Julkaistua 323: Kuolema kolkuttaa

Tänään palasin kotiin viiden viikon jälkeen. Kävin postin läpi, ja ilahduin, kun 1/2-lehdessä oli ilmestynyt juttuni hautaismaiden veistotaiteesta, jonka kirjoitin jo toukokuun puolivälissä:

Kuolema kolkuttaa

Hautausmaat ovat täynnä taidetta. Miksi hautausmaiden taidetta ei kuitenkaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, vaikka elämän suuret peruskysymykset – kuten ihmisen elinkaari, identiteetti ja kuolema – ovat taiteen keskeistä ainesta?

Kun matkustelen kotikaupunkini ulkopuolella, hakeudun yleensä aina ensimmäiseksi kahteen paikkaan: torille ja hautausmaalle. Torilla mietin elämää ja hautausmaalla kuolemaa.

Haudalle menoa voi käyttää jopa kokonaisen matkan tekosyynä. Moni on matkustanut Pariisiin rocktähti Jim Morrisonin (1943–1971) haudalle. Minäkin matkusti nuorena miehenä Sudanin Omdurmaniin erään ystäväni kanssa käydäkseni brittiläistä siirtomaavaltaa vastustaneen, itsensä mahdiksi (islamilainen ’lunastaja’) julistaneen Muhammad Ahmadin (1844–1885) haudalla. Tällaisia matkoja tekee moni, ja tunsinkin itseni aika pettyneeksi, kun muutama vuosi sitten yritin käydä Prahan Uudella juutalaisella hautausmaalla mietiskelemässä Franz Kafkan (1883–1924) haudalla, ja huomasin, että matka sinne oli reititetty tyhmiä turisteja varten.

Tällaisen pyhiinvaellusmatkan voi tehdä toisinkin. Toissakesänä matkustin Aegviidun pieneen kylään, keskelle virolaista metsäaluetta. Kun matkustelen Virossa, minulla on tapana tutkia etukäteen netistä tarkkaan paikkakuntien kulttuurihistoriaa. Niinpä kävin Aegviidussa legendaarisen kansantanssitutkija Anna Raudkatsin (1886–1965) – kylän ainoa kuuluisuus – haudalla ja etsin vielä kyliltä hänen vanhan kotitalonsa, vaikka en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan hänestä. Näin minä rakastuin ilman mitään erityistä syytä Aegviiduun, jossa olen vieraillut sitten useamminkin.

Taidetta hautausmailla

Yksi syy käydä hautausmailla on veistotaide. Hautausmaat ovat täynnä sekä laajemmin aikansa visuaalista kulttuuria, tyylisuuntia ja erilaisia konventioita, että myös varsinaista taidetta. Missä muualla kuin Helsingin Vanhalla hautausmaalla voi nähdä yhtäaikaisesti peräti 16 Havis Amandasta tunnetun, rakastetun kuvanveistäjän Ville Vallgrenin (1855–1940) veistosta? Hänen kollegansa, Emil Wikströmin (1964–1942) käsialaa on siellä tarjolla vieläkin enemmän: peräti 18 veistosta.

Vallgrenin veistämä suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön pioneerin Aurora Karamzinin (1808–1902) hautamuistomerkki on koko Vanhan hautausmaan suurin marmorilohkare. Kannattaa myös huomioida se, että kyseessä on naiselle tehty muistomerkki. 

Kansallisiin merkkihenkilöihimme on alusta alkaen kuulunut myös joukko naisia. Ja on heitä edustettuna taiteilijoinakin – jo varhemmista ajoista, kuten Gerda Qvist (1883–1957), joka on tehnyt Vanhalle hautausmaalle kuusi hautaa, tai sitten ihan nykytaidetta, kuten Maaria Wirkkala (s. 1954), joka on tehnyt haudan vanhemmilleen, Tapio Wirkkalalle (1915–1985) ja Rut Brykille (1916–1999).

