Julkaistua 807 & Näyttelykuvia 1053: Koskettavaa

[Toistan edellisten postausten anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.]

Tässä viime marraskuun kolumnini Kansan Uutisista:

Koskettavaa

Olen kuvanveistäjän poika, ja monet parhaimmista ystävistäni ovat kuvanveistäjiä. Kuvanveisto on siis minulle varsin arkinen asia. Olen nähnyt lapsesta alkaen sen, millä huolettomuudella veistäjät veistoksiaan käsittelevät. Eivät he pidä käsissään valkoisia puuvillahansikkaita niin kuin museoväki.

Olenkin oppinut kuin luonnostaan koskettelemaan veistoksia – vaikka osaan kyllä varoa kiillotetun pronssin pintaa, johon sormenjäljet tarttuvat nopeasti, tai marmoria, joka imee lian sisäänsä. Koskettelen veistoksia yleensä gallerioissa ja toisinaan museoissakin, jos täti nurkassa katsoo sopivasti muualle. Eräs kuvanveistäjäystävistäni, erityisesti pronssisista lintuveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari, suorastaan suosittelee koskettamista – käden hiki on kuulemma yksi hänen hyväksi havaitsemistaan patinointiaineista.

Museoissa ja gallerioissa veistosten koskettaminen on kuitenkin kiellettyä – toisinaan erillisellä kyltillä. Turha tätä vastaan on edes kapinoida, koska vahingossakin tapahtuneet tuhot ovat pahimmillaan hirvittäviä. Esimerkiksi selfieiden otto on aiheuttanut useita onnettomuuksia, kuten tänä vuonna Portugalissa, missä Lissabonin Rossion juna-asemalla vanhan hallitsijan Dom Sebastiãon patsaan päälle kiivennyt valokuvaaja onnistui hajottamaan koko 126 vuotta vanhan veistoksen. 

Saana Murtti (s. 1974), Beyond Presence, 2013, keramiikka.

Museotkin ovat toki tietoisia kosketuksen voimasta ja venyttävät aina silloin tällöin sääntöjään moniaistisuuden suuntaan – etenkin lapsille tai näkövammaisille. Esimerkiksi alkuvuoden Auguste Rodin -näyttelyssä oli näyttelyyn ripoteltu muutama nimenomaan koskettelua varten tehty valos. Rodin onkin plastisuuden mestarina oiva taiteilija tällaiselle kokeilulle, koska sanallisessa kuvailussa on epäilemättä vaikea välittää hänen rajua veistoksellista otettaan, kun taas rutinoitunut kosketusaistin käyttäjä tajuaa varmaan nopeasti sen, mikä on fotorealistisen kuvamaisen veistoksen ja Rodinin ekspressiivisen vimman välinen ero. Minäkin yritin kosketella niitä, mutta ei kokemus normaalisti näköaistinsa varassa taidenäyttelyitä vastaanottavan kokijan mielessä ollut kovinkaan voimakas. On varmaankin niin että asiantuntijuus lisääntyy toistojen kautta. Minä näen paljon taidetta, ja siksi osaan paremmin katsoa sitä. Vaikka istunkin kuvanveistäjien työhuoneilla, en koskettele veistoksia niin usein, että osaisin antaa syvällä rintaäänellä esteettisiä arvoarvostelmia pelkän kosketuksen perusteella. 

Tätä päätin kuitenkin yrittää viime viikolla, kun kävin katsomassa ja koskemassa Art Kaarisillassa Helsingissä veistosnäyttelyä Koskettavin veistos (20.11. saakka). Kyseessä on Suomen Kuurosokeat ry:n yhteistyössä Suomen Kuvanveistäjäliiton kanssa kokoama näyttely, jossa ideana on nimenomaan koskettaminen. Muista taidenäyttelyistä poiketen teoksia täytyy saada koskettaa: ”Tarkoitus on muistuttaa, että sokealle ja kuurosokealle taidenautinto voi näköaistin puuttuessa aueta tuntoaistin avulla. Näkevän katsojan on puolestaan mahdollisuus kokea visuaalista taidenautintoa kokonaisvaltaisempi taide-elämys.” 

Pia Männikkö (s. ?), Some People Knit, 2016, maalarinteippi.

Olin päättänyt kokea näyttelyn vähän eri tavalla. Olin päättänyt etukäteen, että yritän olla katsomatta mahdollisimman vähän antaakseni kosketukselle etusijan kokemuksessa ja sen arvioinnissa. Vaan eihän se niin toimi. Näkevää pelottaa silmien laittaminen kiinni. Pelottaa hapuilla hölmön näköisenä. Pelottaa se, että tulee hajottaneeksi jotain. Pelottaa jopa sellainen poliittiseen korrektiuteen liittyvä ajatus, että tekee jotain väärää yrittäessään asettua näkövammaisen asemaan. Viime mainittu pelko meni jopa niin pitkälle, että tulin miettineeksi sitä, että olisiko valheellinen yritys asettua sokean asemaan sitä vastenmielistä kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina juuri taiteen yhteydessä on paljon puhuttu. Sitä paitsi näkevänä tiesin jo jokaista veistosta lähestyessäni sen, miltä sen taktiilinen ja haptinen kokeminen tuntuisivat. Tajusin, että näin ollen en edes kykenisi lähellekään samaa kokemusta kuin näkövammaiselle on mahdollista. Hänen kokemukseensa liittyy aivan erilainen ensimmäisen tunnistamisen momentti, joka taatusti ohjaa teokseen tarkemmin tutustumista. Sitä voin vain kuvitella mielikuvituksessani – ja todennäköisesti varsin vajaasti. 

Näyttely on valittu osin ikään kuin taiteen ulkoisista lähtökohdista: ”Kokonaisuuden valinnassa on painotettu moniaistisuutta. Veistokset ovat eri kokoisia, eri muotoisia, erilaisista materiaaleista tehtyjä ja niissä on erilaista pinnan tuntua.” Lähestymistavalla ei kuitenkaan ole pilattu näyttelyä. Se ei sisällä vain ”kivoja” esimerkkejä jostain vaan ennen kaikkea ihan oikeaa hyvää taidetta. Kaikki veistäjät ovat ammattitaiteilijoita: Hannu Ahosola, Timo Hannunen, Tiina-Liisa Kaalamo, Antti Keitilä, Kaisu Koivisto, Harri Kosonen, Maija Kovari, Tarja Malinen, Tiia Matikainen, Saana Murtti, Pia Männikkö ja Jenni Tieaho. Näin sen pitääkin olla. Silloin harvoin kuin näkövammaisille tarjotaan luvallinen taiteen kosketus, ei sen ole syytä olla keskinkertaista tai amatöörimäistä tai vain pelkästään didaktista. Sen on syytä olla hyvää taidetta. 

Ja sain minäkin sen kaipaamani uuden nautinnon. Suurin osa ystävistäni veistää kiveä, pronssia tai puuta. En ollut koskaan aiemmin kosketellut maalarinteipistä tehtyä isoa ja muodoiltaan monipuolista veistosta. Sellaisen oli tehnyt Kuvataideakatemiasta muutama vuosi sitten valmistunut Pia Männikkö. Palasin hänen veistoksensa ääreen muutaman kerran hipelöimään lisää. Kokemus oli varsin antoisa.

Julkaistua 681 & Näyttelykuvia 994 & 995: Taistelevaa keramiikkaa?

Perjantain Kansan Uutisissa (32/15) ilmestyi juttuni Tiia Matikaisen (s. 1975) näyttelystä Arvottomat, osa 2 (29.7.–16.8.) Galleria Sculptorissa:

Taistelevaa keramiikkaa?

Olen koko taide-elämässä toimimiseni ajan joutunut aika ajoin miettimään materiaalien ja tekniikoiden keskinäistä hierarkiaa, sitä kirjoittamatonta sääntöjärjestelmää, joka asettaa esimerkiksi kuvanveistäjien käyttämät materiaalit sekä useimpien tekijöiden että monen katsojan mielessä tiettyyn rankijärjestykseen. Pronssi ja kivi ovat selkeästi arvokkaita ja ainakin Suomessa myös puu – onhan meillä jopa modernismin kautta voimakkaat perinteet Kain Tapperin ja Mauno Hartmanin vahvistamina.
Viimeistään postmodernin myötä uskoisi näiden materiaalihierarkioiden romahtaneen, mutta näin ei vai ole jostain syystä käynyt. Modernismin säännöt on tuhottu moneen kertaan ja kaiken mahdollisen pitäisi mennä täydestä, mutta jostain syystä tämäkin vallankumous on ollut vain osittainen. Tuntuu siltä, että kaikista eniten tästä ovat joutuneet kärsimään keramiikkaa käyttävät taiteilijat. 

Keramiikka on tuhatvuotinen käyttötaiteen materiaali, jonka perinteisin tai ainakin useimmin ensimmäisenä mieleen juolahtava ilmentymä on varmaankin ruukku. Jos kuvataiteilija käyttää ruukkua aiheenaan – kuten esimerkiksi taidegraafikko Tapani Mikkonen (1952–2014) usein teki, käyttää hän arvostettua ja hyväksi havaittua metaforaa, jonka symbolinen sisältö on yksinkertaisesta aiheestaan huolimatta monitahoinen ja -selityksinen. Mutta kun keraamiko tekee ruukun, hänen mielletään tehneen sohvan vierustalle sijoitettavan käyttöesineen, johon laitetaan normaalisti näyttäviä kukkia – vaikka se kuinka sisältäisi samat symboliset ulottuvuudet kuin ruukun kaksiulotteinen kuva. 

  

Tunnen monta keraamikkoa, joiden kanssa keskustelu menee jossain vaiheessa väistämättä siihen, mikä on heidän arvotuksensa ns. vapaamman taiteen harjoittajien keskuudessa. Usein he ovat hyvin turhautuneita siitä, että heidän roolinsa on usein olla ”vain keraamikkoja”. Tämä liittyy epäilemättä osin koulutukseen – esimerkiksi pääsääntöisesti keramiikkaa käyttävällä kuvanveistäjä Tommi Toijalla tuskin on ollut vaikeuksia tässä suhteessa, koska hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta eikä Taideteollisesta korkeakoulusta. 
Toisinaan keraamikot ovat yrittäneet ratkaista tätä ongelmaa tekemällä sellaisia objekteja, joita ei taatusti voi käyttää mihinkään muuhun kuin ikään kuin funktiottomaan taideteoksena olemiseen. Toisinaan tämä on tuottanut ärsyttävän alleviivaavaa ja väliin vähän surkuhupaisaakin tulosta.

Kuvanveistäjä Tiia Matikainen (s. 1975) on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ja sen lisäksi, että hän on Kuvanveistäjäliiton kokelasjäsen, hän on myös Teollisuustaiteen Liitto Ornamon jäsen. Kaiken tämän tietäminen antaa minulle ennakkoasenteen, jonka kanssa on tehtävä töitä. Olen siis valmistautunut menemään ”keramiikkanäyttelyyn”. Ensimmäinen itselleni asettama työtehtävä onkin tiedostaa asenteeni jäykkyys. Miksi hemmetissä minun on aina ajateltava näin? Enhän minä mene koskaan esimerkiksi ”kivinäyttelyyn”, kun menen katsomaan ystäväni, kuvanveistäjä Matti Nurmisen näyttelyä – tai ”temperanäyttelyyn”, kun menen katsomaan toista ystävääni, taidemaalari Olavi Pajulahtea.  

Siitä ei ole kuin viikko aikaa, kun kävin Tallinnan Taidehallissa katsomassa mittavaa ja poikkeuksellisen hienoa keramiikkanäyttelyä – se oli muuten suomalaisen Pekka Paikkarin kuratoima. Suurimman osan ajasta minulla oli sellainen tunne, että minun oli pakotettava itseäni katsomaan sitä avoimesti ja ennakkoluulottomasti kuin taidetta – huolimatta siitä, että se oli keramiikkaa. Vasta tämän taistelun jälkeen se alkoi tuntua vaikuttavalta. Vähän kuitenkin jäi vaivaamaan se, että taitavassa keramiikassa oma huomioni tuntuu jäävän usein vain pintapuolisen esteettiseksi – on kuin keramiikassa virtuoosimainen taito ja tietty esteettinen herkkyys olisivat ainoita asioita. Teosten sanoma tuntuu jäävän usein aika vaisuksi. 

Tiia Matikainen tuntuu – ainakin tämän katsojan mielessä – ratkaisseen monia edellä esittämiäni ongelmia. Unohdin hänen näyttelyssään nopeasti materiaalin. Alkoi nopeasti tuntua siltä, että materiaali oli alisteinen sanomalle eikä toisinpäin. Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta näitäkin asioita tulin miettineeksi, ja on niitä ehkä syytä joskus miettiäkin. 

Matikaisella on omastakin mielestään selkeä sanoma. Näin hän kirjoittaa: ”Haluan teoksillani osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, miten arvotamme ihmisiä, ja millaisia rooleja ja vaatimuksia yhteiskunta meille asettaa. Minua kiehtoo ihmiselämän absurdius, ihmisluonto kaikenlaisine vääristymineen – mutta myös ajatus armollisuudesta. Tuottaako armoton aikamme liikaa raunioita?” 

Suuri osa Matikaisen teoksista on seinälle ripustetun trofeen eli metsästysmuiston kaltaisia esineitä. On tietenkin sattumaa, että trofee on tullut juuri nyt voimakkaasti julkiseen keskusteluun, kun amerikkalainen hammaslääkäri ampui tunnetun ja rakastetun leijonan Zimbabwessa, mutta sattuma on osuva. Näin taiteilija ottaa haltuunsa erään totutun esittämistavan ja kyseenalaistaa sen käyttämällä trofeina jotain aivan muuta: suojaan hakeutuvia ja piiloon työnnettyjä ihmisiä, hajoavaa mieltä. Tätä tukee myös materiaali: keramiikkaa on näennäisen kovaa mutta samalla haurasta ja helposti hajoavaa. Juuri näissä teoksissa rikkimenon uhka antoi teosten sanomaa vahvistavan materiaalisen ulottuvuuden. Kukkaruukun rikkoutuminen voi olla harmillinen vahinko, mutta ihmismielen rikkoutuminen on vahva kuva. 

Olin vaikuttunut. Tulin myös vähän ylpeäksi, kun mieleeni tuli uusi ilmaisu: taisteleva keramiikka. Sitä Matikaisen työt ovat. Niiden kautta myös ennakkoasenteet keramiikkaa kohtaan voivat taas muuttua. Taistelu jatkuu silläkin rintamalla.

***

PS. Mainitsemani Tallinnan Taidehallin näyttely Tule lummuses (Tulen lumoissa) on edelleenkin päällä, 16.8. saakka. Jos käytte viikon sisällä Tallinnassa, älkää jättäkö väliin. Kyse on Kohilassa sijaitsevasta näillä asteilla ainutlaatuisesta anagama-uunista, jota on käytetty jo 15 vuoden ajan kansainvälisissä työpajoissa. Ripustus oli aika runsas ja sellaisena vaikuttava:

Sergei Isupovin (s. 1963) näkemys anagamasta, suoraan taidehallin seinään.