Julkaistua 689 & Luettua 134: "Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija"

Kuten edellä totesin, teen töitäkin. Kirjoitan itse asiassa liikaa. Jani Leinosen (s. 1978) Kiasman Tottelemattomuuskoulun (4.9.2015–31.1.2016) yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulta oli tilattu artikkeli. Istuimme Janin kanssa pariin kertaan terassilla, ja alla lopputulos. 

Itse kirja on aika hauska ja monipuolinen. Arja Miller kytkee Jania pop-taiteeseen, mitä minä yritän jutussani vähän vastustaa. Minna Raitmaa taustoittaa kouluajatusta, ja lisäksi Jania on haastateltu useamman hengen voimin. Koulun kova opettajakaarti esitellään myös. Hirveitä suvakkeja kaikki tyynni: Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen ja Sampsa.

"Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija" 

Punk Police are afraid of me, huh,
a young nigga on the warpath,
and when I’m finished, it’s gonna be a bloodbath 
– N.W.A., Fuck tha Police, 1988

Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi. 

– Lauri Anttila, ’Matkakuvia maasta’, Taide 2/84

Näen meidät [Critical Art Ensemble] kuin kokeellisena siipenä etsimässä työkaluja ja uusi käyttäytymistapoja, uudenlaisia tilanteita, joita voimme luoda. Jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät. Jos onnistumme, muut liikkeet voivat toivottavasti ottaa niitä käyttöönsä ja käyttää niitä miten haluavat. 

– Steve Kurtz Gregg Bordowitzin haastattelussa, F Newsmagazine, joulukuu 2014.

En koe Jani Leinosta pop-taiteilijana. Eikä Leinonen oikein itsekään: hän toteaa, että pop-taide on ehkä lähinnä se lokero, johon hänet on helppo sijoittaa, kun joku maallikko haluaa tietää, mitä hän tekee. Ei tarvitse selostaa niin pitkään, koska Andy Warholin tuntevat kaikki. 
Perustelen käsitystäni sillä, että nykyään pop-taiteesta puhuminen olisi elävän aktivistin taiteesta puhuttaessa vain anakronismi. Pop-taiteelle on käynyt samoin kuin kaikille taiteen suuntauksille. Ensin se tulee yleiseen tietouteen, sitten se historiallistetaan ja lopuksi se menettää poleemisen luonteensa ja siitä tulee vain tyyli tyylien joukossa. Näin voi puhua yleisemmälläkin tasolla – kuten Matei Calinescu teki modernin problematiikkaa käsittelevässä kirjassaan Faces of Modernity jo vuonna 1977. 
On tietenkin totta, että Leinonen käyttää hegemonisen massakulttuurin kuvastoa taiteessaan, ja tämä sitoo hänet tavallaan pop-taiteen jatkumoon, mutta voisiko ajatella, että metatason tietoisuus pop-taiteesta ja sen hyödyntäminen Leinoselle ominaisen aktivismin keinona on jo jotain muuta kuin taidetta. Vuonna 2002 Kuvataideakatemiasta valmistunut Leinonen edustaa sitä sukupolvea, jolle kysymykset tyylisuunnista (surrealismi, postmodernismi…) tai taiteen lajeista (maalaus, kuvanveisto…) ovat menettäneet merkityksensä. Näin on käynyt taiteen ja elämän rajoillekin – siis sille, että mikä osuus missäkin projektissa on taidetta ja mikä jotain muuta, esimerkiksi todellisuutta tai totuutta. 
Toisinaan tekisi mieli ajatella, että Leinonen ei ole edes taiteilija vaan pikemminkin kansalaisaktivisti, joka vain käyttää taidetta työkalunaan – koska hänellä on taiteilijakoulutus ja hyvät strategiset kyvyt hyödyntäessään taiteilijan statustaan. Hän esimerkiksi pääsee Nykytaiteen museo Kiasmaan levittämään sanomaansa, joka – ehkä hieman yllättäen postmodernin jälkeen – nojautuu suuriin tarinoihin.

Hyvänä strategina Leinonen pääsi Kiasmaan jo opiskeluaikoinaan. Tutustuin häneen paremmin vuonna 2001, jolloin toimin Taiteen päätoimittajana. Tuolloin hän järjesti Kiasma-teatteriin Nykytaiteen avoimet suomenmestaruuspainit. Mukana tuomaristossa oli kanssani ajan taidevaikuttajia: Ilona Anhava, Jari Björklöv, Irmeli Hautamäki, Tuula Karjalainen, Taava Koskinen, Altti Kuusamo, Asko Mäkelä, Anne Rouhiainen ja Kimmo Sarje. 

Painikilpailu ei ollut edes Leinosen ensimmäinen onnistunut julkisuusstuntti. Sitä ennen hän oli saanut näkyvästi palstatilaa, muun muassa Helsingin Sanomissa, Joonas Kodan kanssa Kuvataideakatemian tiloihin tekemällään muotokuvaprojektilla 11 ja 33 vaikuttajaa (1998) – muistan tuosta Joseph Kosuth -parafraasista (One and Three Chairs, 1965) ainakin Ilona Anhavan muotokuvan. Leinosen ja mainostoimistomaailmassa kunnostautuneen Jaakko Veijolan Tähtikriitikko-niminen rahapeli esiintyi tv:n jo unohdetussa keskusteluohjelmassa Kaken pesula vuonna 2001. Tähtikriitikko tuotti sattumanvaraisia ja järjettömiä lauseita, mutta päävoitto tuli aina lauseella ”Pessi rouhii rintaa” – viittaus siis silloiseen Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkoon Pessi Rautioon, joka nykyään toimii Taiteen päätoimittajana. 
Kirjoitin painikilpailuiden innoittamana Taiteeseen (3/2001) pääkirjoituksen, jossa haukuin Leinosen ja häpesin osallistumistani tuomaristoon: ”Oikein hävettää ja vituttaa, kun välinpitämättömyyttäni, kiltteyttäni tai turhamaisuuttani menin mukaan moiseen hölmöilyyn.” Totesin tuolloin: ”Jani Leinonen on jo nuorena opiskelijana taitava strategi, joka hakee tehokkaasti paikkaansa taiteen kentältä.” Leinonen tietysti vastasi Taiteen seuraavassa (4/2001) numerossa, muun muassa: ”Saavatko taidekirjoittajatkin käskyjä ylhäältä; eikö taidekenttäkään voi kriittisesti arvioida omia asioitaan? Tämänkö takia Kantokorpikaan ei sano mitään? Ja, keneltä käskyt kirjoittamatta jättämisestä tai villaisella painamisesta tulee?” Hän tarjoutui myös minulle rinnakkaispäätoimittajaksi. Siitä lähtien olemme olleet ystäviä – olipa hän minulla myöhemmin jonkin aikaa toimitussihteerinä ja lähdettyäni lehdestä yhden numeron vt. päätoimittajanakin. 
Leinonen itse pitää varhaisia interventioitaan lähinnä opiskeluajan harjoitustöinä, eikä niistä löydy enää paljoa dokumentoitua tietoakaan. Otan ne esiin – jo aiemmin mainitun turhamaisuuden sijaan – siksi, että Leinosen instituutiokriittinen toimintatapa on syntynyt tuolloin. On jotenkin ”luonnollista”, että aluksi se suuntautui taidemaailmaa kohtaan, myös sitä koulutusta kohtaan, jota Leinonen sai. Hänen omien sanojensa mukaan nuorille taiteilijanaluille ei kerrottu juuri mitään heitä odottavan taidemaailman rakenteista ja hierarkioista. He alkoivat siis ottaa sitä itse haltuunsa. Tämähän on tietysti tavallaan pop-taiteelle ominaista appropriaatiota, omaksi ottamisen taidetta, mutta mielestäni se ei ole kuitenkaan pop-taiteelle ominaista tyylillistä lainaamista vaan pikemminkin todeksi tekemistä. Leinonen tarjoutui Taiteen päätoimittajaksi vuonna 2001, ja vuonna 2006 hän oli sitä yhden numeron verran. Voisiko tämä prosessi olla taidetta? Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. Leinosen ehkä ainoa merkittävä opettaja Kuvataideakatemiassa oli nimittäin Lauri Anttila, suomalaisen käsitetaiteen grand old man: ”Laurin kurssi kuvallisen ajattelun perusteista ensimmäisellä vuosikurssilla avasi taidemaailman ihan auki. Se esitteli todella hienolla tavalla niin paljon sellaista, minkä en olisi edes tajunnut voivan olla taidetta. Lauri oikeastaan opetti meille, että mikä tahansa voi olla taidetta. Ja näytti sen hurjalla tavalla. Kyllä Lauri on yksi isoimmista silmieni avaajista.”
Toinen Leinosen käänteentekevä kokemus oli vaihtovuosi pittsburghilaisessa Carnegie Mellon Universityssä, jossa hänen opettajanaan oli Critical Art Ensemblen jäsen Steve Kurtz: ”Steve oli vähän kuin poliittisen taiteen Lauri Anttila, se avasi mulle räjähdysmäisesti taiteen yhteiskunnallisen vaikutuksen. Siellä tuli myös luettua: Quattari, Deleuze, Baudrillard…”

Massa- ja populaarikulttuurin valikoituminen Leinosen kuvamaailmaan ei ollut tietoinen appropriaatio vaan hänen kuvamaailmansa kehittymisen perusta: ”Piirtelin todella pienestä pitäen, varmaan 6–7-vuotiaasta alkaen, kaikkea mahdollista sellaiseen pieneen vihkoon, mainoksista leffajulisteisiin, broidin pornojulisteista Sabrinaan ja Samantha Foxiin. Aina kuin näin kiinnostavan mainoksen tai leffajulisteen, rupesin jäljentämään.” 

Vähän vanhempana Leinonen oli katutaiteilija – ei tosin mikään iso rikollinen, koska laittomia piissejä kertyi vain viitisen kappaletta. Hän kuitenkin eli hip hop -maailmaa: ”Halusin olla musta kansalaisoikeusaktivisti. 12-vuotiaana lempibiisini oli N.W.A.:n Fuck tha Police (1988).” Mainittakoon, että Leinosen isä on ihan oikea mutta ”kiltti poliisi”. 
Vaikka Leinonen onkin SM-tason urheilija sekä uinnissa että amerikkalaisessa jalkapallossa ja on juossut maratoninkin aikaan 3,06, hän valitsi jo lapsena taiteen, omaehtoisesti: ”Sitten tuli ne taidekoulut, joissa opetettiin, miltä taide näyttää. Rupesin unelmoimaan sellaisesta taiteesta, joka näyttää klassiselta taiteelta. Mähän olen käynyt kaikki lasten ja nuorten kuvataidekoulut, taidekurssit ja kuvataidelukiot, olen suomalaisen taidekasvatuksen täysin läpikäynyt huipputuote."
Kuvataideakatemiaan Leinonen pääsi jo kesken lukion, mutta kävi kuitenkin ensin koulunsa loppuun. ”Olin akatemiassa vähän pihalla, olin maalannut ja veistänyt paljon, mutta lopulta en halunnut tehdä mitään, kyselin vain hankalia kysymyksiä opettajilta ja kyseenalaistin kaikki perusteet, laitoin opettajille postilaatikkoihin niille tehtyjä koekysymyksiä ja järkkäsin niiden pohjalta keskustelutilaisuuksia.” 
Mahdollista pop-taidetta enemmän Leinosta kiinnosti Juhani Palmu. ”Mua vitutti, että Juhani Palmu oli symbolinen vihankohde, mihin kaikki lähti mukaan. Kaikki puhuivat sen maalauksista, miten paskoja ne on, ja nehän oli kuitenkin ihan tavallisia perusjuttuja, tusinamaisemaa, ei niiden olisi pitänyt herättää sellaista vihaa. Olin niin ihmeissäni siitä Palmun vihaamisen konsensuksesta, että sitten menin sille kesäduuniin. Kävelin sisään, ja sanoin, että ”moi, mä oon kuvataideakatemiasta, olisko duunia?” Olin siellä pari kuukautta ja halusin myös tarkastaa, että pitääkö ne kaikki jutut paikkansa, muun muassa, että se ei itse maalaa taulujaan. Yritin tarjota itseäni maalaamaan, mutta ei se suostunut siihen. Sitten mä olin Kaken pesulassa ja vein sinne Palmun duunin. Laila Pullinen raivostui mielettömästi ja kysyi, että miksi tuot tänne tällaista.” Voisiko tämäkin olla taidetta?” Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. 

