Julkaistua 811 & 812 & Näyttelykuvia 1057 & 1058: Maailma juuri nyt, taustoineen & Kuva ja kilvoittelu

Lisää rästien purkua. Tässä Kirkko ja kaupungissa julkaisemiani ja tänne hilloamattomia arvioita viime vuoden lopulta. Mona Hatoum (s. 1952) ilmestyi 10.10. ja Ville Löppönen (s. 1980) 3.11. [En ymmärrä, miksi blogger temppulee pistekoolla. En saa tätä liian pientä kokoa nyt millään suurennettua, enkä jaksa enää yrittää. Sorry.]

Maailma juuri nyt, taustoineen

Brittiläisen kuvataiteilijan Mona Hatoumin (s. 1952) pelkkä henkilöhistoria on varsin ajankohtainen: hän on palestiinalaistaustainen beirutilaisperheen lapsi, joka jäi Lontoossa 1975 pakkovangiksi, kun Libanonissa syttyi sisällissota. Nykyään hän on Iso-Britannian kansalainen.

Teemoiltaan Hatoumin taide on aina ajankohtaista – vain maiden nimet uutisissa vaihtelevat. Hän tehnyt työtään kontrollia pohdiskellen ja sitten konfliktien ja ristiriitojen värittämää maailmaa kommentoiden. Hatoum on läpeensä poliittinen mutta sellaisena varsin ovela. Hänen isot installaationsa ovat usein minimalistisia. Ne eivät kerro suoraa tarinaa, mutta kykenevät vähäeleisyydessään luomaan vastustamattoman voimakasta emotionaalista latausta. Ne ovat psykologisesti vangitsevia, mutta karttavat sitä spektaakkelin maailmaa, mihin monet menestyneet taiteilijat resurssiensa avulla kurkottavat.

Tässäkin näyttelyssä on monta sellaista teosta. Esimerkiksi Quarters (1996) koostuu rautasängyistä ja viittaa muodollaan laitosmajoitukseen, vankilaan tai kasarmeihin. Nykykatsojan mieleen saattaa tulla kuitenkin vastaanottokeskus. Sänkyjen asettelu perustuu panoptikonin,1700-luvun lopulla kehitetyn lieriömäisen ja tarkkailua helpottavan vankilatyypin ideaan. Tätä on myös käsitellyt ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926–1984), muun muassa kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (suom. 1980). Hatoumin varhaisempien performanssien keskeinen tematiikkaa liittyikin nimenomaan sosiaaliseen ja poliittiseen kontrolliin.

Cellules, 2012–13.

Hatoum osaa yhdistää kauneuden ja kammottavuuden viettelevästi samaan teokseen. Impenetrable (Läpipääsemätön, 2009) näyttää kauempaa veistokselta, jossa metallista tehty ilmassa roikkuva kuutio luo voimakkaan mutta herkän visuaalisen vaikutelman. Lähempää tarkasteltuna materiaali paljastuu piikkilangaksi. Teos viittaa nimensä kautta venezuelalaistaiteilijan Jesús Rafael Soton (1923–2005) teossarjaan Penetrables, joissa yleisö saattoi sukeltaa värikkäiden muoviletkujen sekaan. Nykyajan puuhamaa johtaa väistämättä ajatukseen, että jotkut ihmiset joutuvat oikeasti yrittämään tunkeutumista piikkilankojen läpi.

Hatoumin näyttely ei ole helppo. Se on retrospektiivinen luonteeltaan, ja monista vanhoista performansseista on mukana pieniä dokumentaatioita teksteinä ja mustavalkokuvina. Niille on syytä varata aikaa ja tarkkaavaisuutta. Pelkkien isojen veistosten katsominen ei riitä – filosofiset taustat niihin tulevat jo 1970-luvulta.

Hot Spot, 2013.

En tiedä, kuinka tarkkaan Kiasmassa on mietitty Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen -näyttelyn rinnakkaisuutta Hatoumin kanssa, mutta yhdistelmä toimii vaikuttavasti. Koutaniemen kuvat naisiin kohdistuvasta väkivallasta Intiassa ja Keniassa sekä Thaimaan pakolaisuudesta ja duon yhteinen dokumentti Kun viha häviää Norjan vuoden 2011 joukkosurmista ovat puhuttelevaa materiaalia maailmasta juuri nyt. On kuin Hatoumin työt loisivat filosofisen ja historiallisen taustan heidänkin työlleen.

Kuva ja kilvoittelu

Parikymmentä vuotta sitten havahduin pidemmäksikin aikaa miettimään sitä, miten vähän kiinnostavaa nykytaidetta tehdään aidosti uskonnollisessa kontekstissa. Olin mukana erään seurakuntayhtymän uskonnollisen taidekilpailun raadissa. Kokemus oli kammottava, koska niin paljon huonoa taidetta olin harvoin yhdellä istumalla nähnyt. 

Nykytaide pitää kuitenkin sisällään paljon uskonnollisia elementtejä, mutta usein tematiikkaa on suodattunut lähinnä taidehistorian eikä teologian kautta. Aiheet ovat muuttuneet kulttuurihistoriallisiksi ja menettäneet samalla voimansa – ja myös problemaattisuutensa. Yritän asettua uskonnolliseen asemaan ehdottaessani, että kyseessä on rankemman kilvoittelun puute. Tällöin ajattelen tietysti vain yhtä mahdollista tulkintaa: ahdasta porttia.

Jukka, 2016.

On meillä ainakin yksi kiinnostava uskonnollisesti virittäytynyt nykytaiteilija, joka uskaltautuu tutkimaan kuvan tekemistä juuri kilvoittelun kautta: Ville Löppönen (s. 1980), jonka tematiikka asettuu suoraan asian ytimeen. Hän itse on sanonut: ”Kuvastoni käsittelee kärsimyksen eheyttävää luonnetta, ihmisen kilvoittelua ja kamppailua sieluissaan ja ristiriidoissaan.” 

On syytä ehkä tähdentää, että kuvatekijälle myös kuvan tekeminen on oleellinen osa arkista kilvoittelua. Taidenäyttelyssä taide saattaa olla katsojalle yhtä juhlaa, mutta taiteilijalle se on myös jokapäiväistä toimintaa, jonka mielekkyys saattaa muotoutua kyseenalaiseksi. Uskonnollisen kuvat tekeminen voi olla helppoa, kunhan vain pitäytyy perinteissä ja olemassa olevissa säännöissä. Itäisessä ikoniperinteessä tämä näkyy erityisen voimakkaasti. Siinä perinteiden rikkomisella tai innovaatioilla – jotka tunnetusti ovat taiteessa arvoja – ei ole mitään osaa. On varmaankin paljon helpompaa tulla keskinkertaiseksi ikonimaalariksi kuin keskinkertaiseksi maisema-akvarellistiksi. 

Löppönen tekee työtään sekä ikoniperinteen että läntisemmän, enemmän historiamaalausta muistuttavan tekemisen ristiaallokossa. Mukana on myös sarjakuvaperinne, joten keitos on varsin haastava. On syytä tähdentää, että maisteriksi Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija on parhaillaan valmistumassa ortodoksisen teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta. Uskonnollisen kuvan ongelma ei siis ole Löppöselle vain perinteen tunnistamisen, komposition tai värinkäytön ongelma. Se on myös teologinen ongelma. 

Löppönen nimittää kuviaan rukouksiksi, mutta samalla hän yrittää riisua kuvansa rituaalisista ulottuvuuksista ja siirtää ne enemmän universaalille ja myös arkiselle tasolle. Hän ei pidä oikeassa olemisesta väärin motiivein. 

Temaattisesti vahvat näyttelyt ovat useimmiten harkittuja ja tyylikkäitä kokonaisuuksia. Jos katsoja odottaa Löppösen näyttelystä sellaista kokemusta, joutuu hän pettymään. Se on hajanainen, rikkonainen, hapuileva, epävarma ja ristiriitaisen moniaiheinen ja -tyylinen. Tämän tunnistaessaan on syytä pysähtyä miettimään juuri sitä. Sen pitääkin olla sellainen, jotta ymmärtäisimme sen, miten uskonnollinen kuva rakentuu ja voi tulevaisuudessa rakentua ollakseen muutakin kuin ulkokohtainen rituaali.

Julkaistua 602 & Näyttelykuvia 954: Haurauden esittäminen on poliittista

29.1. olin Suomen valokuvataiteen museossa avajaisissa. Poliittisen taiteen festivaali (PVF) (30.1.–12.4.) avattiin. Kuraattorit, valokuvataiteilija Sanni Seppo (s. 1960) ja museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger olivat väsyneitä mutta onnellisia:

Kirjoitin Kansan Uutisiin (6/14) näyttelystä jutun, joka ilmestyi viime perjantaina. Olin vähän innostunut näyttelystä, huolimatta sen tietystä vaatimattomuudesta, mutta toissapäivänä tapasin nuoren taiteilijaystäväni, joka sanoi sen olleen "järkyttävän huono". En kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaan ajattelin näin – ja ajattelen vieläkin:

Haurauden esittäminen on poliittista

Tätä on odotettu. Että joku taas uskaltaisi taiteen kentällä käyttää sanaa ’poliittinen’ ja yrittäisi myös määritellä sen alaa. 1970-luvun puoluepolitisoitunut taide on jättänyt pitkän varjon. Vanha taistelu yritti jälkijättöisesti nostaa päätään vuonna 2007, jolloin kuvataiteilija Osmo Rauhala näki Nykypäivä-lehdessä Berndt Arellin ja Janne Gallen-Kallela-Sirénin ”uuden ajan museonjohtajina pysähtyneen vasemmiston valtakunnassa”. Vuonna 2009 Rauhala kirjoitti Aamulehdessä: ”Suomen taide-elämää on 70-luvulta lähtien hallinnut pieni maolaisten valtaklikki”.
Arell on poistunut Ruotsiin ja Gallen-Kallela-Sirén sukunimestään kaksi tarpeettomaksi käynyttä osaa poistaneena Yhdysvaltoihin. Rauhalakin on rauhoittunut. Yritys ajaa taidetta vanhojen rajalinjojen poteroihin epäonnistui kaikessa tragikoomisuudessaan.
Onko taide-elämämme siis vajonnut takaisin pysähtyneeseen vasemmistolaisuuteen? Harva uskaltaa myöntää julkisesti sitä, että miltei kaikki nykytaide on kuin määritelmällisesti vasemmistolaista tai vihervasemmistolaista, mutta ei tällä seikalla ole mitään puoluepoliittisia kytkentöjä taustanaan. Kuvataiteilija Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 
Mäki on oikeassa, mutta sitäkään eivät kaikki uskaltaisi helposti tunnustaa, koska Mäki nimittää itseään kommunistiksi. Valtaosa maailman uhreista on kuitenkin uskonnollisen fundamentalismin sijaan globaalin talousfundamentalismin uhreja. Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä.

 ”En ole ollut yhteydessä äitiini noin kolmeen vuoteen. Syy on hänen homofobiansa. Hän sanoi, että sellaiset kuin minä pitäisi tappaa, heittää polttouuniin tai kastroida. Se horjutti kaikkea sitä, mitä tiesin äidistä ja mitä tunsin häntä kohtaan. On kummallista, että minut on kasvattanut tuollainen ihminen. Miten hän on ylipäänsä voinut synnyttää minut?”  
TatjanaVinogradova (s. ?), Sarjasta Melankolisia aikoja. 

Helsingissä juuri toimintansa aloittanut Poliittisen valokuvan festivaali (PVF) on kolmivuotinen projekti, joka näyttää meille toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla olevien haurauden ihmisten elämää – sekä suruja että iloja. Se nimittää itseään poliittiseksi, vaikka vaihtoehtojakin mietittiin. Ensimmäisen näyttelyn kuraattorit, Suomen valokuvataiteen museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger ja valokuvataiteilija Sanni Seppo avaavat käsitettä näin: ”Kun valokuvafestivaali määritellään poliittiseksi, painotetaan valokuvien yhteiskunnallista ulottuvuutta. Antiikin Kreikan kielen sana politikos merkitsee ’kansalaisia koskevaa’. Politiikka merkitsee siis vaikuttamista toisiin ihmisiin yksilöllisellä, kansallisella ja maailmanlaajuisella tasolla.” 

Yksi Farzana Wahidyn (s. 1984) afgaaninaisista. 

He toteavat myös, että ”valokuvan poliittisuus on sidoksissa sekä esitettyihin asioihin että katsomisen kontekstiin”. Tämä on hyvä muistaa, sillä valokuvien esittäminen taidemuseossa luo kuville oman kontekstinsa, joka poikkeaa kuvajournalismina esitettävistä, usein samankaltaisista valokuvista. 
Dokumentin ja taiteen rajapinta alkaa valokuvan osalta olla kulunut puhki, ja hyvä näin, sillä se vähentää omalta osaltaan sitä elitistisyytä, joka leimasi valokuvaa sen kamppaillessa paikastaan taiteen keskiössä. Paikka on ansaittu, eikä kukaan enää kiistä valokuvan olevan taidetta. Nyt voidaan rauhassa palata vaikkapa dokumentaarisuuden juurille. Tämä näkyy myös PVF:n ensimmäisen näyttelyn – nimenä Kolmanteen polveen – ripustuksessa ja kuvien valmistuksessa. Katsoja jää ehkä kaipaamaan näyttävyyttä ja shokeeraavuutta, mutta ennen pettymystä kannattaa miettiä sitä, että ratkaisu on instituution suorittama oma poliittinen, erityisesti ekologinen teko. Kuvat eivät ole jättimäisiä eikä niitä ole pohjustettu kalliille materiaalille – osa vedoksista on naulattu suoraan seinään. Tällaisina niitä on helppo siirrellä kansainvälisestikin. Valokuvamaailmassakin on jouduttu miettimään omaa hiilijalanjälkeä. Ja katsojan voitoksi tämä lopulta koituu: se tarkentaa katseen tehokkaammin itse kuviin, niiden tarinoihin ja lopulta melko emotionaaliseen kanssaihmisen kohtaamiseen.
 

Sara Hornig (s. ?), Leipäjono.

Poliittisen taiteenkaan ei aina tarvitse heristellä ja osoitella sormella. Se voi kertoa myös hyvästä elämästä olematta falskia sosialistista realismia. Esimerkiksi afganistanilaisen Farzana Wahidyn kuvat kertovat yhtäaikaisesti naisia sortavasta kulttuurista ja naisten arkisesta elämästä, jossa on myös ilonsa ja yhteisöllisyytensä. Aivan saman tekee italialainen Alex Masi, joka on kuvannut intialaisen Bhopalin vuoden 1984 jälkeisen massiivisen myrkkykatastrofin jälkeistä elämää, 30 vuotta sitten syntyneitä seuraamuksia vammoineen ja neurologisine häiriöineen. Venäläinen Tatiana Vinogradova puolestaan näyttää meille varsin surumielisiä ja sumeita muotokuvia sekä sanallisia tarinoita venäläisistä homoseksuaaleista. Hänen valintansa on sekä esteettinen että poliittinen: ”Visuaalinen konsepti heijastaa todellisuutta; Venäjällä homous ei ole sateenkaaren värittämää elämää. 
Taiteilijoita on kaikkineen seitsemän; suomalaisista Meeri Koutaniemi kuvaa ugandalaista tyttöjen silpomiseen liittyvää maailmaa, Tuomas Linna ja Sara Hornig ihmisten sijaan sarjallisesti asioita: Linna huostaan otetuilta lapsilta takavarikoituja esineitä ja Hornig leipäjonossa seisovien ihmisten kasseja. 
Poliittisuus risteilee estetiikan ja kantaaottavuuden välillä monin tavoin.

David Magnussson (s. 1983), sarjasta Purity. Olisin tietysti jutussani voinut sanoa, että Magnusson oli ihan joutavanpäiväinen valinta tähän näytteyyn, mutta fiilis oli sen verran hyvä, että annoin olla. Siveysvalan vannoneiden jenkkitypyjen ja heidän isiensä laaja muotokuvasarja jäi tässä porukassa lähinnä vitsiksi. Onhan tämäkin omalla tavallaan ihan hauska sarja, mutta paljon painavampaa tavaraa olisi taatusti ollut tarjolla. Siis oikeasti: totaalisen huti valinta.

***

PS. Olin hetken ylpeä kommentistani: "Valtaosa maailman uhreista on kuitenkin uskonnollisen fundamentalismin sijaan globaalin talousfundamentalismin uhreja. Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä." Kommenttini on epäilemättä hirveän totta, mutta jälkeenpäin ajatellen olisin voinut olla vielä vähän tarkempi: "Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä – jos ei sitten käytetä omien kokoomuslaisten uusliberalistiemme hienoa eufemismia: vastuullinen talouspolitiikka." Sillä tapetaan ja kurjistetaan ihmisiä paljon ja joka puolella.

Julkaistua 581 & Näyttelykuvia 931: Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Eilen oli pitkästä aikaa hieno ja täyteläinen työpäivä. Ensin vietin aikaa Musiikkitalolla, missä osallistuin paneelikeskusteluun Älkää ampuko kriitikkoa, aiheena musiikkikritiikki ja järjestäjinä SARV sekä Sibelius-akatemia. Alkuun saimme kokea myös aidon taide-elämyksen, kun Puhti heitti kehiin kritiikkiin liittyvää karjalaispohjaista soittoa, laulua, tanssia ja stand upia:

Ihan fantastinen duo! Oikein vanhanaikaisesti kolahti. Tästä linkistä yksi hieno ja aika pitkä näyte.

Sitten Gustav Djupsjöbacka piti tanakan alkupuheenvuoron – toivottavasti se julkaistaan jossain. Ja sitten me pälätimme:

Djupsöbacka, Kimmo Hakola, Aija Puurtinen ja minä puhuimme kritiikin tehtävistä, kriitikon tilanteesta ja myös jääviysongelmista. Puhetta johti Siskotuulikki Toijonen:

 

Ja mitäkö minä, kuvataidekriitikko, tein musiikkikritiikkipaneelissa? En minä vain tiedä. Menin koska pyydettiin. Tosin sain muistelluksi ääneen sen hassun asian, että itse asiassa aloitin kriitikonurani musiikkikriitikkona: tarkemmin ottaen vuonna 1978 Blues News -lehdessä, jonne kirjoittelin viitisen vuotta, ensin vähän bluesista sitten varsinaisesti reggaesta. Voihan setä!

Mutta vakavasti ottaen: keskustelu oli aika raikasta. Tunne johtui juuri varmaan siitä, että oli kiinnostava vaihtaa ajatuksia eri taiteenalalla toimivien ihmisten kanssa. Ja musiikissahan on lisänä kiinnostava jännite taide- ja populaarimusiikin välillä.

***

Sitten ryntäsin malttamatomana aseman R-kioskille hakemaan tuoretta Kansan Uutisten Viikkolehteä (45/14). Malttamattomuus kertoo siitä, että setäkin osaa vielä tuntea poikamaista riemua. Ja että sedänkin täytyy vielä yrittää.

Aloitin nimittäin eilen taas uuden vaiheen kriitikonurallani. Sain Kansan Uutisista kerran kuukaudessa (joka kuun ensimmäinen perjantai) ilmestyvän vakiopalstan, jonka nimeksi panin uhmakkaasti: Taide on vasara! Kirjoitan siihen pelkästään yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta taiteesta.

Idea syntyi oikeastaan kriitikontyön ankeasta nykyhetkestä. Ajattelin nimittäin, että kai tässä nykytilanteen ahdingossa kriitikon ja kritiikin on kyettävä muuttumaan, vaikka siihen vanhaan hyvään aikaan vähän haikailisikin. Tajusin, että tarjotessani itseäni avustajaksi on minunkin yritettävä tuottaa jotain lisäarvoa lehdelle. Se, että vain kirjoittaisin joitain satunnaisia näyttelyarvioita silloin tällöin, ei olisi lehden ja lukijoiden kannalta oikeastaan kovinkaan kiinnostavaa. Yritän siis luoda uudenlaista – ainakin minulle – konseptia, jossa yhdistän rajatun aihepiirin, kolumnimaisen lähestymistavan ja kritiikin. Koska tilaa on tarjolla peräti 5000–5500 merkin (yksi kokonainen sivu) verran, kykenen yhdestä näyttelystä kirjoittamisen sijaan kontekstualisoimaan ko. näyttelyn laajempiin yhteyksiin ja pohtimaan sitä suhteessa aina joihinkin muihin erityiskysymyksiin, joihon se teemallaan johdattelee. Tai jonne se mieleni viettelee.

On oikeastaan aika hienoa, kun huomaa että 57-vuotiaanakin jaksaa vielä asettaa haasteita itselleen ja olla jopa innostunut asiasta.

Sitä paitsi on aika ilkikurinen olo, kun huomaa senkin, että nykyään on näköjään mahdollista olla yhtäaikaisesti kristittyjen ja sosialistien auktorisoima taidekriitikko.

Tässä siis ensimmäinen KU:ni:

Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Monen mielestä taide tulee taiteeksi vasta koettuna. Näin taide on aina kommunikaatiota, halusi taiteilija sitä tai ei. Taide tuottaa aina myös lisää kommunikaatiota. Taiteesta puhutaan.

Vastaavasti yhteiskunnallinen taide on aidosti yhteiskunnallista vasta, kun se tuottaa yhteiskunnallisia seuraamuksia, ei pelkkänä eleenä. Harva kuitenkaan uskoo, että taide voisi suoraan muuttaa maailmaa. Minimissään sen pitäisi pystyä aloittamaan, ylläpitämään ja suuntaamaan yhteiskunnallista keskustelua. 

Nuori nykytaide on 2000-luvulla tuntunut menevän koko ajan yhteiskunnallisempaan suuntaan, mutta poliittiseksi leimautumista vierastetaan. Vanhoista poteroista – varsinkin suomalaisen taiteen 1970-luvun rajalinjoista – on haluttu päästä eroon, ja harva nimittää taidettaan poliittiseksi. Yhteiskunnallinenkin koetaan usein nimenomaan henkilökohtaisena, vaikka jo 1960-luvun radikaalifeminismi opetti meille sloganinsa: ”Henkilökohtainen on poliittista”. 

Viime vuosina on taidemaailmassa virinnyt kollektiivista toimintaa, joka pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Erityisesti valokuva tuntuu sopivalta välineeltä. Suomen valokuvataiteen museo on lähtenyt tukemaan tätä liikehdintää. Esimerkiksi hyrynsalmelainen Mustarinda-yhdistys, jonka ”tarkoitus on edistää kestäviä arvoja ja elämäntapaa, ekologista ja kulttuurista monimuotoisuutta sekä eri taiteen- ja tieteenlajien, erityisesti nykytaiteen asemaa”, kuratoi viime keväänä ekologisiin teemoihin kriittisesti pureutuneen Helsinki Photography Biennialiin omana osuutenaan luontokuvamme ja -suhteemme kehitystä kriittisesti arvioivan osion. 

Vuoden 2015 alussa museolla tullaan ehkäpä näkemään uuden perinteen ja instituution alku. Silloin käynnistyy ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali, jota on ollut ideoimassa muun muassa valokuvataiteilija Sanni Seppo.

”Haluamme kannustaa valokuvaajia ja yleisöä osallistumaan kuvien ja taiteen keinoin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen”, toteaa museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger, joka on ollut mukana festivaalia ideoivassa ryhmässä. 

Juuri nyt museo on antanut tilojaan yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalille Lens Politicalle. Kuvataideakatemian piirissä vuonna 2005 syntynyt festivaali ilmoittaa tärkeimmäksi tavoitteekseen ”toimia keskustelunavaajana ja tarjota matalan kynnyksen foorumi yhteiskunnalliselle pohdiskelulle ja kannanotoille”. 

Lens Politican keskeisin sisältö muodostuu elokuvista, joita esitetään Helsingissä kolmena päivänä 21.–23.11. Festivaalin kuvataideosuudesta vastaa kanadalainen valokuvaaja Jonathan Hobin (s. 1979), jonka näyttely Lastenhuoneessa on esillä Suomen valokuvataiteen museossa. 

Yhteiskunnallisen valokuvan voima on perinteisesti perustunut sen dokumentaarisuuteen, todistusvoimaan – vaikka tiedämmekin, että kuvia on manipuloitu aina. Esimerkiksi viime vuosina supertähdeksi noussut, ympäri maailman heikkoja puolustava Meeri Koutaniemi on kuvannut maasai-heimon ympärileikkauksia, pakolaisia thaimaalaisella kaatopaikalla, köyhiä kalastajia Ghanassa sekä hiv-positiivisia transsukupuolisia intiaaneja Meksikossa. Hänen kuviensa totuusarvosta ei ole käyty keskustelua, mutta kurjuuden estetisoinnista on kylläkin puhuttu. 

The Twins.

Hobin ei puolestaan dokumentoi. Jos hän puhuu totta, hän pyrkii tekemään sitä vain yleisellä tasoilla, ei yksittäisillä kuvilla. Hän nimittäin lavastaa kuvansa. 
Lastenhuoneessa-sarja koostuu kuvista, joissa Hobin on houkutellut lapsia mukaan karmaisevaan leikkiin: esittämään ikoniseksi muodostuneita tragedioita. Mukana on muun muassa WTC-tornien tuho, irakilaisen Abu Ghraibin vankilan kidutussskandaali ja meillä Suomessa tuntemattomampi ja käsittämättömämpi kuusivuotiaan yhdysvaltalaisen lapsimissi JonBenét Ramseyn seksuaalinen murha. Tällä hetkellä 17 kuvasta koostuvasta sarjasta on Helsingissä esillä yhdeksän. 

A Boo Grave.

Hobinin lavastamat kuvaelmat (’elävä taulu’, tableau vivant) ovat makaabereita ja epäilemättä suurimmalle osalle katsojia vastenmielisiä. Tämä on tietenkin niiden tarkoituskin. Teoksillaan Hobin yrittää olla kahdella tavalla kriittinen ja yhteiskunnallinen: hän kritisoi sekä median tapaa käsitellä väkivaltaisia uutisia että tekopyhää suhtautumistamme lapsuuteen. Eksploitaatiosyytösten kohteeksi joutunut Hobin itse vakuuttaa, että lapsilla oli kuvauksissa hulvattoman hauskaa ja että heitä oli vaikea saada olemaan hymyilemättä. Ymmärrän tämän oikein hyvin, koska olen sekä lapsi että isä, mutta Hobinin logiikka mättää: ei se, että lapsilla on hauskaa makaabereissa leikeissä, oikeuta vangitsemaan heitä kuvaan, jonka kontekstia he eivät oikeasti ymmärrä.

American Idol.

Otetaan ihan konkreettinen esimerkki: jos Hobinista tulee joskus Warhol-luokan tähti, tulee siitä pikkutytöstä, joka esitti pikkuhousut nilkoissa itseään sukkahousuilla kuristavaa JonBenétiä, aivan yhtä vastenmielisesti Hobinin taiteellisen uran ja kunnianhimon uhri kuin JonBenétistä tuli uhri lapsimissityttären äidin ylikunniahimoisuudelle. Siitäkin voi tulla omana itsenään ikoninen, mutta totaalisen sairaalloinen kuva. Jo pelkästään tämä olisi liian kova hinta keskustelun herättämisestä. 

Hobinin taide voi olla peili, joka heijastaa yhteiskuntaa kaikkine sairauksineen, mutta mehän tiedämme jo kaiken, mistä hän kertoo. Missään tapauksessa hänen taiteensa ei ole se vasara, jolla yhteiskuntaa muokataan, kuten Trotski (tai Majakovski tai Brecht) aikoinaan taiteen tehtävän ilmaisi.

– Jonathan Hobin: Lastenhuoneessa, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 31.10.2014–25.1.2015; www.lenspolitica.net

Katutaidetta 113: Tauon tauko

Lupasin eilen pitää vähän aikaa taukoa, mutta maailma sattumuksineen katkaisee sen jo heti. Olin eilen Voiko taiteella vaikuttaa -keskustelutilaisuudessa, jolla alustettiin Neea Kilkin, Anna-Kaisa Rastenbergerin, Tiina Rauhalan ja Sanni Sepon (s. 1960) luotsaamaa tulevaa Poliittisen valokuvan festivaalia. Tilaisuus kesti viitisen tuntia, ja kyseessä oli varsinainen symposion – vaikka alkoholilla ei ollut samanlaista osuutta kuin 1800-luvun lopulla:

Tässä keskustelijoiden lista: Ismo Alanko, Laura Gustafsson, Elina Heikka, Susanna Helke, Minna Henriksson (s. 1976), Jari Hietanen, Risto Isomäki, Otso Kantokorpi, Otto Karvonen (s. 1975), Jussi Kivi (s. 1959), Ritva Kovalainen (s. 1959), Susanna Kuparinen, Lauri Maijala, Paleface (Karri Miettinen), Oskari Onninen, Harri Pälviranta (s. 1971) ja Laura Ruohonen.
Ihan tuli Hollywood-olo, ja siksi naurattikin, kun ratikan ikkunasta matkalla Arabiaan näin hauskan katutaideteoksen:

Mutta vakavasti ottaen: tilaisuus oli onnistunut, vaikka keskustelu polveilikin jo pelkästä osallistujamäärästä johtuen aika hajanaisesti eri suuntiin. Poliittisen valokuvan kysymykset eivät sitä paitsi ole helppoja. Sattumalta juuri eilen Julkisen sanan neuvosto antoi ratkaisunsa Meeri Koutaniemen (s. 1987) ympärileikkauskuvista tehtyyn kanteluun. Tästä linkistä vapauttava päätös. Ja tästä linkistä Teivo Teivaisen pohdintaa asiasta. Keskusteltavaa kyllä riittää. 

*** 

Mutta ehkä palaan tauolle nyt. Minun täytyy nimittäin tarkkailla herpaantumattomasti jalapeñojani, jotka kasvavat uskomatonta vauhtia: