Julkaistua 819 & 820 & 821: ”Ne halaa meitin!” & Ylevien periaatteiden hintalappu? &

Ja lisää rästejä tänne. Tässä alkuvuoden YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini ennen vaalikarensissa. Eka on 21.12., toka 19.1. ja kolmas 15.2.

Huomenna menen taas studioon.

”Ne halaa meitin!”

Yksi ensi vuoden taidekeskusteluista on jo varma. Kiasma järjestää kansainvälisen nykytaiteen suurkatsauksen, joka kantaa nimeä Ars. Kaikkineen Ars-näyttelyitä on vuodesta 1961 järjestetty yhdeksän.  

ARS17-näyttelyn teemana on ”globaali digitaalinen murros, jonka vaikutukset näkyvät kulttuurissa, taloudessa sekä ihmisten identiteetissä ja käyttäytymisessä”.  

Näin Kiasma itse digiloikastaan:
”Yksi näyttelyn keskeisimmistä kysymyksistä on, miten taiteilijat ovat kohdanneet tämän kaikkia koskettavan muutoksen. Taide ottaa edelläkävijän roolin myös digitaalisen kulttuurin murroksessa. 
Nykytaide on riippuvainen digivallankumouksesta, mutta myös kyseenalaistaa sen vaikutuksen ja auttaa meitä jäsentämään ympäröivää maailmaa. Verkon käyttö koukuttaa ja vaikuttaa: kuinka rajusti digitalisoituminen ja sosiaalisen median muodot ovat muuttaneet todellisuuskuvaamme?” 
Kiasma haluaa siis olla mukana prosessissa, jossa kehityskulkuja myös kyseenalaistetaan. Tämä onkin yksi taidemuseon tehtävistä, ja näyttelystä tulee varmaan kiinnostava. Mukana on paljon taiteilijoita, jotka eivät ole nielleet tätä ns. postinternetaikaa ihan purematta. Osa heistä voidaan määritellä haktivisteiksi eli verkoissa toimiviksi aktivisteiksi. He käyvät taistelua muun muassa kansainvälisiä ohjelmistojättejä ja niiden yhdenmukaistavia monopolipyrkimyksiä vastaan. 
Kiasma itse tuntuu kuitenkin nielleen purematta näyttelylle luomansa kontekstin. Viime viikolla se nimittäin ylpeänä tiedotti, että pääyhteistyökumppani on ohjelmistojätti Microsoft, joka on tullut kuuluisaksi muun muassa lukuisista oikeudenkäynneistä. Ne ovat usein koskeneet määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. 

Sota tietoverkoista on raakaa, mutta keinot eivät ole kuin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa tankit jyräsivät. Nyt halataan ensin. Microsoft on tullut tunnetuksi strategiastaan, jonka voisi hieman kieli poskella kääntää: ”Halaa, laajenna ja tapa sukupuuttoon”. Tiivistetysti kyse on siitä, että ohjelmistokehittelyssä tehdään ensin yleisten standardien tai kilpailevien tuotteiden kanssa yhteensopivia tuotteita, joita sitten laajennetaan niin, että kilpailevat tuotteet tai ”yksinkertaisemmat” standardit eivät enää olekaan yhteensopivia. Laajennuksista tulee näin faktisesti uusia standardeja, jotka marginalisoivat ja tappavat pienemmät kilpailijat. 
Taistelu tuottaa sen, että me tavalliset kuluttajat joudumme enenevässä määrin joko ähkimään outojen yhteensovittamisongelmien kanssa tai sitten vain kädet pystyssä mukautumaan uusiin standardeihin. Saatamme valinnoissamme tietämättämme sitoutua johonkin, jonka tuottamia ennakoimattomia ongelmia vastaan on vaikea kamppailla. Rahallahan siitä sitten lopuksi selviää.
Yksi taiteen keskeisistä tehtävistä tuntuu olevan tällaiselle täysin vastakkaista. Taide on avointa ja vapaata. Taide etsii vaihtoehtoisia tapoja kokea, ymmärtää ja rakentaa yhteistä maailmaamme. Taide on yleensä heikomman puolella.
Tällaista taidetta tulemme Ars17-näyttelyssä näkemään. Siksi onkin irvokasta, että yhteistyökumppania valitessaan näyttelyn järjestäjä on asettunut selkeästi vahvemman puolelle. 

Kiasman yhteistyökuvio on herättänyt somessa keskustelua, jossa ristiriita on noussut esiin. Esimerkiksi mediataiteilija ja -tutkija Minna Tarkka näkee tilanteen ”paradoksaalisena”. Hänen mukaansa ”Microsoft on netin commons-kulttuurin pitkäaikaisimpia vastustajia ja ainakin haktivisti-taiteilijoille viimeinen brändi, jonka lipun alle mennään.” Väitöstutkimusta parhaillaan tekevän Tarkan kollegan Merja Puustisen mukaan globaaleilla markkinoilla lähes monopoliasemassa olevan yksityiseen voitontavoitteluun sitoutuneen korporaation ”saaminen” Kiasman sponsoriksi on ”sarkasmin huippu”. 
Vaikka olenkin sitä mieltä, että kansallisen kulttuurilaitoksen rahoitus tulisi voida järjestää sponsoreista riippumattomana, ymmärrän hyvin sen, että suurprojektien mahdollistaminen vaatii nykyään yritysyhteistyötä. Kumppanin etsimisessä tulisi kuitenkin olla tarkempi. Microsoft on taitava strategi, ja se on keksinyt jo lukuisia tapoja uida sisään Kiasmaan, syleillä sitä ja yleisöä omine keinoineen. Se on tuomassa Kiasmaan työpajoja ja tapahtumia. Omien sanojensa mukaan se ”tarjoaa museokävijöille ainutlaatuisia kokemuksia ja mahdollisuuksia luoda yhdessä digitaalista taidetta”. Kiasma on hyvä alusta tälle ja nykytaiteen lippulaivana se myös legitimoi Microsoftin aseman näyttelykontekstin kautta. Kiasma tarjoaa näin Microsoftille ”edelläkävijän roolin myös digitaalisen kulttuurin murroksessa”. Henki on kuin start up -kulttuurissa. 

Taitavana strategina Microsoft jää tässä diilissä aika paljon enemmän voitolle kuin Kiasma. Ja vaikka kyseinen instituutio onkin meidän museomme, sopimuksen ehdoistahan me emme tänä läpinäkyvyyden aikana saa tietää yhtään mitään. 

Liikesalaisuudet, nääs. 

Ylevien periaatteiden hintalappu?

Taloustieteilijät osoittavat toisinaan kiinnostusta taiteen taloutta kohtaan. Yleensä pohdinnat ovat sellaisia, että niissä ymmärretään varsin vähän taiteen prosesseista. Onneksi nämä pohdinnat yleensä unohdetaan saman tien.

Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm on tuoreimpia taiteen pohtijoita. Hän on tuonut julkisuuteen ideansa taiteen valtiollisesta tuesta. Hän toteaa blogikirjoituksessaan (19.12.): ”Taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnallisesti arvostettujen kulttuurilaitosten taloudellinen toiminta tehostuisi, jos ’yleville periaatteille’ saataisiin hintalappu. Tämä on yksinkertaisinta tehdä siten, että aletaan tukea kulttuurilaitosten kysyntää tarjonnan tukemisen sijasta.” Sittemmin teksti julkaistiin uudestaan Talouselämässä (9.1.), ja Helsingin Sanomat teki aiheesta viime viikolla vielä artikkelinkin (Mari Koppinen 11.1.).