Hautasmaisen taide ja esteettinen laatu

Hautausmaat ovat siis täynnä taidetta. Ammattimaisena taidekriitikkona en voi välttyä suhtautumista niihin väliin kuin suurina pysyvinä näyttelyinä. Toisinaan tämä on varsin tuskallista. Miten voin ryhtyä arvioimaan hautaa esteettisenä objektina, koska siihen sisältyy niin paljon henkilökohtaista muistamista ja useimmiten varsin suurta surua? Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Ihmettelen esimerkiksi aina Hietaniemen ns. taiteilijakummulla vierailemisen yhteydessä sitä, että kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) itselleen tekemä kivi on niin banaali ja vailla plastista ulottuvuutta.

Itse asiassa miltei koko taiteilijakumpu on täynnä varsin omituisia ratkaisuja ja vaatimattomia veistoksia, vaikka juuri sieltä luulisikin löytävänsä sen terävimmän taiteellisen hautausmaaveistosten kärjen. Hautamuistomerkki on vaikea laji niin kuin isokokoinen julkinen taide yleensäkin.

Esteettisen laadun ongelma tuntuu vaivaavan myös taiteilijoita, koska hautamuistomerkeistä ei ole tapana puhua ja kirjoittaa kovinkaan paljoa. Moni kuvanveistäjä on tehnyt uransa aikana yllättävän paljon hautamuistomerkkejä, ja silti heistä kirjoitetuissa teksteissä tämä seikka jää usein pelkälle maininnalle tai jopa kokonaan vaietuksi. Eikö asian pitäisi kuitenkin olla päinvastoin? Kuolema on yksi taiteen suurista teemoista, ja koska henkilökohtainenkin on nykyään poliittista, kuten feministislähtöinen taidediskurssi meille on opettanut, eikö hautamuistomerkissä olla tekemisissä juuri henkilökohtaisen ja kuoleman väistämättömyyden kautta jopa tietyllä tavalla kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa. Mikä loistava aihe taiteelle – ja varsinkin nykytaiteelle!

Perinteitä ja konventioita on kuitenkin vaikea murtaa. Kuinka tehdä haudasta persoonallinen aiheuttamatta kohua? Kuvanveistäjä Pekka Pitkänenkin (s. 1950) joutui kohun keskelle tehtyään ystävälleen Kalervo Palsalle (1947–1987) Kittilän hautausmaalle hillityn ja kauniin modernistisen veistoksen Liekki. Ongelma taisi olla vain se, että veistos koettiin pohjoisessa ympäristössä liian erikoiseksi.

Tätä taustaa vasten olin suorastaan riemastunut, kun näin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) tuoreimman – hänkin on tehnyt useampia – hautamuistomerkin Hietaniemessä. Anni Mikkola  (1920–2007) piti poikansa kanssa autohallia Helsingissä, ja hänen viimeisen leposijansa päälle Peltokangas teki hallin ja sen täyteen pronssiin valettuja pikkuautoja. Hallista lähtee saattue viimeiselle matkalle. Voiko tämän henkilökohtaisemmin lähestyä aihetta? Ja täysin vailla mahtipontisia ja usein valitettavan tekopyhiä konventioita.

Kirjallisuutta:

 – Lindgren, Liisa: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

– Viro, Voitto: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu p. Otava 1993. 

Julkaistua 33: Toikalta iso juhlanäyttely

Eilen ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Oiva Toikan (s. 1931) isosta näyttelystä (30.5.–19.9.) Designmuseossa. Tällaiset ennakkojutut eivät ole henkiseti kovin haastavia. Ne eivät ole sen paremmin artikkeleita kuin kritiikkejäkään. Mutta kai näitäkin sitten pitää kirjoittaa. Itse olin otsikoinut jutun alun perin 'Lintuja ja kuutioita'.

Toikalta iso juhlanäyttely

Huoneellinen lasilintuja murtaa pahimmankin vastarinnan.

