Näyttelykuvia 630 & 631 & 632: Vieroitusoireita

Sitten taas pari päivää kirjastossa. Vasta 22.3. torstaina lähdin katsomaan muutaman näyttelyn – alkoi nimittäin tulla jo vieroitusoireita, kun ei ollut tullut tarpeeksi galleria-annostusta.

Aloitin Galleria Sculptorista, missä oli Maija Närhisen (s. 1967) näyttely Erikoistapauksia (8.–25.3.). Siitähän ei ole pitkäkään aika, kun Närhisellä oli näyttely Forum Boxissa. Hän oli kuitenkin kyennyt rakentamaan aivan erilaisen näyttelyn, ja on myös todettava, että Forum Boxin viime aikoina voimitunut linja pitää tiloissaan yhtäaikaa ikään kuin kolme erillistä yksityisnäyttelyä ei ole oikein toimiva. Kun Närhinen saa nyt esiintyä yksikseen, on tunnelma paljon intensiivisempi. Näyttely oli tosin aika tiivis, mutta juuri sellaisena – toisin kuin Hesarin Veikko Halmetojan kritiikki antoi ymmärtää – varsin toimiva. Pikkuhuoneen Närhinen oli jättänyt kokonaan kuvitteelliseksi tilaksi – aivan hemmetin hauskasti tukkimalla sen sisäänkäynnin:

 

Närhinen tutkailee kaksiulotteisen kuvan rajoituksia erilaisin tavoin. Useimmiten hän toimii varsin yksinkertaisilla välineillä, paperilla, piirustuksella ja värityksellä, mutta onnistuu herättämään niillä tärkeitä kysymyksiä – aika usein myös hiljaisella huumorilla höystettyjä. Näin hän itse: "Myös paperipinoista koostuvat teokset liittyvät kysymykseen kuvien rajoittuneisuudesta. Miten monta kuvaa tarvittaisiin jonkin esittämiseen? Suurin pinoista näyttää vallanneen kokonaisen huoneen. Pienemmät onnistuvat juuri ja juuri säilymään pinon muodossa."

Pinot olivatkin aika riemukkaita:

Närhisen teokset ovat varmaankin museokonservaattorin painajainen. Jään kiinnostuksella odottamaan hänen mahdollista isoa retrosepktiiviään. Mitenkähän se saadaan koottua?

***

Galleria Huudon Viiskulman toimipisteessä oli Sari Laitisen (s. 1972) näyttely Julmuuksia ja kehräystä (7.–25.3.). Laitinen on taidokas viivan käyttäjä ja kiinnostavan raadollinen maalari, jonka aihepiireissä yhdistyvät melko oudolla tavalla sulo – siis lähinnä kissat – ja tietty aika roisi tapa kuvata maailmaa, ja myös itseään erilaisissa omakuvaversioissa:

Laitinen ei ole paljoakaan pitänyt meteliä itsestään, vaika näyttelyitäkin on takana melko paljon. Olisi itse asiassa hauska nähdä vähän enemmänkin hänen töitään. Vähän hajanaiseksi näyttely kuitenkin jäi – ehkä juuri Auschwitz-fiilisten ja kissojen yhdistämisen kautta. On minullakin ollut kolme kissaa – kunnia Anterolle, Taistolle ja Revolle –, mutta kissat ovat taiteessa jotensakin ongelmallinen aihe. Ne kun vievät kynänjälkeä aina vähän turhan koristeelliseen ja kliseiseen suuntaan. 

***

Didrichsenin taidemuseossa oli sitten Outi Heiskasen (s. 1937) 75-vuotisnäyttely Alkumeri (11.2.–19.8.). On se kumma anarkisti tämä Heiskanen! Hän osaa rakentaa hienon ja monipuolisen näyttelyn, vaikka kuinka tuntuisi ihmiseltä, joka väliin vähän holtittomankin tuntuisesti tekee mitä haluaa eikä paljoa säännöistä piittaa – oli sitten kyseessä mustavalkoinen grafiikka, värillinen maalaus, installointi tai nyt myös esimerkiksi videoanimaatio:

Monipuolinen ja vallan mainio näyttely. Sinne siis vain retkelle. Aikaa on koko kesä.

Mutta jäävihän minä olen kriitikkona toimimaan, koska kirjoitin näyttelyjulkaisuun johdantoesseen. Mielipiteeni voin toki ilmaista.

Näyttelykuvia 535 & 536 & 537: Erilaisia tihentymiä

Forum Boxin kolme tuoretta näyttelyä (2.–30.12.) eivät siis ole ryhmänäyttely vaan yksittäisiä esiintymisiä.

Kuvataideakatemiassa parhaillaan tohtoroituva Maija Närhinen (s. 1967) jatkaa näyttelyssään Tiivistymä jo pitkään kehittelemiään teemoja. Hän itse toteaa tiedotteessa: "Pienistä esineistä on kasautunut, tihentynyt tai tiivistynyt käsittelyssäni kolmiulotteisia teoksia." Näin on esimerkiksi tapahtunut Muistiolle (2011), johon paperit eivät enää tahdo mahtua:

Närhinen on samalla kertaa sekä käsitteellinen ja sellaisena varsin älyllinen että myöskin humoristinen taiteilija. Ja on hän runollinenkin. Hänen ruutupaperia käsittelevät teoksensa, joissa säännöt ja anarkismi käyvät leikkiään, ovat jotenkin häkellyttävän voimakkaita asoosiaatiopintoja, jotka vievät ajatukset yhtä lailla konstruktivisitiseen taiteeseen kuin siihen maailmaan, jossa minäkin 1960-luvulla tutustuin kansakouluun:

Samanaikaisesti pientä ja suurta, leikkisää ja tieteellistä, vapautta ja vankilaa. Ja aina kuitenkin yhtä oivaltavaa.

***

Ranskalaistaustainen mutta Helsingissä nykyään vaikuttava Laurene Bois-Mariage (s. 1981) on ottanut omassa tilassaan käyttöön kolmella työllään seinän, lattian ja katon. Kierrätysmateriaalista valmistettu Rock-Paper-Scissors on komea kokonaisuus:

Bois-Mariage on valokuvataustainen taiteilija, mutta omien sanojensa mukaan hän enää juurikaan kuvaa vaan ainoastaan editoi ja installoi, poimii muualta kuvamateriaalia, koska aina kuvatessaan hän on huomannut kuvan jo aiemmin olevan olemassa jossain. Tämä lienee ekologista ajattelua. Ehkä kuitenkin vähän hätävarjelun liioittelua?

En oikein päässyt kiinni Bois-Mariagen mahdolliseen sanomaan, mutta jotain metkaa tässä esihistoriallisessa luontoaiheisessa installoinnissa oli.

***

Juhana Moisander (s. 1977) on taidokas videoiden installoija. Hän oli jopa löytänyt Forum Boxin parven katosta rakenteen, jota en ollut koskaan aiemmin edes huomannut:

Moisander on hakenut teemansa – kauhua ja outoutta – John Miltonin Menetetystä paratiisista. Vähäeleinen kolmen projisoinnin kokonaisuus on vaikuttava ja huolella toteutettu – vaikkakaan ei nyt aivan niin hirvittävän kauhea.

Kuratoin pari vuotta sitten Mikkelin taidemuseolle Suomen sota -aiheisen nykytaidenäytelyn [!] Tuunattua Tuuvaa (15.5.–20.9.2009), jossa Moisanderkin oli mukana. Käytänkin siis tilaisuutta hyväkseni ja laitan oheen silloin Moisanderista kirjoittamani tekstin, joka ainakin osittain sopii tähänkin kokonaisuuteen:

”Tilanteen jännite kiinnostaa”

Nykyään Helsingissä asuva ja työskentelevä savonlinnalaislähtöinen kuvataitelija Juhana Moisander (s. 1977) käyttää välineenään sekä installaatiota, videota että valokuvaa. Itse hän on todennut: ”Metodeinani on ollut koota yhteen tilaan erilaisia yhdistelmiä audiovisuaalisia ärsykkeitä, esimerkiksi valokuvaa, videota, ääntä ja kolmiulotteisia objekteja.”

Moisanderia kiinnostaa käyttämänsä tilan lisäksi ennen kaikkea tilanne, jonka hän siihen luo. ”Tilanteen jännite kiinnostaa”, hän sanoo, kun yritän kysyä, että onko hän töissään poliittinen, mutta myöntää kuitenkin, että voihan niitä niinkin tarkastella. Syy kysymykseeni on se, että hän Mikkelissä ehtinyt käsitellä sota-aihetta toisen maailmansodan ajoilta jo kahteenkin kertaan.

Moisander nimittää tilanteitansa ”puolifiktiivisiksi”. Hän on kiinnostunut historiasta sekä kansanperinteestä ja folkloresta, joista hän myös hakee innoitustaan. Moisander ei kuitenkaan lähesty aihettaan kuin tutkija tai kuvittaja. Hän on esimerkiksi tietoinen siitä, että ihmiset pelkäävät. Tuo pelon pisteitä Moisander etsii ja haluaa töissään tiivistää.

“Olen kiinnostunut rajoista ja niiden paikoista itsessäni ja ympäröivässä kulttuurissa. Teoksieni pyrkimyksinä on ollut käsitellä rajoja kahdella tavalla: sisällöllisinä ja tilallisina alueina, joita pyrin raottamaan”, Moisander on todennut.

Moisanderin installaatiot ovat emotionaalisesti varsin vaikuttavia ja ne sisältävätkin varsin paljon sitä, mitä Freud nimitti ’kammottavaksi’ (’unheimlich’). Näin Moisander siirtyy tabujen alueelle; hän epäilemättä raottaa myös sitä, mikä on kulttuurisesti vaarallista, kiellettyä ja epäpuhdasta.

Ei pidä kuitenkaan käsittää niin, että Moisander toimisi pelkästään kuin kauhuelokuvan efekteillä tuottaen vain helppoa yllätysvaikutuksia. Näin Moisander itse: ”Kauhun ja outouden tunne on osana teosteni maailmaa. Perinteisesti on selitetty kauhun syntyvän kulttuuristen kategorioiden rikkoutumisesta tai niiden määrittelemättömyydestä. Teosteni kohdalla kyseinen tunne nousee esiin menneen ja nykyisen, pysähtyneen ja liikkuvan, sekä tilan rajojen rikkoutumisen tai määrittelemättömyyden kautta.”

Tällaista rajojen rikkomista voidaan tarkastella myös rajojen tutkimisena – määrittelemättömyys kun kertoo aina osan siitä, mikä ja miten on määriteltävissä. Aivan vastaavasti tutun ja vieraan välinen heiluriliike ja kyseenalaistaminen on ymmärtämisprosessin kannalta varsin merkittävää. Omaansa ymmärtää aina paremmin, kun on ollut poissa, ja omansa itsestäänselvyyksiä oppii myös kyseenalaistamaan poissaolon kautta.

Ja kun Moisander hahmottelee muun muassa määrittelemättömyyttä, sisällyttää hän sen myös omien teostensa määrittely-yrityksiin. Hän on todennut: ”En usko, että tekemisilläni on fiksattuja merkityksiä. Kukin kokee teokset omalla tavallaan. Pyrin luomaan puitteet tai tilanteen jonkin käsittelemäni aiheen kokemiseen. Teos on se piste tai tiivistymä, joka avaa mahdollisuuden kokea jotakin. Silloin teos on onnistunut, jos se tuntuu.”

Näyttelykuvia 32 & 33 & 34: Kuvan osat ja kokonaisuus

Nyt saan vihdoinkin viiveen kiinni, ja joudun jatkossa miettimään puhetulvani hillitsemistä. Torstaina 22.4. kävin kolmessa näyttelyssä. Ensin matka suuntautui Kluuvin galleriaan, joka on yksi Helsingin hienoimmista galleriatiloista – ja sellaiseksi myös alun perin Aarno Ruusuvuoren (1925–1992) suunnittelema. Piti oikein soittaa taidemaalari Jorma Hautalalle (s. 1941), joka tietää näistä asioista aina kaiken, ja varmistaa tietoni, mutta aavistinhan minä jo etukäteen, että toki minun täytyy jollain tavoin olla väärässä tai tietojeni olla vajavaisia. Ja juuri näin oli. Ruusuvuori suunnitteli kaupungintalon korttelin pelkkien talonkuorien ympäröimää sisustaa uudistaessaan myös Helsingin Taiteilijaseuran Galleria Katariinan tilat varta vasten galleriaksi – siis siellä vanhassa paikassa Katariinankadulla, ennen kuin siihen tuli joku kaupungin monistamo. [Välihuomautus: EIKÖ JOKU TAIDEHISTORIOITSIJA VOISI KIRJOITTAA HELSINGIN GALLERIOIDEN HISTORIAN TAI EHKÄ PIKEMMINKIN KÄSIKIRJAN?] Ja sitten Hautala kysyi, että kai minä kiinnitin huomiotani hissillä neljänteen kerrokseen noustessani matkalla vilahtelevaan kerrosten pastellisävyjen muutokseen. Kyseessähän oli tietenkin Ruusuvuoren tilaama värisuunnitelma, josta vastasi taidemaalari Anitra Lucander (1918–2000). Mutta tämänhän te varmaan kaikki tiesittekin?

[Piti siis tehdä erikseen vielä hissiajelu.]

***

Sitten pääsin kuitenkin itse näyttelyyn. Jos oli Kari Cavén pannut parastaan, samaa voi sanoa Maija Närhisestä (s. 1967). Kuvataideakatemiassa parhaillaan tohtoroituva Närhinen on näyttelyssään (22.4.–9.5.) paneutunut kuvan rakenteisiin aivan riemastuttavalla tavalla. Jokainen teos tuottaa ahaa-elämyksen, mutta samalla mikään niistä ei pelkällä elämyksellä tyhjene, käy tarpeettomaksi mahdollisen "ratkaisun" takia. Teokset eivät siis ole tulkittavissa olevia kuvia vaan jotain sellaista, joiden avulla meidän on hedemällistä tulkita kuvia. Närhinen onkin siis hajottanut ja koonnut "kuvia ja representaation käsitettä", kuten hän itse toteaa. Ja näin todella on. Alla muun muassa syntyy Pensaan suunnittelu värikartan avulla (2010):

Närhinen oli aiemmin enemmän kiinnostunut maalauksen problematiikasta mutta on nyt mennyt käsitteellisempään suuntaan pohtiessaan kuvan ja kuvaamisen ongelmia yleisemminkin – hän on ikään kuin leiriytymässä Kari Cavénin ja Anu Tuomisen (s. 1961) kaltaisten tekijöiden kanssa, vaikka metodi on toki erilainen. Siinä missä Cavén ja Tuominen selvästi lumoutuvat löytömateriaalistaan ja sen tuottamista assosiaatioista, Närhinen lumoutuu jostain representaatioon liittyvästä ajatuksesta, jonka toteutukseen tarvitsee sitten löytää sopiva materiaali. Mutta näkyy sekin olevan luovaa – siis pelkän illustroimisen sijaan. Kaikissa näissä kolmessa taiteilijassa onkin hienoa se, että runousoppia ei ole unohdettu. Voinhan toki olla romantikko, mutta kyllä ruutupaperin maailmaankin voi tuoda aika huikean runon, jossa konstruktivismi ja absurdius eivät ole kaukana toisistaan:

 

Tekisi mieleni sanoa kliseisesti [siis ihan oikeasti aioin ensin jättää sanomatta], että Närhinen on tehnyt "tähänastisen uransa hienoimman näyttelyn". Näin se nyt mielestäni kuitenkin on.

***

Joskus näyttelypolitiikassa tapahtuu yksinkertaisesti ihan vain raakoja virheitä. Muu Gallerian ei olisi pitänyt ottaa göteborgilaisen Eva Linderin (s. 1973) videoteosta Finnmarken (2007) lainkaan ohjelmistoonsa. Ensinnäkin teos on kolmiosainen ja kestää kaikkineen tunnin ja kymmenen minuuttia, eikä siinä ole sellaista kerronnallista imua, että se houkuttelisi tuon ajan siihen tuhlaamaan. No, minä sen tuhlasin, kun olen päättänyt, että aion jatkossa mahdollisuuksien mukaan katsoa videoteokset kokonaan enkä vain luoda silmäystä ja sanoa: "Oh, it's so intriguing." Toiseksi se on yksinkertaisesti huono – sekä teknisesti että esteettisesti. Värmlannin metsäsuomalaiseista kertovan dokkarin ensimmäinen osa kertoo C.A. Gottlundin (1796–1875) retkistä metsäsuomalaisten pariin, toinen osa FINNSAM-järjestöstä ja Finnskogsmuseetista ja kolmas osa metsäsuomalaisia sukujuuria omaavan taiteilijan omasta suhteesta asiaan. Kaikki tämähän on nykyisinä identiteettietsintäaikoina kiinnostavaa, mutta kun sitä käsitellään huonosti leikatulla ja huonosti animoidulla kuvakerronnalla sekä paljon turhaa ja löysää sisältävällä loputtomalla jaarittelulla, niin lopputolos on lähinnä karmea. Jos olette oikeasti kiinnostuneita metsäsuomalaisista, avatkaa yllä olevat linkit ja viettäkää niiden kanssa surffailessa se tunti ja kymmenen minuuttia, niin ymmärrätte maailmasta jo paljon enemmän. Kauneuden voi sitten hakea metsästä, jossa luettua voi pohdiskella.

Sori. Ja jos joku luulee, että tämä on hauskaa, niin on totaalisen väärässä. 53-vuotias äijä ei saa enää mitään kicksejä muka ankarasta kriitikonroolista. Sitä haluaa pikemminkin vain puhua totta, ja se vetää joskus surulliseksi. Mutta väärässähän voin toki olla.

***

Viimeisessä näyttelyssä ei sitten Närhisen viitoittamalla alueella ollut kuvia ollenkaan. Fafa Gallerian etuhuoneessa istuvat (22.4.–2.5.) Jussi Suvanto (s. 1980) ja/tai/eiku Ella Tahkolahti (s. 1981), toisessa huoneessa ei ollut mitään ja kolmannessa oli pimeässä palava yksinäinen lamppu:

Nyt ei vain tahtonut jaksaa. Ja niinpä sanoin Suvannolle ja Tahkolahdelle: "Puhukaa minulle." Ja sitten sanoin: "Kuvitelkaapa, että Töölöstä tulee tulee joku 63-vuotias ihana rouva ja haluaa tietää, mitä tämä oikein on. Miten te hänelle puhuisitte?" Ja he sanoivat, etteivät tiedä. No mukavia nuoriahan nuo tuntuivat kuitenkin olevan:

Ja kyllä he minulle puhuivat. Kerroin, että olen kriitikko ja että minulla on blogi. He kertoivat, että he ovat taitelijoita ja että heilläkin on blogi, Paskataide. Siellä Tahkolahti toteaa keskustelussa muun muassa näin: "Nimenomaan ei uskalla kokeilla omia juttujaan. Toisaalta jos on kokonaan irrallaan teorioista ja historiasta niin teokset voi helposti jäädä kiusallisella tavalla omakohtasiks terapiapläjäyksiks ja tiedostamatta huonoiks kopioiks jostain vanhasta. Se name-droppailu on vaan itelleenkin kesinkertasen duunin parantelemista ja tekemistä kiinnostavaks. Kyl taiteen pitäs edes jollain tavalla kommunikoida ilman selittäviä tekstejäki."

Ota tuosta nyt sitten selvää. Lähdin siis kotiin miettimään.