Julkaistua 718 & Näyttelykuvia 1012 & 1013: Rajallisen taidetta

On se kummallista, miten muka kaukana Vantaan, Keravan, Hyvinkään ja Järvenpään taidemuseot stadista ovat. Niissä kaikissa on jatkuvasti hyviä näyttelyitä, ja matka kaikkiin on todellisuudessa aika lyhyt. Julkisillakin pääsee kutakuinkin ovelle.
Eilen sain raahattua itseni vihdoinkin Hyvinkään taidemuseoon, jonne olen jo pitkään ollut ikään kuin koko ajan menossa. Siellä on nimittäin Maija Helasvuon (s. 1968) iso näyttely (11.9.–8.11.) ja hänen kutsumanaan Laura Könösen (s. 1980) yhden teoksen näyttely – molemmat juuri niin hyviä kuin odotinkin. Tänään ne ovat siellä viimeistä päivää, joten hus hus.
Kirjoitin Helasvuon näyttelyjulkaisuun johdantoesseen, joka seuraa tässä (kuvat ripustuksesta):

Rajallisen taidetta

Puu on ikiaikainen veistotaiteen materiaali, mutta orgaanisena se ei ole ikuista. Ihmisikään verrattuna puun ikä tuo näkyviin uuden aikaulottuvuuden: Vanhin Suomesta löydetty elävä puu on yli 760-vuotias, mutta tutkijat kykenevät nykyään käyttämään luonnossa säilynyttä ja melko tarkkaan ajoitettua puumateriaalia tuhansien vuosien ajalta. Biologisen olemassaolon rajallisuudella on siis rinnakkaisia aikajanoja, joille alle 50-vuotias kuvanveistäjä asettuu.
Kulttuurikin on rajallista. Sekin rapautuu ja hajoaa: sanat ja symbolit saattavat menettää merkityksensä tai muuttaa semanttista kattavuuttaan, toisinaan ne saavat uusiakin merkityksiä. On ollut myös katkoksia, emmekä kykene tulkitsemaan kaikkia vanhoja viestejä. Näin on käynyt esimerkiksi nykyään maailman vanhimmaksi puuveistokseksi nimetylle, Uralvuorilta löydetylle Shigirin idolille, jota säilytetään Jekaterinburgin historiallisessa museossa. Ihmistä kuvaavan veistoksen ikä on noin 9 500 vuotta. Sen pinta on täynnä kuviointia, jota tutkijat yrittävät avata – he puhuvat mielellään ”salaisista koodeista”. 
Kuvanveistäjä Maija Helasvuo kokee rajallisuuden yhdeksi keskeisiksi teemoistaan. Suurin osa meistä kokee rajallisuuden nimenomaan kuolevaisuuden tajuamisen, sisäistämisen tai ymmärtämisen kautta – toki sitten monella erilaisella tavalla tulkittuna ja erilaisen ilmiasun saavana. Kuolevaisuus on joka tapauksessa väistämätön osa elämän perustuslakia. Saksalainen filosofi Martin Heideggerin mukaan (Oleminen ja aika, 1927, suom. 2000) ”ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti”.
 

Rajallisuuden ymmärtämistä ja kuvaamista – vaikkapa taiteen kautta – voi ajatella myös merkityksen kautta: juuri rajallisuus antaa elämälle sen merkityksen. Ja eikö taiteilija ole juuri se henkilö, jonka ainakin yksi tehtävistä on antaa merkityksiä? Luoda merkityksiä, kuvata merkityksiä, analysoida merkityksiä, muuntaa merkityksiä, kyseenalaistaa merkityksiä? 
Helasvuon taiteessa kuolema, rajallisuus ja merkitys kietoutuvat toisiinsa. Tämä kuulostaa ehkä hieman synkältä, mutta kuoleman kuvaamisen sijaan hänen taidettaan tulisikin ehkä tarkastella vielä tarkemmin määritellystä näkökulmasta: kuolemastaan tietoisen elämän taiteena. 

Groteski veistäjän metodina

On tunnetusti vaikeaa käsitellä rajallisuutta, jos vie ajatuksensa tarpeeksi pitkälle – aivan samoin kuin on vaikea käsitellä rajattomuutta, kuten vaikkapa universumin äärettömyyttä tähtitaivasta katsellessaan. Yksi perinteinen tapa käsitellä vaikeita asioita on huumori. Huumorissa on monia lajeja. Helasvuo hyödyntää ainakin kahta: groteskia ja tragikoomisuutta. 
Helasvuo ei ole avoimen yhteiskunnallinen tai poliittinen taiteilija, mutta tuodessaan esiin elämän tragikoomisia piirteitä ja ulottuvuuksia ja käyttäessään metodinaan groteskia, hän asettuu väistämättä kriittiseen positioon. Australialainen kirjallisuudentutkija Philip Thomson (The Grotesque, 1972) on todennut: ”Groteski esitystapa taiteessa ja kirjallisuudessa on usein vallitseva yhteiskunnissa ja aikakausina, joita leimaavat kiistat, radikaali muutos ja epäjärjestys.” 
Helasvuo ei kuitenkaan ole satiirikko, eikä groteskia kannata tarkastella pelkästään satiirin keinona. Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin on todennut (Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru (1965, suom. 1995), että groteskissa negatiivinen ja positiivinen ääripää voivat sulautua yhteen samassa kuvassa, että kohde voi ylittää määrällisten rajojensa lisäksi myös laadulliset rajansa, että se voi ylittää itsensä ja sulautua muihin kohteisiin.
 