Suomalaisen muotoilun ihmeeseen ei yleensä sisällytetä lähinnä lasitaiteilijana tunnettua Oiva Toikkaa (s. 1931), jonka 50-vuotista uraa juhlistetaan Designmuseossa laajalla näyttelyllä. Toikka kun ei oikein vastaa käsitystä suomalaisesta vähäeleisestä ja hillitystä modernismista – sellaisesta josta tunnetaan muun muassa vanhemmat mestarit Kaj Franck (1911–1989) ja Tapio Wirkkala (1915–1985). Toikka on aina ollut viehtynyt väristä, värien yllättävästäkin yhdistelemisestä, ja hänen sekä orgaanista että rakenteellista väliin villistikin sekoittava muotokielensä on aina ollut varsin kokeilevaa. Joidenkin mielestä varmaan ärsyttävääkin. 

Toikka on olut myös varsin monipuolinen – joidenkin mielestä sitäkin  ehkä liikaa. Hän aloitti keraamikkona, ja keramiikkaa hän on kuljettanut mukanaan myöhemmälläkin urallaan, mutta maineensa hän on varsinaisesti luonut lasitaiteilijana. Mutta myöskään kankaat ja puvustus eivät ole hänelle vieraita. Hän on suunnitellut muun muassa painokankaita Marimekolle ja tehnyt lukuisia lavastuksia oopperaan.

Lasitaiteilijana Toikka on monelle tuttu lintuhahmoistaan, joilla on myös uskollinen keräilijäkunta. Olen aina pitänyt näiden lasihahmojen keräilyä ehkä yhtenä pikkuporvarillisimmista tavoista harrastaa muotoilua – Aalto-maljakoiden lisäksi. Kun niitä näkee nyt ison huoneellisen kaikessa muotojen ja värien kirjossaan, on melkein pakko antautua. Kyllä niissä on jotain kiehtovaa. Sama koskee myös aivan toisenlaista muotoa, Toikan kuutioita, joiden sisään hän on mahduttanut fantastisia maailmojaan. Toisinaan hänen muotonsa kasvavat isoiksi veistoksiksi, joissa voi olla jopa poliittisia ulottuvuuksia, kuten Neuvostoliiton muistoksi tehty ironinen Tähden lento (s. 1992).  

Sitten on tietysti se nostalgian ryöppy, jota mestarimuotoilijoittemme kanssa ei pääse pakoon. Toikan sarjatuotannosta moni tunnistaa heti ainakin Kastehelmen, Floran ja Faunan lukuisine assosiaatioineen. Kyllä sekin tunne kannattaa silloin tällöin kokea.

Julkista taidetta 2: Sunnuntaina

En yleensä tapaa käydä minulle läheisten ihmisten haudoilla. Jostain syystä haluan muistella heitä lähinnä niillä paikoilla, joihin rakkaimmat muistot liittyvät. Ja imaginäärisiä keskusteluita heidän kanssaan voin käydä missä tahansa – vaikka peiton alla juuri ennen kuin uni tulee.

Käveleskelen kuitenkin hautausmailla mielelläni. Syy on yleisen tunnelman lisäksi taidehistoria: hautasmailla on tarjolla uskomaton määrä kuvanveistoa, jonkinlaista puolijulkista taidetta.

Sunnuntaina 2.5. halusin kuitenkin jostain syystä nähdä nimenomaan kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) haudan. Kuuluin hänen viimeiset vuotensa hänen ystäväpiiriinsä, jolla oli tapana istua Ravintola Salven takahuoneen nurkkapöydässä. Tapasinkin hänet viitisen vuotta miltei jokaisena arkipäivänä. 

Tulin Hietaniemen hautausmaalle takakautta, ja miltei heti silmiini sattui ihan vahingossa kuvanveistäjän hauta, jonka päällä oli klassinen rintakuva veistäjästä:

 

Kyseessä on kuvanveistäjä Robert Stigell (1852–1907), muun muassa Haaksirikkoisten (1898) tekijä. Hienon muotokuvan tekijä on kuuluisa veistäjä hänkin: Viktor Jansson (1886–1958), joka tunnetaan myös Tove Janssonin (1914–2001) isänä – tytärhän oli muuten kirjailijanuransa lisäksi myös osaava taidemaalari. Stigellin hauta on itse asiassa aika poikkeuksellinen, sillä mallin hahmo on niin elinvoimainen ja hyväntuulinen, että harvoin näkee. Tällä haudalla taitaakin paradoksaalisesti olla ilo käydä.
Eikä huonoa veistoa ollut "kansallisveistäjämme" Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaama moninkertaisen ministerin Ralf Törngrenin (1899–1961) muotokuva. Olin jopa vähän yllättynyt siitä, sillä ei Aaltosen loppuaikojen isompia veistoksia, muun muassa eduskunnan edessä seisovia tönkköjä ja myös mittasuhteiltaan epäonnistuneita presidenttejä, Ståhlbergia ja Svinhufvudia, voi pitää kovinkaan hienoina. Pienempi koko näköjään sujui vielä vanhoilla päivilläkin:

 

Mutta sitten tulinkin jo Harrin haudalle. Sen on veistänyt Matti Peltokangas (s. 1952), hänkin ystäväni. Paatena on graniittinen matkalaukku. Jalustassa Pentti Saarikosken kauniit säkeet: "Kalana tulet tänne / lintuna olet lentävä pois / maa muistaa sinun / askeltesi painon."  
Minä kaipaan Jannea aika usein. Hän oli viisas mies. Hän oli myös mies, joka pystyi uskomattomalla voimalla ja karismalla säteilemään ympäristöönsä sitä rauhaa, jonka kanssa hän viimeiset vuodet eli.  

Taiteilijakukkulalla on jokunen varsin hieno hauta. Kuvataiteilija Maaria Wirkkala (s. 1954) on tehnyt tasapainoisen kivikomposition vanhempiensa – muotoilija ja kuvanveistäjä Tapio Wirkkala (1915–1985) ja keraamikko  Rut Bryk Wirkkala (1916–1999) – haudalle:

 

Armas Hutria (s. 1922) en ole oikein koskaan osannut arvostaa kovin kiinnostavana veistäjänä, mutta Ella Erosen (1900–1987) hauta on aika vaikuttava – niin kuin suuren diivan haudan tulee kai ollakin. Parasta Hutria mitä olen nähnyt:

Muotoilija Timo Sarpanevan (1926–2006) hautamuistomerkin veistäjän luulin tunnistavani, mutta olinkin väärässä, sillä sen on Helsingin Sanomien mukaan suunnitellut taiteilijan leski Marjatta Sarpaneva:

 

Hautausmaa on kriitikolle kuitenkin vähän vaarallinen paikka. Pitäisi olla hienotunteinen, mutta yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa kuin taidenäyttelyssä ja alkavansa kyseenalaistaa tekijöiden ratkaisuja. Miksi kuvanveistäjä Pekka Jylhä (s. 1955) on kuvannut haitaristilegenda Lasse Pihlajamaan (1916–2007) haudalla olevan haitarin kuin paisuvasta pullataikinasta tehdyksi, mikä tuo mieleen kolumbialaisen taidemaalari Fernando Boteron (s. 1932) tavan maalata?

Ja eikö Eila Hiltusen (1922–2003) oma hautakivi muistuta pikemminkin teollisten hautakivivalmistajien koristeellisia malleja kuin yhden menestyneimmän veistäjämme taidetta?

Huomaan hiljalleen olevani väärässä paikassa ajatuksineni. Taiteilijakukkkula on itse asiassa täynnä aika omituista veistotaidetta. Osa haudoista on mielestäni ihan kitschiä. Nyt iskee paniikki. Äkkiä pois täältä, etten puhu läpiä päähäni.