***

Syy siihen, miksi Leinonen ei oikeastaan edes halunnut puhua nuoruutensa töistä liittyy varmaankin siihen, että hän on myöhemmin lisännyt ikään kuin esteettisiin laatukriteereihinsä konkreettisen tavoitteen ja sen saavuttamisen. 

Food Liberation Armyn (2011) tavoite oli osin vielä selkiytymätön, mutta julkista keskustelua se ainakin herätti. Leinosen luotsaama FLA sieppasi Helsingin Ruoholahden McDonald’sista ikonisen Ronald McDonald -hahmon, ja myöhemmin näyttelyn avajaisissa se – tai itse asiassa kipsikopio siitä – teloitettiin verkossa yleistyneiden teloitusvideoiden tavoin. McDonald’sille oli annettu määräaika vastata sille esitettyihin ruoan alkuperään ja terveysriskeihin liittyviin kysymyksiin. Yhtiö ei kuitenkaan vastannut kysymyksiin määräaikaan mennessä, joten giljotiinin terä putosi, vaikka Leinonen odottikin omien sanojensa mukaan toiveikkaana viimeiseen hetkeen vastauksia: ”Olisin halunnut säästää Ronaldin hengen.” Leinonen itse sanoi myöhemmin olleensa pettynyt siitä, että Suomessa tempaus oli esillä lähinnä poliisitutkinnan ja oikeusjutun takia, eikä toivottua keskustelua ruoan tehotuotannosta syntynyt. Tuloksena oli Leinoselle ja kahdelle muulle aktivistille 60 päiväsakkoa. 

Leinonen nimittää Budapestissä vuonna 2014 toteuttamaansa Hunger Kingiä epäonnistuneeksi myös tavoitteen toteutumattomuudesta. Teoksellaan hän kritisoi Unkarin uutta ja raakaa asunnottomiin kohdistuvaa lainsäädäntöä. Nukkuminen julkisilla paikoilla on kielletty, ja Unkarissa sakotetaan kieltoa rikkovia henkilöitä – ei tosin niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan uutta iPhonea tai konserttilippuja. Kolmannesta sakosta odottaa vankilatuomio. 

Hunger King näytti hampurilaisravintolalta, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toinen köyhille ja toinen rikkaille. Köyhät jonottajat saivat hampurilaisboxissa 3 400 forinttia eli Unkarin valtion vähimmäispalkan päivältä. Rikkaille oli ohituskaista ja taidetta myynnissä. Sisällä sai tietoa Unkarin tilanteesta, ja sieltä pystyi lähettämään viestejä Unkarin hallitukselle. 

Hunger King oli taiteellisessa mielessä menestys: se sai runsaasti huomiota sekä paikallisessa että kansainvälisessä lehdistössä. Myös somen käyttö onnistui: tuolloin Unkarin valtion PR-tehtäviä hoitanut kansainvälisen kommunikaation apulaisvaltiosihteeri Ferenc Kumin (nykyinen Unkarin pääkonsuli New Yorkissa) sai ottaa vastaan kymmeniä tuhansia twiittejä. 

Mutta miksi Hunger King epäonnistui? Leinosen mukaan siksi, että lainsäädäntöä ei sen avulla kuitenkaan saatu muutettua. Yksi ongelma oli se, että vaikka Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin Finnagoran Leena Pasanen, joka oli innoissaan projektista, sai järjestettyä Leinoselle hyvät kontaktit paikallisiin järjestöihin ja tutkijoihin, eivät ne uskaltaneet puhua julkisuudessa omilla nimillään – paitsi A Város Mindenkié (= Kaupunki kaikille). Valtion tuki olisi saattanut katketa yhdessä päivässä, ja monet kokivat kuitenkin asunnottomien akuutin hädän hoitamisen tärkeämmäksi tehtäväksi. 
 

***

Se, että Leinonen kokee Hunger Kingin epäonnistuneeksi projektiksi, kertoo jotain hänen taiteilijanlaadustaan. Leinonen muistelee vieläkin opiskeluaikojaan, jolloin oli vallalla modernistinen taiteilijamytologia ja herooisen yksilöllisyyden korostaminen. Leinonen on alusta alkaen ollut kollektiivinen toimija, toisinaan pareittain ja toisinaan niin, että projektissa on mukana kymmeniä ihmisiä – jos ei yli sadankin. Leinosesta ei tullut modernin jälkeistä postmodernistia, joka suhtautuisi aiheisiinsa ironialla tai sarkasmilla. Ominaiseen tapaansa törmäyttäen hän tuo esiin jopa sen, että tietyssä mielessä Perussuomalaiset olivat oikeassa edellisissä eduskuntavaaleissa tuodessaan esiin ”postmodernin tekotaiteellisuuden”. ”Minä olin vihainen siitä sarkasmista, jota tykitettiin koulussakin: mihinkään ei sitouduta, suuret tarinat on kuolleita. En minä halunnut sitä. Se oli helppo lähestymistapa, kun kaiken voi pitää etäisyyden päässä, kaikki on tasa-arvoista ja kaikki vain lilluu.” 

Leinonen uskaltaa nimetä nimiäkin. ”Otetaan vaikka Edward Snowden. On meillä uusia sankareita, joissa ei ole häivääkään ironiaa. Snowden haluaa ajaa totuutta, on suuren tarinan takana ja halusi laittaa itsensä likoon. Se oli menestynyt, sillä oli kaikki ja se pystyi luopumaan siitä totuuden takia. Kyllä Snowden on idolini ja teki vaikutuksen taiteeseeni.” 

Leinosen suuret tarinat tulevat nopeasti ja helposti: ”Rakkaus, totuus, solidaarisuus ja vallankumous – niin naiiveilta kuin ne kuulostavatkaan”.
Postmodernia on ehkä lisätä kommenttiin naiiviuden tunnistaminen, mutta ironiaa siinä ei ole lainkaan. Leinonen on naiivi ja avoin ihminen, vaikka tunnistaakin sen itsessään. Lapsenuskoinen usko hyvään onkin ehkä hänen ainoa uskonnollinen ulottuvuutensa.
Totesin vuosia sitten, että Leinonen on hyvä strategi, ja olen edelleenkin samaa mieltä, vaikka hän vastustaisikin. Hän nimittää itseään sosialistiksi – väliin jopa kommunistiksi –, mutta ei välttämättä julista sitä suureen ääneen, jos se on tavoitteen tiellä. Ryhmätyöskentelijänä hän osaa myös joustaa.