Pasi Holm.

Kaikkea on hedelmällistä kuvitella. Kuvitteleminen on yksi ihmisen perustavimmista tavoista olla ihminen. Epäilemättä me kaikki teemme sitä, sekä valveilla että unissamme. Toisinaan kuvitteleminen on vaikeaa, koska on niin paljon liian tuttua, liian perustavaa laatua olevia ennakko-oletuksia, joista ei voi edes kuvitella, etteivät ne olisi olemassa. Premisseistä on vaikea päästä irti. Nuorena antropologianopiskelijana haastoin tätä usein. Vieraiden kulttuurien miettiminen tuottaa nimittäin aina raikasta ajattelua, kun suuntaa mietteensä sitten samankaltaisten asioiden osalta omaan kulttuuriinsa. Kyse on siitä, että oman kulttuurin usein kyseenalaistamaton rationaalisuus asettuu kyseenalaiseksi, kun sitä tarkastelee toisen kulttuurin vastaavia ja yhtä kyseenalaistamattomia rationaalisia ratkaisuja vasten. Toisinaan tällaiset pohdinnat ovat aika rajuja. Muistan kun kerran luin artikkelin jostain ”löydetystä” afrikkalaisesta kansasta, jolla ei ollut luovuutta ja sen ilmenemismuotoja lainkaan. Juttu paljastui myöhemmin keksityksi, mutta se sai ainakin aikaan villejä fantasioita, kun ryhdyin kuvittelemaan suomalaista kulttuuria ja omaa elämääni ilman sen erilaisia luovuuden kanavoitumismuotoja. Ei sellaista todellisuudessa oikein osaa kuvitellakaan.

Mutta kaikkea pitää voida ainakin yrittää kuvitella – emmehän me muuten olisi ihmisiä. Elämme ammatillisesti eriytyneessä yhteiskuntamuodossa, jossa osalle ihmisistä on annettu erillinen lupa kuvitella puolestamme. Heitä nimitetään taiteilijoiksi. Heiltä odotetaan mielikuvitusta, ja heille annetaan yhteisellä sopimuksella yhteiskunnallista tukea tuon kuvittelun kehittämiseksi.

Taloustieteilijät tuntuvat tekevän vähän samanlaista työtä. Olen lukenut viime vuosina monia artikkeleita, joissa on osoitettu se, miten vähän taloustieteellä on tekemistä eksaktien tieteiden kanssa. Ja silti näillä geelitukkaisilla nelikymppisillä pukumiehillä, jotka esiintyvät televisiouutisissa tittelillä ’pääanalyytikko’ laukomassa itsestään selviä latteuksia ja pieleen meneviä arvioitaan taloudesta, on moninkertainen palkka taiteilijoihin verrattuna. Eikä tätä kukaan pidä mitenkään outona. Näin vain on. Se kuuluu meidän kulttuuriimme. Se muuntuu hiljalleen ikään kuin luonnolliseksi – vaikka se onkin kulttuurista.

Pois minusta se, että haluaisin estää Pasi Holmia kuvittelemasta toisenlaista todellisuutta. Se on meidän kaikkien ihmisten oikeus ja ehkä juuri se seikka, joka rikastuttaa meitä ihmisinä kaikista eniten. Jos toki ahdistaakin. Joitain asioita ei nimittäin haluaisi edes kuvitella. Minä esimerkiksi en haluaisi kuvitella maailmaa, jossa opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka juuri parhaillaan pohdiskelee teattereiden, orkestereiden ja museoiden julkisen rahoitusjärjestelmän (VOS) uudistamista, saisi päähänsä kokeilla Holmin luomaa innovatiivista mallia ja perustella sitä sillä, että se tulee arvovaltaiselta taloustieteelliseltä taholta. Holmin mallissa tukea siis annettaisiin sinne, minne ihmiset haluavat mennä. On helppoa ajatella tai kuvitella, että tämä olisi taiteiden julkisen tuen muodoista ehkä se kaikista demokraattisin. Mutta samalla olisi myös petollista ajatella näin. Se nimittäin jähmettäisi taiteen. Se kaventaisi tarjontaa näivettämällä ne idut, joista kehittyy tulevaisuuden taide. Kaikki se, mitä emme vielä tiedä haluavamme ja mitä emme osaa vielä kuvitellakaan. Ainakin minun mielestäni tämä on taiteen ydintä.

Hornet.

Maksan verorahoistani hävittäjälentäjiä, joiden en haluaisi edes kuvitella olevan joskus ”tehokkaassa” käytössä. Haluan maksaa verorahoistani myös sellaisia asioita, joiden tehoa en vielä osaa kuvitella. En halua mennä pelkästään sinne, minne haluan mennä. Haluan mennä myös sinne, minne joku muu haluaa minut viedä. Koen, että juuri se on yhdessä olemista ja elämää. Kaikki tämä tulee sitä paitsi paljon halvemmaksi kuin tehottomat hävittäjälentäjät. Sen verran minussakin on taloustieteilijää. 

Haluan enemmän uutisia Sansibarista

Seurasin viime vuonna kansainvälisestä lehdistöstä melko tarkkaan Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) oikeudenkäyntiä malilaista ääri-islamisti Ahmad al-Mahdia vastaan. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Haagissa esitettiin syytteet kulttuurisen perinnön tuhoamisesta. Al-Mahdi oli syytteessä vuonna 2012 tapahtuneesta yhdeksän mausoleumin ja yhden moskeijan tuhoamisesta. Hän tunnusti ja sai viime vuoden syyskuussa yhdeksän vuoden vankilatuomion.

Ahmad al-Mahdi oikeussalissa.

Syy siihen, että olin tapauksesta niin kiinnostunut, johtuu ainakin osittain menneisyydestäni. Joskus parikymppisenä nimittäin päätin, että maailmassa on kolme paikkaa, joissa haluan käydä ennen kuolemaani: Timbuktun kaupunki Malissa, Omdurmanin kaupunki Sudanissa ja Sansibarin kaupunki Tansaniaan kuuluvassa Sansibarin saariryhmässä. Nuorena sitä tekee tällaisia outoja päätöksiä. Niiden perusteet eivät ole aina kovin rationaalisia. Nyt kymmenien vuosien jälkeen en enää pysty palauttamaan mieleeni silloista minääni ja keksimään syitä moiselle unelmalle. Arvelen kuitenkin, että jotkut satunnaisesti näkemäni valokuvat ovat vaikuttaneet voimakkaasti. En koskaan ole unohtanut unelmaani.

Omdurmanissa kävin ystäväni Kallen kanssa joskus 1980-luvulla, kun teimme pari kuukautta kestäneen vähän sellaisen eksistentiaalisen ja Omdurmania lukuun ottamatta täysin päämäärättömän seikkailun pitkin Egyptiä ja Sudania. Timbuktu ja Sansibar ovat vielä käymättä, enkä taida enää niin kauas jaksaa lähteäkään. Ei silti harmita yhtään. Timbuktulla ja Sansibarilla on ollut koko elämäni ajan erityinen paikka sydämessäni. Kun näen niihin liittyviä uutisia tai dokumentteja, palaan lempeästi nuoruudenmuistoihini, ryhdyn surffailemaan netissä ja hankin uutta tietoa. Näin esimerkiksi kävi al-Mahdin tapauksen myötä viime vuonna.

Elämäntapakirjallisuus on täynnä puhetta unelmista ja niiden toteuttamisesta. Saamme lukea loputtomasti seuraavanlaisia viisauksia: ”Sinulla on oikeus unelmaasi, sillä suurin nautinto elämään tulee siitä, kun päätät ottaa konkreettisen askeleen kohti unelmasi toteuttamista.”
Kannan korteni nyt kekoon ja annan kokemuksen tuottamia elämäntapaohjeita: älkää piitatko unelmientoteuttamisohjeista. Suurin nautinto elämässä ei välttämättä vaadi mitään konkreettisia askeleita. Ja vielä toinen ohje: älkää koskaan hävetkö toteuttamatta jääneitä ideoitanne.

Istun usein työkseni taiteilijoiden työhuoneilla ja näen paljon keskeneräisiä tai jopa kokonaan kesken jääneitä töitä. Muistan elävästi, kuinka istuin kymmenisen vuotta sitten Vihdissä taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneella. Hän näytti minulle vastavalmistunutta maalaustaan, jonka oli aloittanut joskus 1980-luvun puolivälissä. Se oli siis vaatinut yli 20 vuotta valmistuakseen. Eikä tämä ollut mikään yksittäistapaus. Hänellä on varastossa vieläkin aihelmia, jotka vaativat kehittelyä. Osa töistä tulee epäilemättä jäämäänkin keskeneräisiksi. Ei Tammista silti harmita yhtään. Hän tietää, että aloitettuihin töihin liittyvät ideat kuitenkin elävät taiteilijan mielessä omaa elämäänsä ja saattavat muuntua vaikka kokonaan uusiksi töiksi joidenkin ennustamattomien ja irrationaalisilta tuntuvien assosiaatioiden myötä. Tamminen ei ole tässä yksin: monet taitelijat pohtivat koko elämänsä ajan joitakin keskeneräisiä ideoitaan.

Tapani Tamminen (s. 1937) työhuoneellaan kolmisen vuotta sitten.

Minäkin keksin jatkuvasti ideoita, joita en mahdollisesti koskaan toteuta. Olen kirjoittanut mielessäni lukemattomia kirjoja, joista suurin osa on jäänyt toteuttamatta. Olen muutama vuosi sitten keksinyt mielestäni erittäin hyvän aiheen tv-sarjan käsikirjoitukseksi, mutta sanaakaan ei ole vielä paperilla. Olen vanhemmilla päivilläni perustamani kahden hengen bändin kanssa ollut vuoden verran tekemässä temaattista vinyylialbumia. Kansiluonnoskin on jo valmiina, mutta en ole kosketinsoittajani kanssa ehtinyt harjoituksiin vielä kertaakaan, vaikka meillä on harjoituskämppä ja minulla siellä lainarummut kasassa. Puhetta on kyllä piisannut.

Joskus oikein hävettää, kun on niin innostunut jostain ideasta, että tulee kertoneeksi siitä lähipiirilleen ikään kuin liian aikaisin. Vuosien kuluttua saattaa joutua vähän nolonakin selittelemään toteuttamatta jättämisen syitä.

Vasta viime vuosina olen tajunnut, että juuri keskeneräiset ideat kannattelevat elämää. Joku niistä saattaa toteutua, eikä siitä varmaan haittaakaan ole, mutta ei niiden toteutumisella oikeasti ole hyvän elämän kannalta niin väliä. Oleellista tuntuu olevan se, että hyvät ideat pitävät mielen toimintakuntoisena – toteutuivat ne tai eivät. Hyvällä idealla on toteutumattomanakin taipumus tuottaa uusia hyviä ideoita. Se tapahtuu usein kontrolloimattomasti ja outojen assosiaatioiden kautta. Suunnitelmallisuudesta on harvoin apua tässä prosessissa. 

Sansibarissa kyllä haluaisin vielä käydä. 

Se minua vain harmittaa, että niin harvat uutiset Sansibarista tavoittavat Suomen. Edellisestä YLE:n Sansibar-uutisesta on siitäkin jo viisi vuotta aikaa.

Julkaistua 508: Tapani Tammisen maalauksia Ortonille

Viime maanantaina oli Galleria Ortonin väellä taas vipinää. Taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) oli päättänyt deponoida Ortonin sairaalan remontoituihin tiloihin ison joukon maalauksiaan. Esittelin Tammisen tilaisuudessa ja kirjoitin sitten oheisen tekstin tiedotteeksi ja gallerian verkkosivuilla julkaistavaksi:

Tapani Tammisen maalauksia Ortonille

Ortoniin talletetut huomattavat taidekokoelmat saivat 24.2.2014 merkittävän lisän, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Sairaala Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012. Orton Oyn toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 

Remontti on valmis, kun taide löytää seinältä paikkansa. Kuva: Sirpa Viljanen.

Vihdissä nykyään asuva Tapani Tamminen on harvinaislaatuinen taiteilija, jolla on sekä muusikon että kuvataiteilijan koulutus: hän on sekä Sibelius-Akatemian että Vapaan Taidekoulun kasvatti. Tammisen soitin oli kontrabasso, jota hän sekä soitti että jolle hän sävelsi. Vaikka Tamminen tekikin monenlaista keikkaa – nuorena hänet tunnettiin lempinimellä ”Tango” – jazzista aina tanssimusiikkiin, oli hänen varsinainen pääpainonsa taidemusiikin puolella. Tuli hänestä kuitenkin yksi suomalaisen jazzin legendoja, jonka bassoa moni harrastaja edelleenkin kaipaa. 

1960-luvulla, jolloin Tammisen kuvataideurakin varsinaisesti alkoi, hän yritti keskittyä kahteen rinnakkaiseen taidemuotoon, mutta lopulta musiikki vei voiton, ja koko 1970-luvun hän omistautui musiikille toimien muun muassa vuosikymmenen KOM-teatterin yhtyeen basistina ja tehden myös sävellyksiä erilaisille teatteri- ja tv-produktioille. 

Uusi vuosikymmen muutti taas tilanteen, ja Tamminen palasi maalaustaiteen pariin – nyt musiikki sai vuorostaan jäädä kokonaan. Tamminen, joka oli nuoruudessaan ollut Unto Pusan ja Sam Vannin perinteeseen ankkuroitunut melko ankara konstruktivisti, löysi myös maalarina uuden ismeistä riippumattoman vapauden. 

Tapani Tamminen viime maanantaina. Kuva: Sirpa Viljanen.

Tammisen töissä yhtyvät konstruktivistinen muotokieli ja orgaanisempi, vapaampi muoto avaruudellisiin tuntemuksiin ja kiehtovaan värimaailmaan, joka ei kaihda lihallisia ja eroottisiakaan sävyjä. Tammisen abstrakteissa maalauksissa voi olla viittauksia ulkomaisiin kuvakulttuureihin ja yhtälailla vaikkapa arkisiin lehtikuviin, mutta oleellista on se alitajunnassa muhinut kuvakeitos, joka saa muotoaan vasta värien ehdoilla. Eikä tuo maailma kaipaa mitään erityisiä selityksiä. Kuvat ja värit toimivat omilla ehdoillaan. Taiteilijan tehtävä on virittää elementit kohti sitä virvatulta, jota taiteilijat aina turhaan yrittävät: kohti täydellistä kuvaa. 

