Julkaistua 442: Garfinkel + Foucault = Takala?

Eilen oli taas riemukas päivä. Vähän liian alityöllistetty kriitikko sai nimittäin uuden julkaisukanavan. Minua pyydettiin joku aika sitten uuden verkkokritiikkijulkaisun avustajaksi. Kyseessä on On Display, joka sai taannoin starttirahaa Helsingin Sanomain Säätiöltä. On Display julkaisee joka viikko yhden kritiikin, jonka kohteena on joku yksittäinen teos. Tässä minun eilen ilmestynyt valintani tälle viikolle:

Garfinkel + Foucault = Takala?  

 
Pilvi Takala: Drive with Care (2013)

video, kesto 13 min.

Teos esillä:

16.8.–21.10.2013

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)

Yleisöltä unohtuu toisinaan, että taidenäyttelykin on medium, joka luo aina ja väistämättä yksittäiselle teokselle jonkinlaisen kontekstin. Esimerkiksi teemanäyttely saattaa ohjata näkökulmaa ja katsetta varsin voimakkaasti – jopa ohi tekijän intentioiden. Amos Andersonin taidemuseon näyttely Rouva Näkymätön on tässä suhteessa melko viaton: katsojalle tarjoutuu lähinnä esiodotus vain siitä, että luvassa on kiinnostavaa ja laadukasta nykytaidetta, koska kyseessä on arvostetun Stina Krookin Säätiön juhlanäyttely. Tosin sillekin on rakennettu teema – tiedotteen mukaan ”näyttelyn teemoja ovat yksilön identiteetti ja rooli, miten ihminen sulautuu ympäristöönsä menettämättä ääriviivojaan, miten olla näkyvästi näkymätön” –, mutta ainakin tuntuu sitä, että teema olisi keksitty jälkikäteen, valittujen taiteilijoiden teosten pohjalta syntyneenä aasinsiltana.

Toinen usein erittelemätön konteksti on jokaisen katsojan mukanaan kantama idiosynkraattinen henkilöhistoria, jonka teos toisinaan laukaisee uskomattomalla voimalla. Näin minulle kävi katsoessani Pilvi Takalan videoteosta Drive with Care. Olen opiskellut aikoinani sosiologiaa, ja itse asiassa kaikki näkemäni Takalan teokset tuottavat saman reaktion: muistan joka kerta edelleenkin ihailemani Harold Garfinkelin kirjan Studies in Ethnomethodology (1967). Garfinkel muun muassa esitti sen yksinkertaisen mutta nerokkaan havainnon ja sitä kautta metodin, että rikkomalla sääntöjä säännöt saadaan näkyviin. Ja nimenomaan rikkomalla juuri niitä sääntöjä, jotka ovat ikään kuin itsestään selviä, yleisesti tarkastelun ulkopuolelle jääviä sääntöjä. Tällaisena olen nähnyt koko Takalan tähänastisen uran: hänen videonsa ovat kuin tutkielmia etnometodologiasta.

Takalan tuorein video tuo mieleeni voimakkaasti myös Michel Foucault’n kirjan Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) – sen keskeiset ajatukset siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa.

Takala on valinnut kohteekseen yhdysvaltalaisen varakkaiden lukiolaisten sisäoppilaitoksen, jossa hän on viettänyt reilun kuukauden oppilaita ja opettajia haastatellen sekä materiaalia kuvaten. Tältä pohjalta on syntynyt minämuotoinen nuoren opettajan tarina. Takala ei tee puhdasta dokumenttia vaan käyttää vieraannuttamisefektinä lempeän irvailevaa huumoria, minkä kautta katsoja tulee epäilemättä imaistuksi vielä tehokkaammin Takalan kuvaamaan maailmaan. Katsojalla ei kuitenkaan herää missään vaiheessa epäilystä siitä, etteikö kuvattu maailma olisi nimenomaan jossain ratkaisevassa mielessä tosi. Hieman enemmän angstia ja rosoa jäin ehkä kaipaamaan, mutta toisaalta kaiken sen kyllä osasi kuvitella Takalan tarinoiden ja huumorin takaa. Ja kaiken sen tulen ymmärtämään vielä paremmin, kun kaivan Garfinkelin ja Foucault’n taas hyllystä. Näin nimittäin tulen Takalan innoittamana tekemään. Katsomiskokemuksen muistosta ja lukukokemuksesta syntyy yhdessä epäilemättä hedelmällinen hermeneuttinen kehä. Joskus taide voi toimia näinkin. Uskaltaisin jopa väittää, että se on yksi taiteen monista ehdolla olevista tehtävistä.

Linkit:

Pilvi Takalan kotisivut
Ani Pietikäinen: Harold Garfinkel ja Parsonsin toimintateoria

Valtaaja: Ruumiin valta – vallan ruumis (Megafoni 2006)

Julkaistua 249: Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Tänään tuli ulos vuoden viimeinen kolumnini Radio YLE 1:n Kultakuumeelle. Ilokseni sain viime viikolla myös kuulla, että sopimus jatkuu taas ainakin ensi juhannukseen asti. Olen kokenut tällaisen kolumnimallin ihanteelliseksi työksi. Se on on nopeaa ja reaktiivista ja pitää minut valppaampana koko ajan, koska täytyy miettiä hyviä ajankohtaisia kulttuuriaiheita. Tässä niistä yksi (alkuperäinen Occupy Museums! -manifesti luettavana tästä linkistä):

Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Yhdysvaltalainen Occupy Wall Street -liikehdintä, jota olemme saaneet seurata tv-uutisista, on saanut rinnalleen kulttuuriin erikoistuneen sisarliikkeen: Occupy Museums!

Joukko taiteilijoita on käynyt taistoon kulttuurin lisääntyvää elitismiä vastaan. Toiminta alkoi lokakuussa, ja erilaisia joukkotapahtumia on järjestetty jo useammankin kulttuurilaitoksen edessä. Esimerkiksi joulukuun alussa kokoonnuttiin Lincoln Centerin eteen, ja mikrofoniin tarttuivat muun muassa säveltäjä Philip Glass ja rocklegenda Lou Reed. Lincoln Centeriä suojasi vahva joukko poliiseja.

Kyse on siitä, että kulttuuriväki on kyllästynyt kulttuurin hierarkkiseen rakenteeseen, siihen että eliitin muodostava yhden prosentin vähemmistö määrittelee lopulle 99 prosentille sen, mikä taiteessa kulloinkin on hyvää ja tärkeää. Taidehistoriaa kirjoitetaan enenevässä määrin rahan voimalla, varsinkin kun yksityinen raha valtaa alaa jopa kunnallisten ja valtiollisten museoiden toiminnassa.

Renessanssin myötä taidemaailman hierarkkisuutta taiteilijoiden osalta sääteli nerokultti, joka tuotti taidemaailman kiintotähdet – jokainen meistä tietää Leonardo da Vincin nimen. Kehittynyt kapitalismi on sittemmin korvannut nerokultin tähtikultilla, jonka myötä esimerkiksi kuvataiteilijat muistuttavat koko ajan enemmän hintalapullisia elokuva- ja poptähtiä. Mainostoimistobisneksellä rikastunut Charles Saatchi teki esimerkiksi brittitaiteilija Damien Hirstistä maailman rikkaimman elossa olevan taiteilijan.

Myös Guerrilla Girlsit ovat mukana Occupy Museums! -liikkeessä.

Meillä Suomessahan kaikki on tietenkin pienempää ja vauhti hitaampaa, mutta suunta on sama. Otetaan esimerkiksi vaikka Kiasman viime vuoden ”päänäyttely” – näin he itse sitä nimittivät – Cream, jossa esiteltiin juuri Saatchin tähdiksi nostamia 1990-luvun nuoria brittitaiteilijoita. Merkittävä osa teoksista tuli suomalaisista – tai ehkäpä pikemminkin etelähelsinkiläisistä – yksityiskokoelmista, joihin tätä herkkua on saatu koottua sen verran, mitä suuresta maailmasta on tähteeksi jäänyt. Täysin epäajankohtaisen näyttelyn tärkein funktio lienee rikkaiden keräilijöiden turhamaisuuden helliminen ja heidän suopeutensa varmistaminen Kiasman kavereina. Mitään jälkiä näyttely ei suomalaiseen taide-elämään todennäköisesti jättänyt. Saimmepa vain yrittää osallistua siihen keskusteluun, joka muualla maailmassa käytiin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Sain juuri käsiini Helsingin taidemuseon ensi vuoden ohjelman. Yksi Tennispalatsin näyttelyistä on ensi kesänä Iron Sky -elokuvan ympärille rakennettu näyttely, jossa esitellään tiedotteen mukaan ”sosiaalisen median avulla toteutetun elokuvan lavasteita, pukuja, kuvakäsikirjoituksia ja muuta rekvisiittaa”.

Star Wreck -elokuvastaan tuttu suomalainen harrastelijaporukka on toki kiinnostava kulttuurinen ilmiö, mutta jos tarkastelemme asiaa hieman toiselta kantilta, on kyse siitä, että kunnallisin verovaroin ylläpidetty taidemuseo antaa tilansa ja resurssinsa yksityisen tuotantoyhtiön käyttöön – tässä tapauksessa kyseessä on tamperelainen tuotantoyhtiö Energia Productions. Tarjolla on siis ikään kuin ilmaista messu- ja markkinointitilaa elokuvalle, joka saa ensi-iltansa huhtikuussa. Tämä ei voi olla taidemuseon tehtävä.

Taidemuseon tehtävä on epäilemättä tarjota visuaalista kulttuuria laajemmin käsitettynä kuin pelkkänä kuvataiteena, mutta tällainen raaka markkinasynergia ei tarjoa yleisölle sitä kriittiseen visuaaliseen lukutaitoon ohjaavaa näkökulmaa, jota museo voisi parhaimmillaan tuoda esiin.

Yksityisestä rahoituksesta riippuva museo ei ruokkivaa kättä noin vain pure. Tämä nähtiin esimerkiksi vähän aikaa sitten Kiasmassa, jossa neuvoteltiin Voima-lehden vastamainosten esittämisestä yleisölle. Museosta annettiin ymmärtää, että sponsoreita irvailevia teoksia ei luonnollisestikaan voi asettaa esille. Niinpä projekti peruuntui.

Yksityinen raha voi siis toimia sensuurin tuottajana. Ja voi se toimia toisinkin: taideteoksen muodon saavana mainoksena. Kiasmassa esimerkiksi kuvataiteilija Pilvi Takala toteutti teoksen yhden pääsponsorin, Deloitten rahoituksella soluttautumalla Deloitten markkinointiharjoittelijaksi ja alettua siten käyttäytyä työpaikalla kummallisesti. Deloitten toimitusjohtaja – ja muuten myös Kiasman tukisäätiön puheenjohtaja – Teppo Rantanen totesi: ”Halusimme nousta taiteen sponsoroinnissa uudelle tasolle ja olla ennakkoluulottomasti mukana aivan uudessa tavassa tehdä taidetta.” Ja taas vähän toisin tarkasteltuna: Deloitte sai tätä kautta kiinnostavan tutkimuksen omasta sosiaalisesta dynamiikastaan ja runsaasti mainoksen kaltaista goodwilliä saatuaan koko homman vielä esille Kiasmaan ja näin legitimoitua sen taiteen avulla. Ei tämäkään voi olla taiteen tehtävä.

Jospa seuraisimme maailman kehityskulkuja kerrankin reaaliajassa. Mitäs jos vallattaisiin joku museo? Tavataanko Mannerheiminaukiolla vai Tennispalatsinaukiolla?

***

PS. Tässä muuten linkki Deloitten omilla sivuilla julkaistuun tiedotteeseen Pilvi Takalan (s. 1981) duunista. Ja näin kuuliainen taiteilija: "'Deloittella on sitouduttu yhteisöön ja kollegoista otetaan vastuuta aivan eri tavalla,' toteaa Pilvi Takala teoksestaan."