”Välillähän mua vituttaa. Olen törmännyt viime vuosina maailmalla usein tilanteeseen, jossa mieluummin ollaan varovaisia yritysten kanssa takia kuin puolustetaan vaikkapa ihmisoikeuksia. Aasiassa, Euroopassa ja Suomessa taideprojekteistani on haluttu editoida jo etukäteen kaikki hankalat kohdat pois “potentiaalisten” raastupajuttujen takia. Yritykset vahtivat brändihahmojaan niin tiukasti, että lapset luulevat jo, ettei Hello Kittyä saa piirtää paperille ilman lupamaksuja. Helsinkiläinen mainostoimisto jopa kielsi työntekijöitään olemasta mun facebookkavereita, ettei niiden asiakas McDonald´s suutu. Tämä yrityksien uhkailun luoma maailmantilanne näkyy myös Kiasmassa. Kiasma ei tietenkään halua joutua ongelmiin vaikkapa brändioikeuksien takia, ja ne varautuu ongelmiin hyvin huolellisesti, mutta en ole ennen tätä projektia tajunnut, että maailma on ihan näin pelottava paikka myös museoille. Katsomme talon lakimiehen kanssa läpi kaikki mahdolliset ja kuviteltavissa olevat vaaralliset asiat etukäteen.Toimin myös diplomaattina museon ja koulun opettajien välissä. Tottelemattomuuskoulussa on opettajia, joilla on omia ideoitaan, jotka ei aina miellytä museota. Joudun esittämään museon kritiikin opettajalle rakentavasti ja sitten selittämään museolle opettajan idean läpi niin, ettei se menettäisi teräänsä. Se on välillä hirveää jongleerausta. 

Uskon, että vaikeuksien tullen Kiasma seisoo moraalisesti takanani – toisin kuin Helsingin taidemuseo vuonna 2008 vetäytyessään Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon takaa vastuusta ja sanoi museon vain vuokranneen tilaa, kun Karttunen joutui oikeuteen. Mun mielestä meidän pitäisi käydä vakava yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mitkä meidän periaatteet oikein on? Meneekö talous oikeasti oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edelle. Mistä kaikesta me suostutaan vaikenemaan, ettei meille tulisi ongelmia? Ja meidän pitää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa teemme näitä valintoja." 
 

***

Myös Tottelemattomuuskoulussa on konkreettinen tavoite. Leinonen on huolestunut ihmisten poliittisesta vieraantumisesta. Somea voi hyödyntää muuhunkin kuin festivaaleihin ja ravintolapäiviin tai hauskanpitoon. 

Tottelemattomuuskoulu on ihan oikea koulu: se antaa konkreettisesti työkaluja ja keinoja, jolla ympäröivään maailmaan voidaan vaikuttaa. ”Jos haluat ajaa jotain asiaa, määrittele se ensin. Houkuttele jengin mukaan, mutta älä jaa pelkkää informaatiota, mukana pitää olla käytännön tavoite. Eikä tässä tarvita mitään yksilösankareita ja karismaattisia tyyppejä. Ihmiset joukolla voivat saada asioita aikaan. Työväki taisteli aikanaan 40-tuntisen työviikon. Lapsilisätkin saatiin 1940-luvulla joukkovoimalla aikaan.” Leinoselle ominainen kollektiivisuus näkyy tässäkin projektissa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että vain omalla porukalla tehdään asioita. Leinosen tavoitteena on se, että kaikkia hänen ideoitaan voi myöhemmin toteuttaa kuka tahansa: ”Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija.” 

Tajuaakohan Kiasma, mihin se on ryhtynyt?

***

Voisikohan sitäkin pitää metatasoa hyödyntävänä ja ikään kuin käsitteellisenä ja poliittisena yksittäisenä taideteoksena, että onnistuu pitämään näyttelyn Suomen merkittävimmässä taidemuseossa? Sitä, että todellisuudessa se vasta alkaa, kun näyttely on virallisesti sulkeutunut 31.1.2016. 

Tarjoudun seurantaryhmän jäseneksi.

***

PS. Avajaisiin ja pressiin en halunnut mennä. Käyn myöhemmin katsomassa näyttelyn rauhassa. Taidemaailman small talk on minulle toisinaan vähän liikaa, ja koen itseni avajaisissa usein suorastaan paniikkihäiriöiseksi – siis niinku ihan oikeasti. Jatkoille kuitenkin menin, ja olihan sekin minulle aivan liian newyorkia portsareineen – jotka olivat kuulemma jopa toimineet Kiasmassa Janin turvamiehinä – ...
 

... ja korkokenkäleideineen lyhyissä mekoissaan...

... ja trendikokkeineen (Sami Tallberg) ja huippudiijeineen (Paleface), että vähän tällainen fiilis oli juotuani vielä hyvää oluttakin:

 ... mutta Jani on ystäväni, joten suon hänelle mieluusti juhlahetken...

 ... lopulta lähdin kuitenkin läheiseen baariin juomaan yksinäisen oluen ja sitten nukkumaan. 
Eihän tämä nyt ollut niin hienostunut raportti, mutta ainakin rehellinen ollessaan tottelematon suhteessa hyviin tapoihin ja taidemaailman konsensuksen tuottamaan pehmeään sensuuriin.
Tai ehkä minä olen nyt vain liian väsynyt. Sitä paitsi ruoka ja musiikki olivat mainioita, mistä kiitän.

Virossa 136: Kuvaa ja ääntä Musiikkitalossa

Palaan vähään taaksepäin ajassa. Joulukuun 2. päivä kävin Musiikkitalossa kiinnostavassa konsertissa. Virossa vuoden 2013 folklaulajaksi valittu Mari Kalkun ja Runorun-bändi (Mari Kalkun, laulu ja kantele – Maija Kauhanen, laulu ja kantele – Nathan Riki Thomson, basso – Tatu Viitala, lyömäsoittimet) olivat tehneet yhteistyötä suomalaisen kuvataiteilija Tatjana Bergeltin (s. 1966) kanssa. Proggiksen nimi oli Äänilo, taiteiden välinen visuaalis-musiikillinen kokemus, jonka inspiraation lähteenä ovat itämerensuomalaiset uhanalaiset kielet ja musiikki.
Kanteleet saivat kyytiä:

Bergeltin visuaalinen osuus oli hieno, mutta kriitikko kun olen, pitää vähän napistakin. Herkkävireinen kuvamaailma, jossa oli myös painetuille pohjille ommeltua tekstimateriaalia biiseistä, jäi liian staattiseksi. Sitä olisi voitu tehostaa monipuolisemmalla valojen käytöllä. Karismaattinen esiintyjä Kalkun, joka liikkui ja otti kontaktia myös yleisöön, olisi voinut hyödyntää kuvia enemmän – nyt hän teki sen vain yhdessä biisissä. Ehkä jotain projisointijuttuakin oli voinut kokeilla. Idea oli kuitenkin toimiva ja kiinnostava, ja sitä pitäisikin ehkä vain kehitellä lisää. Lisää on nimittäin luvassa, koska Runorunin ensimmäinen albumi, jossa on myös Bergeltin visuaalinen ilme, on tulossa ensi vuonna – äänitykset ovat jo pulkassa. 

Kalkun tuli yleisöön sekaan laulattamaan ihmisiä ja myös onnistui siinä.

***

Myöhemmin illalla tapasin vielä katutaiteilija Sampsan ja sain häneltä lahjan. Vähänkö on hiano?:

Julkaistua 524 & 525 & Näyttelykuvia 913: Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöstä & Murtuuko Jerusalemin muuri?

Torstaina ilmestyi tuorein Taide (2/14). Minulla oli siinä kaksi kritiikkiä, toinen kirjasta ja toinen näyttelystä:

Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöistä

Sini Mononen (toim.): Alaston totuus taiteesta. Into 2014.

 

Verkossa toimiva taidejulkaisu Mustekala on täyttänyt kymmenen vuotta ja juhlistaa tätä julkaisemalla pamfletin, joka keskittyy kolmeen teemaan: taidemaailmaan, yleisöön ja kritiikkiin. 

Akateemiseen taidepuheperinteeseen ankkuroituva kirjoittajajoukko uskaltautuu siis hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle eikä ihan aina onnistu siinä. Onneksi ärhäkkyyttä tuovat mukaan pyydetyt vieraskynäkommentoijat, joista osalla on hyvinkin radikaaleja ja yllättäviä näkökulmia.

Pamfletti on tunnetusti kiistakirjoitus, jossa kirjoittaja esittävät kärkevästi kommenttejaan ajankohtaisiin merkittäviin asioihin. Alaston totuus tekee tätä osin, mutta väliin tuntuu siltä, että varsinainen kiistakumppani on hukassa. Näin varsinkin Mustekalan grand old ladyn Irmeli Hautamäen tekstissä ’Kansainvälisyys ja kansallinen projekti suomalaisessa taiteessa’. Hänen ajatuksensa nationalismin varjosta tuntuvat jääneen 1980-luvulle, jolloin alettiin Eric Hobsbawmin myötä keskustella ”keksityistä perinteistä”. Se oli kova juttu silloin, mutta en kuitenkaan kykene oikein tunnistamaan nykytaidemaailmassamme nationalismin ongelmaa. Siis itse substanssissa. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö markkinaväellä ja taiteenvienti-intoilijoilla oli edelleenkin nationalistisia pontimia, mutta taiteentekijöitä nämä taitavat vain hymyilyttää. Hautamäen juttu olisi 30 vuotta sitten ollut terävää ajankohtaista pamflettikirjallisuutta. 

Paljon terävämmin nykytaidemaailmaan ongelmien ytimeen keskittyy Saara Hacklin, joka pureutuu nykyajan taideinstituutioiden aivan liian vähän keskusteltuihin kehityskulkuihin – muun muassa Valtion taidemuseon säätiöittäminen – ja niiden takana piileviin arvopohjiin. Tässä on aihe, josta on syytä keskustella vielä paljon ja kärjekkäästikin. Asiaa on sivunnut analyyttisemmin ainoastaan Marketta Haila Taiteen (3/13) verkossa julkaistussa netti-extrassa ’Museokonsepti uusiksi?’ Hacklinin erittelemä agentifikaatio – missä osa hallinnosta siirretään kauemmaksi byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta – on varsin kaksipiippuinen asia. Haluttu autonomia varmaankin lisääntyy, mutta uudet toimintatavat ja markkina-arvon merkityksen lisääntyminen tuovat omat ongelmansa. Kuten Hacklin toteaa, ”ainakin kehitys näyttää museomaailmassa edellyttävän jatkuvaa ihmeiden tekemistä kengännauhabudjetilla”. Voisi näitä kehityskulkuja nimittää suoraan kurjistumiseksikin. Ja sehän taas voi johtaa siihen, että museoissa nähdään tulevaisuudessa vain varmoja nakkeja tai pahimmillaan sitä, että Hautamäenkin argumentit palaavat ajankohtaisiksi: ei ole varaa juuri muuhun kuin sisäänpäin käpertymiseen.

Hacklinia kirjassa kommentoi Mustarinda-aktivisti Antti Majava, jonka ajatukset antavat lupauksen tulevasta uudesta instituutiokritiikistä. Majava toteaa, että ”instituutioiden valta, samoin kuin niiden byrokraattisuus, on jatkuvasti kasvanut taiteellisten sisältöjen kehittämisen kustannuksella”. Ja näinhän se on. Siksi on rohkaisevaa olla mukana Majavan ajatuksessa: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.”

Entä sitten yleisö? Instituutioiden yleisösuhdetta analysoi Jussi Koitela myös Hacklinia kommentoidessaan: ”Isompien yleisöjen haikailu ja laajojen erilaisten yleisöiden loputon palvelu karsii instituutioilta mahdollisuuksia nimenomaan vaihdon ja keskustelun foorumeina, koska tällöin instituutio keskittyy palvelemaan yleisöä eikä pohtimaan arvojaan tai tekemään aktiivista yhteiskunnallista työtä näiden arvojen pohjalta.” Koitela ennustaa instituutioista pakenemisen kiihtyvän lähiaikoina. Tähänkin ajatukseen on helppo yhtyä.
Sini Mononen pohtii yleisöä, elitismiä ja populismia omassa kontribuutiossaan ja päätyy siihen hämmentävään puuroja ja vellejä sekoittavaan ajatukseen, että yksi yleisön tapa olla elitististä on kieltäytyä tarjolla olevasta tiedosta ja tuomita taide elitistiseksi. Näinhän meillä toki tehdään, mutta kai eliittiin sentään liittyy rahan ja vallan kietoutuminen. En näillä eväillä vielä lähtisi nimittämään perussuomalaisia taideyleisön elitismin edustajiksi. Toki heistä voi sellaisia joskus tulla – sitten kun esimerkiksi kulttuuriministeri on persu ja museoiden johtokunnissakin heitä on enemmän kuin se yksi satunnainen.

Kritiikin ahdinkoon ja tulevaisuuteen ei pamfletin teksteillä ole kovin paljon lisäämistä siihen viime vuosien palstakilometrimäärään, jonka erilaiset valitusvirret ovat tuottaneet. 

On pakko tunnustaa, että edellä ehdin vain raapaista muutamia pamfletin ulottuvuuksia. Siitä on taatusti pohjaksi monelle tulevaisuuden keskustelulle, joten avaus on varsin tervetullut. Avasi se minunkin silmiäni, koska olen aina pitänyt mustekalalaisia hieman liian käpertyneinä omaan akateemiseen perinteeseensä. Käykäämme siis keskustelua ja vallatkaamme byrokraattiset ja uusliberalismia nöyristelevät instituutiot!

*** 

Murtuuko Jerusalemin muuri?

Back to (the) Square 1

Forum Box, Helsinki 7.–30.3. 

Checkpoint Helsingin järjestyksessä toinen näkyvä hanke keskittyy katutaiteeseen ja arabimaailmaan. Yhteistyössä 15-vuotisjuhliaan viettävän Forum Boxin kanssa järjestetty näyttely Back to (the) Square 1 kokoaa yhteen joukon egyptiläisiä ja palestiinalaisia taiteilijoita, joiden työskentely on tapahtunut pitkälti kaduilla – vuoden 2011 arabikevään alkukuohunnan myötä ja sitä seuranneiden, osin varsin dramaattisten takaiskujen saattelemana. Inhimillisesti katsoen kammottavin tapahtumaketju on käynnissä sisällissotaa käyvässä Syyriassa. Tilanteen absurdeista lisäpiirteistä kertoo muun muassa se, että omia kansalaisiaan vastaan sotaa käyvä Syyrian hallinto on juuri hyväksynyt lain avaruusohjelman kehittämisestä – siis maassa, missä sisällissodan uhreja on jo yli 100 000.

Tällaista taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että se rajuin yhteiskunnallinen taide, joka on jalkautunut kaduille ja kansan pariin, on usein myös mustan huumorin höystämää. 

Varaslähtö näyttelylle tapahtui kulttuurikeskus Andorrassa, jossa esitettiin 4.3. palestiinalaisen Khaled Jarradin dokumentti The Infiltrators (2012). Jarradin vähän yli tunnin mittainen dokumentti kuvaa raakaa todellisuutta varsin raa’alla metodilla: kamera juoksee mukana, kiipeilee tikapuilla ja kyttää puskissa mahdollisuuksia ylittää jo kymmenisen vuotta pystyssä ollut Länsirannan eristysmuuri, joka eristää palestiinalaisia muun muassa terveydenhoitopalveluista, omista pelloistaan ja vaikeuttaa heidän työssä käymistään sekä toisaalta pääsyä uskonnollisten ihmisten tärkeille paikoille, kuten Jerusalemin Temppelivuorella sijaitsevaan al-Aqsan moskeijaan – yhteen islamin pyhimmistä paikoista.

Palestiinalainen jää kiinni. Khaled Jarrad, The Infiltrators. 

 

Elokuvassa oli jopa absurdin hauskoja kohtia. Pojat ujuttavat muurin läpi pientä reikää pitkin ka’ak-leipää – lastina on tuhat leipää. Selitys puuhalle ei suinkaan ole Länsirannan nälänhädän lievittäminen vaan se, että muuri nousi erään leipurin leipomon ja kaupan väliin, jolloin tuotteiden siirtäminen Jerusalemin puolella olevaan kauppaan hankaloitui. Jarrad osui vahingossa paikalle ja antoi kameran käydä. Pojille kyse on jo normaalista arjesta.

Katutaide on Suomessa kokenut viime vuosina voimakkaan uuden tulemisen sitten ”klassisen” 1980-luvun – varsinkin Helsingin Stop töhryille -kampanjan ja nollatoleranssin kuolemisen jälkeen. Asiaa on epäilemättä auttanut se, että Suomessa on vuodesta 2011 toiminut urheilu- ja kulttuuriministeri, jolla on katutaidetaustaa ja asiaan liittyvää aktivismia jo Helsingin kaupunginvaltuustossa toimimisestaan asti. 

Suomalainen katutaide ei kuitenkaan ole koskaan ollut järin yhteiskunnallista. Viime vuosien näkyvin poliittinen katutaiteilijamme Sampsa on hänkin jenkkitaustainen. 

Forum Boxin näyttely on tärkeä monessa suhteessa. Se on kiinnostava niille, joille poliittinen kuvasto ja kuvanluku kulttuurisine erityispiirteineen ovat tärkeitä. Se on myös kiinnostava kansainvälisessä dialogissa. Se kertoo siitä, miten arabikevään aktivistitaiteilijat ankkuroituvat moneen perinteeseen. Mukana on niin perinteistä islamilaista kalligrafiaa kuin läntisen maailman graafisen suunnittelun virtauksia – monen suomalaisen katutaiteilijoiden tavoin nämä Lähi-idän kollegat löytävät leipätyöpaikkansa graafisen suunnittelun alalta, jolloin virtaukset kaduilla ja studioissa liikkuvat molempiin suuntiin.

Tekijät ovat myös varsin tietoisia siitä, mitä tapahtuu, kun tällainen taide siirretään turvallisen maan turvalliseen galleriatilaan – jopa hyvin ironisesti, kuten Ahmed Hefnavy, jonka installaatiot ottavat suoraan kantaa esityskontekstiinsa: vitriiniin sijoitettu Kyynelkaasuase museossa ja näyttelytilaan levittäytyvä Kyynelkaasu iskee näyttelytilaan. Avajaisissa yleisö sai myös juoda jääkaapissa tarjolla ollutta mellakkajuomaa. Tölkissä luki 6230 Riot CS Smoke, ja sisällä oli raikasta mangomehua Egyptistä. Paikalla olleen Hefnavyn hymy oli moniselitteinen, kun näyttelyn avannut kulttuuriministeri kulautti juoman naamaansa salamoiden räiskiessä.

Ahmed Hefnavy, Kyynelkaasuase museossa.

Tärkeintä lienee näyttelyn kahtalainen dokumentaarinen luonne. Iso osa teoksista dokumentoi sitä, mitä Kairon kaduilla oikeasti tapahtui. Esimerkiksi Mosireen-kollektiivin monet videot ovat seurausta siitä dokumentointityöstä, jota kollektiivi on harrastanut. Toistakymmentä ydinhenkilöä käsittävä kollektiivi syntyi tarpeesta, jonka egyptiläistä kansannousua seuranneiden kuvaajien ja sosiaalisen median käyttäjien tuottama jättimäinen materiaalimäärä synnytti. Ryhmän jäsenet tarjoavat mediakolutusta, teknistä tukea, laitteita ja kirjaston taistelua dokumentoiville aktivisteille. He järjestävät myös näytöksiä ympäri maata.

Toisaalta dokumentointia tarvitsee myös taide ja aktivistien käyttämä kuvakieli. On tärkeää, että poispestävät maalaukset ja hiljalleen rispaantuvat ja haalistuvat julisteet jäävät myös elämään jälkipolville. Näyttelyssä on esimerkiksi häkellyttävä runsaasti ripustettuna egyptiläisen pseudonyymitaiteilija Ganzeerin (suom. ’kahle’) julisteita, jotka ovat olleet keskeisessä asemassa arabikevään vallankumouksellisen kuvakielen synnyssä.

Ganzeerin paskansyöntijuliste.

Egyptiläinen Hany Rashed on keksinyt nerokkaan dokumentointitavan: hän on valmistanut hellyttävän poikamaisia miniatyyrimalleja Kairossa nähdyistä seinämaalauksista.
Palaan vielä Jerusalemin muuriin, jonka herättämä paikallinen keskustelu kertoo myös katutaiteen eettisistä ulottuvuuksista. Länsirannan eristysmuuri on ollut loistava jättimäinen graffitialusta, jota ovat hyödyntäneet supertähti Banksya myöten monet sekä paikalliset että kansainväliset katutaiteen aktivistit. Paikallinen asujamisto ei kuitenkaan ole aina katsonut touhua hyvällä. Osa palestiinalaisista on sitä mieltä, että muurista ei saa tehdä esteettistä objektia, sitä ei saa kaunistella. Monen mielestä muurin pitäisi näyttää tylyt kasvonsa juuri sellaisena kuin israelilaiset sen rakensivat. Yksi vaihtoehto on tietenkin se, että sille käy kuin Berliinin muurille, jonka kansa moukaroi pirstaksi. Tätäkin on jo yritetty, kun viime marraskuussa joukko aktivisteja teki Ramallahin lähellä isoja reikiä muuriin ja murskasi osia siitä. Onko tämäkin katutaidetta?

Katutaidetta 96: Elämä on yhtä dilemmaa

Kävin eilen oluella katutaiteilija Sampsan (s. ?) kanssa. Hän on kiinnostava tekijä, joka on keskittynyt poliittiseen katutaiteeseen ja nykyään ennen kaikkea tekijänoikeuslainsäädäntöön. Tässä hänen New Orleansiin tekemänsä vanki (Prisoner: Copyright 2013), jonka rautapalloissa on Warner Brothersin ja Paramountin logot:

Duuni – jota muuten luultiin ensin NO:ssa Banksyn (s. ?) tekemäksi – on nykyään suojeltu pleksillä. Tästä linkistä artikkeli aiheesta. 
Ja on hän Suomessakin käsitellyt asiaa – tämä duuni oli Lasipalatsin seinässä jonkin aikaa:

 

Tällä hetkellä Sampsan kohteena on Lex Karpela. Hän on yksi puuhamiehistä, jotka ajavat Järkeä tekijänoikeuslakiin. Tavoitteena on saada 50 000 nimeä kansalaisaloitteeseen – aikaa on enää vähän: nyt ollaan vähän yli 30 000:ssa, ja aika loppuu 22.7.
Ja hän siis halusi keskustella juuri tästä aiheesta ja halusi myös minun tukeni asialle.
Siinä meni sitten yöunet ja myös täksi aamuksi suunnittelemani kirjankirjoitustyörupeama. Olen miettinyt nyt kohta vuorokauden tekijänoikeuksia ja niihin liittyvää lainsäädäntöä. Freelance-toimittajana olen toki miettinyt näitä asioita jo pitkään. Olen myös urallani nähnyt sen, miten immateriaalioikeudet – jotka ennen lähinnä koin itseäni luovana kirjoittavana suojaavana asiana – ovat muuttuneet enenevässä määrin vain jotensakin kyynisesti kauppatavaraksi. Koko kehitys on tuntunut äärimmäisen vastenmieliseltä. Samalla se on tuottanut oudon dilemman: sympatiseeraan samanaikaisesti sekä tekijänoikeusjärjestöjä – vaikkapa itseäni lähellä olevia Sanastoa (jonka jäsen olen) ja Kuvastoa – että vaikkapa EFFI:ä – jopa joiltain osin Piraattipuoluettakin.
Teen työkseni luovaa kirjoittamista ja haluan pitää kiinni oikeuksistani, mutta samalla olen kuitenkin siirtynyt siihen jättimäiseen tavallisten ihmisten joukkoon, joka myös rikkoo lakia koko ajan. Poikani opetti minulle lataamisen saloja jo kymmenen vuotta sitten – ollessaan noin 15-vuotias. Enkä minä blogissanikaan taida aina noudattaa lain kirjainta.
Niinpä päätin tutustua tähän kansalaisaloitteeseen kohta kohdalta. Kovin hauskaa se ei ollut. Monia kohtia en saanut selvitettyä itselleni kunnolla – siis en edes itse kyennyt löytämään perimmäistä mielipidettäni tai siihen sopivaa argumentointia. Käytin jopa itselleni vastenmielistä auktoriteettimenetelmää: yritin googlettamalla löytää arvostamieni henkilöiden mielipidettä ko. ongelmaan. Aika laihoin tuloksin, sillä asiasta on käyty yllättävän vähän nettikeskustelua. Luin myös puolueeni nuorten kannan tekijänoikeusasioihin: Vasemmistonuorten tekijänoikeus- ja tietoyhteiskunteteesit. Esimerkiksi virke "Tekijöillä tulee olla oikeudet omiin teoksiinsa, mutta suoja-ajat tulee rajata tekijän elinikään" herätti heti epäilyä. Uskon vapaaseen ja demokraattiseen tiedonjakeluun, mutta otetaan ihan käytännössä itsekkäästi: Jos vaikka onnistuisin kirjoittamaan menestysteoksen ja kuolisin sitten heti sydänkohtaukseen, tuntuisi jotensakin pahalta, että ainoa taho, joka tekisi hilloa tekemisilläni, olisi kustantajani. Soisin minä pojallenikin jonkinlaisen siivun – onhan hänkin opettanut minua ja joutunut myös kestämään minua. Toisaalta ajatus siitä, että tekstini ovat vapaasti jaeltavissa ja että niistä joku olisi ihan oikeasti kiinnostunut ja ehkä saisikin niistä jotain merkittävää sisältöä elämälleen, tuntuu aidosti hyvältä. Mutta se hemmetin kustantaja on kuitenkin ainoa, joka pystyy hyötymään! Eiköhän tämä ole dilemma?
No, oli miten oli, päädyin aloitteen suhteen myönteiselle kannalle ja allekirjoitin sen. Kyllä minä oikeasti haluan rangaistusten kohtuullistamista (onhan se naurettavaa, että joku lataaja voi saada sellaiset korvaukset niskaansa, että hänen koko loppuelämänsä on pilalla) ja vastustan jenkkityyppistä punitive damages -ajattelua ja haluan, että luokkahuoneissa saa käyttää esimerkiksi screenillä aikamme kulttuuriin liittyvää opetusmateriaalia ilman vaikeita tekijänoikeuskysymyksiä. Niin että itsekkyydestä viis. Allekirjoitin aloitteen tänään. Tehkää tekin toverit niin tästä osoitteesta.   

PS. Lisäargumentti allekirjoittamiselle: allekirjoittaminenhan ei ole osallistumista mihinkään kansanäänestykseen vaan minimissään lisätae sille, että näistä kinkkisistä tekijänoikeusasioista joudutaan käymään julkista keskustelua.

Katutaidetta 92 & Luettua 121: Häiriköt

Jari Tamminen: Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset. Into 2013.

Mainittakoon heti, että olen jäävi tämän kirjan arvioinnin suhteen, koska olen yksi sen kohdehenkilöistä. Voiman toimittajan Jari Tammisen kirja on runsaasti kuvitettu tietokirja kulttuurihäirintänä (culture jamming) tunnetusta ilmiöstä. Tiedotteen mukaan "teos lisää medialukutaitoa ja antaa välineitä tulkita mediaa, taloutta ja politiikkaa".

Kirjaan on koottu Tammisen Voimaan vuosien mittaan tekemiä juttuja ja haastatteluja, joita hän on sitten myöhemmin lisäillyt ja täsmentänyt. Esittelyssä on sekä ulkomaisia että kotimaisia projekteja. 

Tamminen ei ole ryhtynyt saattamaan kulttuurihäirintää minkään erityisen teoreettisen kehikon sisään vaan tyytyy jonkinlaiseen luokitteluun ja antaa lähinnä tekijöiden puhua tekemisistään. Pienestä teoreettisesta annista vastaa esinpuheen kirjoittanut VTM Tuija Lattunen, joka parhaillaan valmistelee väitöskirjaa aiheesta.

On sympaattista, että Tamminen ei keskity pelkästään nykypäivään: mukana on myös Harro Koskinen (s. 1945), joka jo varhain ymmärsi sen, miten esimerkiksi logojen avulla käydä parodiseen taistoon. Mukana on suuria kansainvälisiä alan tähtiä kuten The Yes Men ja Guerrilla Girls, mutta myös paljon uuttaa ja kiinnostavaa – esimerkiksi Sampsa, mielestäni yksi kiinnostavimmista uusista stadilaisista katutaiteilijoista.

 Sampsa.

Luin kirjan parilla istumalla ja olin aika innostunut. Tästä saa hyvät perustiedot kulttuurihäirinnästä ja varmaan myös ideoita, jos sellaiseen tahtoo omilla toimillaan osallistua.

Perjantaina oli kirjan julkistamistilaisuus, ja olin paikalla myös kirjassa esiintyvän Riiko Sakkisen (s. 1976) sekä Tammisen kanssa. Meitä haastatteli Tuomas Rantanen. Sakkinen oli totutusti provokatorinen: ensin hän kehui kirjan ja ehdotti, että se pitää heti saada kouluihin oppikirjaksi, ja sitten hän haukkui sen punavihreäksi samanmielisten lällyilyksi:

Sakkinen on muuten juuri liittynyt Espanjan kommunistiseen puolueeseen.

***

Taiteilijaksihan en aio ryhtyä, mutta tästä linkistä vielä muistutus pienestä takavuosien (2006) projektista, jonka takia olin kirjassa mukana. Tästä linkistä myöhempi (2009) Tammisen haastattelu Viron katutaidetta sisältäneen näyttelyni yhteydessä. Tuolloinen johtava katutaidesivustomme Kromi julkaisi aikoinaan alkuperäisen jutun jopa pdf:nä, mikä ilahdutti minua suuresti:

Ja pakko se on tunnustaa, että vanhenevan miehen itsetuntoa kummasti kohentaa tällainen mukanaolo.