Julkaistua 791 & Virossa 187 & Katutaidetta 134: Malja Viktorille

Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:

Malja Viktorille

Tunnustan syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.

Olen viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns. kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina. 

Viime viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän mukanaan oli vielä Jan – mistä lie kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan. 

Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.

Kolme kirjainta: EGS.

 Signor Sick työssään.

Janin tyttöystävä.

 Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.

Toisen miehen vaimo.

2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.

Vierailimme kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti. Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa. Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa. 

Olen ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat – graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia osin romahtaneita rauniorakennuksia. 

Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.

EGS työssään.

EGS ja Signor Sick työssään.

Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."

J niinku Jan.

Osittain suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla. 

Voikohan olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä. 

Oli miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.

EGS ja Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä, väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja. Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.” 

Näin me teimme. Jan maalasi ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon tyttöystävänsä nimi. 

Jan teoreettikona.

Kaikki kolme samassa.

Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.

EGS, Signor Sick ja vartiotorni.

Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.

Toisessa ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin välittömästi Viktor Kingissepp (1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki, jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota koristi kuvanveistäjä Matti Varikin (1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988, mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna 1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.

Virolaisen julkisen veistotaiteen historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää. 

Toisena kohteenamme olleen ja nyt Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen peittoon.

Ei minulla kovin rikollinen olo ole.

***

Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.

Virossa 166 & Katutaidetta 121: Pojat seikkailuretkellä

Perjantaina lähdin viikonlopuksi Viroon seikkailemaan. Mukana olivat EGS (s. 1974) ja Jani (s. 1978). Ensimmäisen yön vietimme Laulasmaalla kuvanveistäjäystävieni Terje Ojaverin (s. 1955) ja Jüri Ojaverin (s. 1955) luona ja söimme illalliseksi Terjen samana päivä poimimia sieniä ja herkullisia perunoita omasta maasta.

Aamulla Kloogarannan uimarannan hylätyt neukkurakenteet (katsokaa ihmeessä edellä linkki Jürin nimen alla) saivat EGSiltä uutta väriä:

Kloogarannan uimaranta on häkellyttävä paikka. Neukkuaikana se oli luksusta – sinne rakennettiin pistoraide, siellä oli useita kioskeja, ravintola ja kaikki muut herkut. Uuden itsenäisyyden myötä kukaan ei pitänyt siitä huolta, se rapistui ja lopulta raunioitui kokonaan. Nyt sitä suunnitellaan jälleen kunnostettavaksi.
Matkalla pysähdyimme Põllkülassa, missä oli aikoinaan inkerinsuomalaisten kauttakulkuleiri. Piti käydä pusikossa, ja samalla syntyivät nämä – Janikin tarttui purkkiin ensimmäistä kertaa sitten teini-iän:

Tallinnasta otimme mukaan Signor Sickin paikallisesta Multistab-ryhmästä, ja lähdimme kohti itää. Maailma oli taas pieni: juuri SSick on ollut seurantani ja fanitukseni kohteena Tallinnassa jo vuosien ajan, eikä minulla ole ollut aavistustakaan siitä, kuka tämä taiteilija on. Nyt hän sitten yllättäen istui takapenkilläni.
Länsi-Virumaalle päästyämme menimme Haran sukellusvenesatamaan – hieno paikka jonne voi mennä myös kalaan tai ihailemaan neukkuajan militaarimaalaustaidetta:

EGS ja SSick tekivät kimpassa:

Janikin pääsi vauhtiin:

  

Jani väänsi vielä yhden tatskan. Tisler ei muuten viittaa puuseppään (viron 'tisler') vaan Alice Tisleriin (1893–1918), yhteen viron harvoista naispuolisista punakaartilaisista, joka kuoli taistelussa saksalaisia vastaan. Itä-Virumaalla Kohtla-Järvellä toimi aikoinaan myös samanniminen punkbändi. 

Yön vietime Karepalla viettäen ystäväni ja kollegani Teet Veispakin 60-vuotisjuhlia. Väliin laulettiinkin – sekä viroksi että venäjäksi ja lopulta suomeksikin, kun sain Janin pienissä promilleissaan taivuteltua vetämään Päivänsäteen ja menninkäisen kokonaisuudessaan – tunsin jopa lievää ylpeyttä seurueestamme (kuvan laatu johtuu varmaan omista pienistä promilleistani):

Taustalla Leonhard Lapinin (s. 1947) hieno teos. Myös Lapin oli juhlissa mukana.

Aamulla jatkoimme Itä-Virumaalle. Aloitimme Kukrusen palavankivenkaivoksen betonoidulta suuaukolta, jonka olen muutama vuosi sitten löytänyt pöpeliköstä. Juuri Kukrusen kaivos oli Viron ensimmäinen alan kaivos. Se aloitti toimintansa jo vuonna 1916: 

Tältä siellä näytti toissapäivänä, kun EGS ja SSick laskeutuivat pöpelikköön:

Janin toipuva akillesjänne ja minun rapistuvat polveni estivät meitä menemästä mukaan. Aukko oli nimittäin aika syvällä miltei näkymättömissä ja pöpelikkökin oli varsinainen pöpelikkö:

Sitten suuntasimme Sillamäeen syömään lammasta ja ihailemaan uraanimuistomerkkiä. Häkellyttävän myöhään (1987) pystytetty muistomerkki Kosmos ja ihminen on tehty ikään kuin "rauhanomaiselle uraanille" (juuri Sillamäessä rikastettiin uraani neukkujen ydinaseita varten). Veistäjä on virolainen Renaldo Veeber (1937–2010):

Ja sitten pikaisesti Viivikonnan aavekaupunkiin. Se on yksi Viron hurjimmista paikoista. 

Olen huomannut, että monet taidemaailman tuttavani vierastavat graffitia, osa pitää sitä töhrintänä. Mainittakoon kuitenkin painokkaasti, että näiden vakavammin toimivien katutaiteilijoiden ammattietiikka on varsin tiukka. Ei esimerkiksi EGSin mukaan tulisi mieleenkään maalata yllä olevan kuvan näköisiä stalinistisen uusklassismin muistomerkkejä – niin asumattomia kuin ne ovatkin. Niinpä mekin hakeuduimme kylän reunamalle lähelle rataa ja tuotannollisten raunioiden äärelle. 

EGS ja Ssick ottivat yhden nurkan:

Janin varmuus lisääntyi nopeasti:

Hän teki vielä yhden tatskan (ja Lydiahan on tietysti rakastettu virolainen runoilija Lydia Koidula):

Ja vielä tähden, jonka syntyaikaa – sen haalistuttua – joku satunnainen matkailija saattaa vähän mietiskelläkin:

Minä istuskelin löytämälläni mukavalla tuolilla... 

... ja ihmettelin sitä, miten todelliset tekijät vääntävät piissin vartissa:

No, tunnustettakoon, että yritin minäkin. Pieleen meni. Yritin tehdä yksinkertaisen El Lisstitzky (1890–1941) -variaation, mutta enhän minä saanut ympyrääkään kunnolla aikaan, ja lisäämäni härpäkkeet menivät aivan perseelleen. Niinpä en kehtaa laittaa tähän isoa kuvaa, mutta avoimuuden nimissä tuossa se on pienenä vasemmalla:

Mutta olihan se hauskaa 58-vuotiaana yrittää tehdä elämänsä ensimmäistä graffitia. Ehkä ryhdyn harjoittelemaan.

Sitten lähdimmekin jo kotia kohti. 

PS. Juuri SSick opasti meidät Haraan, missä hän on käynyt aiemminkin: