Julkaistua 621: Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Viime keskiviikkona taiteen verkkolehti Mustekala julkaisi tuoreimman teemanumeronsa 'Taide ja puoluepolitiikka' (1/15). Minultakin oli tilattu siihen juttu, jossa yritin sohaista joitain päätäni vaivanneita asioita taiteen ja politiikan suhteessa:

Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Kirjoitin nelisen vuotta sitten Ylelle kolumnin, jossa arvioin puolueohjelmien kulttuuri- ja taidepolitiikan sisältöjä edellisten eduskuntavaalien alla. Tulos oli joltisenkin masentava. Tuolloin trendikkäitä ajatuksia ja ilmeisen hyviä keppihevosia olivat luova talous ja kulttuurivienti. Nyt molemmat taitavat jo olla kriisissä, eikä luova talous tarkoittanut koskaan käytännössä mitään muuta kuin pelimaailmaa. 

Kokoomus aavisti jo tuolloin taiteen ja hyvinvoinnin suhteen – tällä hetkellä vallalla olevan trendin. Tosin vielä suppeasti – he liputtivat liikunta- ja kulttuurisetelin puolesta: ”Työnantajia voidaan kannustaa huolehtimaan työntekijöidensä voinnista ja jaksamisesta.” Kulttuuri oli siis Kokoomukselle jotain, jonka avulla työntekijät jaksavat tehdä töitä työnantajilleen. Yhtä välineellistävä ja lattea oli Keskusta: Se halusi ”jatkaa määrätietoisesti kulttuuriviennin kasvattamista ja edistää luovan talouden kasvua”. Puolue halusi myös ”edistää taiteen soveltavaa käyttöä poikkihallinnollisesti”. Vihreät kytkivät myös kulttuurin voimakkaasti talouskasvuun: ”Luovuudesta on tehtävä Suomen talouskasvun keskeinen perusta. Globaalissa maailmassa menestyvät ne, jotka pystyvät synnyttämään avoimen ilmapiirin luovuudelle ja uusille ideoille.”

Demarit olivat varovaisia: ”Luovuudelle on annettava tilaa yhteiskunnan moniarvoisuuden turvaamiseksi. Kulttuuri ja taide tarjoavat elämyksiä kaikille ja työtä monille.” Samanlaista yleistä litaniaa tarjosi myös Vasemmistoliitto: ”Taiteen on oltava vapaa poliittisista, uskonnollisista ja taloudellisista rajoituksista. Kaikilla on oltava mahdollisuus laadukkaaseen julkiseen kulttuuritarjontaan ja taideopetukseen.” 

Ruotsalainen kansanpuolue sai omassa välineellistämisinnossaan aikaan surumielisen hymyn. Heidän mukaansa ”koulujen antamaa taidekasvatusta on voimistettava – taideaineet tukevat lukuaineiden oppimista”. 

Eniten huomiota taiteeseen kiinnittivät Perussuomalaiset, mikä myös herätti eniten yleistä keskustelua – ja tietenkin naurua: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” 

Päädyin neljä vuotta sitten humoristiseen noidankehään: ”Kai sitä on sitten mukauduttava luovaan talouteen. Ja onhan se oikeastaan minulle jo muutenkin tuttua: on oltava tavattoman luova, jotta saisi pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa ja mahdollistettua siten luovana olemisen, jonka avulla saa pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa...”

Aloin taas tehdä samanlaista kartoitusta. Ehdin lukea demareiden vaaliohjelman lauseen: ”Taide ja kulttuuri kuuluvat kaikille ja ovat tärkeä osa henkistä kasvua ja täysipainoista elämää.” Näin minäkin uskaltaisin sanoa, mutta oleellistahan olisi tuoda esiin se, millä nämä jalot perusajatukset käytännön politiikan tasolla toteutetaan. Siitä en löytänyt mitään konkreettista. Sitten yritin etsiä Kokoomuksen kulttuurivaltuuskunnalta mielekästä sanottavaa, ja kun klikkasin kokoomuksen kulttuuripoliittisen ohjelman auki, vastaus oli ”Not found – Error 404.” Yritin googletella ja löysin vain arkistoituna ohjelman, joka on hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 17.4.1985. Hyvä taidehan ei tunnetusti vanhene, mutta en jaksanut ryhtyä lukemaan 30 vuotta vanhaa ohjelmaa, vaikka tunnustaudunkin usein nostalgikoksi. Kristillisdemokraattien sivulta haut ’kulttuuri’ ja ’taide’ eivät tuottaneet lainkaan tulosta. Arvasin kuitenkin sen, että pdf:t eivät ole mukana haussa, ja niinpä avasin dokumentin Rohkeus rakentaa tulevaisuutta – Eduskuntavaaliohjelma 2015. Siellä ei mainittu sanaa ’taide’ kertaakaan, eikä kulttuuripolitiikastakaan sanottu varsinaisesti mitään. Samoin kävi Perussuomalaisten kanssa, mutta ehkä sieltä on vielä tulossa jytkäyttävä kulttuuripoliittinen ohjelma – toistaiseksi sivuilla oli vain maaseutuohjelma, maahanmuutto- sekä puolustuspoliittinen ohjelma. 

Mutta on tilanne muuttunutkin jonkin verran. On kaksi puoluetta, jotka kiinnittävät aidosti huomiota taiteeseen – muun vaikeasti määriteltävissä olevan tai jopa semanttisesti tyhjentyneen ’kulttuurin’ lisäksi. Molemmat tekevät myös harvinaisen eron taide- ja taiteilijapolitiikan välillä. Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat ainoat puolueet, jotka ovat taiteen lisäksi kiinnostuneita myös taidetta tuottavista henkilöistä, taiteilijoista, ja esimerkiksi heidän sosiaali- ja eläketurvastaan. Molemmat ovat myös tajunneet, että taiteilijaa on vaikea pakottaa yrittäjäksi. Vasemmistoliitto: ”Työttömyysturvan ehtoja on kohtuullistettava niin, että taiteilijat tulevat lähtökohtaisesti tulkituksi kohdelluksi muuna kuin yrittäjänä. […] Taiteilijoille, kulttuurityöläisille ja luovien alojen ammattilaisille on maksettava työstään elämiseen riittävä toimeentulo. Kulttuuriväen sosiaali- ja eläketurva on nostettava työelämän yleiselle tasolle.” Vihreät: ”Työvoimaviranomaisten edellytyksiä neuvoa ja ohjata taiteilijoita tulee kehittää siten, että taiteilijoilla on mahdollisuus löytää tilanteeseensa parhaiten sopiva toimeentulon muoto. Esimerkiksi yritysmuotoinen toiminta ei sovellu kaikille taiteenaloille, mutta toisiin se on luonteva ratkaisu.” 

Yksi hiertävimmistä tosiseikoista taiteen ja puoluepolitiikan välillä on se, miten vasemmistolaista – tai ehkäpä vihervasemmistolaista – taide todellisuudessa on, vaikka se on aina tavalla tai toisella ollut myös vallan ja rahan välineellistettävissä ja on sitä edelleenkin. Tämä on asia, josta on ilmeisen vaikea puhua, mutta ehkä juuri siksi siitä pitäisikin yrittää avoimesti puhua.

Ei ole perussuomalaista taidetta – lukuun ottamatta puolueestaan erkaantuvaa Juha Väätäistä, ja hänkin on harrastelijataiteilija. Ei ole kokoomuslaista taidetta – lukuun ottamatta Osmo Rauhalaa, ja hänkin taitaa tunnettuna jokisimpukkasuojelijana ja luomuviljelijänä olla arvoiltaan vihreä vaikka kaveeraakin mieluusti kauppakamarilaisten kanssa. Ei ole keskustalaista taidetta. Kristillistä taidetta toki on, mutta suurin osa siitä elää käyttötaiteena varsinaisen taidemaailman ulkopuolella ja sen suurin sankari Jeesus on hänkin varsin vasemmistolainen. 

Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 

Taiteen vasemmistolaisuudesta puhumisen vaikeus selittyy osin sillä, että taideväki saa elantonsa myös porvareilta. Miksi porvarit haluaisivat rahoittaa sellaisia tahoja, jotka kertovat avoimesti olevansa vasemmistolaisia? Sellaisia ihmisiä, jotka haluavat kulutuskapitalismin, kasvun ja tuottavuuden sijaan tasa-arvoista hyvää elämää ja aineettomia arvoja, jotka pohjaavat kestävään kehityksen.

  

Ensin on opittava perusasiat. On palattava perustuslakiin, jonka 16. pykälän mukaan ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Olemme epäilemättä kohtuullisen yksimielisiä siitä, mitä taide on. Mutta mitä on ’vapaus’? Ja mitä on ’turvaaminen’? Näistä asioista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua, ja ne myös johtavat nopeasti taiteilijapolitiikan alueelle. Minä ainakin uskon, että taiteen vapaus turvataan keskeisesti turvaamalla taiteilijan vapaus ja siihen liittyvät taiteellisen työn edellytykset.

Eija-Liisa Ahtila on juuri (11.2.) todennut kolumnissaan Taiken sivuilla: ”Kuvan avulla artikuloimme ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Se, millaisen kuvan sallimme ja mitä suosimme, on poliittinen valinta.” Ahtilan mukaan ”keskeisiä kysymyksiä ovat, kenen maailmankuvia esitetään, kuka saa käyttää kuvaamisen ja määrittelyn valtaa, tai kenellä on oikeus ja mahdollisuus olla osa tätä esittämisen toimintaa ja kuka ja kenen kulttuuri kelpuutetaan näkyväksi.” 

Perustuslaillinen ilmaisunvapaus ei toteudu, jos sitä ei mahdollisteta. Perustuslaki ei perustu vahvemman oikeuteen. Jos lähdemme taide- ja taiteilijapolitiikassamme esimerkiksi yrittäjyydestä, missä prosessissa linjauksiltaan ailahteleva OKM:kin on väliin ollut voimakkaasti mukana, kavennamme vapauden mahdollisuuksia. Aivan vastaavasti taiteen tukeminen vientituotteena, mitä myös OKM:ssä aikoinaan voimakkaasti intoiltiin, tuottaa sisällöllistä – joskin vaikeasti osoitettavissa olevaa – ohjailua, joka on perustuslain hengen vastaista. 

Nyt tuntuu käyvän niin, että taiteen hyvinvointivaikutukset nousevat seuraavaksi trendiksi tukikohteita haarukoitaessa. Olen itsekin ollut yhteistyössä erään sairaalan gallerian kanssa jo kohta 15 vuotta, ja olen varsin innostunut palautteesta. Taiteen hyvinvointivaikutuksista on jo runsaasti tieteellistä näyttöä. Vaarana on kuitenkin se, että taiteen muutenkin liian vähäisistä tuista tullaan lohkomaan osa hyvinvointihankkeille. Vaikka taiteen tuotoksia voidaankin välineellistää monin tavoin, on syytä taata ensin sen vapaus. Taidetta voi käyttää ja mielestäni pitääkin käyttää hyvinvointipalvelun tavoin, mutta itse alkutuotanto on syytä turvata välineellistämättä ihan luomuna. Jos OKM esimerkiksi aikoo tukea taidetta sosiaali- ja terveyshuollon lisäpalveluna, on syytä kehitellä uusia tukimuotoja vanhojen lisäksi, vanhoja leikkaamatta. Tai ehkä olisi parempi jättää näiden asioiden hoito kokonaan STM:lle. OKM voisi uskaltautua miettimään taiteen mahdollista itseisarvoa ja olla ylpeä tontistaan. 

Jos haluamme demokraattisena maana taata taiteen vapauden ja kelpuuttaa kaikkien kulttuurin näkyväksi, on meidän tuettava taidetta ehdoitta ja monipuolisesti sekä otettava tyynesti vain riski ja sallia myös epäonnistuminen – näin liike-elämässäkin tehdään. 

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancekriitikko ja Vasemmistoliiton ehdokas eduskuntavaaleissa 2015, mutta hän ei ole ollut mukana laatimassa puolueensa kulttuuripoliittista ohjelmaa.

***

Tässä vielä linkki Ahtilan erinomaiseen kolumniin 'Poliittinen kuva' ja tässä linkki Mäen erinomaiseen artikkeliin 'Käytännöllinen utopia'.

Julkaistua 601: Kuvataidevuosi 2013–2014

Hups! Jäi syksyllä laittamatta tänne vielä yksi viime vuonna julkaistu teksti. Kyseessä on Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 2015. Tämä oli jo 14. perättäinen MMM:lle raportoimani taidevuosi:

Kuvataidevuosi 2013–2014

Käymistila taidemuseomaailmassa jatkuu. Ovia suljettiin, mutta myös uusia avattiin. Lönnströmin taidemuseo Raumalla ilmoitti luopuvansa rakennuksestaan kokonaan mutta jatkavansa toimintaa muulla tavoin. Helsingin taidemuseo lopetti perinteisen Kluuvin gallerian. Museovirasto sulki Cygnaeuksen gallerian. Oulussa taidemuseo liitettiin isompaan museokeskukseen ja näytti yleisölle dinosauruksia, mikä herätti runsaasti keskustelua.
 

Joillakin tahoilla museomaailmassa menee hyvin. Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä ilmoitti uusista tilahankkeistaan Lasipalatsissa ja Narinkkatorin alla. Mäntässä Taidemuseo Gösta avasi uuden paviljongin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun jälkeen. Uudessa 5700 neliömetrin näyttelytilassa nähtiin komea kolmen näyttelyn avaus: kansainvälistä ja suomalaista pop-taidetta esittelevä Superpop! (14.6.–28.9.2014), Riiko Sakkisen taidemaailmaa ironisoiva taiteeton näyttely Museum of No Art – MuNA (14.6.–7.9.2014) sekä kansainvälisesti menestyneimmän nykytaiteilijamme Eija-Liisa Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta 1 (14.6.2014–11.1.2015).

Kati Outinen Ahtilan videoteoksessa.

Guggenheim jatkoi toista yritystään laajentaa toimintaansa Helsinkiin: kesäkuussa 2014 avattiin kansainvälinen avoin arkkitehtuurikilpailu Eteläsatamaan kaavailtua museota varten. 

Taidelaitosten johtajaruletti kävi myös kiivaana, mikä tulee epäilemättä näkymään myös sisällöissä uusien johtajien näyttäessä kynsiään. Helsingin taidehallin johdossa aloitti alkusyksystä 2013 Jan Förster, Maija Tanninen-Mattila siirtyi Ateneumin taidemuseosta Helsingin taidemuseon johtajaksi lokakuussa 2013, Päivi Loimaala aloitti tamperelaisen Sara Hildénin taidemuseon johtajana toukokuussa 2014 ja samoihin aikoihin Susanna Pettersson valittiin Ateneumin taidemuseon tulevaksi johtajaksi. 

Säpinää taidemaailmassa aiheutti myös pitkästä aikaa mittava julkinen kilpailu: Helsingin Kasarmitorilla tullaan paljastamaan Talvisodan kansallinen muistomerkki. Kilpailuun lähetettiin 258 luonnosta, joiden joukosta voittajaksi joulukuussa 2013 nousi kuvanveistäjä Pekka Kauhasen kymmenmetrinen Valon tuoja. Kauhasen arvoituksellinen hahmo ei aiheuttanut takavuosilta tuttua patsassotaa. 

 Kauhasen voittoisa ehdotus.

Toven vuosi 

Kauden hahmo oli epäilemättä Tove Jansson (1914–2001), jota juhlittiin Ateneumin taidemuseossa Helsingissä 14.3.–7.9.2014. Tv-ohjelmin ja kirjoin huomioitu Jansson on liittynyt rakastettujen suomalaisten naistaiteilijoiden joukkoon, mistä kertoo varmaan sekin, että sekä medioissa että yleisön keskuudessa hänestä totuttiin puhumaan pelkällä etunimellä. Muumi-hahmojen luojalta esiteltiin ensimmäistä kertaa laajemmin maalauksia, joihin taiteilija suhtautui varsin vakavasti vaikkei varsinaista maalarinuraa luonutkaan. 

Historian hämäristä etsitään edelleenkin taidettamme rikastuttaneita naisia: tuorein ison esittelyn saanut naispuolinen mestari oli Beda Stjernschantz (1867–19010), jonka muun muassa symbolismia edustanutta tuotantoa kartoitettiin ensimmäistä kertaa kattavasti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä (14.3.–31.8.2014). 

Beda Stjernschantz, Irma, 1895–98.

Kultakauden naiskonkarit pitävät myös pintansa: Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä oltiin Ateneumin kokoelmien avulla Naisten matkassa (27.3.–10.8.2014), ja Hämeenlinnan taidemuseossa pohdittiin Taiteilijatoveruutta (7.6.–7.9.2014) Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin kesken. 

Varsin rakastettu nykytaiteilija on akateemikko Outi Heiskanen, jonka monihaaraista mielikuvitusmaailmaa esitteli Wäinö Aaltosen museo Turussa 13.12.2013–23.2.2014, ja moni katsoja oli epäilemättä ilahtunut, kun Suomessa harvakseltaan esiintyvä Maaria Wirkkala teki yllättäen urheiluaiheisen teoskokonaisuuden Helsingin taidemuseolle 6.5.–13.7.2014.

Miehilläkin on identiteetti 

Identiteettitutkielmat ovat olleet keskeistä nykytaiteen tematiikkaa jo varmaan 1980-luvulta, mutta aihe ei tunnu tyhjenevän. Porin taidemuseossa tehtiin yhteisnäyttelyssä Rajanylityksiä (27.9.2013–19.1.2014), joissa tutkittiin yksilöitä hallitsevia sosiaalisen kontrollin mekanismeja. 

Identiteettitutkielmat ovat olleet paljolti naisten alaa, mutta Tampereen taidemuseo esitti kysymyksen Miehet – onko tunteita? (22.2.–20.4.2014). 

Yksi miestaiteilijoistamme on jo pitkään erikoistunut vähän oudompiin ja marginaalisiin identiteetteihin: Viggo Wallensköld esitteli klassisesta maalauksesta ponnistavaa laajemmin Hämeenlinnan taidemuseossa 21.2.–1.5.2014. Jotkut miehet eivät halua kasvaa lainkaan aikuisiksi. Sekä Tapani Kokon (Oulun taidemuseo 25.1.–16.3.2014) puusta tehdyt että Tommi Toijan (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 15.8.–27.10.2014) keraamiset poikahahmot ovat ilkikurisuudessaan riemastuttaneet taidemaailmaamme jo pitkään. Huumorin lisäksi molempien teoksissa sivutaan myös poikana olemisen kipupisteitä.

Tapani Kokko, Kummitustalo.

Taiteen henkisyydestä 

Monet museonäyttelyt joudutaan nykyään tulospaineiden takia rakentamaan spektaakkelin hengessä. Museot tarvitsevat ns. Bonanza-näyttelyitä, joilla kassa ja vuosikertomus laitetaan kuosiin. Tällainen oli varmaankin Andy Warholin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 8.3.–28.5.2014, muta samainen museo osoitti myös, että vakava taide voi kiinnostaa yleisöä ilman laajaa tunnettuuttakin, kuten kävi Ellen Gallagherin yllätyksellisen suositussa näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 28.9.2013–26.1.2014), jossa yhtyivät runollisesti syvänmeren tutkimus ja afrikkalaiset myytit. 

Ellen Gallagher, Pomb-Bang, 2003.

Varsin syvähenkinen taiteilija oli ruotsalainen abstraktin edelläkävijä Hilma af Klint, jota nähtiin peräti kahteen otteeseen: ensin yhteisnäyttelyssä Feel the Spirit! (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014) ja sitten mittavassa yksityisnäyttelyssä Helsingin Taidehallissa (16.8.–28.9.2014). Teoksillaan af Klint kirjoituttaa taidehistoriaa uusiksi, sillä hän ei näyttänyt abstrakteja maalauksiaan yleisölle elinaikanaan lainkaan. Hän uskoi niiden avautuvan vasta tuleville sukupolville – ja saattoi olla oikeassa. Rudolf Steiner sen sijaan teki uraansa jo elinaikanaan – ja varsin monipuolisesti: antroposofinen ajattelija oli varsin taidokas monessa taiteenlajissa, kuten selvisi hänen laajassa näyttelyssään (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014). 

Koneiden runoutta 

Myös koneet ja tekniikka voidaan viedä henkisen alueelle. Tietokonemusiikin ja robotiikan uranuurtaja Erkki Kurenniemikin (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 1.11.2013–2.3.2014) puhui aikoinaan ”ohjelmoinnin poetiikasta”. Hänen jalanjäljissään on kulkenut Mika Taanila (Nykytaiteen museo Kiasma 1.11.2013–2.3.2014), joka omassa tuotannossaan on käyttänyt muun muassa tieteellisten kokeiden tuottamaa löytömateriaalia varsin arvoituksellisella tavalla. Kummallisia kokeiluita nähtiin myös Vilkettä ja tajunnanvirtaa -näyttelyssä (Keravan taidemuseo 18.9.–13.10.2013), jossa esiteltiin suomalaista sähköistä taidetta aina 1970-luvulta asti. Sveitsiläinen Jean Tinguely (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 28.2.–26.5.2014) puolestaan laittoi koneet tekemään taidetta, hajottamaan pulloja ja jotkut koneet jopa tuhoamaan itsensä. 

Jean Tinguely, Le Cyclop – La Tête, 1970.

Todellisuuskin voi olla varsin koskettavaa ja runollista. Epäilemättä yksi kauden merkittävimmistä kansainvälisistä näyttelyistä (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 11.4.–7.9.2014) esitteli chileläissyntyisen Alfredo Jaarin näkemyksiä maailmasta ja sen kipupisteistä vaikuttavina installaatioina. Sosiaalisessa mediassa käydyistä keskusteluista kävi ilmi, että useampikin katsoja oli ollut aidosti pala kurkussa. 

Taiteen vaikuttavuus on ehtymätön voimavara. 

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Laila Pullinen – 80-vuotisjuhlanäyttely, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 28.9.2013–5.1.2014 

Manno Kalliomäki, Wäinö Aaltosen museo, Turku 27.9.–24.11.2013 

August Uotila, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.9.2013–13.1.2014 

Timo Heino, Helsingin taidemuseo 13.9.–17.11.2013 

Olli Marttila, Jyväskylän taidemuseo 11.10.2013–12.1.2014 

Reidar Särestöniemi, Oulun taidemuseo 28.9.2013–5.1.2014 

Tapio Lötjönen, Juan Antonio Muro ja Tapani Tamminen, Rovaniemen taidemuseo 13.9.2013–12.1.2014 

Ilkka Lammi, Salon taidemuseo Veturitalli 12.10.2013–5.1.2014 

IC-98, Turun taidemuseo 4.10.2013–5.1.2014 

Harri Larjosto, Vantaan taidemuseo 9.10.2013–4.1.2014 

Onni Kosonen – muistonäyttely, Keski-Suomen museo, Jyväskylä 7.9.–3.11.2013 

Play – mediataiteen tähtiä, Helsingin taidemuseo 4.12.2013–26.1.2014 

Rosa Liksom, Aineen taidemuseo, Tornio 28.11.2013–2.2.2014 

Seppo Juhannus Tanninen, Nelimarkka-museo, Alajärvi 8.2.–4.5.2014 

Nuoret 2013, Helsingin Taidehalli 30.11.2013–5.1.2014 

Esko Männikkö, Helsingin Taidehalli 18.1.–2.3.2014 

Tuija Lindström, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 15.1.–9.3.2014 

Armas Hursti – 80-vuotisjuhlanäyttely, Hyvinkään taidemuseo 25.1.–16.3.2014 

Emil Wikström, Turun taidemuseo 24.1.–27.4.2014 

Kimpassa, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 16.5.–9.9.2014 

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 12.12.2013–2.3.2014 

Yksin, Helsingin taidemuseo 14.2.–13.7.2014 

Helsinki Photography Biennial, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 28.3.–27.7. 

Järven lumo, Ateneumin tademuseo, Helsinki 11.10.2013–9.2.2014 

Pilvenpitelijän tiellä, Keravan taidemuseo 15.2.–4.5.2014 

Heli Ryhänen, Helsingin Taidehalli 12.4.–11.5.2014 

Heikki Marila, Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8.2014 

Vuoden nuoret taiteilijat Nabb + Teeri, Tampereen taidemuseo 10.5.–17.8.2014 

Paavo Kauramäki, Aineen taidemuseo, Tornio 11.4.–15.6.2014 

Kuutti Lavonen, Jyväskylän taidemuseo 6.6.–7.9.2014 

Chi Modu, Porin taidemuseo 13.6.–14.9.2014 

William Kentridge, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.6.–14.9.2014 

Olli Lyytikäinen, Salon taidemuseo Veturitalli 7.6.–28.9.2014 

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 14.6.–14.9.2014 

Mäntän kuvataideviikot, Pekilo 15.6.–31.8.2014

Palkintoja 2013–14 

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2013 Lauri Anttila 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2013 Riikka Kuoppala 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2013 Viggo Wallensköld 

Ars Fennica 2014 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 

AVEK-palkinto 2013 Erkka Nissinen 

Vuoden nuori taiteilija 2014 Janne Nabb ja Maria Teeri 

Suomi-palkinto 2013 Jari Haanperä ja Suomesta Galleria 

Taiteen valtionpalkinto 2013 Irma Optimisti 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2013 Pilvi Takala 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2013 Raakel Kuukka 

Vuoden ympäristötaideteos 2013 Saara-Maria Karirannan ja Pekka Niittyvirran Viides seinä 

Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2013 Olli Keränen 

Fotofinlandia 2014 Perttu Saksa 

Suomen Estetiikan Seuran vuoden esteettinen teko 2013 Viva Granlund 

Pro Finlandia -mitali 2013 Ismo Kajander, Marja Kanervo, Markus Konttinen, Matti Peltokangas 

Suomen Leijonan komentajamerkki 2013 Ossi Somma 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2013 Kaarina Kaikkonen

Julkaistua 476 & 477 & 478: Kuvataidevuosi 2012–2013 & Kari Jylhä & Leena Luostarinen

Eilen tuli postissa Mitä missä milloin vuosikirja 2014. Tämä taisi olla 12. kerta, kun olin kirjoittanut siihen kuvataidekatsauksen. Tässä siis tuorein:

Kuvataidevuosi 2012–2013

Kuvataidemaailman taloudellinen ahdinko lisääntyi kuluneena vuonna: taidemuseot kamppailivat vähenevien resurssien kanssa, ja taidekoulutuksen vuonna 2011 alkanut karsiminenkin on ilmeisesti saamassa jatkoa. Tuoreimpana keskeneräisellä tappolistalla olivat keväällä 2013 Tampereen ammattikorkeakoulun sekä Aalto-yliopiston kuvataideopetus.

Yksi taidemaailmaa askarruttaneita keskeisistä uudistuksia oli Valtion taidemuseon rahoitus. Museosta ollaan muodostamassa valtion viraston sijaan säätiö, jolloin sen rahoitus siirtyy valtion budjetista veikkausvoittovaroihin. Museo tulee nielemään kulttuurille annettavista veikkausrahoista arviolta noin 10%, joten hankkeen vaikutus muuhun kulttuuriin rahoittamiseen tulee olemaan merkittävä. Moni museo on muutenkin joutunut ääriajoilleen resurssien suhteen, mikä näkyy muun muassa edelleen pitkittyvinä näyttelyaikoina ja kyvyttömyytenä tuottaa omia uusia näyttelyitä tai olla mukana kalliissa kansainvälisissä projekteissa.

 Yksi mahdollinen syntyvä trendi on kunnallisten taidemuseoiden sulauttaminen muuhun kunnalliseen museotoimeen: esimerkiksi Varkauden taidemuseo joutui sulloutumaan kulttuurihistoriallisen museon tiloihin, jolloin 850 neliön näyttelytilat pienenivät noin 100 neliön kokoisiksi.

Saara Ekström, Strange Attraction, 2010. Wihurin rahaston näyttelystä.

Toinen epäilemättä kasvava trendi on kokoelmanäyttelyiden lisääntyminen. On toki muistettava, että se on myös yksi museoiden perustehtävistä, ja oli esimerkiksi varsin kiinnostavaa nähdä suurnäyttelyssä 7. aalto – Kuvataiteen Wihuri (Helsingin Taidehalli 20.10.–25.11.2012, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 2.2.–12.5.2013, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 4.6.–1.9.2013, Rovaniemen taidemuseo Korundi 11.10.2013–16.2.2014), minkälaista on ollut yhden merkittävimmän nykytaidekokoelmamme, Wihurin rahaston taidekokoelman, kuluneen kymmenen vuoden hankintapolitiikka. Näyttely antoi varsin hienon kuvan suomalaisesta nykytaiteesta, mutta ennätyksellinen neljä näyttelypaikkaa ja pitkä yhteiskesto kertovat omaa tarinaansa taideinstituutioittemme tilasta. 

Kesänäyttelyt tuntuivat olevan voimissaan, vaikka yksi perinteisimmistä laittoikin ovensa kiinni: Punkaharjun Retretin 1980-luvulla rakennettujen luolastojen tarina taidenäyttämönä taitaa olla lopussa. Vaikka taidegalleriatkin tunsivat taantuman nahoissaan, tuntuu taiteilijavetoisilla ja ei-niin-kaupallisilla gallerioilla menevän hyvin. Vähän nuoremman taiteilijaväen osuuskunta Huuto sai esimerkiksi käyttöönsä uudet hulppeat tilat Helsingin Jätkäsaaresta ja juhli tilojaan kymmenvuotisjuhlanäyttelyllään AAARGH! (8.–23.9.2013).

Ovatko naistaiteilijat jo hegemonia?

 

Suomen kultakauden naistaiteilijat ovat jo pitkään olleet yksi taidemaailman kestohiteistä. Nämä museoiden kipeästi kaipaamat ns. blockbuster-näyttelyt keräävät suuria yleisöjä. Kultakauden naisten rinnalle on suosiossa nyt astumassa joukko nuorempia kollegoita. Leena Luostarisen (1949–2013) retrospektiivinen näyttely Tiikerinpiirtäjä veti Helsingin Taidehalliin (12.1.–3.3.2013) ennätysyleisön ja jatkoi sieltä Joensuun taidemuseoon (9.3.–14.4.2013) sekä Etelä-Karjalan taidemuseoon Lappeenrantaan (17.9.–8.12), missä se muuttui Luostarisen muistonäyttelyksi. Vastaava ilmiö oli Helsingin taidemuseossa (15.2.–26.5.2013) Marjatta Tapiolan huikea retrospektiivi, joka jatkoi matkaansa Venäjän taideakatemian museoon Pietarissa (6.–30.6.2013). Tuottelias taiteilija esitteli retrospektiivin kanssa samaan aikaa uusi töitään Galleria Sculptorissa (13.2.–3.3.2013) Helsingissä.
Graafikkona tunnettu Tuula Lehtinen esitteli keramiikaksi ja installaatioiksi muuttunutta monipuolista tekniikkaansa Hämeenlinnan taidemuseossa (20.10.2102–24.2.2013) näyttelyssään Kauneudesta. Ja vieläkin nuoremmat taiteilijasiskot tulevat vakuuttavasti perässä: esimerkiksi Luostarisen ja Tapiolan tavoin ekspressionistina tunnettu Nanna Susi on selkeästi saavuttanut ns. rakastetun taiteilijan aseman, mikä kävi hyvin ilmi hänen Helsingin taidemuseossa (28.9.2012–20.1.2013) järjestetyssä maalausnäyttelyssään. Ja vastaavasti toinen nuorempi räiskyvä taidemaalari, Anna Tuori, esitteli menestyksekkäästi tuotantoaan Aboa Vetus & Ars Novassa Turussa (5.10.2012–20.1.2013). 

Pauliina Turakka Purhonen, Äiti ja tytär, 2010–11.

Kajaanin taidemuseossa (23.9.–25.11.2012) Ulla Jokisalo, Heli Ryhänen ja Pauliina Turakka Purhonen yhdistivät fantasiamaailmoissa seikkailevat luomisvoimansa yhteisessä ryhmänäyttelyssä. Kaisu Koivisto esitteli monista materiaaleista koostuvaa veistostuotantoaan retrospektiivisessä näyttelyssään Äänekäs hiljaisuus (Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 8.6.–23.9.2012, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 16.10.2012–3.2.2013). 

Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä luotti sekin suomalaisiin naisiin: Kansainvälisin taidetähtemme Eija-Liisa Ahtila esiintyi videoineen (19.4.–1.9.2013) osin päällekkäin katoavan taiteen mestarin Marja Kanervon (17.5.–29.9.2013) kanssa.

Luonnon ikuinen kutsu

 

Vaikka trendit vaihtuisivatkin, rakastaa suomalainen taideyleisö luonnosta voimansa ammentavaa taidetta, mikä koskee myös nykytaidetta.  
Metsiä ja puita on kuvattu monin tavoin kuluneena kautenakin. Salon taidemuseo esitti klassikoita, nykytaiteilijoita ja ITE-taidetta näyttelyssä Metsien miehet (22.9.2012–6.1.2013). Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä rinnasti puolestaan kultakauden klassikoita ja suomalaista nykyvalokuvaa – Pentti Sammallahti, Ritva Kovalainen, Taneli Eskola ja Kristoffer Albrecht – puuaiheisessa kauniissa näyttelyssä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä kokosi yritysten taidesäätiöiden kokoelmista interaktiivisen ja lapsenmielisen näyttelyn Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). 

Ritva Kovalainen, Närängänvaara, Kuusamo, 2009–10.

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo jatkoivat omia retkiään maailman metsissä näyttelyssään Kultainen metsä (Hämeenlinnan taidemuseo 15.3.–28.4.2013). Vanhat rakastetut kuvittajasankarimme ovat ehtymätön aarreaitta – oli teema mikä hyvänsä: nyt se oli Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun metsäkuvituksia (Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta 19.5.–29.9.2013). 

Kuopion taidemuseossa tutkittiin joen merkitystä kulttuurille näyttelyssä Taiteen Vuoksi (14.9.2012–3.2.2013), kun taas Mikkelin taidemuseossa keskityttiin Matti Karppasen lintumaalauksiin (21.9.–4.11.2012). Tampereen taidemuseossa maagista maisemaa rinnastettiin brittiklassikon J.M.W. Turnerin (25.8.–4.11.2012) ja kotimaisen nykyvalokuvataiteilijan Pekka Luukkolan (25.8.2012–6.1.2013) voimin.

Ettei totuus unohtuisi

 

Valokuva- ja videotaiteen nousu taiteen keskiöön on tuottanut myös koko taidemaailmalle ainakin yhden merkittävän seuraamuksen: dokumentaarisuuden arvo taiteissa on selkeästi noussut. Taide voi  myös olla totta varsin monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä rakensi tuoreimman kokoelmanäyttelynsä Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013) nimenomaan dokumentaarisuudelle ja näytti samalla, että kyse voi olla valokuvien ja videoiden lisäksi installaatioista ja muistakin, jopa varsin käsitteellisistä ilmaisutavoista. Tältä tuntui myös Stina Krookin Säätiön juhlanäyttelyssä Rouva Näkymätön (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.8.–21.10.2013), jossa Aurora Reinhard, Pilvi Takala, Erkka Nissinen ja Hans Rosenström kajosivat todelliseen maailmaan kuvan ja äänen keinoin.

Erkka Nissinen, Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila, 2013.

Kiasmassa totuus kohdattiin vähän rujommalla tavalla Jouko Lehtolan koskettavassa valokuvanäyttelyssä Viattomuuden loppu (8.2.–18.8.2013). Helsingin Taidehalli toi puolestaan yleisölle tuulahduksen suuren maailman klassisesta kuvajournalismista esitellessään monia ikonisia kuvia tehneen Steve McCarryn tuotantoa 1.6.–4.8.2013.

Perinteetkin kunniassa

 

Taide luotaa aina menneisyyden taidetta – nykytaidekin tavalla tai toisella. Yksi taidemuseoiden tehtävistä on pitää tätä yllä. Kauden kohokohtia tässä suhteessa olivat ekspressionismin klassikoita esitellyt Ekspressioita (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 15.9.2012–13.1.2013) ja pelkkää kuvataidetta laajemmin yhtä tyylisuuntaa esitellyt art deco -näyttely Art Déco ja taiteet (Amos Andersonin taidemuseo 8.3.–21.7.2013) – mukana oli myös arkkitehtuuria ja muotoilua ja muotia.

Toisinaan museot uskaltavat vielä tuoda maahan suurelle yleisölle tuntemattomampia merkittäviä klassikoita, kuten ruotsalaisen surrealistin Max Walter Svanbergin (Turun taidemuseo 17.5.–15.9.2013). 

Uuteen kurkotellessaan taiteen onkin syytä myös aina palata juurilleen.

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Fanny Churberg, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 21.9.2012–7.1.2013
The Making of Iron Sky, Helsingin taidemuseo 28.9.2012–20.1.2013
Heikki Mäki-Tuuri, Seinäjoen Taidehalli 8.9.–14.10.2012
Kui? IX tekstiilitaiteen triennaali, Wäinö Aaltosen museo, Turku 28.9.–25.11.2012
Jaume Plensa, Espoon modernin taiteen museo EMMA 14.11.2012–27.1.2013
Kuutti Lavonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 14.12.2012–24.2.2013
Noora & Kimmo Schroderus, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 30..11.2012–4.2.2013
Thomas Schütte, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 9.2.–12.5.2013
Tässä ja nyt, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 1.2.–28.4.2013
Jasmin Anoschkin, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 24.11.2012–20.1.2013
Per Maning, Espoon Modernin taiteen museo EMMA 6.3.–9.6.2013
Howard Smith, Kuparipaja, Fiskars 10.2.–28.4.2013
Seppo J. Tanninen, Seinäjoen Taidehalli 23.3.–28.4.2013
Jarmo & Rauha Mäkilä, Keravan taidemuseo 22.3.–26.5.2013
Karjala!, Helsingin Taidehalli 9.3.–14.4.2013
Hannu Lukin, Aineen taidemuseo, Tornio 25.4.–23.6.2013
Linnan aarteet, Ateneumin taidemuseo 12.4.–1.9.2013
Natalie Djurberg & Hans Berg, Helsingin Taidehalli 17.8.–10.11.2013
Vaivaisukot Kerimäellä, Kerimäen kirkko 25.5.–31.8.2013
Antti Ojala, Lapuan taidemuseo 16.6.–15.9.2013 

Palkintoja 2012–13

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2012 Irma Optimisti 
Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2012 Maija Luutonen 
Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2012 Nanna Hänninen 
Carnegie Art Award 2012 Heikki Marila 
Ars Fennica 2013 Jeppe Hein 
AVEK-palkinto 2012 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 
Vuoden nuori taiteilija 2013 Jarno Vesala 
Suomi-palkinto 2012 Matti Hagelberg 
Kuvataiteen valtionpalkinto 2012 Rajataide ry. 
Valokuvataiteen valtionpalkinto 2012 Pekka Elomaa 
Vuoden ympäristötaideteos 2012 Heli Ryhäsen ja Matti Kalkamon Ympyrähullut Huittisissa 
Stina Krookin Säätiön taidepalkinto 2012 Saana Inari, Tero Laaksonen, Emma Rönnholm, Fanny Tavastila, Camilla Vuorenmaa 
Suomen Taiteilijaseuran Palokärki-palkinto 2012 Minna Suoniemi 
Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2012 Antti Oikarinen 
Nuori satakuntalainen kuvataiteilija 2012 Jasmin Anoschkin 
Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinto 2013 Otso Kantokorpi 
Pro Finlandia -mitali 2012 Lauri Astala, Elina Brotherus, Reijo Hukkanen, Timo Kelaranta

***

Jouduin myös surukseni kirjoittamaan pari nekrologia. Molemmat taiteilijat olivat ystäviäni, mikä ei valitettavasti näistä teksteistä näy. Ei 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan saa mahdutettua kuin faktat – jos edes niitäkään:

 

Kari Jylhä 13.9.1939 – 26.5.2013

Taidemaalari Kari Jylhä kuoli tapaturmaisesti Helsingissä  Helsingissä 73-vuotiaana.  

Jylhä valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1965. Alkuun informalistisena maalarina tunnettu Jylhä tarttui nopeasti kiinni aikansa aiheisiin, ja hän onkin yksi merkittävimpiä hahmoja suomalaisen pop-taiteen lyhyessä historiassa. Hänen muistettavimpia töitään ovat valokuvapohjaiset uusrealistiset maalaukset, joilla hän kommentoi ironisestikin aikansa maailmanmenoa. 

Jylhä oli innokas taidepoliittinen keskustelija, ja toimipa hän kriitikkonakin 1960-luvulla. Taidepolitiikka vei voimakkaasti mukanaan, ja niinpä Jylhästä tuli miltei kokopäivätoiminen järjestömies, jonka suurina huolenaiheina oli muun muassa taiteilijan asema. Näiden asioiden eteen hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1972–74 ja 1991–2003. Hän oli myös mukana perustamassa Myllypuron taiteilijakylää, missä hän myös asui elämänsä loppuun asti. 

Jylhän monista palkinnoista mainittakoon Pro Finlandia -mitali, joka hänelle myönnettiin vuonna 1997.

Taiteilijaystävät Kari Jylhä ja Olavi Pajulahti Myllypurossa 2010, jolloin kävin haastattelemassa heitä erästä artikkelia varten. 

***

Leena Luostarinen 15.5.1949 – 28.7.2013

Taidemaalari Leena Luostarinen kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 64-vuotiaana. Juuri ennen kuolemaa hänelle oli myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.  

Luostarinen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. Hän oli yksi niistä uusekspressionisteista, jotka uudistivat taidekenttäämme 1980-luvun alkupuolella. Hänestä tuli huumaavine värimaailmoineen ja eksoottisine aiheineen nopealla tahdilla suuren yleisön rakastama taiteilija. Hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi vuonna 1988 – nuorimpana koskaan. Tuolloin hän täytti Helsingin Taidehallin, kuten myös retrospektiivissaan, jonka järjesti Suomen Taideyhdistys tammikuussa 2013.
1990-luvun alussa Luostarinen toimi maalaustaiteen lehtorina ja professorina Kuvataideakatemiassa. Hänen rohkea esikuvallisuutensa ja opetustoimintansa jättivät voimakkaan jäljen myöhempiin maalaripolviin. 

Luostariselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1995 ja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki vuonna 2007. 

Leena Luostarinen Joutsenossa toissa kesänä, jolloin kävin hakemassa hänet takaisin Helsinkiin aloittaaksemme Taidehallin näyttelyn valmistelut.