Julkaistua 758 & Katutaidetta 130: Kaduilta museoihin

Viime viikolla ilmestyi Taide (2/16), jossa minulta oli juttu katutaiteen viimeaikaisesta salonkikelpoistumisesta. Haastattelin kolmea tekijää, EGSiä (s. 1974), Jani Tolinia (s. 1974) ja Jussi TwoSeveniä (s. 1983):

 

Kaduilta museoihin

Katutaide elää suuressa murroksessa. Siitä on tulossa salonkikelpoista museotaidetta, ja keräilijäkuntakin on herännyt. Kesyttääkö pääsy taiteen keskiöön katujen anarkian ja vapauden?

 

Katutaiteesta ja graffitista pohjautuva taide on esimerkiksi Yhdysvalloissa ollut gallerioiden kauppatavaraa jo 1980-luvulta lähtien. Keith Haringista (1958–1990) ja Jean-Michel Basquiatista (1960–1988) tuli takavuosien rocktähtien tavoin suuria nuorena kuolleita legendoja, kun taas brittiläinen Banksy tahkoaa koko ajan suurenevaa tiliä osaten hallinnoida yhtä tehokkaasti anonymiteettiään kuin markkinointiaankin.

Marginaalista voimaa

Suomessa kaikki on pienempää ja tulee viiveellä, mutta elämme parhaillaan aikaa, jolloin katutaiteeseen pohjautuva tekeminen on vakiintumassa osaksi taiteen kenttää. Osin se tuntuu olevan jo keskiössä – ollen ehkä ITE-taiteen jälkeen seuraava trendi, joka tuo marginaalista kaivattua voimaa. On syytä muistaa, että voimaa on aina haettu jostain muualta – oli kyse sitten ns. primitiivisestä taiteesta tai oman maan kansanomaisesta tekemisestä. Pariisilaisilla avantgardisteilla oli itseoppinut tullimiehensä Henri Rousseau (1844–1910), venäläisillä kollegoilla georgialainen kylttimaalari Niko Pirosmani (1862–1918). 

Jani Tolin, Peru, 2014.

Vantaan taidemuseo muutti tammikuussa 2016 nimensä Artsiksi ja ilmoitti erikoistuvansa graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin. Helsingin Suvilahdessa on itsekin graffititaustan omaava Umut Kiukas pitänyt katutaiteesta ponnistavaa Make Your Mark -galleriaa jo viisi vuotta. Lopullinen läpimurto tapahtui viimeistään helmikuussa 2016, kun kansainvälisesti tunnetuin graffitimaalarimme Egs piti siellä näyttelyn, jossa kävi ostoksilla peräti kolme museota: Artsin lisäksi Nykytaiteen museo Kiasma ja HAM. Egsiä ennen toinen vanhan koulun legenda Trama myi viime vuoden marraskuussa koko näyttelynsä, ostajina sekä museoita että keräilijöitä.

Egs, Washed Ashore, 2016. Artsin kokoelmat, kuva: Pekka Hannila.

Museoiden ja katutaiteen suhde on alkanut 2000-luvun alussa. Kiasma aloitti urbaaniin taiteeseen keskittyneen URB-festivaalin vuonna 2000, ja siihen on liittynyt useina vuosina graffitin maalausta. Porin taidemuseo järjesti suuren graffitinäyttelyn vuonna 2012. Vantaan taidemuseo näytti katutaidetta yhdessä kokoelmiensa muun taiteen kanssa vuonna 2014. 

Jani Tolin, Lepakko, 1996.

Graffitin historia Suomessa on melko lyhyt, hieman yli 30 vuotta. Kenttä on yksimielinen siitä, että kaikki alkoi vuonna 1984. Esimerkiksi graffitista ponnistava kuvataiteilija Jani Tolin muistelee sitä, kuinka hän näki Huopalahdessa legendaarisen Spinnerin Hip Hop Don’t Stop -piissin samalla viikolla, kun breakdance- ja graffitiaiheinen elokuva Beat Street (1984) tuli Helsingin ensi-iltaansa syksyllä 1984. 

Olemme parhaillaan tilanteessa, jossa katutaiteen historiaa ryhdytään tutkailemaan taidehistorian kautta ja varmaan myös tarkentamaankin. Epäilemättä käy samoin kuin abstraktin taiteen synnyn kanssa: kuka oli ensimmäinen? Kandinsky, Kupka, Delaunay vaiko sittenkin af Klint? Entäs nyt myöhemmin, oliko se Spinner vai Joz vai Blitz? 

Jussi TwoSeven, Bubo Bubo, Pasila, 2016.

Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että kyse oli lapsista tai nuorista, jotka eivät olleet taiteilijoita. 1970-luvun puolivälissä syntyneiden muodostamaan graffitin ”toiseen polveen” laskettava Tolin muistuttaa täyttäneensä alkuräjähdyksen aikoihin kymmenen vuotta: ”Kyllä meitä kiinnosti majojen rakenteleminen aivan yhtä paljon kuin graffitikin.” Osin kyse on tietenkin samasta asiasta: kaupunkitilan tekemisestä omaksi. 

Kun Tolin voitti Lepakossa graffitimaalauksen SM-tittelin vuonna 1990, hän oli vasta 15-vuotias koulupoika.

Graffiti ja taiteen rajat

Missä vaiheessa graffitista tulee taidetta? Kuka sen määrittelee? Tuleeko 10-vuotiaan Tolinin skissivihosta joskus kallis keräilyharvinaisuus? 

Professionaalisesti tarkastellen graffitista tai siihen pohjautuvasta tekemisestä tulee taidetta ainakin silloin, kun se alkaa elättää tekijäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi Tolinille, joka saa niukan elantonsa julkisesta taiteesta ja graafisesta suunnittelusta. Näin on käynyt myös samaa ikäluokkaa edustavalle Egsille, joka Tolinin tavoin tekee graafista suunnittelua. Toisin on vuotta nuoremman Traman – klassikko jo hänkin – laita: hän on pitäytynyt vapaammassa menossa, vaikka onkin pitänyt gallerianäyttelyitä. Hän kantaa hartioillaan myös käräjätuomiota ja raskasta velkataakkaa, joka seurasi Helsingin ankarasta nollatoleranssista Stop töhryille -kampanjan vuosina 1998–2008. Kampanja vaikutti myös lamauttavasti koko alaan, ”skeneen” niin kuin on tapana sanoa. 

Jani Tolin, Graf Style Sign, 1993.

Nyt graffitista on tullut jälleen hyväksyttyä taidetta. Museomaailmassa yhteydet kadun ja instituutioiden välillä aloitti Kiasma, joka järjesti URB-festivaalien yhteydessä 2001–02 lailliset maalaamistapahtumat – tosin hekin joutuivat poliisin painostamaksi. Vantaan päätös muuttaa koko museon toiminta katutaiteeseen ja performanssiin keskittyväksi oli raju veto, mutta epäilemättä markkinarako oli olemassa, ja museon profiloituminen omalle alueelle oli välttämätöntä. HAMissakin on  tulossa parin vuoden kuluttua mittava katutaiteeseen pohjautuva näyttely, jonka tarkempi koostumus on vielä ratkaisematta. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila muistuttaa, että katutaide vastaa myös museon tehtävää aluetaidemuseona: näin se tallentaa alueen visuaalista kulttuuria. Toiminta tulee liittymään helsinkiläisen ja uusmaalaisen graffitin historiaan, ja esimerkiksi Egs on lahjoittanut arkistonsa jo museolle. Lisäksi Kampin metroaseman laseilla eristetty iso tila on annettu näyttelyä odotellessa Kiukaksen kuratoimaksi graffititilaksi. Egs ehti jo esiintyä siinä. 

Egs, Macao, 2014.

Kiukaksesta on siis muutamassa vuodessa kehittynyt melkoinen portinvartija muotoutuvalle kentälle. Tämän hän tiedostaa itsekin, mutta huomauttaa samalla, että vaikka hän onkin graffitin suhteen melkoisen newyorkilaishenkinen puritaani, on gallerian pitäminen ollut samalla voimakasta ”siedätyshoitoa” ja on opettanut ymmärtämään monenlaista tekemistä.

Katutaiteen kenttä syntyy

 

Graffititaiteen perinne nojaa vapauteen ja anarkiaan, mutta kentällä käytävä liikehdintä tiivistyy ja muotoutuu taidemaailman tullessa mukaan. Osa graffititaiteilijoista pysyttelee varmaankin tietoisena valintana taidemaailman ulkopuolella – aina tulee epäilemättä olemaan niitä, joille ainoa oikea graffiti on varastetuilla maaleilla maalattu juna tai metrovaunu. 

Jussi TwoSeven.

Ratkaisumallit ovat yksilöllisiä. Tolin maalaa nykyään laillista ja tekee isoja tilaan istuvia teoksia. Hän mieltää itsensä kuvataiteilijaksi, mikä onkin luontevaa: onhan hänen isänsä Kimmo Tolin myös kuvataiteilija. Tolinin tausta on siis sekä kadulla että taidehistoriassa. Hän muistelee huvittuneena sitä, kun kouluaikana luuli roiskemaalauksia tehtyään keksineensä uuden tyylin ja tekevänsä itsensä sillä kuuluisaksi. Kotona isä näytti VHS:ltä, mitä Jackson Pollock (1912–1956) oli aikoinaan tehnyt. 

Egs, Helsinki, 1994.

Egs elää kaksoiselämää: hän säilyttänyt anonymiteettinsä, ja kiertää ympäri maailmaa maalaamassa –  kohteenaan vaikkapa Tirana tai Ulan Bator. Hänelle maalaaminen on kokonaistaideteos ja päättymätön projekti, yhtä aikaa seikkailu ja tutkimusretki: hän mieltää itsenä kuin graffitin antropologiksi. Toisaalta hänellä on erillinen taiteilijaura, joka on johtanut tussiteosten ja viimeisimmässä näyttelyssä jopa lasiveistosten tekemiseen. 

 

Jussi TwoSeven, Roar, Espoo.

Haastattelin myös yhtä nuoremman polven maalaria, Jussi TwoSeveniä. Hänen taustana on graffitissa, mutta nykyään hän ei miellä itseään graffititaiteilijaksi vaan kuvataiteilijaksi. Raja kulkee laillisen ja laittoman välillä. Lisämääreenä hän suostuisi käyttämään ilmaisua ’urbaani kuvataide’. Näyttelyiden lisäksi tavoitteena on nimenomaan maalata isoa seinämaalausta katukuvaan. Hän on Taidemaalariliiton jäsen ja on juuri valmistelemassa toista yksityisnäyttelyään Galleria Heinoon. Silti hänen taustansa on silkassa graffitissa: ”En minä ennen 20 ikävuotta ollut käynyt yhdessäkään taidenäyttelyssä.”

Huorat, taiteilijat ja tavallinen kansa syrjemmälle?

 

Graffitin merkitys maailmalla on melko iso. Helsingin Sanomien artikkelissa (16.3.2016) koko Syyrian sodan syttyminen aloitetaan Daraasta, missä joukko katutaiteilijoita aloitti Bashar al-Assadin vastaisen kampanjan, joka eskaloitui sodan aloittaneisiin väkivaltaisuuksiin. Sodan varsinaiset syyt ovat tietysti kompleksisemmat, mutta jotain katutaiteen voimasta tapahtumat kuitenkin kertovat. Samaa arabikevään katutaiteen voimaa saimme tutkailla Back to (the) Square 1 -näyttelyssä Forum Boxissa keväällä 2014. 

Jani Tolin, East 91 Street & 1. Avenue.

Graffitissa on myös kyse kaupunkitilan luonteesta ja siitä, kenelle se kuuluu. Mainosten ylivallasta on puhuttu jo loputtomasti, mutta asiaa voi tarkastella myös muista näkökulmista. Osa niistä liittyy graffitin sulautumisesta elitistiseen taidemaailmaan ja esimerkiksi gentrifikaatioon. Tuore esimerkki on bolognalainen graffitin klassikko Blu, joka alkoi tuhota julkisia ja osin 20 vuotta rauhassa säilyneitä isoja töitään vastalauseena taidemaailman kolonialistiselle asenteelle. Syynä oli se, että Palazzo Pepolissa avattiin maaliskuussa katutaidenäyttely Street Art: Banksy & Co, johon oli ripustettu myös taiteilijoilta lupaa kysymättä kaduilta siirrettyjä maalauksia. Näyttelyn kuratoi yksi kaupungin rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteenharrastajista, Fabio Roversi Monaco, sekä Bolognan kuvataideakatemian että Banca Imin hallituksen puheenjohtaja (Hyperallegic 16.3.2016). 

Kaksi vuotta sitten Blu ja saksalainen taiteilija Lutz Henke peittivät maalaamalla Berliinin Kreuzbergissä ikonisen ryhmätyönä tehdyn muraalin vastalauseena gentrifikaatiolle. Maaliskuussa uutisoitiin, että Berliiniin avataan graffitimuseo vuonna 2017. Bülowstrasselle avattavan museon paikalle on seiniin tilattu 12 muraalin kokonaisuus museota odotellessa. Juuri Bülowstrasselta alkavat Schönebergin huorakorttelit, joten gentrifikaatio – käännettäköön se ”herraskaistumiseksi” – on väistämätön: boheemit ja taiteilijat sekä vähävarainen kansa joutuvat muuttamaan pois vuokrien noustessa. 

Jani Tolin ei ehkä ollut aivan väärässä todetessaan, että graffiti on ”viimeisen sadan vuoden merkittävin taidemuoto”. ”Se on ihmisiltä ihmisille syntynyt” ja on sellaisena ollut instituutioista vapaa. Saman totesi myös epäröimättä Jussi TwoSeven: ”Mikä muu taidemuoto olisi yhtä laajalle levinnyt?” 