Groteski on tietyllä tavalla kuoleman ja synnyn rajapinta – sellaisena yksi vastausyritys rajallisuuden ongelmaan. Näin Bahtin: ”Jos groteskia kuvaa tarkastellaan sen pelkistetyssä muodossa, se ei itse asiassa koskaan esitä yksilöllistä ruumista: kuva koostuu aukoista ja ulokkeista, jotka edustavat jo toista, alulle pantua ruumista. Se on ikuisesti uudistuvan elämän siirtymäkohta, kuoleman ja hedelmöittymisen ehtymätön astia. 
Groteski siis sivuuttaa sen läpäisemättömän pinnan, joka sulkee ja rajoittaa ruumiin erilliseksi ja valmiiksi. Siksi groteski kuva ei esitä vain ulkoista vaan myös ruumiin sisäisen kuvan: veren, suoliston, sydämen ja muut sisäelimet. Pelkästään sisäiset ja ulkoiset piirteet sulautuvat samassa kuvassa yhteen.” 
Bahtinin ajatukset tulevat väistämättä mieleeni, kun katson Helasvuon veistoksia – yhtälailla ulkoisesti vähemmän groteskeja kuten hänen perhettä käsittelevää hienoviritteistä sarjaansa kuin sarjaa Strange Fruits (2011–12) tai tuoretta, varsin raadollista Riippuvaa lihaa (2015). 
Helasvuon mieltymys groteskiin selittyy jo hänen omalla taidehistoriallaan: hän on niitä lapsia, joita kuljetettiin taidenäyttelyissä pienestä pitäen. Suomen keskiaikainen kirkollinen puuveisto ja muun muassa vaivaisukot jäivät mieleen jo lapsena. Juuri näissä lajeissa on elänyt groteskin suurin käyttövoima: kansanomaisuus. Siinä piilee myös poliittisuus. Siteeraan vieläkin Bahtinia, joka vertailee karnevalistista, groteskia hyödyntävää juhlimista viralliseen juhlimiseen: ”Keskiajan viralliset juhlat – sekä kirkon että feodaalivaltion – eivät koskaan johtaneet vallitsevan maailmanjärjestyksen ulkopuolelle eivätkä luoneet mitään toista elämää. Päinvastoin, ne pyhittivät, vahvistivat vallitsevan rakenteen ja lujittivat sitä.” Kirkoissa ainoa poikkeus tästä oli kansanomainen veistotaide, jota ei tosin aina välttämättä taiteeksi nimitetty – moni tekijäkin on jäänyt nimettömäksi. 
Helasvuo ei tietystikään ole mikään kansanomainen veistäjä. Hän on akateemisesti koulutettu veistäjä, joka tekee työtään pitkässä institutionaalisessa traditiossa. Se antaa myös mahdollisuuden toiseen liikesuuntaan. Hän tekee taidetta, jolla on oma voimakas asemansa yhteiskunnassa. Sitä näytetään muun muassa sille pyhitetyissä paikoissa, taidemuseoissa. Tätä hän voi käyttää hyväkseen esimerkiksi halutessaan pyhittää arkea. Hän voi tuoda museoon kuvan arkisesta juureksesta, banaaninkuoresta, leukatuesta tai ihan mitä tahansa ja näin pakottaa meitä ajattelemaan valintansa syitä – sekä yksittäisiä teoksia että myös itse koko merkityksenantoprosessin luonnetta ja rakennetta. Mitä voidaan kuvata, mitä kuvataan ja miksi?
  

Utelias taiteilija ja käsityöläinen

Helasvuo on utelias taiteilija, ja hän lisää uteliaisuudellaan kysymyksiä: Millä materiaalilla mitäkin voidaan kuvata? Mikä sopii mihin? Mikä asettaa rajoitteita? Niinpä hän on puun lisäksi käyttänyt pronssia ja lähtenyt kokeilemaan nyt myös keramiikkaa ja lasia. Tämä kertoo sekä Helasvuolle ominaisesta uteliaisuudesta ja että kahtalaisesta rohkeudesta. Taiteilijat on tapana laittaa erilaisiin melko tiukkarajaisiin lokeroihin. Jos minulle esitetään kysymys suomen johtavista naispuolisista – tällaisia sukupuolitettuja kysymyksiä kysytään – kuvanveistäjistä, jotka käyttävät puuta materiaalinaan, tulee mieleeni välittömästi kaksi nimeä: Anneli Sipiläinen – Helasvuon vanhempi kollega ja ystävä – ja Maija Helasvuo. Rohkeutta uuden materiaalin valinta osoittaa siksi, että kummastuneen yleisön vastaanotto saattaa olla kielteinen. Miksi se ei pysy uskollisena sille, mistä se tunnetaan? Uusi materiaali vaatii myös toisella tapaa rohkeutta. Keraamikot ja lasitaiteilijat tapaavat tehdä keraamisia ja lasisia objekteja oikeaksi havaittujen menetelmien, todellisuudessa melko tiukkojen sääntöjärjestelmien mukaan. Helasvuota eivät nämä sääntöjärjestelmät kahlitse. Käyttöesineen tekijä ei voi sallia virheitä, mutta kuvanveistäjä voi hyödyntää niitä työssään. Taiteilijan omin sanoin: ”Keramiikassa hyödynnän kaikki virheet, itse asiassa virheet ovat toisinaan parasta, mitä voi tulla, kun joudutaan miettimään, mitä sen kanssa tehdään – usein siitä voi tulla se komein kohta.” Tähän Helasvuo on joutunut tottumaan ja sitä hyödyntämään myös puun kanssa: ”Kun puu halkeilee odottamattomasti, sen voi paikata tosi kauniisti vaikka eri puulajilla, ja siitä saattaa tulla herkullinen paikka veistokseen.” Kuvanveistäjä oppii suorastaan odottamaan virheitä: ”Parhaat virheet ovat minulta vielä kokematta.” 

Vaikka Helasvuon teemat ovat usein abstrakteja ja maailmaa syleilevän eksistentiaalisia, on hän kuitenkin myös käsityöläinen. Hänen metodiset juurensa tulevat vähän yllättävältäkin taholta. ”Ehkä minun pitäisi aloittaa viulunsoitosta. Sitä harrastin lapsuudesta alkaen ja minusta piti tulla muusikko. Se on vaikuttanut työskentelytapaani voimakkaasti. Puuveisto on osin samanlaista kuin viulunsoitto. Puu on nyt minun instrumenttini. Minulla on suhde siihen. Harjoitan sitä niin paljon, että minusta tulee taitava, mutta voin taidollistua siinä lisää koko loppuelämäni.” Nyt Helasvuo on palannut viulunkin pariin: hän soittaa instrumenttiaan kamariorkesterissa. 

Puun visuaalinen viesti
 
Käsityöläisenä Helasvuo on kiinnostunut puusta myös materiaaliesteettisessä mielessä. Puun veistettävyys on yksi ulottuvuus, mutta esimerkiksi värien ja sävyjen avulla pystyy tekemään erilaisia yhdistelmiä, muun muassa raidallista jälkeä.
 

Veistäjiä on periaatteessa kahdenlaisia: niitä jotka lisäävät ja niitä jotka poistavat. Savea muovaava veistäjä lisää materiaalia antaakseen muotoa. Puuta tai kiveä työstävä veistäjä poistaa hakkaamalla tai veistämällä materiaalia päästäkseen kohti haluttua muotoa. Helasvuo tekee puun kanssa molempia – ja itse asiassa sitä modernin myötä syntynyttä kolmattakin mahdollisuutta: rakentaa tai kasaa. Hän saattaa poistaa veistämällä materiaalia sahatavarasta, hän saattaa liittää niitä toisiinsa tai paikkailla, mutta yhtälailla hän saattaa käyttää metsästä löydettyä juurakkoa kuin readymade-materiaalina. 
Ennen vanhaan meillä oli esimerkiksi tapana ihailla yhdestä puusta veistettyä taidokkaan yksityiskohtaista ja esittävää pähkinäpuista veistosta. Helasvuon kaltaisten veistäjien myötä tilanne on muuttunut: he näyttävät meille liitokset, rajakohdat, halkeamat, katkokset – eivätkä pelkästään näytä vaan tuovat ne esiin merkityksellä ladattuina sisältöinä. Helasvuo ei käytä efektinään illuusiota, hän pikemminkin purkaa sitä näyttäessään esimerkiksi sarjassaan Tuki (1997–98) sen, miten haurasta, kömpelöä ja riippuvaista maailmassa oleminen on. 
Mutta puu sisältää jo sellaisenaan merkityksenantoa, jota voi käyttää käsitteellisestikin hyväkseen. Harva meistä pysähtyy useinkaan ajattelemaan esimerkiksi sitä, että ”tavallisten puiden” lisäksi on olemassa erikseen käsite ”jalopuu”. Miten joku puu on jalompi kuin joku toinen? Pyökki on Suomessa jalopuu, Saksassa siitä tehdään halkoja lämmitykseen. Kyse on siis kulttuuri- ja paikkasidonnaisista hierarkioista sekä – jälleen kerran – merkityksenantoprosesseista. Helasvuo kokee sen arjessaan: haapaa ja mäntyä hän ostaa Haarajoen sahalta, seetriä Kitarapajasta. Juurakot löytyvät ilmaiseksi metsästä. Se, mitä Helasvuo tekee, on myös jalostamista. Periaatteessa se on samanlaista jalostamisprosessia, jonka myötä norjalainen 10 euron lehmännahka päätyy Vuittonin 3 000 euron laukuksi. Helasvuo on tietoinen merkityksenannon hierarkioista – esimerkiksi sarjassa Nälkä (2000) kauha syntyi männystä, hampurilaisboksi tammesta. Halvin ja tarpeettomin – itse asiassa vahingollisin – yhtyi jaloon.
 

Osin Helasvuon materiaalikokeilut liittyvät modernistiseen perinteeseen, minkä hän myös tunnistaa itsessään. Taideteosten ei tarvitse välttämättä viitata itsensä ulkopuolelle. Silkka materiaalien ominaisuuksien esteettinen leikki voi olla kiinnostavaa. Lasissa läpinäkyvyys tuo esimerkiksi teoksen varjon käytölle aivan uusia ulottuvuuksia. Myös lasin hauraus, sen uhkaava rikkoutuminen on jo sellaisenaan kiinnostava asia – ilman että ajatusta veisi symbolisen alueelle. Helasvuo toteaakin, että vaikka ”haen sisältöä, kiinnostaa minua myös visuaalinen vaikuttavuus”. Hän haaveilee jopa efektin aikaansaamisesta ja muistaa joitain omia näyttelykokemuksiaan, jossa ”katsominen muuttuu ruumiilliseksi ja tuottaa kylmiä väreitä”. Mutta eiväthän läpinäkyvyys ja hauraus koskaan jää pelkästään visuaalisiksi – niin merkityksellä ladattuja ominaisuuksia ne ovat. Ne vievät suoraan elämän merkityksen ongelmiin ja tapoihin käsitellä niitä. Kokeilkaapa sanoa ääneen: ”Olen lasi.” Aika voimakas metafora. Entäs tämä: ”Olen läpinäkyvä”? Eikä kumpikaan ole yksiselitteinen. 

Kuvanveistäjänä rajapintojen jännitteessä
 
Taiteilijana Helasvuo elää monen rajapinnan jännitteessä. Hän toimii melko miehisessä perinteessä naisena ja tuo sen toisinaan esiin, kuten vaikkapa Kallofeminiini (2004) – puuhun suurennettu kohtu munasarjatiehyeineen. Hän toimii materiaaliensa kautta käsityöläisyyden – virheiden teon mahdollisuus – ja ”puhtaan” taiteen – virheistä välittämättömyys – jännitteessä. Hän toimii modernismin ja määrittelemättömän nykytaiteen jännitteessä – kuten taiteilijakollega Jan Kenneth Weckman on todennut: ”Tarttumalla ihmisen ruumiillisuuteen mittakaavana ja taiteen mallina Maija Helasvuo veistää tradition jatkuvuuden ja modernin fragmentaarisuuden ristiriitaa julki.” Helasvuo elää yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan jännitteessä. Riippuvuus voi olla riippuvuutta omasta kehosta ja sen toimivuudesta mutta myös riippuvuutta toisista – niin hyvässä kuin pahassakin ja kaikissa niissä välimuodoissa, joita juuri taide monitulkintaisuudessaan tekee näkyväksi. 
Helasvuo tavallaan avaa sitä sivilisaatioprosessia, jota saksalaisbrittiläinen sosiologi Norbert Elias on kuvannut (Über den Prozess der Zivilisation, 1939) – sitä prosessia, jossa ulkoisen kontrollin sisäistyminen itsekuriksi tuottaa kompensaationa sisäisen elämysmaailman. Affektit muuntuvat kuvitteellisiksi sisäisiksi emootioiksi – sen sijaan, että esimerkiksi reagoisimme ja käyttäytyisimme välittömästi affektien mukaisesti. Tämä on varmaankin yksi syy, miksi Helasvuon työt saattavat tuottaa joissain katsojissa voimakasta torjuntaa – tai tarkemmin, kuten itävaltalainen psykoanalyytikko Sigmund Freund on todennut (Murhe ja melankolia, 2005): ”Affekti on purkautumisilmiö, jota ei voida torjua, vaan se joko ilmenee tai sen ilmeneminen estyy." Helasvuon töitä tuntuukin olevan mahdotonta sivuuttaa pelkkänä esteettisenä heijastuspintana, joka joko miellyttää tai ei. Hänen taiteilijapuolisonsa Mika Karhu on todennut osuvasti hänen veistoksistaan: ”Tapahtumat ympärillämme vaikuttavat meihin. Veistokset kuvaavat tätä näkymätöntä vaikutusta, joka samalla on muokkaavaa ja konkreettista.” 
Helasvuo veistää kaksisuuntaista liikettä: samalla kun hän ylentää arkista, hän ikään kuin alentaa abstraktia ja henkistä palauttamalla ylimaallisen materiaaliseen ja ruumiilliseen maailmaan. Vielä kerran Bahtin: ”Maa on äiti, se nielee synnyttääkseen uudelleen, suurempana ja parempana. Maassa ei voi olla mitään kauheata, kuten ei äidin ruumiissakaan, jossa ovat ruokkivat rinnat, synnyttävät elimet, lämmin veri. Maallisesta kauheasta tulee lapsia synnyttävä elin, ruumiillinen hauta, joka tuottaa nautintoa ja synnyttää uutta.” 
Helasvuon tuoreet keraamiset, hivenen epäortodoksisesti Miranolilla ja musteella pintakäsitellyt lätäköt Lätäköiden äärellä (2015) tuntuvat vievän häntä johonkin uuteen ja outoon suuntaan, mutta rajalla oleminen jatkuu niidenkin myötä. Niiden tausta on Marjatta Kurenniemen sadussa, jossa tyttö tipahtaa lätäkön kautta toiseen maailmaan, jossa kaikki on tosiaankin toisin. Äiti istuu sohvalla ja isä häärää keittiössä. Leipää pannaan makkaran päälle eikä toisin päin niin kuin pitäisi. Palaamme näiden lätäköiden myötä siis väistämättä Bahtinin kansanomaiseen karnevaalikulttuuriin, jossa yhteisön normaalit rajat rikotaan ja esimerkiksi pyhä muuttuu maalliseksi. Näiden lätäköiden reunalla Helasvuo on aina tasapainoillut ja miettinyt sitä, minkä minäkin niin elävästi lapsuudestani muistan: ”Hyppäänkö? Onkohan se syvä? Hyppään! Se loiskahtaa niin komeasti!” Ja loska tahraa siistin erillisen yksilöruumiini kiehtovasti tuodessaan sen osaksi luonnon prosesseja. Vaikka se ei ole vaarallista, se on kuitenkin tavallaan kiellettyä.
 

***

Helasvuon näyttely on itse asiassa aika rohkea veto, kuten tekstissänikin yritin tuoda esiin. Niin voimallisesti hänet on kuitenkin puunveistäjäksi lokeroitu. Näyttely ei ole kovinkaan yhtenäinen materiaalien kirjosta johtuen, mutta joskus on syytä ravistella tuota yhtenäisyydenkin vaatimusta. On kiinnostava nähdä, miten hänen tematiikkansa taipuu eri suuntiin eri materiaaleilla.

Aivan samoin Könönenkin tuo hauskasti esiin materiaalin problematiikkaa. Hänen kiviset puunsa ovat nimittäin niin pehmeitä ja kauniita, että teki mieli mennä koskettamaan – ja niin teinkin salaa, vaikka lattian merkki sen kielsi: 
 

Tähän aikaan huomenna, dioriitti, 2015.

Taiteilija itse sanoo teoksesta tiiviisti sen olennaisen:

Älä murehdi 
loputonta syksyä,

tähän aikaan huomenna
muisto rakennetusta luonnosta 
on uusi kerrostuma kalliossa.

Ei kai minun tähän pidä mitään lisätä?

Näyttelykuvia 997 & Julkista taidetta 81: Peltokangas voitti sydämellään

Eilen ratkesi HUS:in kansainvälisen veistoskilpailun voitto. Tammikuussa 2015 julkistettiin kutsukilpailu, jonka tavoitteena oli tuottaa Meilahden sairaala-alueen keskuskalliolle ympäristöön sopiva, valtakunnallisesti merkittävä taideteos. 
Voittajaksi valittiin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) teos Suuri sydän:

Toiselle sijalle palkintolautakunta asetti Jaakko Niemelän (s. 1959) teoksen Kävyt – Lyhdyt. Kolmas sija jaettiin kahden teoksen kesken: Kirsi Kaulasen (s. 1969) Viola ja Laura Könösen (s. 1980) Sininen sade. 

Jaakko Niemelä. Anteeksi suttuinen kuva.

Kirsi Kaulanen.

Laura Könönen.

Näin palkintolautakunta Peltokankaan sydämestä:

"Teoksessa on käsitteellinen vahva idea, joka on toteutettu pelkistetyllä tyylillä. Teoksen yksinkertaisuus toimii arkkitehtonisesti hälyisessä ympäristössä hyvin. Tässä suhteessa se erottuu kaikista muista ehdotuksista edukseen.

Punaisen värin ja selkeän muodon käyttö sekä hulppea mittakaava luovat melko sekavalle ja eri aikoina rakennetulle alueelle voimakkaan ja kokoavan identiteetin ja kontrastin.Toisaalta teoksen sarjakuvamaisuus viittaa pop-taiteeseen. Teoksessa on lämmin ja empaattinen tunnelma, ja se toimii rikkaasti eri katselukulmista ja korkeuksista. 

Suuri Sydän toimii alakulmista katsottuna abstraktina tilateoksena, joka tuo teokseen lisää kerroksellisuutta. Keskustelua tuomaristossa herätti sydämeksi miellettävä muoto ja sen suhde anatomiseen todellisuuteen.

Teoksessa on lämmin ja empaattinen tunnelma, ja se toimii rikkaasti eri katselukulmista ja korkeuksista. Teos synnyttää ympäristöönsä iloa ja positiivista energiaa."

Kilpailuluonnoksia voi käydä tutkailemassa Meilahden sairaalan aulassa 18.9. saakka. Kilpailun kärki on varsin laadukasta, mutta häntäpää vastaavasti aika häntäpäätä. Käykää katsomassa. Ei näitä kilpailuja niin usein järjestetä.

Suomalaiset kuvanveistäjät ovat tunnetusti kollegiaalisia. Tässä ykkönen ja toinen kolmonen plastisessa onnittelumuodostelmassa – myöhemmin illalla:

Julkaistua 605: Taidetta kalliolle

Tällaisen pikku-uutisen kirjoitin viime torstaina ilmestyneeseen Taiteeseen (1/15):

Taidetta kalliolle

Suomalainen taidekenttä on saanut mukaan uuden ja ilmeisen vahvan pelurin. Vuonna 2013 perustettu Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) taidetoimikunta on aloittanut toimintansa ripeästi: taidetta on hankittu ja tullaan hankkimaan ilmeisesti paljon lisää, mikäli taidetoimikunnan puheenjohtajaa Ilkka Taipaletta on uskominen. Taipaleen mukaan taidetoimikunta ei tyydy pelkkiin tavallisiin taideostoksiin vaan haluaa toimia innovatiivisesti ja rohkeasti hankkeissaan. Ja tilaa on, sillä HUS:illa on kolmattakymmenettä sairaalaa. Helsingin Meilahteenkin nousee kohta lisää rakennuksia, joihin sovelletaan prosenttiperiaatetta.

Kasvavan Meilahden keskellä on komea keskuskallio, jolle HUS haluaa ”ympäristöön sopivan, valtakunnallisesti merkittävän taideteoksen tai teosten kokonaisuuden”. HUS järjesti kansainvälisen kutsukilpailun, ja kutsutut veistäjät julkistettiin helmikuun lopulla. Voittaja ratkeaa loppukeväästä, ja teos on suunniteltu valmistuvaksi uuden trauma- ja syöpäkeskuksen myötä vuonna 2018. Tuomariston puheenjohtajana toimii emeritusmuseonjohtaja Markku Valkonen. 

Suomalaisista veistäjistä mukana kilpailussa ovat Kaarina Kaikkonen, Anssi Kasitonni, Kirsi Kaulanen, Laura Könönen, Jaakko Niemelä ja Matti Peltokangas. Ulkomailta kutsuttiin Pauls Jaunzems Latviasta, Eeva Käsper Virosta sekä Carl Boutard ja Tilda Lovell Ruotsista. 

Tavoitteena on ollut kutsua mukaan mahdollisimman erilaisia veistäjiä, jotta haastavan paikan – kallioon ei juurikaan saa kajota – mahdollisuudet tulisivat monipuolisesti kartoitetuksi. Monipuoliselta taiteilijajoukko näyttääkin, vaikka hieman ihmetyttää, että Virosta mukaan seuloutui itseään kuvanveistäjänä pitämätön lasitaiteilija, joka ei myöskään ole tehnyt julkisia ulkoveistoksia.

*** 

Tässä vielä linkit ulkomaanelävien kotisivuille: 

Pauls Jaunzems (s. 1951) 

Eeva Käsper (s. 1971) 

Carl Boutard (s. 1975) 

Tilda Lovell (s. 1972)

Julkaistua 538 & Näyttelykuvia 919: Salvelan kesä V

Sunnuntaina ripustimme Galleria Ortonin perinteisen kesänäyttelyn jo viidettä kertaa. Tänään vietetään avajaisia klo 17.00 alkaen – tervetuloa kaikki!

Tällaisen tiedotteen rustasin eilen [muistuttaa kyllä kovin paljon viimevuotista]:

Ripustusmestarimme Olavi Pajulahti (s. 1944) laittaa Jorma Hautalan (s. 1941) vaateriin. 

Salvelan kesä V

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 2.–19.6.2014 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo viidettä kertaa.  

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Timo Setälä. Roi Vaara oli ulkomaankiireidensä vuoksi estynyt. Jottei verenvähyys pääsisi iskemään, päätettiin jo toisena vuotena aloittaa uusi perinne: joka kesä mukaan kutsutaan joku henkisesti läheinen vieras. Tänä vuonna vuorossa on kiviveistämöllä viihtyvä nuori kuvanveistäjä Laura Könönen. Aikaisempina kesinä vieraina ovat olleet Marika Mäkelä, Teemu Saukkonen ja Leena Luostarinen (1949–2013). 

Matti Nurminen (s. 1947) ja Pekka Kauhanen (s. 1954) ihmettelemässä veistäjäkollegansa Matti Peltokankaan (s. 1952) uusia teknisiä kokeiluja.

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan. 

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Sairaala Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 

Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo ja Maija Tanninen-Mattila saavat tänä vuonna seuraajakseen emeritus-museonjohtaja Markku Valkosen.

Siinä ei kauan nokka tuhise, kun ammattilaiset laittaa duuninsa seinille. Sitten kakkukahvit päälle, koska Peltokangas täytti eilen vuosia.

Näyttelykuvia 797 & 798 & 799 & 800 & 801: Sunnuntaikierroksella

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kunnon näyttelykierrokselle – kuitenkin vain kävelymatkojen päähän.
Aloitin Uudenmaankadulta. Helsingistä Nurmekseen 2000-luvun alussa muuttanut Anssi Mikael Okkonen (s. 1969) esitteli lyijykynäpiirustuksiaan Galleria Dixissä nimellä Aika (20.4.–9.5.). Okkonen tutkailee karjalaista kulttuuria ja sen menneisyyttä sekä tulevaisuutta, aikaa – lähinnä ihmisen kautta. Ja sattuihan itse taiteilijakin olemaan paikalla, koska hän piirtää performatiivisesti tiettyinä päivinä:

Okkosen kynänjälki on yhtäaikaisesti herkkä ja tarkka, sellainen, jonka avulla maallikko huokailee, että "kylläpä mies osaa piirtää". Ja niinhän hän osaakin, mutta pelkkä hyperrealistinen, pikkutarkka ja näköisyyttä tuottava piiperrysjälki ei sellaisenaan vielä ole kovin kiinnostavaa. Okkosella on kuitenkin sanomaa: "Erityisesti henkilökuvat kiehtovat minua ja haluankin niillä tuoda esille kysymyksiä ihmisenä olemisen mysteeristä. Idealismi, toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä rauhanominen rinnakkaiselo luonnon kanssa ovat läsnä teoksissani. Näyttelykokonaisuus on siis kuvaus uuden sukupolven elämänuskosta ja kasvamisesta vastuulliseen, tiedostavaan aikakauteen.”

Henkilökohtaisemmin ladatut kuvat olivatkin selvästi voimakkaampia kuin sellaiset esimerkiksi ortodoksisuuteen liittyvät dokumentaariset kuvat, joka jäivät vain ikään kuin pinnaksi. Ehkä Okkosen pitäisi vielä tarkentaa fokusta – ja toisaalta ehkä uskaltautua vähän sisemmälle myös symbolisen alueelle. Aika sympaattinen näyttely kuitenkin. Sitä paitsi taiteilija, jolla on kolme suomenhevosta, ei voi olla ihan väärässä.

***

Galleria Jangvassa oli tarjolla interaktiivisuutta. Ensin meinasin väsyneenä väistää koko jutun, mutta sitten kuitenkin rohkaistuin. Minna Alaluusuan (s. ?) ja Tuomas Tuomirannan (s. ?) näyttely Leikit (5.–21.4.) esitteli erilaisia vuorovaikutteisia mediainstallaatioita.
Istuin muun muassa pöydän ääreen ja tein itsestäni valokuvan ja tietokoneen avulla omakuvan:

 
Printin sain mustoksi. Tulos heijastui myös sitten seinälle:

Tässä tiedotteesta: "Peilipöytämäisessä teoksessa käyttäjät pääsevät muokkaamaan omakuviaan taiteilijoiden omakuvapaleteilla, väriteoriapaleteilla sekä Pantonen vaikutelmapaleteilla. Käyttäjä voi luoda valintansa mukaisen omakuvan esimerkiksi Rembrandtin tai Picasson omakuvan tai kevään muotisävyjen väreissä. Teos opettaa samalla käyttäjälle taidehistoriaa, värioppia ja antaa mahdollisuuden Pantonen designväriyhdistelmien käyttöön."
No, en minä nyt tiedä tuosta toteutuksesta. Yllä vasemmalla oleva kuvani on tehty Kazimir Malevitšin (1878–1933) paletilla, mutta en minä sitä kyllä tunnistanut Malevitšiksi. Enkä oppinut mitään.
Sitten piti vielä kokeilla kehon avulla action paintingia:

En minä nyt oikein tiedä. Vähän sellaiseksi pikkuheurekaksi kokemus jäi. Mutta olihan se kivaa. Ja sitten pitikin illalla vielä vähän miettiä, että voisiko taide olla vain kivaa. Mihinkään ratkaisuun en pohdinnoissani kuitenkaan päätynyt.

