ilmentymä. Näin syntyvä inkongruenssi – huumorin usein käyttämä asioiden yhteensopimattomuus – muuntuukin silkan huumorin sijaan myös taikatempuista tutuksi hämmästyksen maailmaksi. Ja ammattietiikan mukaan taikatempun salaisuuttahan ei koskaan saa kertoa.
Kun Tuominen kirjoittaa punaisen sinisellä värillä, on kuin hän tekisi kokeen: ”Oli vaikea ajatella kahta väriä yhtä aikaa, sanana ja värinä. Se piti kirjoittaa itse, että näkisi molemmat värit yhtä aikaa.” Tuominen haastaa Ludwig Wittgensteinin ajatuksen: ”Kun meiltä kysytään ”Mitä ’punainen’, ’sininen’, ’musta’, ’valkoinen’ merkitsee?” voimme tietenkin heti osoittaa tämän värisiä esineitä, – mutta siinä onkin kaikki: Pitemmälle ei kykymme selittää merkityksiä ulotu.” Tuntuu siltä, että Tuominen pääsee vähän pitemmälle. Toisaalta enhän voi tietää sitä, että näkevätkö muut katsojat Tuomisen teokset samalla tavalla kuin minä. Meillä kullakin on oma – täysin yksilöllinen ja siten satunnainen –  henkilöhistoriamme ”kulttuurisine, sosiaalisine ja emotionaalisine ulottuvuuksineen”. Mieleeni tulee jälleen Wittgenstein: ”Onko normaalisti näkevällä ja värisokealla sama värisokeuden käsite?” Tuominen vie työnsä jatkuvasti tällaisten kysymysten alueelle. Juuri siksi hän on epäilemättä käsitetaiteilija par excellence, mutta ei totutun viileällä, analyyttisellä  ja älyllisellä tavalla. Hänen töissään on mukana aina voimakas runollinen ulottuvuus, ja hän itsekin tunnistaa niiden esteettiset pyrkimykset ja myöntää olevansa kiinnostunut kauneudesta. Oikean elämän tavoin tähän kauneuteen kuuluu kuitenkin myös rumuuden ja määrittelemättömyyden estetiikka. Näin hän totesi istuessamme baarissa, esitellessään minulle päällään olevaa, kirpputorilta löytämäänsä epämääräisen oranssia paitapuseroa – ”En osaa edes nimetä tätä väriä”, hän totesi – ja vihreitä muovisandaaleita, jotka hän oli hankkinut alun perin jotain vihreyttä tutkivaa teosta varten. Samalla katsoimme vastapäisen kiinalaisen ravintolan punaisia markiiseja, joissa luki keltaisella tekstillä ja kuvalla ravintolan nimi Punainen aurinko – hän kiinnitti myös huomiota siihen, miten ruma punainen oli, varsinkin kun se oli vilkasliikenteisen kadun pölyttämä.

Landscape Painter's Colour Box, 2006.

Siinä Tuomisen metodi. Valpas katse, utelias mieli. Joka-aamuinen käynti kahvilassa. Jokapäiväinen käynti kirpputorilla. Hän työstää esinekoosteitaan lähinnä kirpputorilöydöksillä. Olen käynyt yhdessä hänen työhuoneistaan (lue: varasto), ja ymmärrän miksi yksi hänen taiteellisista ongelmistaan on jatkuva tilantarpeen lisääntyminen.
Tuomisen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Samalla hän kysyy isoja kysymyksiä: Miten kirjoitetun äänelliseen asuun liittyy kuvallinen elementti? Miten kuvan tai värin näkemiseen liittyy kaiken koetun, luetun ja kuullun muistaminen? Miten näennäisesti erilaisten maailmojen asiat kytkeytyvätkin todellisuudessa toisiinsa?

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla vielä Sigtunaan!

***  

Nyt sulkeudun suosioonne ja palaan muun muassa näihin maisemiin:

Paitsi että tulen minä ensi viikolla lukemaan seuraavan radiokolumnini Pasilaan. Sitten palaan heti muun muassa näihin maisemiin:

Tässä talossa, Kaarman lukkarilassa, Aino Kallas vihittiin kesällä 1900. Se olisi, hitto soikoon, juuri nyt myynnissä, mutta kuka lahjoittaisi ahkeralle mutta säästämiskyvyttömälle kriitikolle kirjoitusstipendinä 110 000 euroa!