Naiset ja Helsingin julkinen veistotaide

Tiistaina kävin Kuvataideakatemian kuvanveiston laitoksella pitämässä kahden tunnin luennon aiheesta 'Naiset ja Helsingin julkinen veistotaide'. Käytin hyväkseni nettiyhteyttä ja Helsingin taidemuseon mainiota Julkisen veistotaiteen sivustoa, jossa on tarjolla likipitäen kaikki Helsingin julkinen veistotaide. Siitä vaan puhumaan ja surffailemaan.

Kävin läpi ensin kaikki naisille tehdyt muistomerkit – sekä nimetyille henkilöille (kuten esimerkksi Raimo Utriaisen (1927–1994) Iida Aalberg (1972)) että jollekin tietylle tapahtumalle tai asialle tehdyt muistomerkit (kuten vaikkapa Heikki Häiväojan (s. 1929) Sodanajan naisen muistomerkki (1996)). Sitten kävin vähän läpi naisia julkisten veistosten tekijöinä. Ja heitähän on ihan kiitettävästi verrattuna naisiin muistomerkkien kohteina. Sitten kävin vielä läpi naista veistosten mallina kautta aikan, alkaen vaikkapa Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandasta (1908):

ja päätyen Pekka Jylhän (s. 1955) Odotukseen (2010):

Olin todistamassa Odotuksen paljastusta 9.5.2010.

Odotus herätti opiskelijoissa vieläkin aikamoista hämmennystä – varsinkin kun luin heille museon kotisivuilta tekstin: "Veistoslahjoitus on Keskon yhteiskuntavastuullinen kannanotto lasten, lapsiperheiden, äitien ja turvallisen tulevaisuuden puolesta." Vähän siellä tirskuttiin. 

Mutta on se sanottava, että historiamme naisten kunnioittamisen määrä on häpeällistä: Ida Aalberg (peräti kahteen kertaan), Maila Talvio, Mina Sillanpää sekä muistolaatat Katri Valalle (hänelle piti nousta Utriaisen abstrakti veistos, mutta rahoja ei saatu kasaan) ja Tove Janssonille. Siinä kaikki – paitsi tietenkin se koko kaupungin ainoa naiselle tehty näköisveistos (!!!) eli Alpo Sailon (1877–1955) Larin Paraske (1936/1949):

Työsarkaa siis vielä on. Minä voisin kainosti ehdottaa vaikkapa Vaasankadulle jotain vaatimatonta Elvi Sinervon muistomerkkiä – vaikka ihan nykytaiteellista.

Näyttelykuvia 425 & 426 & 427 & Julkista taidetta 46: Retki Tuusulaan

Viime sunnuntain taideretki meinasi unohtua.

Helsingin lähiympäristössä on paljon taidemuseoita, joissa tulee vierailtua aivan liian harvoin, vaikka monet niistä ovat kohtuullisen helpon matkan päässä. Tunnustankin avoimesti, että en esimerkiksi ole koskaan käynyt Tuusulan taidemuseossa, Taidekeskus Kasarmissa. Tämä piti nyt paikata.

Tuusulassa säilytetään Martta Wendelinin (1893–1986) kaupungille lahjoittamia kokoelmia, ja museossa järjestetään Wendelinin tuotannosta myös erikoisnäyttelyitä. Nyt siellä oli tarjolla Leikki – Martta Wendelinin kuvituksia leikin ja lapsuuden maailmasta (8.6.–11.9.):

Olen aina pitänyt Wendelinin ikuisen sunnuntain maailmaa jotenkin puistattavan pervona, mikä ei miksikään tästä kokemuksesta muuttunut, mutta kulttuurihistoriallisena ilmiönä Wendelin on tietenkin kiinnostava.

*** 

Kasarmin kesänäytely oli jo sitten paljon kiinnostavampi kokemus. Flamencoa ja fantasiaa (1.6.–2.10.) sisälsi leikkisiä teoksia – sirkus- ja tanssiaiheita, naivismia, surrealismia – Aune Laaksosen taidesäätiön kokoelmista. Keravan ja sittemmin Tuusulan teräsmuorin kokoelmissa onkin, mitä näyttää. Hieman näyttelyn teemoja oli venytetty, sillä eivät esimerkiksi Tapani Mikkosen (s. 1952) Afrikka-aiheiset teokset järin naivistisia tai surrealistisia ole, mikä herättikin minussa sellaisen neokolonialismiin viittaavan epäilyn, että beniniläisen värimaailman vaikutuksia on koettu jotenkin lapsenkaltaiseen tekemiseen viittaavana. No, olkoon nyt ryppyotsaisuus. Jatkuuhan kesä vielä vähän.

Vasemmalla kaksi Mikkosen grafiikanlehteä, oikealla Antti Ojalan (s. 1935) piirustus.   

Oli kiinnostava nähdä myös vähän sivussa olleita taiteilijoita, kuten vaikkapa Veikko Vaanilan (1923–2008) värikylläiset maalaukset:

On aina myös hauska nähdä vakiintuneilta taiteilijoilta vähän epätyypillisempiä – vaikka varhaisempia – teoksia, joiden avulla kuva taiteilijan kehityksestä kirkastuu kummasti. En minä muista esimerkiksi Marjukka Paunilalta (s. 1949) nähneeni koskaan mitään tällaista:

Klovni, 1976.

Kaikkineen varsin hauska kesänäyttely, joskaan ei mikään mullistava kokemus. 64 teosta liian pienissä tiloissa on tietenkin hieman vaikea yhtälö, ja ripustuksessa oli muutenkin muutamia tosi outoja ratkaisuja. Vaan olenpahan oppinut, että vähän tällaista se kesänäyttelyiden kanssa on.

***

Museon erillisessä tilassa AuneLassa oli vielä valokuvataiteilija Hannu Pakarisen (s. 1962) näyttely Muisto (1.6.–25.9.), jossa hän on käyttänyt hyväkseen tuusulalaisen talonsa vinttejä ja nurkkia, tuhkaa, löytötavaraa ja omia taiteellisia ideoitaan ja vapauksiaan:

Oikein kiinnostava näyttely, johon palaan vielä lähiaikoina, koska olen juuri kirjoittamassa Taiteeseen siitä juttua.

***

Museon edessä odotti vielä huikea taideyllätys, ehkä huonoin tänä vuonna näkemäni julkinen veistos:

Tämä Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) näköinen Aleksis Kivi – Metsänpoika (1984) – on Alpo Sailon (1877–1955) ja Nina Sailon (1906–1988) käsialaa. En tiedä tarkemmin veistoksen syntyhistoriaa, mutta oletan, että herra on tehnyt aikoinaan luonnoksen, jonka rouva on sitten suurentanut isoon kokoon ymmärtämättä veistotaiteen mittakaavallisista ratkaisuista mitään. Tämä ei nimittäin ole ainoa laatuaan. Olisin valmis väittämään, että Nina Sailo on suomalaisen julkisen veistotaiteen auttamattomasti kömpelöin edustaja. Tällainen muotokieli on pahimman laatuista sosialistisen realismin hengessä tehtyä puuhastelua.

***

Ja sitten vähän vielä arjen estetiikkaa. Saatan syödä vuodessa noin neljä hampurilaista vähän niin kuin camp-hengessä – silloin tällöin, kun löytyy joku muu kuin Hese tai Mäkkäri, joissa en aatteellisista syistä käy. Tuusulassahan tällainen autogrilli – Hyrylän Roadstar – oli:

Ja että oli taas pahaa: ällöttävässä Thousand Island -kastikkeessa lilluva pehmeänlötkö mälli. Tänne se olisi joutanut:

Näyttelykuvia 101 & 102 & Julkista taidetta 11: Muissa museoissa

En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.

Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:

 Kuutti Lavonen

Osmo Rauhala

Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.

Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:

Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:

Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut. 

***

Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa. 

Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:

Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä. 
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.

***

Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin: 

Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.

Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:

 

Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:

Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.

Julkista taidetta 7: Matkalla uimaan

Aamupäivän vietin puhelin kiinni ja kirjoittaen keskittyneesti Suomen arvostelijain liito 60-vuotisjuhlakirjaan tilattua artikkelia. Sainkin laajan, yhdeksänliuskaisen jutun "Onko kriitikko zombie vai elääkö hän elävässä todellisuudessa?" kunnialla valmiiksi deadline-päivänä, ja ajattelin palkita itseäni viettämällä lopupäivän kriitikon vapaapäivää ja käydä vain rauhassa Stadikalla – on muuten ihana ja perusstadilainen paikka – uimassa ja saunomassa. Mutta kun on rento olo, sitä katselee ympäristöäänkin avoimemmin. Ja sehän on täynnä julkista taidetta.

Sveitsissä jo pitkään asuneen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s. 1941) käsialaa oleva Mika Waltarin (1980–1979) muistomerkki Kuningasajatus (1985) herätti aikoinaan runsaasti närää. Itse pidin siitä alusta alkaen. Ymmärrän kuitenkin tuota keskustelua, sillä olihan veistos aika raju. Juuri kun oltiin hädin tuskin totuttu ei-esittävän abstraktin julkisen taiteen mahdollisuuteen, ilmaantui veistos, joka tuntui rikkovan vielä modernisminkin sääntöjärjestelmiä aika rankasti. Ainakin siitä puuttuu perinteisemmän plastisuuden lisäksi tiettyä yhtenäisyyttä, jota on totuttu pitämään tärkeänä esteettisenä kategoriana. Ja juuri sellaisena veistos tuntuu vieläkin aika raikkaalta. Paikan henkeä se on myös kyennyt luomaan, varsinkin kun pientä puistoa on pidetty paremmassa kunnossa. Luulenpa, ettei Waltarikaan pahemmin kääntyile haudassaan, oli valtioneuvos Harri Holkerin johdolla toiminut kansalaisryhän mitä tahansa mieltä edelleenkin. 

Kisahallin takana on yksi Helsingin surullisimmista julkisista veistoksista. Kyseessä on Terho Sakin (1930–1997) Lasse Virenin juoksijapatsas (1994). Hieno veistäjä oli tuolloin jo sairas ja vanha mies, eikä häneltä olisi pitänyt varsinkaan mitään näköispatsasta tilata. Ei se edes ollut Sakin laji. Näin vain kuitenkin tapahtui, ja lopputulos on suoraan sanoen karmivan huono – joskus on pakko tinkiä hienotunteisuudesta. Veistos on plastisesti onneton, sen vesipäinen anatomia on kummallinen ja Virenkin kaatuu omituisesti eteenpäin. Eikä se muuten edes näytä Vireniltä. Niin ettei siitä oikein keksi mitään myönteistä sanottavaa. Surullista.

Lasse Virenin kotipaikakunnalla Myrskylässä sijaitsee vielä muuten sen toisintokin. 

Vielä paljon enemmän toisintoja – pronssivaloksia on kaikkineen viisi – on kuitenkin lähellä sijaitsevasta Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaamasta Paavo Nurmesta (1925, tämä valos paljastettiin paikallaan olympialaisvuonna 1952). Teki Aaltonenkin vanhemmiten aika kökköjä julkisia veistoksia (niin kuin vaikka eduskuntatalon eteen), mutta tämä Nurmi on mielestäni klassista kaunista veistotaidetta – siihen en jaksa ottaa kantaa, että onko juoksuasento virheellinen, virheellinen nimittäin on realistisessa mielessä toki veistoksen klassinen alastomuuskin. Se on varsin sympaattinen aikansa veistos, ja historia on myös näyttänyt sen ikonisen potentiaalin – varmaan miltei kaikki suomalaiset tunnistavat sen. 

Lähempänä Stadikaa on puiston suojissa vielä yksi urheiluveistos. Kyseessä on Nina Sailon (1906–1998) Tahko Pihkala (1987). Nina Sailohan oli ensin Alpo Sailon (1877–1955) oppilas ja sittemmin vaimo, ja tämä veistos muuten perustuukin Alpo Sailon luonnokseen. Ei ole Alpo Sailoltakaan olemassa kovinkaan monta hienoa julkista veistosta, mutta tämä – on se nyt sitten kumman hyvänsä – on kyllä sieltä huonoimmasta päästä. Eikä veistos enää oikein ole omaa aikaansakaan eli se on ns. anakronismi. Se muistuttaa suoraan sanoen pahimmanlaatuista sosialistista realismia eli on veistotaiteen sijaan silkkaa kitschiä. Onneksi se on kuitenkin aika piilossa puskassaan. Kyllä sen kanssa voi siis elää. Tai on tietty pakkokin. 

Ja poislähtiessä sitten vielä yksi minulle rakas veistos. Kyseesä on nuorena kuolleen hienon veistäjän Taisto Martiskaisen (1943–1982) vuoden 1918 kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki Crescendo (1970). Rakas se on minulle toki poliittisesti – isoisänikin istui pitkää tuomiota Tammisaaren vankileirillä –, mutta politiikan sijaan kyse on nyt lähinnä veistotaiteesta ja paikan hengestä, jonka olen hiljalleen tajunnut. Varsinkin sen kerran tulen ikuisesti muistamaan, kun tapasin veistoksen luona olleella puistonpenkillä pari vuotta sitten naisen, joka luki siellä kesäisenä päivänä Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaania Janne Kuutio (Tammi 1946). Martiskaisen muotokieli on voimakkaan ekspressiivistä, ja tunnelma on kaikkineen aika rankka. Tätä tukevat myös veistoksen taakse kiveen hakatut Diktoniuksen, Maiju Lassilan (1867–1918) ja Elvi Sinervon (1912–1986) sanat. Ja jos joku nyt ajattelee, että tottahan toki minun itsekin punikkina täytyy tätä veistosta kehua, voin todeta, että esimerkiksi Erkki Kannoston (s. 1954) Punavankimuistomerkki (1978) Lahdessa on mielestäni aika karsea. 

Mutta yksi kasku on vielä pakko kertoa. Olin kerran haastateltavana, kun olin julkaissut kirjan Sankarimatkailija Helsingin raitiovaunuissa (Like 2007). Minun piti viedä kolmikymppinen naistoimittaja muutamaan kohteeseen, ja valitsin muun muassa tämän veistoksen. Hän piti sitä oikein kiinnostavana ja kysyi sitten: "Pystytettiiinkö niille valkoisille muuten mitään muistomerkkejä?" Muisti on siis oikeasti aika lyhyt. Ja kyse oli vielä ammattitoimittajasta.