***

Galleria Amassa oli tarjolla Jaakko Mattilan (s. 1976) monilla eri tekniikoilla toteutettuja maalauksia ja grafiikkaa (6.–28.4.). Mattila on ilmeisen innoissaan eri tekniikoista, muun muassa öljystä, alkydeistä, akvarelleista ja metalligrafiikasta. Mukana on vähän edellä mainittua action paintingiakin. Abstraktit teemat ovat hillittyjä ja jälki usein kuulaan herkkää. Eri tekniikat hajottivat kokoelman yhtenäisyyttä, mutta toisaalta juuri tuo monimuotoisuus lisäsi vahvuutta, koska kaikkea leimasi kuitenkin Mattilan tietty hienostuneisuus ja vähäeleisyys:

   Pallo, akvarelli.

Aukko, öljy kankaalle.

Puhtautta ja harmoniaa olin löytävinäni. Pienen ja suuren jännitettä. Vähän ehkä vapauttavaa tyhjyyttäkin. Ainakin näyttelystä jäi seesteinen ja hyvä fiilis.

***

Galleria Sculptorissa oli esillä Heimo Suntio (s. 1955), joka oli lähestynyt veistotyötään varsin kirjallisesti näyttelyssään Strindbergrummet i en okänd rymd (17.4.–5.5.). Suntio on Strindberginsä ja Kierkegaardinsa lukenut – ja päälle vielä Merleau-Pontyakin, ja tämä teki kerronnalliset työt minulle ensin vähän vaikeiksi. Yirin nimittäin liikaa mielessäni avata ja tulkita monista elementeistä koostuvia installaatioita ja koin suotta turhautumisen tunnetta. Suotta siksi, että eräässä toisessa galleriassa myöhemmin tapaamani taidemaalarituttu vain nauroi huoltani ymmärtämisestä ja totesi pitämästään näyttelystä, että "sutjakka näyttely". Ja oikeassahan hän oli: ei Suntio ole lähtenyt illustroimaan mitään vanhojen äijien ajatuksia vaan on antanut tiettyjen teemojen suodattua omien assosiaatioidensa kautta monipuolisiksi kuviksi ja melko runollisiksi tarinoiksi, joissa on ripaus romantiikkaa, ripaus itseironiaa ja paljon sellaista yksinäisen hahmon öisiä mietteitä, jotka jalostuvat säikeiksi osana isompaa historiallista linjaa. 

    

Käytettyjä materiaaleja oli pronssista löytömaterialin kautta puuhun, ja olipa yhden veistoksen materiaaleissa mukana myös runo:

Eräs toinen taiteilijatuttavani oli todennut minulle aiemmin, että "Suntion paras näyttely". Täytyypä melkein yhtyä tähän ajatukseen. Ripustuskin oli onnistunut: ei mitään erityisiä optimaalisia tarkastelupisteitä, ei lukusuuntaa. Näin katsoja sai haahuilla ja hakea assosiaatioita ja näkökulmia. Hämärää se oli Strindbergin okkultismikin. Tällaisen hahmon sisään Suntio on tehnyt tutkimusmatkaansa:

 Strindberg Drottninggatanilla 1912. Ehkä viimeisellä kävelyllään.

***

Taidekierros loppui Forum Boxiin, jossa oli esillä kolmen taiteilijan näyttely. Anu Tuominen (s. 1961) on käynyt paljon Jäämerellä Varanginvuonolla ja kerännyt kiviä sekä meren tuomaa tavaraa. Hän on rakentanut niistä tuttuja omanlaisia maailmojaan, jossa kivet muuntuvat leiväksi ja lihaksi, pienet esineet maisemiksi ja jossa yhteydet katkeilevat ja yhtyvät uudella logiikalla uudestaan. Tuominen on nerokas taiteilija, eikä ideoiden ehtymisestä ole tietoakaan.

Emma Rönnholm (s. 1984) osuus koostui esine- ja tilateoksista, joiden lähtökohtina ovat toimineet kirjat, tekstit ja kommunikaation haasteet. Yhtäaikaisesti nokkelaa ja syvällistä. Tässä nuori tekijä, josta kuullaan vielä paljon.

Ja vielä toinen vähän aikaa sitten valmistunut veistäjä, Laura Könönen (s. 1980), joka käy materiaalinsa kimppuun vähän brutaalimmalla otteella ja vähemmillä sanoilla sekä assosiaatioherätteillä – mutta väkivahvasti:

Kaikkineen mainio kokonaisuus, ja käydessäni siellä olivat kaikki taiteilijatkin paikalla, koska oli ns. taiteilijatapaaminen. Niinpä minä siis tapasin heidät – vasemmalta Tuominen, Rönnholm ja Könönen:

Oikein hyvä taidepäivä.

Näyttelykuvia 451: Taidetta lasaretissa

Tänään olin todistamassa kiinnostavaa taidetapahtumaa. Joukko nuoria Kuvataideakatemiasta valmistuneita taiteilijoita oli vallannut purku-uhan alla olevan puutalon keskustelua herättäneestä Kaartin lasaretin korttelissa:

Puuhamiehet Jarkko Räsänen (s. 1984) ja Antti Nyyssölähän (s. 1982) tekivät samanlaisen tempauksen jo aiemminkin tänä vuonna, kun he pitivät VR:n makasiineilla laittoman taidenäyttelyn 8.–12.6. Tässä vielä linkki Voiman juttuun ko. tapahtumasta. Ja lukekaa vielä Aleksis Salusjärven mainio postaus.

Tapahtuman nimi on Jack the House (3.–4.9.), ja mukana ovat myös Timo Heino (s. 1962), Marja Patrikainen (s. 1977), Laura Könönen (s. 1980), Ida Koitila (s. 1983) ja taiteilijaryhmä Forest Camp. Mukana on siis myös joukko vähän kokeneempia tekijöitä. Osa teoksista oli taloon kunnostetuissa "galleriatiloissa" ja osa Hietalahden kirpputorilla:

Helpostihan sitä innostuu, että "vau, joku tekee jotain vähän rajumpaa tässä tylsässä taidemaailmassa", mutta nyt täytyy todeta, että näyttely oli kiinnostava ihan näyttelymielessäkin eikä pelkästään jonain pikkukohuna. Menkää siis ihmeessä katsomaan, jos Helsingissä olette ja huomenna kykenette. Näyttely on auki torilla 10–16 ja talossa 12–18. Korttelin sisään pääsee Kalevankadun portista juuri ennen Hietalahdenkatua. Jos siis pääsee, sillä poliisit olivat jo perjantaina kovistelemassa talon vallanneita taiteilijoita kolmen maijan voimin. 

PS. Ja maailmahan on aina pieni. Juuri kun olin sisällä talossa, taiteilijaystäväni Timo Setälä (s. 1958) soitti, ja kun kerroin missä olen, hän muisteli taidemaalari Tiina Malisen (s. 1959) samassa talossa vuonna 1992 pitämää Taikin lopputyönäyttelyä Taidetta lasaretissa. Se tapahtui ihan luvan kanssa, mutta kohuhan siitäkin nousi, koska Setälä oli tehnyt näyttelyyn julisteen, jossa oli punainen risti. Suomen Punainen Risti otti yhteyttä ja yritti estää sen copyright-loukkauksena. Toki turhaan. Mutta Punainen Ristihän on useinkin yrittämässä samaa, koska heidän logonsa on heille niin pyhä. 

Ja onpa Terike Haapojakin (s. 1973) pitänyt siellä näyttelyn 2000-luvun alussa. Talolla on siis varsin kunniakas taidehistoria. Pitäisiköhän nyt aloittaa kansanliike sen purkamisen estämiseksi, tilojen muuttamiseksi taidetiloiksi ja siihen suunniteltujen kerrostalojen rakentamisen vastustamiseksi? Kortteli on nimittäin yksi kantakaupungin vanhimpia edes jotenkin säilyneitä alueita. 

PPS. Ja jos joku olettaa, että taide ei ole kovaa työtä, niin tässä vastatodiste. Sekä Räsänen että Nyyssölä rakensivat näyttelyä kädet verillä: 

Näyttelykuvia 253: Kokeile perusasioita

On taas syntynyt viivettä. Muutin sunnuntaina Tallinnaan muutamaksi viikoksi (sekä töihin että muuten vain), mutta yritän kuroa sitä edeltävät Suomen tapahtumat kiinni.

Keskiviikkona kävin katsomassa Kuvataideakatemian galleriassa Lahden taideinstituutista viime vuonna valmistuneen mutta Kuvataideakatemiassa nyt maisterinopintojaan jatkavan kuvanveistäjä Simo Ripatin (s. 1975) näyttelyn Huone (9.–19.12). Itse Ripatti sanoo tiedotteessaan käsittelevänsä "tilapäisyyttä". Varmaan näinkin, mutta minulla heräsi myös tunne siitä, että nuoret kuvanveistäjät haluavat kokeilla tietyt abstraktit perusasiat – kuten vaikkapa 'rakenteellisuus' ja 'moniaistisuus' – aina uudelleen ja uudelleen. Ja näin pitää varmaan ehdäkin. En siis nähnyt Ripatin teoksissa mitään varsinaisesti uutta, mutta näin kuitenkin tuttujen perusasioiden käsittelyssä sellaista tuoreutta, joka välittyy mieillyttävästi katsojalle. Pimeässä huoneessa lautalattia narisi ja tuoksui puulle. Niinpä jouduin huonosti ympärille näkevänä miettimään moniaistisuutta ja myös muistojen maailmaa sekä proprioseptiikkaa eli asentotuntoa – kiitokset muuten termeistä ortopediystävälleni Seppo Seitsalolle – hapuillesani käsi ojossa tietäni kohti takaseinää:

  Huone, 2010, puu. Kuvan otin salamalla, joten ei siellä näin valoisaa ollut.

Näyttelystä jäi hyvä fiilis, mutta palaan siihen tarkemmin vasta myöhemmin ensi vuonna, sillä olen Ripatin lopputyön toinen tarkastaja.

***

Ja hyvä fiilis jäi toisenkin Kuvataideakatemiasta tulevan nuoren veistäjän näyttelystä, jossa kävin lauantaina. Laura Könönen (s. 1980) oli laittanut Galleria Fafaan esiin kivenveistoa esiin näyttelyssään Yhtä tyhjän kanssa (11.–31.12.). Könösen lehdistötiedote on lyhyt ja tyly: "En ole ampumassa asioita, haluan veistää tuhoa. Maailmassa on paljon ikuistamisen arvoisia virheitä."  

Out of This World, 2010, graniitti ja marmori.

Marmoria on veistotaiteen murroksessa kohdeltu aika monellakin tavalla tylysti, mutta kyllä Könönen taitaa ainakin suomalaisessa taiteessa viedä voiton tässä lajissa. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa vapaasti jauheena graniittipaaden päällä lepäävä marmori on kuin nenään vedettävää kokkelia. Tulkitkaa miten haluatte. Aika raju oli myös vinyylisoittimessa rohiseva graniittiplatta. Se on jotenkin hienoa, kun nuorella käsityöläishenkisellä veistäjällä – kuinka paljon naispuolisia kivenhakkaajia ylipäänsä muuten taiteemme kenttään enää tulee? – on materiaalinsa kanssa hienoa jännitystä luova viha–rakkaussuhde.

***

Olen viime vuosina harrastanut aivan erityisesti kuvanveistoa, ja täytyy todeta, että Ripatin ja Könösen näyttelyt pitävät ilahduttavasti yllä uskoa lajin tulevaisuuteen.