Tammisen yhteydessä viitataan ymmärrettävästi usein musiikkiin, kuten kriitikko Jonni Roos, joka kommentoi Tammisen pyrkimystä kohti ”toimivaa kuvaa”:  "Tämä toimiminen liittyy muotoon ja väriin, jotka on viritettävä kohdalleen." Kun viritys on kohdillaan, syntyy hienoa kamarimusiikkia. Juuri kamarimusiikiksi Tammisen tuotantoa nimitti kirjailija ja kuvataiteilija Leo Lindsten. Nyt siitä saavat nauttia sekä Ortonin henkilökunta että asiakkaat.

Julkaistua 497 & Näyttelykuvia 895: "Kuka tässä on se toinen?"

Annukka Ruuskanen soitti perjantaina Teatteri & Tanssista ja pyysi kritiikkiä Jouko Turkan kivinäyttelystä Kuva/Tilassa. Olin vähän epäröivä, koska olin jo hieman tutustunut sen sangen ristiriitaiseen vastaanottoon.

Vaan mitäpä sitä vanha mies enää häpeilemään.

Opetin syksyllä Nuoren Voiman Liiton taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssilla, ja painotin varmaan pariinkiin kertaan kahta asiaa, joista kannattaa aina pitää kiinni, jos haluaa avustajasuhteen jatkuvan: deadline ja tekstin sovittu mitta.

Ruuskanen pyysi lehden verkkoversiota varten 3 500 merkin kritiikkiä. Minä en kirjoittanut sen paremmin kritiikkiä kuin edes pitäytynyt sovitussa mitassa. Lopulta kirjoitin 8 500 merkin odysseian Turkan kivien maailmaan. Siitä tuli kai hirvittävän pateettinenkin. Mutta tosi. Julkaisivat ne kuitenkin sen sitten tänä aamuna: 

”Kuka tässä on se toinen?”

Pekka Kantonen, Esa Kirkkopelto, Jaakko Ruuska ja Jouko Turkka: Tunnistan leijonan. Jouko Turkan kiviveistoksia. Kuva / Tila, Helsinki, 2.2. saakka.

En muista pitkän urani ajalta yhtäkään taidenäyttelyä, jonka herättämistä ristiriidoista olisin ennakkoon niin tietoinen kuin ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan (s. 1942) pihamaaltaan keräämiin kiviin keskittynyt näyttely Kuvataideakatemian uudessa galleriassa. Näyttely on tehty Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä – Turkan lisäksi mukana ovat olleet Turkan oppilas, ohjaaja ja käsikirjoittaja Esa Kirkkopelto ja Kuvataideakatemian opettaja, taiteilija Pekka Kantonen. Näyttelyn kaksi dokumentoivaa videoteosta ovat Jaakko Ruuskan käsialaa.

En ole aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa, mutta helppohan sinne on ujuttautua vakoilemaan. Tästä näyttelystä on vellonut kiivas ja väliin kiusallisenkin tuntuinen keskustelu eri Facebook-seinillä. On Facebookissa nykyään lehtiäkin. Kulttuurilehti AKKU aloitti Turkka-keskustelun arvostamani teatterikriitikko Kirsikka Moringin kommentilla: ”Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa. Tiedän, Turkka tuskin suojeli ketään, mutta olisi eettistä suojella häntä julkitulemiseltaan, itseltään.” Tätä seurasi pitkä keskusteluketju puolesta ja vastaan. 

Kirkkopelto vastasi Teatteri & Tanssin kysymykseen: ”Taiteilija voi olla sairas tai terve, mutta sillä ei ole kontekstin kannalta merkitystä, enkä ota koko asiaan kantaa.” 

Ystäväni ja arvostamani kollega Ullamaria Pallasmaa oli suorastaan vihainen, kun sattumalta kohdatessamme sivusimme aihetta. Oletan, että kyse olisi siitä, miten sairasta miestä on käytetty hyväksi. 

Sitten soitti Teatteri & Tanssin Annukka Ruuskanen – hänkin arvostamani kollega. Hän pyysi lehteen kritiikkiä näyttelystä. Epäröin ensin, ja sanoin vielä, että ”siitä voi tulla vähän tyly”. Hän ei kommentoinut, ja sen enempää emme asiasta puhuneet, joten myöhemmin oletin, että sellaista hän sitten varmaan odottikin. 

Tein esitöitä, ja luin esimerkiksi nuoremman taiteilijaväen joukossa erityisesti arvostamani taiteilijan ja kuraattorin Jussi Koitelan Facebook-seinältä: ”Merkitys ja kiinnostus näiden kivien/kiviveistosten esittämiseen varmaan syntyy posthumanistisen ajattelun ja objektiorientoituneen ontologian kautta. Ilman ajatusta kaikkia olioita/asioita (mm. kiviä) merkityksen syntymisen kannalta samalla tasolla olevina objekteina Turkan kivijutut eivät varmaan kuulostaisi mitenkään merkityksellisiltä.” Siis minulle uusi asia: objekjektiorientoitunut ontologia? Mitä voi tarkoittaa Quentin Meillasouxin ajatus siitä, että ”objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä”? 

Koitela jatkaa keskustelua: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (”Kivikansan muodon­ taju, sosiaalinen järjestäytyminen ja arvostukset haastavat modernin ihmisen näkökyvyn ja arvomaa­ilman.”), nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” 

Tapani Tammisen (s. 1937) työhuoneella perjantaina. Teatterimiehiä se Tamminenkin oli aoikoinaan: hän toimi KOM-teatterin bändin basistina kai kymmenisen vuotta.

Ruuskasen soittaessa olin matkalla taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneelle Vihtiin. Tamminen on hienostunut, väreillä pelaava abstrakti maalari, mutta töitä katsoessani näin koko ajan figuureja, vähän hassujakin: tuossa on mulkku, tuossa pitsimyssyn reunustamat lapsenkasvot, tuossa aurinkolasit… Tamminen suhtautui assosiaatioihini pelkästään huumorilla, vaikka totesinkin, että ne vaikeuttavat teosten katsomista. 

 

***

Jouko Turkka on siis sairas. Tästäkin luin somessa vastakkaisia mielipiteitä. Ehkä hänellä on dementia? En minä tiedä, oletan vain, mutta en jaksanut ottaa sen tarkemmin selvää. 

Menin näyttelyyn. Törmäsin heti toiseen vierailijaan, arvostamaani kuvataiteilija Minna Heikinahoon, ja hädissäni kävin heti kimppuun. ”En sano mitään”, sanoi hän. Vaan minäpä olen aika hyvä kalastaja, ja sain hänet lopulta sanomaan yhtä sun toista, ja hän tarjosi tietämättään minulle yhtä avainta: ”Turkka on kuin Elis Sinistö.” Sinistöhän oli ”yhteiskunnasta ja sen käytännöistä irrottautunut erakkomystikko, joka eli onnellisena itse luomassaan ympäristössä ympäröivää luontoa kuunnellen ja kunnioittaen”, kuten ITE-tutkija Minna Haveri on kirjoittanut. Sinistön elämää on dokumentoinut useampikin taiteilija – muun muassa valokuvataiteilija Jan Kaila ja kaiken taiteen moniottelija Erkki Pirtola. Tätä touhua on siivittänyt silkka arvostus ja rakkaus.
Sitten luin vielä näyttelyn vieraskirjaa. Arvostamani performanssitaiteilija, kiivas Pekka Luhta oli samana päivänä kirjoittanut: ”Pirkkalaisen patafysiikan pitkä oppimäärä!” Ja patafyysikkahan oli kuvitteellinen tiede, jonka perustaja, kirjailija Alfred Jarry on sanonut: ”Patafysiikka on kuvitteellisten ratkaisujen tiede, joka liittää symbolisesti virtuaalisuutensa kuvailemien olioiden ominaisuudet niiden luonteenomaisiin piirteisiin.” 

Aloitin Ruuskan puolituntisesta videosta, jossa Turkka esittelee kiviään ja liikkuu myös ulkona näyttäen kallioiden fantasiamaailmaa. Hänellä on myös metodi: mukana on vesisanko, ja veden avullahan kuvioita saadaan näkyviin aivan eri lailla kuin kuivasta kalliosta.

Seurasin Turkan ajatuksenjuoksua, ja yhtäkkiä olin kuin takaisin Tammisen työhuoneella. Turkka sanoo: ”Katso, tässä on leijona.” Ja minä en nähnyt mitään sinne päinkään. Minä näin pillun. En nähnyt Turkan kanssa miltei mitään samalla tavalla, mutta häntä katsellessa tuli yllättävän hyvä olo, väliin alkoi naurattaakin. Kuin olisin ollut Turkan kanssa hersyvän hauskassa patafyysisessä dialogissa.

Ja vaikka modernistisen taustani kautta tiedänkin, että samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta, aloin samastua Turkkaan enemmän ja enemmän filmin edetessä. Olen viettänyt paljon huonoa elämää ja kärsinyt erilaisista vaivoista, joiden tiedän vauhdittavan mahdollista tulevaa dementiaani. Aloin siis hiljalleen kuvitella itseäni Turkan rooliin. Sitten poskilleni jo valui hiljaisia kyyneleitä – tunnustettakoon, että olin ennen näyttelyä juonut gallerian läheisessä kantabaarissani pari lasia valkoviiniä ja yhden Jallun. En varsinaisesti itkenyt, vaan silmäni valuivat rauhallisesti – varmaan vähän samalla tavalla kuin niillä ihmisillä, jotka liikuttuvat Maamme-laulusta ja urheilumenestyksestä. Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita! 
Olen pari päivää sitten ollut seminaarissa, jossa joku lääkäri viittasi artikkeliin nimeltä – muistaakseni – ”Dementikko on esteetikko”. Tutkimus siis osoitti, että vaikka muisti hapertuisi, kauneuden taju ja kaipuu eivät häviä minnekään. Valitettavasti en myöhemmin löytänyt netistä mitään tietoja. Ja hitto, muisti siis jo pätkii…

***

Kriitikko joutuu työkseen miettimään myös tekijyyttä, objektia ja subjektia. Oliko Elis Sinistö taiteilija? En minä vain tiedä. Turkka oli kiistelty teatteriohjaaja, mutta kuvataiteilijaksi hänestä ei kuitenkaan taida olla. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Turkka itse kysyy kiveä katsoessaan: ”Kuka tässä on se toinen?”

Palaan vielä Koitelaan, jota mieluusti nyt komppaan: ”Turkan sekavaltakin vaikuttavat jutut kivistä johdattavat meitä ajattelemaan kiviä jostain uudesta kulmasta, joten on tässä tietenkin tää Turkan kosketus jotenkin mukana.” 

Sitten hiplasin näyttelytilaan tuotuja kiviä. Kastelin niitä. Pyörittelin käsissäni. Löysin jotain, sitten se hävisi, välillä en tahtonut millään löytää mitään. Mutta tästäkin nautin. Kivet tuntuivat hyvältä kädessä. Yhtäkkiä kaipasin vanhempieni mökille Merenkurkun saaristoon, sillä alue on aivan täynnä kiviä. Mitähän ajattelen ensi kesänä? 

 

***

Tästä ei tullut tilattua kritiikkiä. Tästä tuli tarina horjumisesta ja auktoriteetin menetelmästä tiedonhankinnassa ja mielipiteen muodostamisessa. Tiesin, mitä monet arvostamani ihmiset asiasta olivat sanoneet ja peilasin kuin apua pyytäen mielipidettäni heidän mielipiteisiinsä.

Onneksi tästä tuli myös tarina siitä, miten auktoriteetin menetelmä murtuu. Oma kokemus oli tarpeeksi voimakas, ja en lopulta piitannut auktoriteeteista. Kokemus oli myös erittäin syvä. Lisäksi sain uusia haasteita: haluan katsella ja kokea kiviä uudella tavalla. Minulla on nyt myös voimakas halu selvittää itselleni se, mistä objektiorientoituneessa ontologiassa on kyse. 

Totuuteen tai riittävään objektiivisuuden asteeseen pyrkivään kriittisyyteen en yltänyt, mutta hämmennyksessäni olin ainakin hetken aikaa raastavan avoin itseäni kohtaan. Ainakin sen verran mukana on totta.

***

PS. Tässä myös linkki Esa Kirkkopellon lyhyeeseen haastatteluun Teatteri & Tanssissa. Ja tässä linkki Pauli Tapion kiinnostavaan blogikirjoitukseen samasta aiheesta. Kirjoitin niin vimmaisesti, että unohdin siteerata sitä, vaikka olinkin jo päättänyt tehdä niin. Ja tästä linkistä kulttuurilehti AKKUUN.

Julkaistua 285 & 286 & Luettua 109: "Enemmän kuin 15 minuuttia" & Taide minän ja maailman ykseytenä

Eilen tuli postiluukusta tuorein Taide (2/12), jossa oli kaksi kritiikkiäni – toinen näyttelystä ja toinen kirjasta. Sanottakoon vielä Deweyn kirjasta, että mitään niin taiteen tarkastelun kannalta tärkeää en olekaan vähään aikaan lukenut.

Tässä jutut:

”Enemmän kuin 15 minuuttia”

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen: Taiteilija ja hänen miehensä

Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.

Tuntuu vahvasti siltä, että taiteemme lähihistoria ja erityisesti 1960–70-luvut luku alkavat olla taas varsin kiinnostavaa aikaa. Moni taiteilijasukupolvi on ehtinyt kasvaa jo ilman erityisiä oppiriitoja, eikä nykytaitelijoiden tarvitse enää tuntea mitään isänmurha-ajatuksia modernismia kohtaan.

Toisin oli vielä 1980-luvulla, jolloin lähihistoriaan suhtautuminen oli monin tavoin tulehtunutta. Kun esimerkiksi Suomen Taideakatemia järjesti vuonna 1980 kiertonäyttelyn Kokeileva 60-luku, ei siinä noteerattu oikeastaan lainkaan Vapaan Taidekoulun piirissä syntynyttä konstruktivistista Ryhmä 4:ää, jonka vaikutus aikansa taide-elämään oli kuitenkin varsin merkittävä. Tämän tosin huomasi jo silloin Taide-lehteen (4/80) kirjoittanut Paul Osipow, joka totesi ryhmästä: ”Tuolloin, nk. informalismin ollessa lähes kaikennielevänä voimana, edusti Ryhmä Neljä ainoaa varteenotettavaa vaihtoehtoa nuoren polven keskuudessa ja sillä oli tärkeä vaikutus kehittymiseemme.” Osipow myös ennusti aivan oikein, että Kokeileva 60-luku -näyttelyn luettelo tulisi muokkaamaan kaanonin syntyä ja siten jättämään Ryhmä 4:n melko tarkkaan ulos taidehistoriasta. Ja juuri näin kävi.

Lyhyenä kertauksena: Sam Vannin (1908–1992) oppilaiden muodostama Ryhmä 4 esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1959 Taidesalongissa, jolloin kokoonpanoon kuuluivat Tor Arne (s. 1934), Erkki Hienonen (s. 1933), Kauko Hämäläinen (1928–1986) ja Seppo Kärkkäinen (s. 1935). Myöhemmin joukkoon liittyivät Tapani Tamminen (s. 1937), Sakari Alanen (s. 1940) Outi Ikkala (1935–2011) ja Tuomo Latvala (s. 1926). Kun ryhmä esiintyi viimeistä kertaa yhdessä Kluuvin galleriassa vuonna 1969, oli joukon koko siis kahdeksan.

Seppo Kärkkäinen: Maalaus, 1972.

On tietenkin liian suppea määrittää kahta pitkän uran tehnyttä taitelijaa pelkästään 1960-luvun taide-elämän kautta, mutta taiteilijapariskunta Ikkala & Kärkkäisen ura on seurannut johdonmukaisesti Ryhmä 4:n konstruktivistista henkeä ja myös sitä ankaraa vakavuutta, jota ryhmä manifestoi viimeisessä esiintymisessään: ”Syy yhteisesiintymiseen oli yhteinen usko puhtaan kuvakielen olemassaoloon ja sen mahdollisuuksiin toimia ilmaisukeinona ajassamme. Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika ja on jo, jolloin selviää: Että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen ei tule ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia. Että kuvan on puhuttava itse ilman kvasifilosofiaa, koodeja ja kehyskertomuksia. Että taide on perusolemukseltaan konstruktiivista. Että kuvallinen kieli on yleispätevää, yli ajan, kulttuurin ja paikan. Että taiteen tärkein tehtävä on tehdä meidät onnellisiksi ja että se sisällöstään riippumatta sisäisesti vapauttaa meidät.”

Järvenpään taidemuseo kunnioittaa pitkään Järvenpäässä vaikuttanutta taiteilijapariskuntaa komealla yhteisnäyttelyllä, joka on samalla Outi Ikkalan muistonäyttely.

Ikkalalla onkin näyttelyssä selkeä päärooli, mutta molemmilta taiteilijoilta on koottu edustava retrospektiivinen otos, jonka avulla on hyvä tutkailla heidän konstruktivisminsa kestävyyttä. Ja kyllä se kestääkin paljon, paljon enemmän kuin nuo mainitut viisitoista minuuttia.

Toki ajan kevyt patina tuo teoksiin kevyttä taidehistoriallista häivähdystä, mutta sekin on lähinnä lempeän nostalgista, sillä mitään tunnetta siitä, että joistain teemoista olisi ajanut aika jotenkin peruuttamattomasti ohi, ei synny lainkaan.

Mukana on molemmilta taiteilijoilta kuitenkin myös erilaisia kokeiluja, jotka kertovat siitä, että taiteilijan itsekin on täytynyt toisinaan epäillä ja testata perusajatustensa kantavuutta. Viivoitin vaihtuu välillä siihen harmaaseen alueeseen, jossa kuvapinnan värien välimaasto on parhaimmillaan kuin päivätietoisuuden ja unen logiikan vuoropuhelua – näinkin voi abstrakti ja konstruktivistinen teos vaikuttaa. Kärkkäisen kokeilut muistuttavat toisinaan Tor Arnen tuotantoa – ja molemmat toisinaan tietyllä tavalla niitä draamoja, joita esimerkiksi Mark Rothkon (1903–1970) tuotannossa oli.

Outi Ikkala: Risteystasot, 1968.
  

Ikkalaa ja joitain hänen keskeisiä teoksiaan – joita olen ennen nähnyt lähinnä vain valokuvina – katsellessani tuli vääjäämättä mieleen, että tässä taiteilijassa on selvästi aineksia jopa suureksi suomalaiseksi klassikoksi. Jäin vain kaipaamaan hänen veistoksellisia kokeilujaan, niitä teollisesti ja sarjana – toki vain valitettavasti teoriassa – valmistettavia multippeleita, joita hän teki Suomen Taideakatemian mittavaan Multippeli-näyttelyyn vuonna 1972.

Ainakin sen tämä näyttely vahvisti, että Ryhmä 4 oli oikeassa todetessaan taiteen olevan yleispätevää yli ajan. Vaikka lähestynkin näyttelyä nyt historiallisesti, toi katsomiskokemus mieleeni filosofi John Deweyn sanat ”menneisyydestä voimavarana, johon luottaen voidaan siirtyä eteenpäin”. Näin Dewey toista filosofia siteeraten: ”Jokainen elävä kokemus on velkaa rikkaudestaan sille, mitä Santayana on sattuvasti kutsunut ’vaimentuneiksi jälkiheijastuksiksi’.”

***

Taide minän ja maailman ykseytenä

John Dewey: Taide kokemuksena. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 2010.

Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey (1859–1952) on yksi merkittävistä pragmatismin edustajista – Charles Sanders Peircen (1839–1914) ja William Jamesin (1842–1910) ohella. Pragmatismihan tiivistetään usein banaalisti maksiimiin: ”Se mikä toimii, on totta.” Hedelmällisempää olisi ottaa lähtökohdaksi pragmatismin suhde käytäntöön, käytännön ensisijaisuus, missä lähtökohtana on aina ihmisen suhde ympäristöönsä – ja muun muassa myös sitä muokanneeseen menneisyyteen. Dewey itse huomautti, että kyse ei ole käytännön ja teorian vastakkaisuudesta. Hänen mukaansa tavoite ei ollut ”älyn käytännöllistäminen vaan käytännön älyllistäminen”.

Erillistä eristettävää kokemusta ei – ei siis esteettistäkään – Deweyn mukaan ole: ”Kaiken kokemuksen lähde on kuitenkin eliön vuorovaikutus ympäristönsä kanssa, joko suora tai epäsuora, ja kokemuksesta juontuvat ne tarkistukset, vastarinnat, edistämiset ja tasapainotukset, joista koostuu muoto, kun ne kohtaavat oikealla tavalla organismin energiat.”

Kokemus ei siis esiinny pelkästään mielen tai tietoisuuden sisällä. Dewey korostaa sitä, että minän ja maailman välillä on ”luontainen yhteys altistumisen ja tekemisen vastavuoroisuudessa”. Tässä vastavuoroisuudessa taidekin tapahtuu. Tähän kokonaisvaltaiseen näkemykseen liittyy myös Deweyn psykologinen ajattelu: ”Mitkään luontaiset seikat eivät erota toisistaan ihmisluonteen älyllistä puolta aistivasta, tuntevaa ideallisesta tai kuvittelevaa käytännöllisestä.” Toki yksilöt tai yksilöluokat suuntautuvat eri tavoin, mutta kokemuksen eväät ovat kuitenkin kaikille samat. Dewey näkeekin yhdeksi taiteen tehtävistä keinotekoisten luokitteluiden ylittämisen: ”Mutta juuri samalla tavalla kuin taiteen tehtävä on yhdistää opitut jaottelut ylittämällä koetun maailman alla piilevät yhteiset tekijät ja kehittää yksilöyttä kyvyksi nähdä ja ilmaista näitä tekijöitä, niin sen tehtävä on yksilössä lepuuttaa eroja, poistaa eristymistä ja eripuraa olemuksemme osatekijöiden keskuudessa ja rikastaa persoonallisuuttamme hyödyntämällä noiden osatekijöiden joukossa esiintyviä vastakkaisuuksia.”

Ihminen ja luonto ovat yhtä, ja yhtä on ihminen myös muiden ihmisten kanssa. Tähän yhteyteen asettuu myös taide: ”Tiedetään hyvin, että taide liittää lujasti yhteen ihmisen ja luonnon. Taide saa myös ihmiset tietoisiksi keskinäisestä alkuperän ja kohtalonyhteydestään.”

Pragmatistit olivat empiristejä. Näin Wikipediassa: ”Meidän tulisi pyrkiä selittämään kaikki, minkä saamme kokemuksen kautta, mukaan lukien asioiden väliset yhteydet ja merkitys, sen sijaan että selittäisimme ne pois ja asettaisimme aistitiedon lopulliseksi todellisuudeksi.”

Kokemus pitää sisällään menneen ja myös siemenen tulevaan. Ajan ulottuvuus esteettisessä kokemuksessa onkin tärkeä: ”Taideteoksen arvostamisessa ei kuitenkaan ole mitään takarajaa. Se vain jatkuu, minkä vuoksi se onkin yhtä paljon välineellistä kuin lopullista.”

Esteettinen ei siis Deweyn mukaan ole objektissa tai sen ominaisuuksissa. Kyse on tekijän ja kokijan suhteesta ilmaisevaan ainekseen. Mukana on myös aina mennyt ja tuleva. Deweyn mukaan: ”Lyhyesti sanoen esteettinen toistuminen on elintärkeä, fysiologista, funktionaalista. Uusiintuvia eivät ole niinkään osatekijät kuin suhteet, jotka toistuvat erilaisissa yhteyksissä ja erilaisin seurauksin, niin että jokainen toistuma on sekä uutuus että muistuma. Tyydyttäessään jotakin virittynyttä odotusta se myös perustaa jonkin uuden kaipauksen, herättää uutta uteliaisuutta ja vakiinnuttaa muuttuneen jännityksen.”

Oma kiinnostuksensa on sillä, miten Dewey käsitteli korkeakulttuurin ja populaarin eroja. Hän nimittäin totesi, että ”kuvataiteissa kaikki rajat olivat pyyhkiytyneet pois 1800-luvun loppuun mennessä”. Tällä hän toki tarkoittaa sitä, että kaikki aiheet olivat sallittuja, mutta oli hänellä selvästikin syvempiäkin ja edelleen täysin kurantteja ajatuksia: ”Luovan mielen luonteeseen kuuluu tavoitella ja ottaa haltuun mitä tahansa sitä hämmentävää ainesta niin, että siitä voidaan puristaa esiin arvoa, josta tulee uuden yksittäisen kokemuksen aines. […] Eräs taiteen tehtävistä onkin heikentää moraalista arkuutta, joka saa mielen sävähtämään tietyistä aineksista ja kieltäytymään päästämästä niitä havaitsevan tietoisuuden kirkkaaseen ja puhdistavaan valoon.” Dewey on itse asiassa aika ankara tässä suhteessa: ”Mikä ikinä kaventaa taiteen käyttöön soveltuvia aineksia, kaikki se haittaa myös yksittäisen taiteilijan taiteellista vilpittömyyttä. Se ei salli hänen elintärkeälle pyyteelleen reilua peliä ja purkautumistietä. Se ohjaa väkisin hänen havaitsemisensa vanhoihin, kuluneisiin uomiin ja leikkaa hänen mielikuvitukseltaan siivet.”

Deweylle esteettinen kokemus on kiihottunutta ja tihentynyttä. Antikantilaisena hän intoutuu jopa seuraavanlaiseen heittoon kontemplaatiosta: ”Kontemplaatio, joka ei ole havainnossa aistiperäisesti esiin tulevaa aineksen kohdistuvan huomion kiihottunut ja tihentynyt muoto, on joutavaa toljotusta.”

Dewey kokee taiteen olevan tietyllä tavalla pidemmällä kuin filosofian: ”Filosofian on sanottu alkaneen ihmettelystä ja päätyneen ymmärrykseen. Taide lähtee ymmärretystä ja pääty ihmettelyyn. Tuossa päätepisteessä inhimillinen panos taiteessa on myös luonnon elvytettyä työtä ihmisessä.”

Deweyn mukaan esteettisessä kokemuksessa aisteja ja järkeä ei siis voi erottaa toisistaan. Onkin hyvä lopettaa hänen humoristiseen tokaisuunsa: ”Näin taide onkin tapa leipoa järjen substanssikakku että myös nauttia sen syömisen aistillisesta mielihyvästä.”

Vaan en kuitenkaan vielä lopeta. On vielä pakko todeta, että Deweyn kirja on kuin loputon joukko pieniä esteettisiä kokemuksia. Miltei joka sivulta herää halu kirjoittaa muistiin aforistinen miete – siksi olen edellä siteerannutkin niin paljon. Deweyn kommentit laukaisevat loputtomasti muistista omia taidekokemuksia ja myös outoja assosiaatioita. Yksi syy tähän on varmaan myös käännöksessä. Immonen ja Tuusvuori ovat paneutuneet tekstin semanttisiin kiemuroihin äärimmäisellä huolella ja kuitenkin samalla muokanneet monet vaikeat käsitteet ja substanssiltaan usein ylen tiineet lauseet ilmeisen ohjelmallisesti varsin kauniiksi, vähän vanhahtavankin tuntuiseksi suomeksi, joka parhaimmillaan on kuin runoa.

Synestesiaa

Onneksi elämä on paljon paljon muutakin kuin pelkkää Guggenheimia. Onneksi se on usein itse sitä substanssia – taidetta –, jonka vuoksi tätä työtä haluan tehdä. Onneksi se on toisinaan sillä tavalla mieleenpainuvaa, että voin muistella joitain tapahtumia vielä vuosiekin kuluttua.

Lauantai-iltana oli taas voimakkaasti tällainen tunne.

Galleria Jangvassa järjestettiin taidemaalari Tapani Tammisen (s. 1937) näyttelyn yhteydessä konsertti, jossa soitettiin Tammisen sävellyksiä 1970–80-luvuilta. Bändinä oli pianisti Eero Ojasen johdolla toiminut trio, jossa Ojasen lisäksi soittivat Teppo Hauta-aho (kontrabasso) ja Teemu Salminen (puhaltimet) – alansa huippuja siis kukin:  

Tamminenhan on varsinainen multitalentti: taidemaaalari on ollut myös sekä klassisen musiikin että jazzin säveltäjä ja kontrabasisti, mutta jonkinlaisena on/off-tyyppinä hän on ollut myös tinkimätön. Kun hän vuonna 1970 keskittyi musiikkiin, hän lakkasi maalaamasta kokonaan, ja kun hän vuonna 1981 palasi maalauksen pariin, hän lakkasi puolestaan kokonaan säveltämästä ja soittamasta. 

Tarjolla oli siis harvinaista herkkua takavuosilta. Ohjelmistossa oli klassisen puolelle vivahtavaa kamarimusiikkia, jazzia ja Tammisen KOM-teatterin ajan teatterimusiikkia.

Fiilis oli sekä rennon vapautunut että harvinaisen intiimi. Galleriallinen yleisöä sai kokea tämän spektaakkelikulttuurin keskellä harvinaisen hetken, joka palautti esimerkiksi minut niihin 1960-luvun mustavalkoisiin valokuviin, joita olen nähnyt E-klubilta, jossa Tamminenkin aikoinaan soitti ja esiintyi myös taidemaalarina. Klubia veti muuten aikoja sitten edesmennyt setäni Niilo Kantokorpi, jonka vaiheita sekä kuvataiteen että rytmimusiikin edistäjänä saatan vielä joskus kartoittaa. Hän kun on aika unohdettu taustahahmo – mutta ilmeisen merkittävä, kuten Hauta-ahokin minulle lauantaina kertoi.

Päättyipä taideviikko hienosti!

Näyttelykuvia 490: Seesteistä

Toissapäivänä taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) avasi näyttelynsä (12.–30.10) Galleria Jangvassa. Vanha värin mestari on kuosissa – sekä hyvässä kunnossa että ahkera ja siis syystäkin tyytyväinen:

Tamminen pitää näyttelyitä melko harvakseen. Edellisen kerran hänen tuotantoaan on voinut tarkastella isossa mitassa Keravan taidemuseossa vuonna 2007. Tuolloin minulla oli kunnia kirjoittaa näyttelyn yhteydessä julkaistuun kirjaan vähän tavallista laajempi teksti Tammisesta. Sain sen myötä paneutua hänen tuotantoonsa ja uraansa aika hyvin, joten oli hauska nähdä nykytuulahduksia. Ja aina vain paremmalta näyttää. Tamminen on hidas, kontemplatiivinen maalari, joka yhdistää jännittävällä tavalla orgaanista ja konstruktiivista ja jonka värimaailma on huikea: hänen käyttämänsä värisävyt hipovat vähän väliä joitain outoja rajoja, joissa hempeä ja sievä odottelevat vaarallisesti, mutta sinne hän ei koskaan eksy. Hänen työnsä ovat seesteisiä ja hitaita värin ja muodon tutkielmia, joissa on myös melkoinen syvyysvaikutelma. Jonni Roos kirjoittaa näyttelyn tiedotteessa osuvasti:
"Hänen aikaisempi, kulmikkaan rakenteellinen muotokielensä pehmeni virtaavammaksi ilmaisuksi, joka on pikemminkin suggestiivista kuin rationaalista." Juuri tällaista on Tammisen uudempikin tuotanto: 

Ja pannaanpa vielä mainostaen. Tamminenhan on myös säveltäjä ja muusikko. Eero Ojasen yhtye esittää Tammisen säveltuotantoa Galleria Jangvassa 22.10. klo 19. Siis tupa täyteen!

PS. Sallittakoon minulle myös pieni nostalgisuus. Tammisen puoliso Ulla Åström oli nimittäin pelastanut avajaispuheeni Keravalta vuodelta 2007. Olen pitänyt tällaisia puheita melko paljon, mutta harvoin olen kirjoittanut niitä ennakkoon. Yleensä vain menen stagelle ja puhun – ja sitten unohdan liian nopeasti kaiken. Nyt tapahtui kuitenkin onneksi poikkeus. Tässä tuo vanha teksti:

Hyvät ystävät,

Tämä on minulle harvinaisen mieluisa tehtävä ja hetki, sillä tutustuminen taidemaalari Tammisen tuotantoon on jotain, jota olen odottanut jo vuosia.

Taide liitetään usein jostain syystä kapakoihin, ja niinpä aloitankin kapakasta. Olen toiminut pitkään taidekriitikkona ja työskennellyt muun muassa Taide-lehdessä, joten olen työni puolesta joutunut istumaan paljon kapakoissa taiteilijoiden kanssa.

Taiteilijat puhuvat itsensä lisäksi usein toisista taiteilijoista – eikä aina pelkästään hyvää. Yksi poikkeus tästä on aina ollut Tamminen, josta olen kuullut puhuttavan jo vuosia pelkästään hyvää; yleensä määre on ollut ”se on se hieno maalari, joka tunnetaan myös virtuoosimaisena basistina...” Tästä syystä minua on jo pitkään harmittanut, että tunnen Tammisen tuotantoa niin huonosti. Hän on pitänyt harvakseltaan näyttelyitä, ja useimmiten Helsingin ulkopuolella – ne isommat museonäyttelytkin järjestettiin Vaasassa 1997 Kajaanissa 1998.

Onneksi tänne Keravalle on vähän lyhyempi matka, joten saan vihdoinkin toteutettua toiveeni. Toiveeni toteutui sitä paitsi monin verroin, kun sain tilaisuuden kirjoittaa tekstiä tämän näyttelyn yhteydessä julkaistavaan Tammisen uraa kartoittavaan kirjaan.

Tammisen haastattelut tarjosivat paljon lisätietoa hänen oman, melko omituisen uransa lisäksi myös Suomen taiteen lähihistoriasta ja erilaisista ryhmittymistä.

Opin myös Tammisen myötä hyvin konkreettisesti sen, miten taide on yksinäisen puurtamisen lisäksi ollut yhdessäoloa ja yhteisiä tavoitteita. Jokainen taiteilija on toki yksilö ja kehittää useimmiten oman, tunnistettavan tyylinsä – niin myös Tamminenkin. Taide on kuitenkin usein myös yhteisöllistä, mikä suurelta yleisöltä saattaa helposti unohtua. Taiteilijalla on yleensä myös aatetovereita, joiden kanssa hän keskustelee yhteisistä teemoista, testaa kokeiluitaan ja joiden kanssa hän yrittää edistää niitä asioita, joita taiteessa tärkeäksi kokee. Yleensä yhteisöllisyys liittyy taiteilijan uran alkuvaiheeseen, jolloin sitä tukea eniten tovereiltaan tarvitsee. Näin on Tammisenkin laita. Hänelle uran alkuvaiheet olivat kiinteää ryhmissä toimimista. Tärkein oli Vapaan Taidekoulun ympärille muodostunut Ryhmä 4. Ryhmä 4:n lisäksi tärkeä oli yhteisen työhuoneen ympärille kehittynyt legendaarinen Aloha-ryhmä. Ja löysinpä arkistossa istuessani vielä kaksi vuotta toimineen Ryhmä 66:n, jonka Tamminen oli itsekin unohtanut.

Taide liitetään yleensä myös tuskaan ja ahdistukseen. Tätäkin Tamminen on varmaan uransa aikana kokenut, mutta minä sain tilaisuuden tavata seesteisen ja onnellisen miehen, joka maalaa vapautuneesti työhuoneessaan maaseudun rauhassa ja oman hyötypuutarhansa ympäröimänä. Se välittyy myös hänen töistään, joista huokuu jatkuva innostus silmän ja mielen välisiin liikkeisiin, visuaalisen havainnon, maailman kuvakulttuurien ja mielikuvituksen leikkiin, jossa taidemaalari saa ottaa sellaisia vapauksia, joka meiltä muilta on usein kiellettyä.

Tällaisissa tilaisuuksissa me muut saamme kuitenkin nauttia siitä. En yritä antaa teille tässä mitään lukuohjeita. Teen kunniaa Ryhmä 4:lle, joka totesi viimeisen näyttelynsä yhteydessä julkaistussa manifestissa vuonna 1969 ”jatkavansa työskentelyä tietäen, että kuvan on puhuttava itse ilman kvasifilosofiaa, koodeja ja kehyskertomuksia”. Manifestissa todettiin myös, “että taiteen tärkein tehtävä on tehdä meidät onnellisiksi ja että se sisällöstään riippumatta sisäisesti vapauttaa meidät”.

Tamminen tuntuu itse vastanneen aika hyvin manifestin liki 40 vuotta vanhoihin vaatimuksiin. Kuten totesin, taide on aina yhteisöllistä. Yksi yhteisö muodostuu yleisöstä – niistä joille taide on tärkeä asia. Eiköhän manifestin tavoite koske myös yleisöä, joten hajaantukaamme ja yrittäkäämme vapautua sisäisesti. Tapani Tammisen huolella valmistamia apuneuvoja on aseteltu seinille kahteen kerrokseen.