Mutta miten käy graffitin nyt instituutioiden puristuksessa? Kaikki haastattelemani jakoivat saman huolen siitä, että säilyykö muutosten myötä laatu ja lisääntyvätkö ymmärrys ja tieto. Mukana heidän mielestään pitäisi olla toimijoita, joilla on tietoa ja joilla sydän on mukana graffitin 30-vuotisessa historiassa. 

Jonkinlaista valtataistelua on taatusti luvassa – jo pelkästään määrittelyvallan käytössä. Tässä suhteessa katutaide ei tue muodostamaan taidemaailmassa minkäänlaista poikkeusta.

Egs, Tirana, 2014.

Julkaistua 59 & 60 & 61: Hetket sankarijournalistina

Eilen ilmestyi Turun Sanomissa uutisjuttu, jossa kerrottiin, että yli vuoden kestäneen poliisititutkinnan jälkeen Wäinö Aaltosen museon viimekesäisen Ympyrä, viiva, piste -näyttelyn venäläiset avantgardeteokset on todettu väärennöksiksi. Myös Helsingin Sanomat julkaisi TS:n jutun pohjalta asiasta lyhyen tiivistelmän. Tänään piipahdin Turun kirjamesuilla esiintymässä, ja YLEn radion Turun toimitus teki aamupäivällä suoran haastattelun, jossa puhuttiin sekä Viro-kirjoistani että tästä väärennösjutusta.

Kaikkihan käynnistyi siitä, kun julkaisin Kauppalehdessä 17.6.2009 arvion – tai ehkäpä poleemiseksi artikkeliksi muuntuneen jutun – Turun näyttelystä ja päädyin ehdottamaan näyttelyn purkamista. Laitan tähän nyt sen alkuperäisen jutun, että se olisi edes jossain tallessa. Lehdessä lopulta ilmestynyt oli vähän lyhyempi. Keräilijä Jaakko Lindbergin nimeä siinä ei myöskään mainittu. Syytä tällaiseen hienotunteisuuteen ei olisi ehkä edes olllut, mutta myöhemmässä vaiheessa hänen nimensä tuli joka tapauksessa julkisuuteen muidenkin toimesta, muun muassa Helsingin Sanomien jutussa 28.7.2009. 

 Epäilyttäviä Aleksandr Rodtšenkon töitä WAMin seinillä.

Onko turkulainen museonäyttely 2000-luvun suurin taidehuijaus Suomessa?

Turkulaisen taidenäyttelyn pitäisi olla kansainvälisen taidemaailman sensaatio, mutta jääkö se ainoastaan kansallisen tason skandaaliksi?

Wäinö Aaltosen museossa Turussa on avattu taidenäyttely, jonne museon pitäisi haalia mahdollisimman paljon kansainvälistä yleisöä. Anonyymeistä suomalaiskokoelmista – suurin osa yhdestä – koottu näyttely pitää sisällään aiemmin tuntematonta 1910–20-lukujen venäläistä avantgardea, muun muassa 25 Aleksandr Rodtšenkoa, osa tosin kysymysmerkillä varustettuna.

Esimerkiksi Rodtšenkon tunnettu tuotanto on sen verran pieni, että jo näillä teoksilla näyttelyn pitäisi olla suuren luokan kansainvälinen sensaatio. Christiellä tai Sothebyllä on 2000-luvun aikana myyty yksi ainoa Rodtšenkon öljymaalaus: 2006 New Yorkissa Jonglööri (1935) 508 800 dollarilla. Kyseessä on myöhäisen kauden esittävä maalaus, joka ei edusta siis lainkaan halutuinta Rodtšenkoa. Turussa niitä on nyt kuitenkin esillä miljoonien eurojen edestä, muun muassa öljyväritöitä ja värikynäpiirroksia.

Jokin kuitenkin mättää, sillä näyttelystä jää vain tunkkainen ja huono olo. Joko olen nähnyt kerralla hirvittävän paljon todella huonoa venäläistä avantgardea tai sitten olen nähnyt jotain, jossa on pahasti koira haudattuna. Epäilen jälkimmäistä. Avajaisissa vieraillut vanhempi ja minua enemmän taidetta nähnyt taiteilijatuttavani totesi: ”Minussa heräsi aivan samanlainen epäily.” Sitten soitto eräälle taidehistorioitsijatuttavalleni, täysin identtinen vastaus.

