Näyttelykuvia 810 & 811 & 812 & 813: Pitkästä aikaa

Eilen kävin myös pitkästä aikaa ihan huvikseni galleriassa katsomassa taidetta – kevään muut taidekiireet ovat olleet vähän liian raskaita, mutta nyt ehkä alkaa hellittää.
Menin Forum Boxiin katsomaan neljää taiteilijaa.
Marikka Kiirikoffin (s. 1974) Stay, Lady, Stay (24.5.–16.6.) on selvästi osa jonkinlaista taiteellista kriisiä – näin hän itse: "Etsin uudenlaista tilaa ilmaisulleni; kuinka liikkua vapaammin itselleni rakkaan kaksiulotteisen ilmaisun puitteissa. Vaikka olen leimallisen kiinni esittävässä, haluan lähestyä abstraktia."

Repaleiset, leikellyt ja reunojen ohi jatkuvat maalaukset jäivät ehkä kuitenkin liian hajanaisiksi. Jotain tästä ehkä seuraa, mutta vaikea sanoa mitä. Olen minä sen verran Kiirikoffin aiemmista maalauksista pitänyt, että uskoisin kuitenkin, että jotain kiinnostavaa. Tämä kokonaisuus ei kuitenkaan jaksanut säväyttää, vaikka prosessin vaiheita onkin aina kiinnostava nähdä.
Vähän hakusessa on Jaana Laakkonenkin (s. 1985) kokonaisuudessaan Epäily, tapailu ja tosiasiat (24.5.–16.6.). Hänenkin maalauksensa hakevat jotain uutta: "Tarkastelen maalaamisen aiheuttamaa ja yritän aiheuttaa. Mietin, mikä tekee elementistä häilyvän, tunnelmasta tiheää, muodosta tungeksivan tai jotakin mikä jää kirjaimilta huomiotta." Joissain teoksissa oli intensiivistä tekemisen makua, mutta jotkut olivat mielestäni sellaisia välivaiheita, jotka olisivat voineet jäädä työhuoneelleekin. Kokonaisuus jäi vähän ohueksi – ikään kuin näyttelynä.

Boxin kolmas esiintyjä tulikin sitten ihan eri maailmasta – ja hyvä varmaan niin, sillä kolme itseään etsivää maalaria olisi ollut vähän liian raskas paketti. Hiphopista ja katutaidemaailmasta ponnistavan Sami Pennasen (s. 1973) installaatio Red Carpet Service Entrance (24.5.–16.6.) on tuloksia vuoden USA:n matkasta, mutta mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus ei liene ollut kyseessä. Yhteiskuntakuvausta ja -kritiikkiä sisältävä installaatio ei tuonut paljoakaan lisää siitä, mitä Pennasen edellisestä näyttelystä parin vuoden takaa muistan. Hauska kokonaisuus kuitenkin:

Sunnnuntain suurin taide-elämys odotti Mediaboxissa. Risto Pekka Blomin (s. ?) neliminuuttinen mustavalkoinen videoteos Kurdrjavka – Pikku Kippura (24.5.–16.6.) oli pääosin arkistomateriaalista koottu videokoooste ajalta, jolloin Laika-koira lähetettiin avaruuteen (1957). Tarkka kuvan ja äänen synkka, surreaalinen tunnelma ja avoimen käsittämätön poetiikka tuottivat absurdin rajoilla liikkuvan kokemuksen, joka oli aika lumoava: niin lumoava, että katsoin duunin heti toiseen kertaan ja jäin pitkäksi aikaa sen valtaan. Kaunis ja hassu, vaikkakin jopa vähän irvokas.

Näyttelykuvia 458 & 459: Kadulla ja studiossa

Lauantaina vierailin jälleen lähigalleriassani, Muu Galleriassa, jossa oli tilaisuus törmätä kahteen hyvin erilaiseen maailmaan.

Sami Pennasen (s. 1973) näyttely Sami Pennanen (nimi muutettu) (2.–25.9.) koostuu yhdestä isosta installaatiosta (tosin materiaali on myös yksittäin myytävänä), jonka runsas kuvamaailma ponnistaa graffitikulttuurista ja muusta populaarikuvastosta:

Kokonaishahmoa ei synny, mutta ei sitä oikein kaipaakaan. Pennasen ryöppyävä kuvamaailma tarjoaa monia kiinnostavia tarttumakohtia, pieniä ahaa-elämyksiä ja myös väliin huumoria:

Vaikka Pennasella olisikin humoristinen puolensa, leimaa hänen työtään myös yhteiskunnallinen kiukku ja huoli, joiden tuottama sanomisen halu on epäilemättä tärkeä käyttövoima. On hieno katsoa nuorta taiteilijaa, jolle katukulttuuri ei ole pelkkää biletystä.

***

Muun studiossa oli tarjolla aivan toisenlainen maailma. Juhani Räisäsen (s. ?) Moving Fields (2.–25.9.) esitteli Sormina-projektin tuloksia. Sormina on sähköinen soitin, joka tuottaa äänimaisemaa sekä liikkuvaa kuvaa. Näin tiedotteessa: "Videoissa väripinnat liikkuvat ja vaihtuvat toisikseen. Punainen ja vihreä täyttävät kuva-alan, kunnes antavat tilaa valuvalle mustalle ja siniselle. Välillä tasainen väripinta hapertuu ja himmenee. Ääni on samaa maisemaa ja välillä ääni puuttuu kokonaan." Juuri näin tapahtuikin:

Ihan mahtavaa: väripinnat liikkuvat ja vaihtuvat! 
En siis ihan oikeasti ymmärrä, mitä kiinnostavaa siinä oli. Tuli mieleen ne ajat, kun laserkopiot tulivat taidemaailmaan tai se tietokonetaide, jossa erilaiset sateenkaariväriset räjähdyskuviot muodostivat turruttavan ja kliseisen kuvamaailman, johon kyllästyi jo ennen kuin sitä oli mihinkään "kehitettykään".

OK, kyllä minä ambientin päälle ymmärrän, mutta en ymmärrä tätä jalostusprosessia, jossa yksittäinen videonpätkä muuntuu mitäänsanomattomaksi editio 5 -taideteokseksi, jonka hinta on 3 000 euroa. Kyse on hetken taiteesta, jonka osaan vaivattomasti sijoittaa johonkin tanssiesitykseen tai klubi-iltaan, vaikka essoa – minulta puuttuu siis empatogeneettinen ulottuvuus – en käytäkään, mutta en minä näistä palasista mitään taidetta tai edes sen kummempaa sisältöä niihin osaa kuvitella. 

Mutta näinhän kapitalistinen taidemaailma syö aina vallankumoukselliset lapsensa: yksittäisiä myytäviä ja monistettavuudessaankin määrältään rajoitettuja taideobjekteja on tuotettava, jotta systeemi pyörisi. 
Ei tästä kuitenkaan kiinnostavaksi taiteeksi ole.