Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marianna Uutinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marianna Uutinen. Näytä kaikki tekstit

torstai 3. marraskuuta 2011

Näyttelykuvia 514 & 515 & 516: Nojaa...

Eilen raahauduin jälleen kipeytyneellä polvellani Ateneumista vielä Galerie Forsblomin kautta sänkyyn, jossa olenkin tänään maannut koko päivän lukien. Jouduin jopa peruuttamaan yhden keskusteluosallistumisen.
Forsblomilla oli tarjolla kolme taiteilijaa (28.10.–20.11.), jotka eivät minua paljon hetkauttaneet. 
Olen usein miettinyt sitä, miten sitä on tavallaan oppinut vuosien mittaan tunnistamaan tietyn laadun, mutta kaikkina näinä vuosina on myös aina ollut taiteilijoita, joiden tuotannosta en "yhtään tykkää" vaikka "tiedän", että he ovat ikään kuin "hyviä". 
Minä en ole koskaan ymmärtänyt Marianna Uutisen (s. 1961) taidetta, vaikka ymmärränkin – ainakin tietyllä tavalla – hänen arvostuksensa. Olen aina pitänyt hänen maalauksiaan jotenkin ylimielisinä ja pinnallisina ja myös aika epäkiinnostavina. Ja arvatkaapa, että hävettääkkö yhtään sanoa näin ääneen. Hävettää. Ja enköhän näyttelyssä jutellut yhden tuttuni kanssa, joka sanoi, että hän saa Uutisen töistä valtavasti energiaa, jonka hän tuntee joka solullaan:


Olkoon sitten niin. Minä en vain pääse osalliseksi näihin aniilininsävyisiin energiakenttiin. En vaikka kuinka yrittäisin. Mutta onhan se niinkin, että taidemaailma olis kauhia paikka, jos kaikki tykkäis aina samasta. Olipa hemmetin analyyttisesti todettu!

***

Ja yhtä älyllisesti jatkuu. Jos Alessandro Twombly (s. 1959) olisi jonkun muun kuin suuren mestarin Cy Twomblyn (1928–2011) poika, hän tuskin olisi esillä Forsblomilla. Kaj Forsblom ei kysyttäessä tätä varmaankaan myöntäisi, mutta olen varma, että juuri näin on. Ja silti samalla ymmärrän, että Cy Twomblyn poikana olemisen täytyy olla hirveä rasite taidemaailmassa. Niinpä oikein pakotin itseäni katsomaan näyttelyä sympaattisella asenteella:


Nojaa, olihan se lopulta ihan sympaattinen näyttely. Samalla kuitenkin varsin epä-älyllisesti ajattelin, että olisihan sieltä Italiasta löytynyt varmaan satoja kiinostavampia viisikymppisiä rivitaiteilijoita kuin juuri se yksi, joka nyt sattuu olemaan Cy Twomblyn ainoa lapsi. Tyhmä mä. 
[Huomautus: Tämähän ei siis ole kriitikkiä vaan polvisärkyisen kriitikon huolettomia taidepäiväkirjamerkintöjä.]

***

Ja sitten vielä yksi epä-älyllinen havainto. Jos Forsblom toisi Suomeen vain suurten kansainvälisten tähtien taidetta, olisi helppoa heitellä jotain sellaista, että me saamme nähdä näitä jämiä – international leftovers, niin kuin sanotaan. Mutta hänhän todellisuudessa tuo näytille kansainvälisistä kuvioista myös nuorempia ja ei-niin-kuuluisia taiteilijoita, kuten vaikkapa nyt Hidemasa Fujii (s. 1984). Tämä valoilla pelaava taiteilija on ihan raikas, mutta ei ehkä kuitenkaan paljoa muuta:


Ja sitten huomasin oman epä-älyllisyyteni saaneen jo oudot mittasuhteet. Tajusin nimittäin, että yleensä menen katsomaan vain taidetta – myös ns. huonoihin gallerioihin –, mutta juuri Forsblomilla minussa herää aina kummallinen taka-ajatus: Miksiköhän se on tuonut esille juuri tämän taiteilijan? 
Paskaako se minulle oikeastaan kuuluu? Yritän siis ehkä opetella tästä eroon.
Tai sitten vain polveni on liian kipeä – tai ehkä olisi pitänyt mennä suoraan sänkyyn. Hyvää yötä.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Näyttelykuvia 232 & 233 & 234 & 235: Pahalle päälle ja hyvälle päälle

Torstaina oli vilkas avajaipäivä. Helsingin Taidehallissa olisi ollut eliitin hyvävelisiskoavajaiset, mutta minulle Carnegie Art Awardista (3.12.2010–16.1.2011) riitti vallan mainiosti päivällä pidetty pressitilaisuus. Olin tehnyt näyttelystä luettelon pohjalta jo Kauppalehteen ennakkojutun, mutta kyllähän taidetta kirjojen sijaan on katsottava livenä. Mutta olihan ärsyttävän huono näyttely. Yksi kollegoistani sanoi: "Olipa teennäinen." Toinen totesi, että näin kun maalaustaiteen kenttää tarpeeksi laajennetaan, "alkaa näyttely näyttää kuin miltä tahansa vuosinäyttelyltä". Kuinka oikeassa hän olikaan:


Näyttely onnistui olemaan jopa vanhahtavan ja moneen kertaan nähdyn näköinen – kuten vaikkapa Tone Kristin Bjordamin (s. 1975) veteen hitaasti sekoittuvat maalit videolla. Ja sitten ne harvat varsinaiset maalausmaalaukset, joita tässä maalaustaidekilpailussa nähtiin, olivat vielä osa erityisen kökköjä, kuten vaikkapa Kristina Janssonin (s. 1967) tylsät – vaikka syntytarina olisi ollut kuinka kiinnostava tahansa, ja senkin olen jo osin unohtanut enkä edes jaksa yrittää kertoa sitä, minkä muistan – ja kömpelöt maalauksensa, joille oli jostain käsittämättömästä syystä annettu toinen palkinto (600 000 kruunua – voi herran tähden!):

Kristina Jansson, Castle-Be-Geist.

Enkä kyllä jaksaisi katsoa enää yhtäkään Marianna Uutisen (s. 1961) ylimielistä pinkkiä elettä.
Oli siellä muutama hienokin työ, suorastaan kaunis, kuten vaikka A K Dolvenin (s. 1953) ja Seppo Renvallin (s. 1963) videot, mutta niitä olisin mieluummin katsonut ihan eri kontekstissa kuin pohjoismaiden elitistisimmän maalaustaidekilpailun teosten joukossa. Oma valintani taisi lopulta kallistua Dolveniin, mutta en minä tälle kuolleen aviomiehen paitoja kuvaavalle riipaisevan kauniille filmille mitään maalaustaidepalkintoa olisi antanut:


Harvoin tulee näyttelyssä oikein kunnolla pahalle päälle, mutta nyt tapahtui juuri näin. Rupesin jopa syyttä suotta ärhentelemään Taidehallin viestintävastaavalle Sanna Kangasluomalle, mutta ehkä hän osasi hymyillen laittaa kiukkuni johonkin ansaittuun lokeroon.  

***

Taidehallin studiossa oli sveitsiläishaitilaissyntyisen Sasha Huberin (s. 1975) pikkuhauska kollaasinkaltainen I Love JaNY (3.12.2010–16.1.2011), joka kertoo Huberin tädistä Jany Tombasta. Tämä muutti 1960-luvulla Haitista New Yorkiin ja pääsi aina huippumalliksi asti. Ei Huberin pläjäys nyt mitään suurta taidetta ollut, mutta tuli kummiskin vähän veikeä olo, kun näki itse Jany-tädinkin studiossa omia kuviaan ihailemassa:


En tiedä, onko tämä nyt vähän setämäistä, mutta minusta tuntuu siltä, että Huber on Kuvataideakatemiasta maisteriksi valmistuttuaan (2006) ollut vähän turhan nopeassa nousukiidossa. Toivottavasti pitää huivista kiinni.

***

Galleria Sculptorissa näin hienoimman videoinstallaation pitkään aikaan. Markus Kåhre (s. 1969) oli pystyttänyt galleriaan Ravintola Pidot (3.12.201–2.1.2011), jossa eri alojen toimijat – muun muassa Claes Andersson – aivan niin lämmin ja surumielinen kuin muistinkin – ja Mauri Ylä-Kotola – aivan niin tosielämälle vieras ja kopea kuin muistinkin (olen puhunut kummankin kanssa yhden kerran elämässäni) – keskustelivat ravintolapöydissä Kåhren kanssa muun muassa rakkaudesta ja taiteesta. Muun muassa Platonin Pitoihinhan tässä Kåhren oivaltavassa pitopalvelussa palattiin. Minäkin palaan tähän oivaan duuniin sitten, kun Kauppalehden juttuni ilmestyy:


Kåhre oli ulottanut teoksensa hauskasti aina kadulle asti:
  

***

Ja aivan yhtä taidokas installoija oli Forum Boxissa juuri uniaan kirjana julkaissut Harri Larjosto (s. 1952), jonka yö- ja päivätietoisuus kävivät hänen näyttelyssään (3.12.2010–2.1.2011) kiihkeää vuoropuhelua. Boxin vaativia tiloja harvoin otetaan haltuun näin mennen tullen. Palaan tähänkin hienoon näyttelyyn Kauppalehden jutun myötä:


Ja sitten jo huomasinkin olevani tosi hyvällä päällä. Kyllä taide osaa välillä olla tosi kiinnostavaa!