Keräilijä…

Yksityiskokoelman omistajakin selvisi parilla soitolla. Hän on taidekokoelmistaan tunnettu turkulainen toisen polven grynderi Jaakko Lindberg, joka museon näyttelyintendentti Joanna Kurthin mukaan ”haluaa pysytellä tuntemattomana turvallisuussyistä. Lisäksi hän kokee huomion kiusallisena eikä halua ’julkisuutta’.” Tämä ei selvästikään pidä paikkaansa, koska Turun seudulla kaikki tuntuvat tuntevan tämän keräilijän – onpahan hän päästänyt ryhmiäkin taloonsa Satavassa. Hän muuten myös omisti vielä muutama vuosi sitten Turussa toimineen taidegalleria Bellarten.

… ja hänen kuraattorinsa…

Varsinainen ihme on näyttelyn kuraattori, akateemikoksi ja taidehistorian professoriksi itseään tituleeraava Paola Volkova. Liekö Lindbergin tuttuja Bellarten ajoilta? Hän ei ole lainkaan venäläisen avantgarden asiantuntija, niin kuin väittää – ei myöskään minkään merkittävän taidehistoriallisen oppituolin haltija. Hän ei esiinny missään alan keskeisessä kirjallisessa lähteessä, enkä kyennyt löytämään esimerkiksi netin kautta tietoja yhdestäkään hänen kirjoittamastaan venäläistä avantgardea käsittelevästä tekstistä. Hänen Turun näyttelyn luetteloon kirjoittamansa teksti on amatöörimäinen, kömpelö ja osin asiantuntematon.

Kurthkin myönsi kysyttäessä, että käytäntö, jossa keräilijä tuo näyttelyyn oman kuraattorinsa, on omituinen: ”En näin nopeasti ajatellen muista törmänneeni tällaiseen käytäntöön. Normaalitapauksessa museo luonnollisesti käyttää itse valitsemaansa asiantuntijaa ja tekee hänen kanssaan sopimuksen suoraan.”

…sekä entinen johtaja

Kysyin Volkovasta myös Päivi Kiiskeltä, Wäinö Aaltosen museon entiseltä johtajalta, joka Turun museotoimen organisaatiomuutoksen jälkeen toimii Turun kuvataidejohtajana. Hän oli lomalla eikä siten ehtinyt vastaamaan varsinaisen kysymykseen. Aikaa oli kuitenkin seuraavaan: ”Sinun on hyvä tiedostaa museon lähtökohta avantgarde-kokonaisuuden esittelylle. Sen tehtävänä on vain toimia taustoituksena Leon taiteen inspiraation lähteitä arvioitaessa .” Leo tarkoittaa virolaista Leonhard Lapinia, jonka näyttely on museossa samaan aikaan esillä.

Eiköhän Kiisken pitäisi tiedostaa, ettei tällaista sensaatiota käytetä ”vain” taustoittamaan jonkin keskuudessamme elävän taiteilijan näyttelyä? Kiiski myös kommentoi Volkovan roolia: ”Museo ei siis vastaa teosten identifioinnista, vaan Volkova.” Tässä hän puhuu jo perättömiä, sillä tiedän että museon toimesta attribuointia tiukennettiin: kysymysmerkkejä lisättiin ja osa tekijöistä muuttui nimettömiksi. Ja miksiköhän? Siksi, että todennäköisesti koko museoväki, silloinen johtaja Kiiski mukaan lukien, on varsin tietoista siitä, mihin käsi tuli iskettyä. Ensin ollaan henkisesti laiskoja ja sitten hävetään ja vain toivotaan, että kukaan ei huomaa.

Ehdotankin, että Turun Museokeskus purkaa näyttelyn välittömästi ja ettei sitä siirretä syksyksi Hämeenlinnan taidemuseoon, niin kuin on suunniteltu. 

***

Siinä oli siis ensimmäinen juttu. Sitten asiat alkoivat muistutaa amerikkalaista elokuvaa. Minulle ilmaantui yllättäen Turusta "syvä kurkku", joka johdatti minut teosten aikaisempiin ja varsin kummallisiin vaiheisiin. Tein retken Turkuun ja kopioin poliisilta tragikoomisia kuulustelupöytäkirjoja sivukaupalla ja kirjoitin Kauppalehteen aiheesta vielä toisenkin jutun. Tässä alkuperäinen teksti, joka oli aivan liian pitkä lehteen. Kauppalehdessä 1.9.2009 julkaistu versio oli siis huomattavasti lyhyempi ja myös toisin otsikoitu.

Taide pitkä, muisti lyhyt

Turun poliisi sai tutustua väärennöksillään kohua herättäneen avantgardenäyttelyn keskeisiin teoksiin jo 13 vuotta sitten. Mutta kuka niillä nyt oli joutua huijatuksi ja miksi? Yritettiinkö Turussa isolla riskillä taiteenpesua?

Turun poliisi sai vihiä mahdollisesta venäläisen taiteen salakuljetuksesta ensimmäistä kertaa maaliskuussa 1996, mutta vasta toinen tieto lokakuussa johti esitutkinnan aloittamiseen. Tuolloin epäiltynä laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä kuulusteltiin tuoreen kohunäyttelyn kokoelmat pääosin omistanutta turkulaista liikemiestä Jaakko Lindbergiä.

Lindberg ei ole taideasioissa ihan maallikko. Grynderi-isänsä perinyt sijoittaja on kerännyt taidetta ikänsä. Hän omisti kolmanneksen Taidesalonki Bellartesta. Hänen suomalaisen taiteen kokoelmastaan lainataan säännöllisesti teoksia näyttelyihin.

Keskeinen osa kohuteoksista esiteltiin Turun poliisiasemalla jo vuonna 1997, jolloin Lindbergiltä ja teokset salakuljettaneelta suomalais-venäläiseltä pariskunnalta takavarikoidut yli 100 teosta myös valokuvattiin. Lindberg oli ehtinyt myydä – tai välittää – teoksia myös tuttavilleen. 

Poliisi kuvasi kaikki takavarikoimansa teokset. Osa teoksista oli suorastaan käsittämätömmän tökeröä jälkeä. Oli itse asiassa kummallista lukea Sara Hildénin taidemuseon silloisen johtajan Timo Vuorikosken poliisille antama laustunto, jonka mukaan mahdollinen aitous olisi fifty-fifty-luokkaa – juuri tätä ilmaisua hän lausunnssaan käytti. 

Huonon dekkarin ainekset

Lindberg on nyttemmin väittänyt, että osa kokoelmasta on hänen isänsä peruja 1940-luvulta. Näyttöä tästä ei ole. Oikeasta lähteestä sitä on sen sijaan runsaasti. Lindberg sai teoksia halvalla useassa erässä suomalais-venäläiseltä pariskunnalta, joka tunnusti poliisille salakuljetuksen. Mies oli Lindbergin sukulainen ja nainen tämän puoliso, venäläislähtöinen lääkäri.

Näyttelyn epäilyttävä kuraattori Paola Volkova, josta museokin sanoutui irti, oli alun perin naisen löytö, hänen ”sukulaistensa tuttava”. Tämän hän vahvisti minulle puhelimessa viime viikolla.

Käänteet ovat kuin huonosta dekkarista. Tullissa salakuljettajat jäivät kiinni Pohjoismaiden kiertueeltaan, jolla he yrittivät realisoida teoksia. Tulli takavarikoi sekä tauluja että naisen alushousuihin kätkettyjä teosluetteloita. Lindbergiltä teoksia löytyi lisää.  

Poliisin salakuljettajilta takavarikoimia listoja. Numero 8. esimerkiksi kertoo, että Aleksandr Rodtšenkon työstä on pitänyt pulittaa peräti 50 dollaria venäläiskauppiaalle – kuka hän lieneekin.

Poliisin ei tarvinnut olla niin ihmeissään tuolloin kuin museon henkilökunta on ollut nyt. Suomessa sattui olemaan peräti seitsemän Tretjakovin gallerian tutkijaa käymässä läpi Sara Hildénin taidemuseossa olleita Costakis-kokoelman avantgardeteoksia. Heidät Turun poliisi sai museon johtajan Timo Vuorikosken kautta apuun, vahvistettuna Ateneumin taidemuseon konservaattoreilla, muun muassa Tuulikki Kilpiseltä. Teokset todettiin roskaksi.  

Miksi tutkinta tyssäsi esitutkintaan? En keksi vastausta – eikä sitä tiedusteltaessa tarjonnut myöskään tutkintaa johtanut, nykyään eläkkeellä oleva komisario. Lindbergiä myöten epäillyt tunnustivat kilvan tehneensä kaiken sen, mistä heitä epäiltiinkin, mutta mitään ei tapahtunut. Paitsi nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin.

Olisiko mahdollisten rikosten vanhentumisella mitään osuutta siihen, että väärennetyllä taiteella tuntuu olevan syklinen elämä?

Viidentoista miljoonan huijausyritys?

Syklien myötä arvokin nousee. Sekä Turun museotoimen apulaisjohtaja Päivi Kiiski että paljon julkisuudessa taideasiantuntijana esiintynyt Pauliina Laitinen-Laiho ovat esittäneet ammattitaidottoman vähätteleviä arvioita teosten arvosta.  Mikäli teokset olisivat olleet aitoja, olisi koko näyttelyn arvo ollut todellisuudessa varsin huomattava – jo pelkästään suurelle yleisölle vähemmän tunnettujen taiteilijoiden voimin. Esimerkiksi Mihail Larionovin pieni öljymaalaus maksaisi kevyesti yli 100 000 euroa. Vladimir Tatlinin vesivärillä tekemiä teatteriluonnoksia on myyty Sothebyllä tasan yksi 2000-luvulla. Sen hinta nousi n. 80 000 euroon. Turussa tällaisia oli seitsemän. Aleksandr Rodtšenkon seitsemän öljymaalausta olisivat ylittäneet viisi miljoonaa euroa. Listan jatkaminen on sekä turhauttavaa että turhaa. Kymmenen miljoonaa euroa ylittyisi helposti – edellyttäen siis, että teokset olisivat sitä, mitä niiden väitetään tai toivotaan olevan. 

Miksi hälytyskellot eivät soineet?

Tarina on miltei uskomaton, ja muistin lyhyys on kauhistuttava. Teosten laatu tiedettiin siis jo Sara Hildénin taidemuseossa, Ateneumin taidemuseossa sekä Turun poliisilaitoksella, ja salakuljetuksestakin oli kirjoitettu julkisuudessa – se oli itse asiassa Turun Sanomien etusivun pääjuttu 3.1.1997. Seuraavassa, myös isossa jutussa (15.1.) Lindberg oli anonyyminäkin täysin identifioitavissa.

Lindberg on viimeistään alkuvuodesta 1997 ollut tietoinen teosten arvottomuudesta. Siitä huolimatta hän halusi ne nyt näyttelyyn. Syitä voi vain arvailla. Turun kaupunkikonsernin lienee syytä harkita oikeustoimia.

Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.

Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta.

Miksi kellot eivät soineet? Lienee vain arvailtava: yritettiinkö tässä kyynistä museon avulla tapahtuvaa taiteenpesua käyttämällä hyväksi viran- ja luottamustoimenhaltijoiden taitamattomuutta ja henkistä laiskuutta? Ja onhan tietysti myös Suomessa yleensä ja Turussa erityisesti kunnallispolitiikkaan liittyvä pelko.

Pelko liittyi myös salakuljettajien toimintaan. Nainen totesi kuulusteluissa: ”Ilmoitan nyt tässä asiassa olevan paljon sellaista jota en voi kuulustelussa kertoa koska pelkään itseni ja Venäjällä olevien sukulaisteni puolesta.” Saman hän totesi vielä viime viikolla.

Teoksista iso osa kytkeytyy kansainväliseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Sitä ei henkisellä laiskuudella saada kuriin. Kyse on myös rikollisten toimintaedellytysten mahdollisesta helpottamisesta. Keskustelu museoiden etiikasta käy yhä vaikeammaksi.

***

Siinä siis oli toinen juttu. Nämä yhdessä olivat tuottaa minulle Bonnierin suuren journalistipalkinnon sarjassa "Vuoden journalistinen teko". No, sivu suun se sitten meni. Rahalle kyllä olisin keksinyt käyttöä, mutta ei kai taidekriitikko kovin usein tule edes olemaan ehdolla, joten kai minun on oltava tyytyväinen. 

Väärennökset jäivät kuitenkin vaivaamaan minua, kun huomasin, että esimerkiksi Helanderin huutokaupassa niitä myydän koko ajan. Kirjoitin sitten siitäkin yhden jutun, josta Kauppalehti julkaisi joskus lokakuussa runsaasti saksitun version. Tässä alkuperäinen versio, josta varmaan välittyy suuttumukseni ja turhautumiseni:

 

Näin taideväärennökset kiertävät ikuista kiertoaan

Suomen lainsäädäntö ja monen tahon henkinen laiskuus mahdollistavat taidemarkkinoilla täydellisen viidakon, jonka aluskasvillisuutena kukkivat ihmeelliset väärennökset kaikissa tropiikin väreissä. 

Taideväärennökset ovat Suomen taidemarkkinoilla paljon suurempi ongelma kuin mitä kukaan taideammattilainen uskaltaa julkisesti tunnustaa – tai jopa edes itsekseen ajatella.

Olen Wäinö Aaltosen museon kohutapauksen jälkeen jo ehtinyt ihmetellä erään taidekaupan Henri Matissen litografian aitoutta, nähdä yhden tökerösti väärennetyn Kazimir Malevitšin öljymaalauksen ja tutkailla huutokaupan nettiluettelosta surkeaa Vladimir Lebedeviä.

Tällaisen Lebedevin joku onnekas sai Helanderilta parilla sadalla eurolla.

Taidekauppaa seuratessa tulee jotenkin tragikoominen olo, kun katse tarkentuu koko ajan sinne, minne ei oikeastaan haluaisi. Lebedev sai kuitenkin minut taas vihaiseksi. Soitin Helanderin huutokauppahuoneen toimitusjohtajalle Jan Myllerille ja tiedustelin heidän juridista asemaansa mahdollisissa väärennöstapauksissa.

– En minä halua ottaa kantaa asiaan. Soita Mikko Helanderille.

– Mutta sinähän olen sentään toimitusjohtaja.

– Minä olen vain toimitusjohtaja. Soita Helanderille.

No sitten soittamaan Mikko Helanderille. Kerron Lebedevistä ja perustelen, miksi se on mielestäni tökerö väärennös.

– En ole kanssasi lainkaan eri mieltä, toteaa Helander. Mutta emme me väitäkään siitä mitään. Me vain kuvailemme sen esineen, joka on myynnissä. Näin on kauppakamarin kanssa sovittu.

Helanderin säännöissä asia kerrotaan näin: ”Pohjahinnattomien taulujen, patsaiden, kulta- ja hopea-esineiden kohdalla ilmoitamme niissä olevat merkinnät. Emme takaa niiden oikeellisuutta. Esineen ennakkotutkimisen laiminlyönti ei oikeuta ostajaa valituksen tekoon eikä kaupan purkuun. Pohjahinnattoman esineen kaupanpurku ei ole näin ollen lainkaan mahdollista ja tällaisen esineen ostaja ostaa kokonaan omalla riskillään.”

Tällainen systeemi takaa taideväärennösten jatkuvan virran markkinoille, ja tyhmiä ihmisiä tuntuu olevan tarpeeksi. Taiteenostajan kannattaa siis miettiä erittäin tarkkaan, mitä ostaa, vaikka sen saisikin tavattoman halvalla. Se halpa hinta – esimerkiksi joitain satoja tai tuhansia euroja – on nimittäin aika paljon arvottomasta paperinpalasta, jossa on vähän vesiväriä.

Mutta mikä tekee Lebedevistä väärennöksen? Eikö se voisi vain olla kopio tai mukaelma? Kyseessä on tuttu teos. Se on Lebedevin alun perin julisteeksi 1920-luvulla tekemä propagandakuva, josta tehtiin myös litografia. Alkuperäinen guassiluonnos on Tretjakovin galleriassa. Helanderilla myytävään on myös väsätty lyijykynällä Lebedevin signeeraus. Eikä tämä ole edes ihan sama teos. Mutta jos se olisi esimerkiksi aito variantti, se olisi todennäköisesti vaikkapa New Yorkin Sothebyllä myynnissä. Aitoja Lebedevin uniikkitöitä ei nimittäin juurikaan liiku. Tämänkin Helander myönsi:

– Niin, jos se olisi aito, kyllä se siellä varmaan olisi.

Helander ei sentään naureskellut päälle.

Näin väärennökset liikkuvat markkinoilla pysäyttämätöntä kiertokulkuaan, eikä edes lainsäädäntö tunnu mahtavan asialle mitään. Voisin todennäköisesti kirjoittaa tällaista vastaavan jutun viikoittain, mutta enpä taida enää haluta tai jaksaa.

Jaa, olihan siellä Helanderilla myös yksi uniikki ja signeerattu Jackson Pollock…

***

Jutullani ei ollut mitään vaikutusta. Helander jatkaa samaa tragikoomista kusetusta kaikessa rauhassa – itse asiassa kaikissa huutokaupoissaan –, eikä millään tunnu olevan juurikaan mitään väliä. Mitä tässä pitisi tehdä?

PS. Se uniikki ja signeerattu Jackson Pollock meni muuten myös jollain parilla sadalla – kävin itse katsomassa. Pitisikö tässä itkeä vai nauraa? 

PPS. Kävin minä tänä vuonna yhdessä helsinkiläisessä taidekaupassa pyynnöstä katsomassa yhtä Malevitšiakin. Ei näyttänyt kovin hyvältä, ja kehotin kauppiasta pitämään näppinsä siitä erosta. Aiemmin viime vuonna olin nähnyt jo yhden kummallisen Malevitšin, josta sain otettua kuvankin. Kankaan takana on keskeneräinen maalaus ja venäläinen aitoustodistus. Maalaus on ikään kuin mestarin varhaisvaihetta, mutta enpä oikein usko. Miettikää siis aika tarkkaan, jos teille tarjotaan tätä taulua: