Julkaistua 697 & Näyttelykuvia 1003: "Performanssi on elävä kuva"

Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) pieni retro Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (6.–30.8.) piakkoin toimintansa lopettavassa Galleria Jangvassa oli elokuun hienoimpia näyttelyitä Helsingissä. Eräs jo vanhempi kuvanveistäjäystäväni teki eräänä päivänä pitkän näyttelykierroksen ja otti innoissaan yhteyttä nähtyään näyttelyn – ja kertoi samalla, ettei ollut koskaan aiemmin kuullutkaan Hukkataipaleesta. Aika kuvaavaa. Onneksi Taiteeseen (4/15) tilattiin minulta haastatteluun perustuva henkilöjuttu:   

”Performanssi on elävä kuva”

Performanssitaiteilija Helinä Hukkataival on tehnyt pitkän uran suomalaisen performanssin kentällä. Hän on kuitenkin pysytellyt tietyllä tavalla marginaalissa mutta ei ole koskaan spektaakkelia tavoitellutkaan.

Tamperelainen Helinä Hukkataival valmistui kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisesta oppilaitoksesta vuonna 1966. Hän on tehnyt täyden päivätyön peruskoulun ja lukion opettajana vuosina 1966–2001. 

Hukkataival on tehnyt taidetta – muun muassa guassi- ja pastellimaalauksia – 1960-luvulta asti ja pitänyt näyttelyitä. Vuodesta 1990 hän on kuitenkin keskittynyt performanssiin ja lisääntyvästi performanssin tukemiseen valokuvan ja videon keinoin niin, että kyse ei ole enää pelkästä dokumentaatiosta. Hän on 2000-luvulla kouluttautunut Tampereen  ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolla mediataiteessa, valokuvauksessa ja videossa ja suorittanut AMK-tutkinnon vuonna 2007. Osa hänen uudemmista teoksistaan on performansseja pelkästään kameralle tai videolle, mutta varmaa suuntaa tulevaisuudelle hän ei vielä halua määritellä.

Hidasta liikettä

 

Hukkataival ajautui 1980-luvulla kuvantekemisessään kriisiin: ”Katselin maalauksia työhuoneellani ja ajattelin, että mitä ihmettä näille pitäisi jatkossa tehdä. Ei niitä kehdannut ystävillekään jatkuvasti jaella.”

 Ensimmäisen performanssinsa Hukkataival teki hahmotaideterapiakurssilla, johon hän oli törmännyt Opettaja-lehden ilmoituksen kautta. ”Se oli äärimmäisen ekspressiivinen ja uskomattoman henkilökohtainen. En enää tekisi sellaista, se oli puhdasta terapiaa.” 

Kurssilla Hukkataival tajusi sen, miten ”jokainen ihminen näkee kaikki kuvat oman elämänsä läpi”. Hahmotaideterapiassa yksi keskeinen ajatus on siinä, että kuvan tekijä onkin kuvien paras asiantuntija ottaessaan vastuuta itsestään ja hahmottaessaan tietoisuutta luovassa prosessissa. 

Kuvien tekemisen kannalta kurssilla oli iso vaikutus, ja vuodesta 1990 alkanut julkisten performanssien tekeminen – jonka rajalinjoista teatterin ja esitystaiteen kanssa on käyty erilaisia rajanvetoja – onkin Hukkataipaleelle nimenomaan kuvataidetta: ”Kuvataiteilijapohjani vaikuttaa siihen, että minulle performanssi on elävä kuva. Kaikki sen elementit täytyy saada paikalleen: esineet, värit, liikkeet, sijainti tilassa, myös äänet ja aika. Ja liian karsiminen on välttämätöntä.” 

Hahmotaideterapian lisäksi toinen merkittävä tausta on Hukkataipaleen varhainen paneutuminen taijihin ja zeniläiseen ajatteluun. Taijin periaatteissahan haetaan hiljaisuutta liikkeiden kautta. Harjoituksissa liike on jatkuvaa ja hidasta. Samoin tärkeää on taijin periaatteille ominainen täyden ja tyhjän sekä suljetun ja avoimen tunteminen, mikä tuo epäilemättä voimaa Hukkataipaleen tarkoin suunniteltujen performanssien tilalliseen luonteeseen.

Ensin on oltava Martta

Hukkataival kuuluu siihen performanssin pioneerisukupolveen, joka keksi lajinsa tavallaan itse. ”Olin minä nähnyt Jack Helen Brutin ja Homo$:in sekä Reijo Kelan esityksiä ja Roi Vaaran kuvissa, mutta esimerkiksi ulkomaisesta samankaltaisesta tekemisestä ei tuolloin Suomessa ollut juurikaan tarjolla tietoa.” Myöhemmin Hukkataival huomasi maailmalla tehdyn samanlaisia esityksiä: esimerkkinä vaikkapa Mierle Laderman Ukeles (s. 1939), joka on tunnettu feministisistä ja palveluteemaisista teoksistaan, muun muassa museotilojen siivoamisesta. Ukeleshan kysyi jo 1960-luvulla pirullisen viattomasti: ”Kuka siivoaa maanantaina jäljet, kun vallankumous on tehty?” 
Hukkataipaleen esitysten lähtökohtana ovat usein pienet arkiset asiat tai esineet, joiden alkuperäinen merkitys tai käyttötarkoitus muuntuu esityksen myötä. 

Alkuitu löytyy usein omasta arkisesta elämästä, sen esineistä ja käytänteistä, siitä mitä arjessaan ympärillään näkee: siivoamista, parsimista, kutomista, tiskaamista, kerman vispaamista tai jopa purukumin pureskelua, josta Hukkataival on myös tehnyt esityksiä. 

Tarkoin suunniteltuinakin Hukkataipaleen performanssien kulku synnyttää vastaanottotilanteessa tuntemuksen ennakoimattomasta, unenomaisesta logiikasta, jolloin ne ovat täysin avoimia katsojien tulkinnoille. Hukkataival ei pyri mihinkään ennalta määriteltyyn tulokseen, hän ei näytä, ei osoita. Hänen tavoitteena on henkilökohtaisten kokemusten yleisen tason etsiminen kaikkine mahdollisine tulkinnallisine transformaatioineen kiinnittämällä huomio pieniin tapahtumiin, sävyihin ja suhteisiin, jotka muovaavat meitä kuin huomaamatta.
Kun kysyin Hukkataipaleelta sitä, onko esityksissä arjen glorifioiminen tai pyhittäminen, hän vastasi: ”Pikemminkin esiin tuominen.” En kuitenkaan voi välttyä siltä ajatukselta, etteikö Hukkataipaleen vanhojen ja yksinkertaisten mustien tai valkoisten vaatteiden käyttö, esitysten hiljainen meditatiivisuus ja sitä kautta syntyvä hartauden tunnelma veisi katsojaa hiljentymään myös arjen pyhyyden eteen. Jotain uskonnollista niissä on, ja onhan taiteeksi nostaminenkin tavallaan pyhäksi tai arvokkaaksi tekemistä. Useammankin Hukkataipaleen teoksen nimessä esiintyy Martta. Tällä hän viittaa 1300-luvun ruotsalaisen profeetan ja sääntökunnan perustajan Pyhän Birgitan ajatukseen, jonka mukaan ”voidakseen olla Maria naisen on ensin oltava Martta”. Toinen viittauskohta lienee se, että Hukkataipaleen oman äidin nimi on myös Martta. Äidin esikuvallisuuttakaan ei ehkä kannata aliarvioida: Hukkataival kertoi tarinan siitä, miten hänen äitinsä – rovastin tytär – aikoinaan 1960-luvulla erosi kirkosta, kun naispappeutta ei kirkolliskokouksessa äänestyksen jälkeen hyväksytty, ja miten tämä liittyi takaisin kirkkoon1980-luvulla  naispappeuden hyväksymisen jälkeen.

Tuttuja asioita väärässä paikassa

Hukkataival ei kuitenkaan itse koe olevansa lainkaan barrikadityyppiä. ”Käsittelen minulle tuttuja asioita, mutta samallahan ne ovat kaikille tuttuja. Meidän kulttuurissamme nämä ovat usein naisten asioita, mutta ei pidä unohtaa sitä, että muualla miehetkin tekevät aliarvostettuja ja alipalkattuja töitä. Kyllä minulle tasa-arvon kysymykset ovat tärkeitä – aivan sukupuolesta riippumatta."

Hukkataival palaa 1960-luvun feministiseen sloganiin ”henkilökohtainen on poliittista”, jonka tarkoitus oli politisoida ihmissuhteet ja lisätä tietoisuutta niihin rakentuneesta epätasa-arvosta. Hukkataival muuntaa sen kuitenkin mieluusti muotoon ”henkilökohtainen on yhteistä”. Mutta tuodessaan tuon yhteisesti jaetun arkisen maailman esille selkä julkisessa tilassa että taiteen maailmassa – molemmat omalla tavallaan ”vääriä paikkoja” – hän suorittaa mielestäni hyvinkin poliittisen eleen karnevalisoimalla arkisia käytänteitä; Mervi Appel onkin osuvasti yhdistänyt rituaalin ja karnevaalin Hukkataivalta käsitelleessä pro gradussaan Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (2011).

Hukkataipaleen karnevalismi ei ole kuitenkaan kuten Rabelais’n karnevalismia: hän ei tuo torille pauketta ja vilinää, ulosteita tai groteskia. Hän tuo esiin rituaalisen, hiljaisen ja arkisen läsnäolon, jossa naurun sijaan on mukana vaatimaton, tuskin havaittava hymy. Intensiteetissään se on kuitenkin tavattoman voimakas ja toimii kun karnevaalin yksi perusajatus: maailman kääntäminen ylösalaisin. Hukkataival toimii kuin Mihail Bahtinin ajatus kieltämisestä: ”Kieltäminen ei kansanjuhlien kuvissa ole koskaan abstraktia, loogista. Se on aina kuvallista, konkreettista kouriintuntuvaa.” Bahtinin sanoin Hukkataival ”vääristää kohteen avaruudelliset mittasuhteet  liioitellen vahvasti yhtä piirrettä muiden kustannuksella”. 

Hukkataipaleen työssä huumorilla saattaakin olla merkittävä osa, vaikka hän ei sitä itse tunnustaisikaan. Ja niinhän se pitää ollakin: deadpan-huumori tuhoutuu välittömästi, jos sen taitaja luopuu hetkeksikään ilmeestään ja pokerinaamastaan. Tässä Hukkataival on mestari.

Näyttelykuvia 675 & 676 & 677: Lähistöllä

Torstaina tein kirjoitushommien lomassa pienen kävelyn lähistön gallerioihin. Galleria Jangvassa oli kaksi näyttelyä.

David Muth (s. 1971) on Itävallassa syntynyt lontoolais-salzburgilais-turkulainen taiteilija. Hänen näyttelynsä Settings (26.4.–13.5.) koostui valokuvista, joulukuusenpyörityskoneesta (?) ja siitä tehdystä videosta. Valokuvat jäivät viileiksi ja ulkokohtaisiksi. Tiedotteen mukaan "meidän katsojien tulee useimmiten itse tajuta aiheen asiayhteys ja tarkastelemme siksi kuvan rakennetta hyvin keskittyneesti". Minulle ei käynyt näin. Mikään kuvissa ei houkutellut minua keskittyneisyyteen. Video, jossa pyöritettiin moottorilla kuusta, oli vähän hauska – muta lopultakin aika vähän. Jos sen tarkoitus oli kuvata jotain "suomalaista hulluutta", jäi se varsin kliseiseksi.

***

Performanssitaiteemme grand old ladya Helinä Hukkataivalta (s. 1941) ei yleensä voi syyttää viileydestä ja ulkokohtaisuudesta, mutta  juuri vähän sellainen hänenkin näyttelynsä Performansseja kameralle (26.4.–13.5.) nyt oli. Hukkataival itse toteaa: "Tämä uusi ilmaisutapa ei ole minulle itsestään selvä, vaan jopa kyseenalainen valinta, koska performanssitaiteen oleellinen ominaisuus, katoavuus muuttuu valokuvaan pysäytettynä objektiksi. Koen tämän ristiriitana, koska juuri tuo aineettomuus sai minut aikanaan kokonaan lopettamaan maalaamisen ja siirtymään performanssin puolelle."

Minäkin koin koko jutun vähän kyseenalaiseksi. Miksi minun pitäisi kiinnostua ikään kuin "hyvännäköiseksi" sliipatusta valokuvasta, jossa taiteilijalla on pussi päässään? En minä keksinyt mitään syytä. Ja vähän samoin kävi videolle, jossa Hukkataival kaataa espressokupin koltulleen ja pyyhkii sitä sitten pois levittäen samalla tahraa. Olisikohan tämä osapuilleen 7478. performanssi, jossa joku kaataa jotain päälleen? Kun Hukkataival itse sanoo, että "kahvihetkessä tapahtuu jotain yllättävää", niin todellisuudessa asia on juuri päin vastoin: mitään yllättävää ei tapahdu. Minä esimerkiksi arvasin sisällön.

 

***

Galleria Huudon Uudemaankadun toimipisteessä oli Maija Blåfieldin (s. 1973) näyttely Kulta-aika (9.–27.5.). Etuhuoneen Tarkovski-puistoa käsittelevä duuni oli hauskan alakuloinen, mutta en ymmärrä sitä, että valokuvaa käytettäessä kiinnitetään nykyään niin vähän huomiota esimerkiksi valotukseen. Kuvat nyt vain voisivat olla vähän huolitellumpia ja visuaalisesti kiinnostavampia. Tuskin se olisi mikään rikos tai vähentäisi duunin kokonaisvaikutelmaa. 

Takahuoneen videoteos Kulta-aika oli puolestaan varsin viehättävä ja vähän lumoavakin. Siinä oli paljon ajatusta ja jopa vähän huumoriakin. Vanhojen ja osin unohdettujenkin filmien kooste teki todennäköisesti täsmälleen sitä, mitä Blåfield itsekin ajatteli: "Useimmiten se kertoo jostain aivan muusta kuin siitä, mitä sillä alunperin on haluttu tallentaa."

Teos on isomman prosessin alku, ja jatkoa seuraa Mäntän kuvataideviikoilla kesällä.

Näyttelykuvia 284: "Pinnallista" eli 1940-luvulla syntyneet ihanat naiset

Harvoin olen käynyt taidenäyttelyssä, jossa taiteilija esittäytyy ja kertoo töidensä olevan "pinnallisia". Näin kävi eilen, kun vierailin  Galleria TILAssa Kirsti Tuokon (s. 1943) vaatteita käsittelevässä näytellyssä Vaatepuhetta (päivitystä) (3.–27.2.). Mukana oli myös Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) tuore videosarja Tuokon vaatepuheista. 

Olin päätänyt, että en tee lauantaina mitään muuta kuin käyn ostamassa hyvän levyn itselleni viikonlopuksi. Fennica Recordista sellaisen löysinkin, mutta samalla muistin, että nurkan takana oli galleria, johon olen ollut koko ajan menossa mutta jonka unohdan aina. Niinpä matkasin kotiin sitä kautta ja tapasin onneksi itse Tuokon paikan päällä:

Sympaattinen taiteilija kertoi teossarjastaan ja sen "pinnallisuudesta". Tiedotteessa hänen maalaustensa sanotaan "heijastelevan muotilehtien estetiikkaa ja problematisoivan näkymisen ja näyttäytymisen kysymyksiä". Juuri näin, mutta kaikki tämä tapahtuu oudon vapautuneella huumorilla, ja niinpä taiteilija halusi korostaa minulle vielä housujensa leikkausta:

Molemmat naiset ovat muuten toimineet Tampereella kuvismaikkoina, ja tuskin kovin paljoa erehdyn, kun oletan, että näiden ikianarkistien ansiosta taiteilijakuntamme on lisäntynyt useammallakin tamperelaisnuorella. Hienoja ja rohkeita taitelijoita kumpikin.

Ja entä sitten se levy? Sitä kuuntelen paraikaa tätä kirjoitettaessa, ja siinäkin kyseessä on samaa ikäluokkaa oleva nainen: soulin kuningatar Aretha Franklin (s. 1942), jolta on ilmestynyt edulliseen hintaan varhaisia Atlantic-levytyksiä sisältävä viiden CD:n setti. Olen nyt kuunnellut kaksi päivää hänen Atlantic-esikoistaan I Never Loved A Man The Way I Love You (1967):

Tästä ei soullevy voi enää paljoa parantua. Kuunnelkaapa vaikka tästä linkistä Otis Reddingin Respect, josta maestro sanoi kuultuaan Arerha Franklinin version, että nyt hän "menetti biisinsä". Tai entä nimikappale, jossa Muscle Shoals -studion miehet laittavat kunnolla parastaan?

On pakko todeta, että ihania ovat nämä 1940-luvun alussa syntyneet naiset.

Näyttelykuvia 163: Interaktiivisuudesta

Pietarissa vietetyn viikon jälkeen on alkanut kriitikon arki. Yritän pakottaa itseni taas näyttelyihin, vaikka kärsinkin tällä hetkellä jonkinasteisesta taiteen yliannostuksesta. Sunnuntaina 31.10. kävin varovaisesti jo yhdessä näyttelyssä. Kyseessä oli Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) performanssi- ja videoinstallaation Merkitse minut Galleria Jangvassa (27.19.–14.11.):

Esillä oli kaksi lyhyttä videoteosta ja puku, johon Hukkataival yrittää solahtaa niin usein mahdollista (päivittäin klo 12 eteenpäin), jotta yleisö voisi sitten maalata hänen pukuaan, jonka sisällä hän istuu silmät sidottuna. Katselin videot tarkkaan, mutta toisen – kliseisen japanilaistyyppisen nukkeanimaation – liittymistä teemaan en kuolemaksnikaan ymmärtänyt. Sen sijaan toinen, jossa Hukkataival itse esiintyi, oli häipyvän kaksoisuvan kanssa suoraan performanssitapahtumaan liittyvä, ja niistä olisi syntynyt jo kahdestaan voimakas jännite. Välillä tuntuu siltä, että taiteilijoiden pitäisi uskaltaa luottaa enemmän vähän voimaan.

Hukkataivalkin tuli paikalle, mutta en minä sitten viitsinyt ruveta maalaamaan, kun tuli jotenkin falski olo. Kriitikko ja taiteilija tunnistavat toisensa, ja sitten pitäisi vaihtaa roolit niin, että taide tapahtuisi. Olin itse asiassa jo päättänyt Venäjän kunniaksi maalata hänen pukuunsa taidokkaan toisinnon Malevitšin Mustasta neliöstä, mutta sitten moikattuamme jostain syystä valehtelin, että minulla on vähän kiire. Että se siitä interaktiivisuudesta.
Mutta itse työ oli kuitenkin mielestäni aika vakuuttava. Ja ehkä minunkin haluttomuuteni osallistua oli lopulta osa teosta, sanoohan Hukkataival itse, että "aina emme myöskään halua nähdä sitä, miten vaikutamme toisiin". Näinhän siinä kävi. 
Hukkataival on pitkän linjan performanssitaiteilija, joka on aina pysytelyt vähän hiljaisena jossain takavasemmalla. Oikein harmittaa, että on tullut seurattua hänen työtään aivan liian huonosti – hän kun asuu vielä Tampereella.