Julkaistua 412: Karjala takaisin, teos teokselta

Eilisessä Aamulehdessä (ja ainakin myös Kainuun Sanomissa) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelystä (9.3.–14.4.). Hieman kohtalonivaisesti olin jo kirjoittanut siitä aiemmin Kauppalehteen lyhyen jutun, mutta tämä on kuitenkin eri juttu [palaan vielä juttujen kierrätykseen seuraavassa postauksessa]. Alkuperäinen otsikkoni oli 'Karjala mielessäin', mutta toimitus oli keksinyt vitsikkäämmän:

Karjala takaisin, teos teokselta

Nykytaiteilijat ovat käyneet taistoon Karjalan takaisin saamiseksi videon ja installaatioiden avulla.

Nykyisten uutislähetysten pakolaisvirtoja katsellessa tulee todellisuudessa aika harvoin miettineeksi sitä, että meillä Suomessakin on oma lähihistorian pakolaisongelmamme. Asutettiinhan meilläkin yli 400 000 karjalaista, jotka sotien seurauksena joutuivat lähtemään kodeistaan.

Eihän tätä koskaan ole unohdettu tai vaiettu, ja jotkut haluavat Karjalaa vielä aktiivisesti takaisinkin, mutta monin tavoin käsittelemättömästä ja osin myös eri syistä vaietusta asiasta on tavallaan kyse. Yksi syy vaikenemisen tuntuun on tietenkin retoriikka. Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).

Marja Kanervo: Äitini maisema, 2012–13, installaatio. Kuva: Jonny Korkman.

Siksi olinkin hämmästynyt siitä, että Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttely oli suorastaan järisyttävä kokemus. Kaiken nähnyt 56-vuotias kriitikko joutui pysähtymään ja aloittamaan omien juuriensa pohtimisen melko myöhäisellä iällä. Ja jälleen kerran: yksi syy on tietenkin retoriikka.

Kymmenen karjalaistaustaisen nykytaiteilijan muodostama Ozane-taiteilijaryhmä – Veikko Björk, Ritva Harle, Seija Jouhki, Marja Kanervo, Petri Kaverma, Raakel Kuukka, Kaisu Paavilainen, Paavo Räbinä, Anne Siirtola ja Timo Vartiainen – on nimittäin lähtenyt purkamaan Karjalaan liittyviä tunteita ja myyttejä sellaisella kielellä ja asenteella, johon urbaanin nykytaiteen ystävänkin on helppo samastua. Ei ole mitään kaanonia, jota taiteilijat noudattaisivat. Ei mitään yhteistä manifestia. 

Timo Vartiainen, Karjala Lost & Found, 2013, seinämaalaus.

Mukana on sekaisin aika räyhäkkääkin huumoria, syvää menetyksen tunnetta, osin poliittistakin kannanottoa ja ennen kaikkea päivitettyä taiteellista näkökulmaa siitä, miten sukujemme menneisyys elää sukupolvien yli: mistä, miksi ja miten puhutaan ja miten tuo puhe aikojen saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Mikä on traumaattista? Mikä on muistamisen ja unohtamisen jännite? Mitä merkitsee menettäminen? Mistä yhteisöllisyys syntyy?

Istuin Veikko Björkin karvanopilla varustetussa ja karjalaisittain koristellussa Ladassa, katsoin lyhyen videoteoksen sen avonaiselta konepelliltä viiteen kertaan ja päätin lähteä retkelle Karjalaan. Hyvä taide tuottaa seuraamuksia.

Karjala

– Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti 10 % pinta-alastaan, 44 kuntaa hävisi kartalta ja yli 400 000 ihmistä menetti kotinsa.

– Luovutettu Karjala on tuottanut runsaasti erilaista kotiseutuhenkistä muistelukirjallisuutta ja sittemmin muistelumatkojen buumin Venäjän Karjalaan.

– Kuvataiteen keinoin ei luovutettua Karjalaa ole juurikaan käsitelty. Nykytaiteessa se on ollut miltei koskematon aihe.

Julkaistua 411 & Näyttelykuvia 789 & 790: Karjala 2.0

Ja rästeihin jälleen. Viikko sitten sunnuntaina järjestettiin yksi niistä kolmesta keskustelutilaisuudesta, joihin viikon aikana osallistuin. Kyseessä oli Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.) liittyvä keskustelutilaisuus Karjalainen identiteetti ja pakolaisuus. Näyttelyyn osallistuvan kuvataiteilija Petri Kaverman (s. 1963) vetämässä paneelissa olivat mukija tutkija Outi Fingerroos, kirjailija Sirpa Kähkönen, psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja lääkäri, vuoden 2012 pakolaisnainen Malalai Rahim. 

Tilaisuus oli varsin onnistunut, vaikka siellä olikin toki joukossa sitä tuttua ummehtunutta sentimentaalisuutta. Jouduin kuitenkin jopa menemään aika paljon itseeni, sillä niin puolikaskarjalainen kuin olenkin, en ole koskaan identifioitunut tuohon joukkoon. Luulenpa, että näyttely ja osin keskustelutilaisuuskin saivat minut kysymään edes: miksi? Käytin jopa pari puheenvuoroakin. Tätä täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinhän taide toisinaan toimii. 
Näyttelyn katsoin aivan liian nopeasti juosten, mutta kriitikoillakin on toisinaan etuoikeuksia, ja niinpä sain Taidehallin avaamaan maanantaina näyttelyn pelkästään minua varten, kun Kauppalehti ja Aamulehti odottivat juttuja. Keskiviikkona sitten ilmestyi Kauppalehden juttuni – jälleen se normaali alta liuskan pläjäys, josta ei sen paremmin lukija kuin kriitikon lompakkokaan paljoa kostu:

Karjala 2.0

Monien identiteetti perustuu siihen, mitä on. Esimerkiksi työhön. Mutta entäs jos ”identiteetti perustuukin siihen, mitä ei oikeastaan ole olemassa”? Esimerkiksi rajan taakse jääneeseen kotiseutuun, jonka kautta identiteettiä rakentavat suvun muistelmat ja silkat kivijalat. Näin kysyy Petri Kaverman lisäksi yhdeksän muuta nykytaitelijaa, jotka ovat jo vuosia sitten toimineet silloin tällöin ryhmänä nimeltä Ozane (’ihmisen osa’ Karjalan kielellä). 

Anne Siirtola, Uuden alku: Viisi episodia tapahtuneesta, video, 2012.

Karjalaisuuden muisteluhan on mielletty usein vanhemman väen puuhaksi – ja toisinaan aika rasittavaksi sellaiseksi, jos ei omakohtaista kiinnostusta liikene. Karjalanpiirakat toki maistuvat useimmille.

Nuoremman väen nykytaiteilijat ovat tarttuneet siis itse asiassa varsin rohkeaan aiheeseen. Näin voisi tulla leimatuksi vain vanhahtavan heimohengen edustajiksi, mutta taide pitää kuin pitääkin pintansa. Olen itsekin puolikarjalainen, mutta en ole asiaa liiemmin ajatellut. Tämän näyttelyn jälkeen olen jo pohtimisen partaalla. Syy on selvä: muun muassa rohkeilla videoilla ja installaatioilla operoivat taiteilijat saavat Karjala-mietteet päivitetyiksi sellaisella tavalla, joka puhuttelee jo silkan taiteen tasolla. Ei löysää sentimentaalisuutta vaan yleistettävissä olevaa nykyajan tematiikkaa kytkettynä myös pakolaisuuteen sellaisena kuin me sen esimerkiksi tv:ssä kohtaamme. Mukana on myös hurttia huumoria ja vähän runollisuuttakin – mutta ei siis loppusoinnullista.

 Veikko Björk, Tettigonia Cantans, 2012. Ladan konepellille projisoitu ja auton sisältä katsottava video.

***

Ozanessa on mukana kymmenen taiteilija:  Veikko Björk (s. 1960), Ritva Harle (s. 1958), Seija Jouhki (s. 1953), Marja Kanervo (s. 1958), Petri Kaverma, Raakel Kuukka (s. 1955), Kaisu Paavilainen (s. 1965), Paavo Räbinä (s. 1965), Anne Siirtola (s. 1967) ja Timo Vartiainen (s. 1960). Pikkuarviossanihan en teoksista sen kummempaa kyennyt sanomaan, mutta näyttely oli kokonaisuudessaan vaikuttava, ja suurimpaan osaan teoksista sain muodostettua hyvän oman suhteeni. Kaksi suosikkia: Siirtola oli emotionaalisesti voimakas ja Björk ihan oikeasti hauska. Jouhki jäi objektien tasolla vähän viileän ulkokohtaiseksi, ja Räbinä minulle kerrankin täysin mykäksi. En ymmärtänyt sen paremmin teoksen installointia kuin sisältöäkään. Näinkin voi joskus käydä.

***

Ja tuli aiemmin sunnuntaina käytyä toisessakin näyttelyssä. Oli taas aika Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudelle (15.–24.3. – TÄNÄÄN SIIS VIELÄ EHTII KLO 17 SAAKKA!) Helsingin Kaapelitehtaalla. Tarjolla yli 1500 työtä ja small talkissa se jokavuotinen aihe: eihän näitä oikein voi katsoa kunnolla ja rauhassa, kun ne näin pläjäytetään.
Siitä viis. Olen aina pitänyt tästä tilaisuudesta: antaa silmän vaellella ja poimia sieltä täältä mieltymyksen kohteita ja myös aina uusia nimiä. Hauska ja tärkeä tapahtuma:

Mutta kun vuokratkin ovat aina rästissä, ei taidetta voi koskaan ostaa. Ainahan voi kuitenkin leikkiä sitä harmitonta pikkuleikkiä: minkä yhden teoksen näistä kaikista valitsisin kotiin? Tänä vuonna arpa osui Ville Huhtasen (s. 1979) maalaukseen Pyörätelineitä:

Älkää kysykö miksi.

PS. Yksi hauskimmista teoksista ei ollut teos lainkaan. Liiton tyyppien työpöytään oli kaiverrettu aika hieno teos, ja veikkaus oli se, että sen oli edellisen vuoden teosvälitystilaisuudessa kaivertanut joku nuorempi päivystämässä ollut taiteilija:

Julkaistua 122 & Näyttelykuvia 285: Dokulampun paikka

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa ilmestyi arvioni Hyvinkään taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Dokulamppu ja muita tarinoita – taidemuseon uushankintoja ja lahjoituksia 2000–2010 (14.1.–27.2.), jota katsomaan tein varsin onnistuneen retken 27.1.:

Dokulampun paikka

Toisinaan taiteen konteksti on aika paljon laajempi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Minulle esimerkiksi matka Hyvinkään taidemuseoon on taidekokemuksen lisäksi tai toisinaan jopa sen sijaan aina ennen kaikkea retki. Junassa voin miettiä sitä, milloin Helsingin epäpaikkaisuutta luova heijastusvaikutus päättyy ja milloin ollaan siellä, jossa on oikeita paikkoja. En ole rajaa vielä löytänyt, mutta siitä olen jo varma, että Hyvinkää on olemassa.

Hyvinkäälle tuleminen on sekin aina miellyttävä kokemus, koska lyhyellä matkalla rautatieasemalta taidemuseoon näkee ainakin kolme hienoa funkistaloa. Viritys taidekokemukselle on siis aina kelpo.

Syy tällaisiin pohdintoihin on yksinkertaisesti se, että toisinaan tulee miettineeksi taidemuseon paikallista tarvetta. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Vantaan taidemuseo ei vielä sinä päivänäkään ole löytänyt vantaalaisuutta, kun kaupunki on jo auttamattomasti liitetty Helsinkiin.

Hyvinkäällä taide on sitä vastoin aivan selvästi osa paikallista kulttuuri-identiteettiä. Tässä on kyse sekä vanhemmista ajoista, Helene Schjerfbeckistä, Jalmari Ruokokoskesta, Tyko Sallisesta ja Yrjö Saarisesta – ja vielä vaikkapa Terho Sakista. Tälle kokoelmanäyttelylle nimen antanut Dokulamppukin viittaa paikalliseen taiteilijaelämään: Olli-Pekka Merimaan maalaus liittyy Solbon taiteilijatalon pihapiiriin, jossa vaikuttivat aikoinaan muun muassa Raimo Reinikainen, Taisto Martiskainen, Anneli Sipiläinen ja Olavi Suomela.

Tällainen kokoelmanäyttely on väistämättä vähän sellaista tilkkutäkkiä kuin vaikkapa vuosinäyttelyt, mutta jotain sympaattista tällaisessakin esitystavassa on. Kun tila on osaavasti viritetty, voi katsoja alkaa etsiä erilaisia vuoropuheluita. Siis ihan konkreettisesti ilman mitään taidekliseitä: minäkin tajusin yhtäkkiä, että kokonaisuutta voi katsoa myös paikallisuutta etsien. Siellä olikin yhtäkkiä eri-ikäisiä ja eri tyylisiä näkemyksiä Hyvinkäästä ja sen tunnelmista. Osa ihan suoraan nimettynäkin – kuten Mika Karhun Hyvinkää by Night (1999), Kaisu Paavllaisen Sveta ja Vanja (2003) sekä Ari Rantamäen
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.

Tade-elämä on joskus täynnä sellaista hypeä, että hirvittää. Silloin tällainen taidekokemus on kuin terapiaa. Ulos astuttuaan sitä miettii, että tällainen taidemuseo täytyy olla olemassa. Ja että tällaisia näyttelyitä täytyy olla olemassa. Ja että Hyvinkäällä on syytä käydä niin usein kuin mahdollista.

Hetken tunsin itseni aivan hyvinkääläiseksi, mutta sitten alkoi ottaa pannuun, kun vastapäisen funkistalon olutkapakka aukeni niin myöhään, että en saanut pohdiskella kokemustani oluttuopin äärellä.

 Ari Rantamäki (1957–1994), Maisema Hyvinkäältä, 1989.