Näyttelykuvia 911: Retki Jyväskylään

Palaan vielä eiliseen kertomukseeni Jyväskylän taidesymposiummatkasta. Kyseinen tapahtuma liittyi Jyväskylän taidemuseossa parhaillaan olevaan näyttelyyn Space_Man_Technology_Order (23.1.–6.4.) – Stefan Nyströmin (s. 1959) kuratoimaan kattaukseen, jossa ovat Nyströmin lisäksi mukana Kaisa Lipponen (s. 1975), Ron Nordström (s. 1971), Sari Palosaari (s. 1974) ja Thomas Westphal (s. 1972).
Installaatioista ja videoteoksista koostuvan näyttelyn fokus on arkkitehtuurin, tilan, teknologian ja ihmisyyden hierarkioissa. Tätä tukee myös onnistunut ripustus, jonka luoma kerroksellinen maisema toimii hienosti.
Monilla tekijöillä on melankolisen huumorin täyttämä asenne, joten tunnelma viimeisen päälle edustavan nykytaideismin ja vähän vinksahtaneen huumorin välillä on hauska – tosin varmaan monelle tottumattomalle kävijälle vähän vaikea. 

Keskellä Stefan Nyströmin installaatio Terässulattamo maisemassa (2014). Taustalla Thomas Westphalin video Elavated Jam (2012). Edessä osa Kaisa Lipposen esinekoosteesta Vieraslaji I (2014). Kuva: Kaisa Lipponen.

Ja kun taidemaailma on kasvanut niin isoksi, että ammattilainenkaan ei enää tahdo kyetä seuraamaan kenttää kunnolla, oli ilo taas löytää jotain itselleen uutta ja raikasta. En muista nähneeni Nordströmin teoksia aiemmin, joten oli varsin metkaa syödä pitkässä pöydässä illallista seuranaan hänen viimeisen ehtoollisen versionsa hampaita kaivelevat hahmot:

Nordström on työskennellyt viime vuonna haudankaivajana – yksi versio taiteilijan arjesta –, mikä lienee osasyyllinen hänen vähän makaaberiin uskonnollisfilosofiseen tematiikaaansa.

Ja varsin makaaberia oli Kaisa Lipposenkin vieraslajien maailma: vettä, jota ei voi juoda, puu joka ei maadu ja ruokaa jota ei voi syödä. Tästä linkistä yksi vieraslajeista.

Mainio näyttely.

***

Symposiumissa Lipposen, Nordströmin ja Nyströmin lisäksi oli ihmisiä eri taiteen kentän alueilta: kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952), virolaisen kulttuuripolitiikan tuntija ja Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava Egge Kulbok-Lattik, tutkija-taiteilija-moniottelija Ilkka Kuukka, Jyväskylän taidemuseon kuraattori Leena Lokka, taidemaalari Juhani Petäjäniemi (s. 1956), Muu ry:n puheenjohtaja Hannele Romppanen (s. 1967), Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö, kulttuuripolitiikan tutkija Sakarias Sokka, läänintaiteilija Kirsi Pitkänen (s. 1979) ja Kuukan tavoin taiteen outo moniottelija Pekka Hassinen – Mind Less Companyn jäsen Lipposen ja Nyströmin kanssa. Mind Less Company olikin tapahtuman pääjärjestäjä.   

Sirnö, Pitkänen ja Kuukka Jyväskylän yliopiston Seminariumin karsean taideripustuksen alla. Kyse lienee Tissarin taidekokoelmasta, josta on tehty gradukin. Näin pläjäytettynä kokoelman esittäminen on silkkaa pilkkaa.

Väänsimme kaksi pitkää päivää juttua taiteilijuudesta, taiteilijan asemasta, taiteen ja instituutioiden suhteista ja taiteesta nykykapitalismin puristuksessa. Välillä aika kiihkeästikin – väliin jopa riidellen. 

En ole aivan varma siitä, mikä tällaisen suljetun symposiumin vaikutushistoriallinen rooli on, koska kyllä minä tulin saunasta yhtä puhtaana ja likaisena kuin olin ollut sinne mennessäni. Opin kuitenkin jotain alueellisista ongelmista ja tuli tutustuttua uusiin ihmisiin – siis verkostoiduttua, mikä olikin muuten yksi tärkeistä keskusteluaiheistamme, kun puhuimme taiteilijan selviytymisstrategioista, minkä unohdin edellä mainita. Tästä esimerkiksi Aiha kertoi hyviä käytännön esimerkkejä.

Sunnuntaina oli museolla yleisötilaisuus, jossa edes 15 paikalle eksynyttä sai jonkinlaisen kuvan kahden päivän puheistamme.

Kaikkineen aika hedelmällinen viikonloppu – vaikka vanhalle miehelle kolme päivää poissa kotoa on jo kohtuullisen iso annos. 

Julkaistua 431 & 432 & 433: Kipinä

Tänään kävin Fiskarsissa hoitamassa Kipinä-näyttelyn (12.5.–15.9.) kuraattorikierroksen. Mukana oli taiteilijatapaamisessa myös Mind Less Company, joka oli objektiivisesti arvioinut näyttelyn ja muun muassa sen kansallisen merkityksen:

Pääsimme nippanappa läpi objektiivisesta arvioinnista. Valokuvataiteilija Sanni Seppo (s. 1960) kertoi puolestaan avoimen subjektiivisesti Kuuban-matkansa valokuvallisista tuotoksista:

Tilaisuudessa julkistettiin myös toimittamani ja Timo Setälän (s. 1958) taittama näyttelyjulkaisu, jossa olimme vähän hakeneet vanhan itäeurooppalaisen avantgarden ilmettä:

Kirjoitin siihen kolme tekstiä. Ensin esipuhe: 

Esipuhe

Kantaaottava taide kärsii historiallisista rasitteista. Esimerkiksi suomalaisen taiteen lähihistoriassa on tapana muistella kauhulla 1970-lukua, jolloin taidemaailma politisoitui asettuen myös osin puoluepoliittiselle kartalle. Länsimaisen taiteen perinteinen autonomia on tuottanut sitkeästi elävän ajatuksen taiteen riippumattomuudesta (l’art pour l’art). Taiteen ei ikään kuin tulisi palvella poliittisia, didaktisia tai muitakaan ulkopuolelta tulevia tavoitteita. Ns. tendenssitaidetta on pidetty aina vähän huonompana taiteena.
Olen kriitikon urani aikana tavannut useampiakin nuoria nykytaiteilijoita, jotka kavahtavat työskentelynsä nimittämistä ”poliittiseksi” – vaikka heidän työskentelynsä olisi rajustikin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Syy on epäilemättä ja ainakin osin lähihistorian traumaattisuudessa – ja epäilemättä osin myös siinä vapauden valtakunnassa, jota taiteilijoille edelleenkin halutaan paaluttaa.
Taiteilijat ottavat kantaa monin tavoin. Osa haluaa puuttua taistellen maailman epäkohtiin, osa toimia emansipatorisesti esimerkiksi tiettyjen ryhmien puolesta, saattaa heidän äänensä kuuluviin, olemisensa näkyviin. Jotkut haluavat näyttää maailman sellaisena kuin se on, osa sellaisena kuin he haluaisivat sen olevan. Osa haluaa tuhota, osa rakentaa. Osa haluaa säilyttää. Säilyttäminenkään ei aina ole helppoa, koska tulkitsijoiden retoriikka on heti vastassa: Olet vanhanaikainen! Olet konservatiivi! Olet jämähtänyt!
Erilaisten retoriikkojen takia kantaaottavuus vaatii aina rohkeutta – oli sitten kyse tuhoamisesta, rakentamisesta, säilyttämisestä tai määrittelyvallan uusjaosta. Tätä rohkeuden vaatimusta on epäilemättä lisännyt postmoderni ironia, joka jatkaa elämäänsä erilaisina juonteina silloinkin, kun sanaa ’postmoderni’ ei enää haluta käyttää – ja toisaalta siitä itsestäänkin on poliittisessa retoriikassa tullut kelpo lyömäase. 
Kipinä on koonnut yhteen joukon nykytaitelijoita ja -muotoilijoita, jotka ottavat kantaa monin eri tavoin – puolesta ja vastaan. Yhteistä manifestia ei ole. Joukko on moniääninen, ja jotkut ovat vähän hiljaisempiakin: eivät kaikki halua manifestoida.
Yksi yhteinen rintama ehkä kuitenkin on: ihmisen ja ihmisyyden puolustaminen. Ja toinenkin: maapallon ja sen tulevaisuuden puolustaminen. Kyse on aina myös vallasta ja sen jakautumisesta. Taiteen kautta jokainen, niin taiteilija kuin katsojakin, pääsee osalliseksi määrittelyvallan käytöstä. Tuon oikeuden käyttö tässä merkityksillä ladatussa maailmassa on vapaata, mutta siihen on syytä suhtautua vastuullisesti.

Sitten lopun tiivistelmä, joka julkaisussa ilmestyi vain ruotsiksi ja englanniksi, mutta tässä se kuitenkin alkuperäisenä suomeksi:

Tiivistelmä

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.
Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).
1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin.
Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?
Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa. 
Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.
Kun on sanottavaa, se on sanottava! 

Sitten on  vielä julkaisun varsinainen pääteksti, joka on ikään kuin minun kirjoittamani, mutta lähinnä kyse on siitä, että olen leiponut taiteilijoiden kommenttien ja sitaattien ympärille yhdistävän kuoren, enkä minä tähän koko pitkää tekstiä viitsi laittaa. Ja pitäähän jonkun ostaa itse se julkaisukin – kun käytte näyttelyssä, ostakaa se ihmeessä, koska se on sikahalpa (4 euroa) ja varmaan ainakin yhden halvan kapakkabissen hinnan väärti.

Julkaistua 421 & Näyttelykuvia 803 & 804 & Julkista taidetta 68: Kipinä

Eilen oli Fiskarissa lehdistötilaisuus, jossa esiteltiin kaksi näyttelyä: Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunnan oma yhteisnäyttely Iloa (12.5.–15.9.) sekä kuratoimani kutsunäyttely Kipinä (12.5.–15.9.), jossa oli mukana myös osuuskunnan taitelijoita. Bussi toi paikalle 38 ilmoittautunutta toimittajaa. Aloitimme yhteisillä puheilla Lukaalissa, ruukkilaisten vanhalla seuraintalolla, missä oli tarjolla myös julkista taidetta – Lennart Segerstrålen (1892–1975) kaksi isoa maalausta vuodelta 1938 (anteeksi kuvien laatu, valo oli tosi raaka):

Aika varhaisia tällaisiksi panoraamoiksi, joissa yhteiskuntamme kehitystä kuvataan (ja joissa usein muuten käytetään hevosia auvoisen menneisyyden symboleina), mutta eivät kyllä saaneet minua yhtään enempää vakuuttuneiksi Segerstrålen laadusta monumentaalimaalarina – kliseisiä ja samalla levottomia. Huonoa rytmiä ja ontuvaa värisommittelua. Mutta olivathan ne tavallaan kiinnostavia.

Sitten siirryttiin Iloa-näyttelyyn. Se oli maulla tehty ja ripustettu ns. laadukas näyttely, mutta samalla kuitenkin vähän hahmoton – sellainen kuin nämä kaikenkattavan teeman alle ripustetut näyttelyt tuppaavat olemaan. Ilo kun syntyy eri tekijöille niin erilaisista asioista. Mutta hyvä näyttelyhän tuo oli kaikessa salonkikelpoisuudessaan. Sitä paitsi olen niin väsynyt kahden viikon ripustamisesta, ettei sanoihini tarvitse kovin paljoa luottaa.  

Sitten siirryimme makasiinin meidän näyttelyymme, jossa puhuin taas vähän ja jossa yritin haahuilla ympäri näyttelyä ja kuvitella, miltä se "objektiivisesti ottaen näyttäisi". Turha yritys, mutta onneksi meillä on mukana Mind Less Company, joka seurasi tapahtumaa ja joka antaa siitä sitten objektiivisen arvionsa:

Mutta kyllä näyttely ihan kelvolta näytti, mukavasti rosoisemmalta kuin sisarnäyttelynsä – tässä tila toissapäivän loppupaniikin fiiliksistä:

Ja tässä osallistujalista: Arki & Aktiiviset Seniorit, Tuija Arminen, Laura Beloff, Pirjetta Brander, Company, Daniel Enckell, Globe Hope, Krister Gråhn, Eero Haikala, Minna L. Henriksson, Hirvitalo, Antti Holma, Sade Kahra, Matti Kalkamo, Jussi Koitela, Jaana Kokko, Meeri Koutaniemi, Heli Kurunsaari, Kalle Lampela, Jani Leinonen, Laura Lilja, Mind Less Company, Timo Niskanen, Nuoren Voiman Liitto, Stefan Nyström, Tatu Pohjavirta & Eino Santanen, Ritva Palander, Silja Puranen, Kukka Ranta, Markus Renvall, Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto, Sonja Salomäki, Minna Sarvanne, Sanni Seppo, Kim Simonsson, Ossi Somma, Juha Sääski, Vapaa Vyöhyke, Klaus Welp, Hanna Weselius, Karin Widnäs, Katja Öhrnberg.  

En minä uskalla tässä vaiheessa enempää kommentoida – olenhan jäävi kriitikkona. Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan – aikaakin piisaa neljä kuukautta.

Joskus viikolla ilmestyi Hesarin liitteenä Fiskarsin kesän esittely, jossa oli kirjoittamani Kipinän esittely. Tässäpä se:

Kipinä  

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.

Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).

1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin. 

Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?

Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa.

Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.

Kun on sanottavaa, se on sanottava!