Julkaistua 485: ITE-taiteen vuodet

Viime viikolla ilmestyi 1/2-lehden ITE-teemainen numero (2/13), johon minulta oli pyydetty juttu Maahengen julkaisemista ITE-taiteen vuosikirjoista. Tässäpä se:

ITE-taiteen vuodet

ITE rajoilla, 2001, päätoimittaja Seppo Knuuttila

ITE käsillä, 2003, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE paikalla, 2004, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE hengessä, 2006, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE lakeuksilla, 2006, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE korvessa, 2007, päätoimittaja Pirjo Immonen, Elina Vuorimies
ITE jokivarsilla, 2008, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE vaaroilla, 2010, päätoimittaja Seppo Knuuttila, Minna Tuuva 
ITE keskellä, 2010, päätoimittaja Marjo-Riitta Simpanen 
ITE Art in Finland, 2011, päätoimittaja Seppo Knuuttila
ITE kaakossa, 2013, päätoimittaja Minna Haveri 
ITE Lapissa, tulossa joulukuussa 2013, päätoimittaja Minna Haveri

  

Maahenki Oy aloitti vuonna 2002 Nykytaiteen vuosikirjan julkaisemisen. Niteitä on ilmestynyt kaikkineen jo yhdeksän – kymmenes on tätä kirjoitettaessa painossa. Vuosikirjalle tutussa ulkoasussa on ilmestynyt myös kaksi erillisteosta: uskonnolliseen ITE-taiteeseen keskittynyt ITE hengessä (2006) ja englanniksi ITE-taidetta esittelevä ITE Art in Finland (2011). Vuosikirjoista on muotoutunut pitkälti maakunnallisia kartoituksia, mutta sarjan kaksi ensimmäistä nidettä, ITE rajoilla (2002) ja ITE käsillä (2003), antoivat esimerkkejä erilaisista näkökulmista ja toki myös määrittelyvaltaa käyttäen paaluttivat taide-elämämme keskiöön yhtäkkiä pulpahtaneelle ilmiölle oman alueensa. Taidehistoria on tottunut luokittelemaan taiteilijoita ja tyylisuuntia, mutta rajanveto ei ole helppoa – sama koskee ITE-taidetta, jossa myös riittää harmaata aluetta akateemisen taiteen ja kansanomaisen taiteen välimaastossa tai toisaalta kansanomaisen puhdetyön ja ”puhtaammaksi” taiteeksi nimettävän alueen rajoilla. Onhan esimerkiksi loimaalainen taiteilija Alpo Jaakola (1929–1997) taustoiltaan täysin akateeminen taiteilija, mutta hänen hurja patsaspuistonsa Loimaalla toi hänet luontevasti mukaan ITE rajoilla -kirjaan.
ITE-taiteen rajat ovat de facto piirtyneet sitä mukaa, kun kirjallisuutta on ilmestynyt ja suosittuja näyttelyitä on järjestetty. Pelkkä termi ’ITE-taide’ on projektin myötä tullut jo osaksi arkisuomea. Ns. tavallisetkin ihmiset tietävät osapuilleen mitä he tarkoittavat puhuessaan ITE-taiteesta – vaikka suomenkielinen Microsoft Word ei sanaa vielä osaakaan tarjota.

Julkaistuja kirjoja ja pidettyjä näyttelyitä riittää jopa niin paljon, että silloin tällöin tulee mieleen kyllääntymispisteen löytymisen vaara. Kuinka paljon taide-elämään vielä voi mahtua ITE-taidetta? Kuinka kauan siihen jaksetaan suhtautua pelkästään hyväntuulisen myönteisesti? 

Oma reaktioni on ollut ITE-taiteen kentän kriittisen tarkastelun lisääminen. Sosiologissävyisenä kriitikkona olen aina ollut kiinnostunut vallasta ja sen rakenteista – erityisesti määrittelyvallan kartoittamisesta. Tässä suhteessa ITE-vuosikirjat tarjoavat hedelmällistä materiaalia. Sieltä ne määrittelyvallan käyttäjät nimittäin nousevat: hankkeen keskeinen taustapiru, Maahengen kustantaja ja taiteellinen johtaja Liisa Heikkilä-Palo, ympäri Suomea ITE-taiteilijoita käsiinsä etsinyt ja haastatellut taiteen tehosekoitin Erkki Pirtola, lukuisia ITE-taiteilijoita ja heidän teoksiaan kamerallaan tallentanut kuvataiteilija Veli Granö, aiheesta ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan (Nykykansantaide, Maahenki 2010) tehnyt Minna Haveri ja perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila, joka on toiminut vuosikirjasarjan niteistä kuusi ja kirjoittanut useita artikkeleita aiheesta.
Muun muassa näillä voimilla ja osittain juuri vuosikirjoilla ITE-taidetta on kammettu taide-elämämme keskiöön, ja siinä on myös onnistuttu hyvin: merkittävät museot Kiasmaa myöten ovat esittäneet ITE-taidetta, ja saipa ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen jopa Suomi-palkinnon vuonna 2007.
Vallankäyttö ja määrittelyvallan käyttö – varsinkin kun on kyse taiteesta, merkityksellistämisen prosessista par excellence – on aina syytä kartoittaa ja tunnistaa. Sitten sitä voi alkaa arvioida. 

Hyvin tätä työtä on tehty, eikä näihin kirjoihin oikeasti edes kyllästy. Taidekäsityksemme on laajentunut ja demokratisoitunut. ITE-taide ei myöskään ole näiden kirjojen kautta mikään pelkkä freak show tai paternaalinen ristiretki kansan pariin – kriittinen asenne kentän rakentumista kohtaan on myös ollut esillä. Näin esimerkiksi esteetikko Yrjö Sepänmaa ITE käsillä -kirjassa (2003): ”Kiinnostavaa olisi kuitenkin myös esteettisyyden värittömämpien ja huomaamattomampien ilmenemismuotojen esille ottaminen – sen, minkä puitteissa kuriositeetti on kuriositeetti”. Muitakin kriittisiä näkökulmia on nostettu esiin – esimerkiksi ITE käsillä kysyy myös naisen paikkaa nykykansantaiteessa Anna-Maria Ihatsun suulla: ”ITE-julkaisuissa esitellyt nykykansantaiteen työt vaikuttavat hyvin ’miehisiltä’.” 

Näissä ongelmissa on epäilemättä vielä työsarkaa, mitä myöhemmät osat ovat jo tehneetkin, mutta esimerkiksi se, että sarjassa on ilmestynyt jo 11 nidettä täynnään uusia ja yllättäviä taiteilijoita, murskaa jo pelkällä volyymillaan taipumuksen nähdä näitä yksilöllistä luovuuttaan ilmaisevia taiteilijoita vain pittoreskeina poikkeusyksilöinä. Silkalla volyymillaan tämä kumuloituva dokumenttimateriaali pakottaa näkemään ITE-taiteen kaikessa anarkistisuudessaan ja hahmottomuudessaankin jonkinlaisena kokonaisuutena, ilmiönä jolla täytyy olla luomisen ja taiteen ymmärtämisen kannalta mittava merkitys. 

Kun kyse kerran on taiteesta, joka aina näyttää joltain, herää luonnollisesti kysymys myös siitä, miltä sen esittäminen näyttää. Maahenki on kustantamo, jolla on omalaatuinen, varsin voimakas ja tunnistettava visuaalinen ilme. Kuinka paljon tällä on merkitystä siihen, minkälaisen kuvan muodostamme ITE-taiteesta? Miltä ITE-taide näyttää juuri näin välitettynä? Voisiko se olla toisennäköistä? Veli Granö, joka on loistelias valokuvaaja, on kuvannut loputtomasti kansantaiteilijoita ja heidän töitään. Toinen valokuvataiteilija, Ritva Kovalainen, on yhtä loistelias taittaja, jonka käsialaa sarjan kaksi ensimmäistä nidettä ovat ja joka on myöhemminkin ollut mukana ja joka loi siis omalta osaltaan suunnan tavalle, miten ITE-taidetta visuaalisesti esitellään. Kuinka paljon me katsomme ITE-taidetta heille ominaisen estetiikan kautta? Kuinka paljon heidän visuaalinen tarkkuutensa ja ääritietoinen visuaalinen lukutaitonsa vaikuttaa usein visuaalisesti paljon vähemmän tarkan taiteen esittelyyn? En osaa antaa vastauksia, mutta haluan edes pitää kysymyksen vireillä. 

”Ei kukaan ollut aikaisemmin ajatellut visuaalista taideilmaisua tältä kannalta”, muisteli Liisa Heikkilä-Palo ITE kaakossa -kirjassa (2013). 

Nyt on toistakymmentä vuotta ajateltu. Ja hyvin onkin. Lienee niin, että monumentaalinen ITE-julkaisujen sarja on kansainvälisestikin ainutlaatuinen saavutus. Vähän samalla tavalla hullu hanke kuin monen ITE-taiteilijan megalomaaniset projektit.

Otso Kantokorpi 

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko, joka silloin tällöin hellittelee ajatusta harrastelijanykytaiteilijaksi ryhtymisestä. ITE-taiteilijaksi hän taitaa olla liian tietoinen taiteen kentästä.

Näyttelykuvia 780 & 781 & 782: 1228 km taidetta

Olen ollut vähän huonosti kotona viime aikoina. Viime keskiviikkoaamuna lähdin ajamaan Kerimäelle. Kohteena oli maailman suurin puukirkko, Kerimäen puukirkko:

Matkassa oli Galleria Ortonin porukkaa, ja tapasimme rovastin, suntion, kanttorin ja puusepän. Syynä retkeen oli Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely (25.5.–31.8.), jota olimme suunnittelemassa. Ensi kesänä näitä peruspalvelupioneereja siis nähdään useita Kerimäen kirkossa, muun muassa tämä Hauhon vaivaisukko, Suomen vanhin:

Kuva: Aki Paavola.

***

Torstaina lähdin ajamaan Joensuuhun. Joensuun taidemuseossa avattiin Leena Luostarisen (s. 1949) näyttely Tiikerinpiirtäjä (9.3.–14.4.). Ja hyvältähän se näytti Joensuussakin Helsingin Taidehallin jälkeen:

Ennen avajaisia tuli haahuiltua Joensuussa. Kävin Leenan kanssa myös Taidekeskus Ahjossa katsomassa Seppo Väänäsen (s. 1950) näyttelyn Jokimaisemia (26.2.–18.3.). Väänänen viihtyy veden äärellä, joten rakkaasta aiheesta oli kyse:

Akvarellitekniikka on hallussa, mutta runsas ripustus korosti vähän kuivakkaa vaikutelmaa. Variaatio jäi ehkä liian pieneksi. Niissä töissä, joissa Väänänen oli karsinut elementtejä ja melkein lähestynyt abstraktia, voisikin olla kiinnostavaa kehittelyn aihetta.

Kaupungilla kävin PT-talossa huonon taiteen myyntinäyttelyssä, joissa aina tykkään piipahtaa, jottei totuus unohtuisi:

Nämä helsinkiläisvelikullat (Taidemeklarit) myyvät muun muassa Lisa Sokolovan (s. 1969) tusinamaalauksia. Kuinkahan monta varaston loppuunmyyntiä sitä voikaan järjestää? Ja enköhän taaskin törmännyt siihen ilmiöön, että kun pannaan teoksia vielä märkänä myyntiin, yritetään niitä kuivattaa raksalampuilla:

Hirveetä tuubaa ja vielä aika kallista. Ovat nämä rinnakkaiset taidemaailmat aika hilpeitä.

Illalla Luostarisen avajaiset sujuivat hienosti, väkeä riitti ja Teatteriravintolan safkat jatkoilla olivat mainioita. Tuli sitä käytyä klassikkobaari Takataskussakin taiteilijan ja museoväen kanssa – tarjolla ollutta karaokea emme kuitenkaan hyödyntäneet:

Huomasin myöhemmin, että Karjalainenkin piti näkemästään. Kaikki meni siis niin kuin piti.

***

Ja sitten seuraavana aamuna kohti Mänttää, missä järjestettiin Mäntän kuvataideviikkojen 20-vuotisjuhlaseminaari. Paikalla oli kahdeksan takavuosien kuraattoria: Juha Sääski (s. 1952 – vuonna 1993), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937 – 1995), Hannu Castrén (s. ? – 1997), Antero Toikka (s. 1954 – 1999), Kimmo Schroderus (s. 1970 – 2003), Juhani Tuominen (s. 1949 – 2005), Veli Granö (s. 1960 – 2008) ja minä (2011). Puhetta johti ensi kesän kuraattori Jyrki Siukonen (s. 1959):

  

Kovin oli miesvoittoinen porukka, mutta täysin sattumalta kaikki kuraattorina toimineet naiset olivat estyneitä. Me äijät muistelimme omia kuraattorikesiämme, ja nelikymmenpäinen yleisö oli aktiivisesti mukana. Myös KMV-lehti oli kuulemaansa tyytyväinen. Itse asiassa harvinaisen onnistunut seminaari. En kuitenkaan malttanut käyttäytyä ihan poliittiskorrektisti. Kun oli iltabileiden aika, ja moni kaupunginvaltuutettukin saapui paikalle kilistämään maljaa, pidin pienen puheen, jossa kiittelin Mäntän henkeä mutta sanoin samalla olevani vihainen siitä, että yksikään valtuutettu ei vaivautunut tulemaan seminaariin. Kai minä kuitenkin olin oikeassa, koska Mänttä-Vilppulan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Arto Pirttilahti kävi oikein kätellen kiittelemässä.

***

Ja sitten aamulla vielä Siuroon, missä kävin tapaamassa kuvanveistäjiemme nestoria Ossi Sommaa (s. 1926):

Suunnittelimme Ossin osuutta Fiskarsin tulevaan Kipinä-näyttelyyn (12.5.–15.9.) ja vaihdoimme muutenkin ajatuksia maailmanmenosta.

Ja tiedoksi, että jos ette ole ikinä Ossin luona käyneet, ei syytä huoleen: olette tervetulleita. Ossin kotipihalla ja ulkorakennuksissa on huikea veistospuisto, jonne kuka tahansa saa piipahtaa käymään – oli isäntä kotona tai ei. Sen kuin vain kurvaatte pihaan ja antaudutte taiteelle. Lippuja ei tarvitse ostella, mutta Ossin ja Sinikka-vaimonsa voi toki jättää rauhaan. Nokialta lähdette Siuronvaltatietä pitkin, kunnes oikealla tulee numero 617. On aikamoinen dantelainen puisto, joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi:

Ja sitten sunnuntai-illaksi vihdoin kotiin. Neljä yötä hotellissa on nimittäin vanhalle miehelle vähän liikaa, vaikka taide onkin hauskaa ja vaikka reissukin oli likipitäen täydellinen. 

Näyttelykuvia 684 & 685 & 686: Päivät tiineenä taiteesta

Eilen alkoi taiteellinen matalalento aamulla klo 11 ja päättyi sitten joskus seitsemän kieppeissä. Etteikö kriitikonkin työ olisi työtä?

Ensin oli Carnegie Art Award 2012:n (20.5.–30.7.) pressi Amos Andersonin taidemuseossa. Carnegie on mielestäni aina ollut vähän liian hienostunut ja sisäsiisti. He voisivat vähän ehkä vaihdella juryn koostumusta. Vaan komeaa taidettahan taas on tarjolla, eikä varsinkaan suomalaisten tarvitse hävetä lainkaan tässä pohjoismaisessa seurassa. Lajityyppejäkin oli tarjolla meikäläisten toimesta aika moninaisesti: Stig Baumgartner (s. 1969), voittaja Heikki Marila (s. 1966), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Heli Rekula (s. 1963). Tässä Mäkilä maalauksensa edessä:

 

Minä olisin valinnut voittajaksi todennäköisesti Baumgartnerin, jonka komeat maalaukset toivat mukanaan myös vähän ilkikurisen ajatuksen. Nyt Carnegiessa – siis maalauskilpailussa – oli totuttujen valokuvien lisäksi myös veistoksia. Haluaisinkin nähdä sen veistoskilpailun, jonka Baumgartner voittaisi suorastaan monumentaalisilla ja varsin plastillisilla maalauksillaan:

Eikä maalaustaide mihinkään ole kuolemassa. Näinkin vähillä ja tutuilla elementeillä voi tehdä varsin intensiivistä maalausta. Kyllä tästä tekijästä on kasvanut mestari:

Valo yössä.

***

Sitten piti jo rynnistää tapaamaan toista mestaria, Veli Granöta (s. 1960), joka esitteli Martti Jämsälle (s. 1959) ja minulle Polaroid-projektejaan tulevaa näyttelyä varten. Hän on tehnyt muun muassa kiinnostavia Kirlian-juttuja Polaroidia hyväksi käyttäen:

Kävimme kahvilassa läpi hänen materiaaliaan, ja niistähän voisi näytää melkein mitä vain, mutta tilat tulevat tietysti vastaan.

***

Ja sitten vähän Galleria Orton -neuvotteluita. Löysimme nopealla aikataululla aivan mainion virolaisgraafikon elokuun näyttelyä varten. Yleisömme saa tutustua Virge Jõekaldan (s. 1963) hienostuneeseen tuotantoon:

 ***

Ja sitten avajaisiin. Galleria Amassa avattiin Aarnen ja Arjan – Aarne Jämsä (s. 1956) ja Arja Jämsä (s. 1957) – näyttely (25.5.–17.6.). Molemmathan toimivat myös omillaan, mutta aina silloin tällöin he esiintyvät duettona, eikä töitäkään ole signeerattu erikseen. Heidän arkiset parisuhdepohdintansa ovat väliin hersyvän humoristisia ja väliin aika raa'an koskettaviakin, mutta juuri tässä linjattomuudessa ne ovat ylen tosia. Heidän työhönsä on myös helppo samastua, vaikka ei tätä ulottuvuutta taiteessa kovin suurena arvona ole pidettykään. Minä kuitenkin pidän.

Pitkäaikainen yhteistyö on sitä paitsi vain syventynyt. Tämä näyttely oli paljon saumattomampi kuin edellinen, jonka näin Forum Boxissa vuonna 2008.

*** 

Ja sitten vielä kotimatkalla yksi näyttely. Galleria Jangvassa oli Anssi Hanhelan (s. 1962) näyttely (16.5.–3.6.). Sielläkin oli tarjolla rosoa ja huumoria. Hänen railakas ekspressionisminsa tuo mieleen pietarilaisen taiteen 1980-luvulta – mikä sekin on minulle arvo. 1980-luvun eri puolilla maailmaa – myös Kuopiossa – vaikuttanut uusekspressionismi oli rajua maalaamisen aikaa, jolloin tietty hulluus temmelsi tavalla, joka saa ainakin minut kaipaamaan tällaistakin alkuvoimaa. Sen absurdit piirteet ovat Aarnen ja Arjan tavoin jollain perinpohjaisella tavalla totta.

Näyttelykuvia 25 & Virossa 8: Pronssisoturin myöhemmät vaiheet

Tallinnan matkani viimeinen näyttelykohde oli Tallinnan taidehalli, jonka terävän nykytaiteellinen näyttelypolitiikka on ollut Kumun tavoin varsin onnistunutta. Sunnuntaina 18.4. kävin katsomassa Kristina Normaninhttp://www.kristinanorman.com/ (s. 1979) näyttelyn Me ei ole universumis üksi (10.4.–9.5. – vielä siis ehtii laivaan). Esillä oli pari isoa duunia, Venetsian biennaalessa viime vuonna nähty After-War ja sitten hauska UFO-juttu, joka toi mieleeni jotenkin Veli Granön (s. 1960) hienot ufoilut suomalaisten kummajaisten keskuudessa. Normanin videossa oltiin Paen kylässä havaitun UFOn muistomerkin paljastustilaisuudessa. Pari muutakin duunia mukana oli

Päähuomion näyttelyssä vei kuitenkin Venetsiassa esillä ollut teos, useasta videosta ja polyesterisestä Pronssisoturista koostuva vaikutava installaatio After-War. Norman on koonnut sekä vanhaa materiaalia että ns. Pronssiyön väkivaltaisia tapahtumia ja valmistanut 1:1 kullatun polyesterireplikan veistoksesta, jonka hän myös sijoitti sen alkuperäiselle paikalle. Ja poliisijuttuhan siitä tietenkin tuli. Osa taiteilijoistakin asettui vastustamaan Normania vain provokatiivisena huomiontavoittelijana, ja näin teki myös Taidekatemian rehtori, aikoinaan virastaan kenkää saanut kulttuuriministeri Signe Kivi. Meilläkin Yle noteerasi asian.

Nyt kun teoksen näin, oikein hävettää Tallinnan taidemaailman puolesta. Mistään tyhjästä provokaatiosta ei todellakaan ole kyse. Teos on toteutukseltaan varsin vaikuttava sekä sisällöltään aidosti poliittinen ja monitahoisesti aihettaan aiheettaan haarukoiva installaatio, joka on kaiken lisäksi vielä emotionaalisesti erittäin voimakas, mikä toivottavasti edes jotenkin välittyy yllä olevasta ottamastani suttuisesta kuvasta. Itse asiassa näyttely oli minulle alkaneen vuoden taidekokemuksista toistaiseksi ehkä se kovin juttu.

Onneksi näyttelyn yhteydessä julkaistu kirjakin oli samaa laatua, ja niinpä ahminkin sen heti näyttelyn jälkeen. Siitä jo toisaalla.

PS. Ja enköpähän sitten toissapäivänä kadulla kuullut, että duuni on tulossa Kiasmaan myöhemmin syksyllä. Hyvä näin. Mutta saavatkohan installoitua sitä yhtä hyvin kuin Tallinnassa?

Pelastetaan Frame!

Kävin allekirjoittamassa verkossa Veli Granön alulle paneman ja varsin hyvin perustellun adressin Näyttelyvaihtokeskus Framen pelastamiseksi. Vilkaisin myös Facebookissa toimivan ryhmän keskustelua, jossa taas Helena Hietanen on ollut aktiivinen. Oikein jo vähän harmitti oma jääräpäinen kieltäytymiseni Facebookista. Julkisen keskustelun pelastushankkeesta aloitti Helsingin Sanomissa 9.4. puolestaan todella tyylikkäästi argumentoiden Elina Brotherus. Hienoja taitelijoita kaikki – ja näköjään myös hienoja aktivisteja. 

Kunpa jaksaisin itsekin olla enemmän mukana hyvissä ja tärkeissä asioissa.

Framen, Kiasman ja muiden mahdollisten taiteenkentän toimijoiden tilan lisäksi meidän pitäisi muuten ehkä olla myös voimakkaammin huolestuneita itse opetusministeriön nykytilasta ja niistä voimista, jotka huonojen päätösten taustalla häärivät – kuka mistäkin syystä.