Julkaistua 164 & Virossa 46: Merellisiä tarinoita?

Pitkähkön poissaoloni aikana oli ilmestynyt myös kesän Taide (3/11), johon olin kirjoittanut katsauksen Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kesän kuvataidetarjontaan:

Merellisiä tarinoita?

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden tarjonta ei sisällä mitään erityisiä jättiyllätyksiä.

Tiedättekö muuten mikä ja missä on Sibiu? Ei hätää, en minäkään tiennyt. Oli tämä romanialainen pikkukaupunki kuitenkin toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2007. Sitäkään en muistanut.

En usko, että vakava taiteenharrastaja hyötyy paljoakaan näistä kulttuuripääkaupunkivuosista. Ei se ainakaan Helsinkiin vuonna 2000 jättänyt yhtään mitään. Kunnallispoliittisesti kulttuurivihamielisestä ja gryndereiden luotsaamasta Turusta ei nykyaikaista kulttuurikaupunkia tahdo saada millään ilveellä, enkä usko, että tämäkään vuosi asiaa mihinkään muuttaa – vaikka kuinka riemuittaisiin siitä, kuinka keski-ikäiset amatöörit esittävät Hairia. Esimerkiksi Helsingissä sama hoidetaan karaokessa.

Vähän sama koskee Tallinnaa, jonka kulttuuripääkaupunkivuosi supistui supistumistaan budjettien pienetessä, kunnes tapahtuman suomalainen johtaja Mikko Fritze erosi tehtävästään ilmeisen turhautuneena jo huhtikuussa 2010. Tilalle astui keskustapuoluelainen Jaanus Mutli, ja näin tapahtumaa varjostanut tietty puoluepoliittinen juonne sai loogisen päätepisteensä. Keskustalaiset ovat jo pitkään johtaneet Tallinnaa, ja kulttuuripiireissä he ovat tulleet tutuiksi lähinnä huonolla taidemaullaan.

Kulttuurin modernia arkeologiaa. Kulttuurikattilan savupiipussa on edelleen jäljellä siihen vuonna 1978 Stalkerin kuvauksia varten maalattu "UN", joka toimi salaperäisen Vyöhykkeen rajana. Nyt se on jo varustettu muistolaatalla.

Tallinnassa on haluttu keskittyä tarinallisuuteen – turvallinen yleisaasinsilta – ja merellisyyteen, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että kunkin tapahtuman etäisyys on ohjelmavihkoseen laskettu kilometreinä merenrannasta. Tämän entisen Neuvostoliiton alusmaan aikoinaan niin suljetulle merelle avautuminen tulee kestämään vielä pitkään. Ainoa konkreettinen merenranta-asia taitaa olla se, että entiset tsaarinaikaiset vesitasojen hangaarit Kalamajan kaupunginosassa, lähellä matkustajasatamaa muutetaan museoksi, mikä olisi sekin tapahtunut ilman kulttuuripääkaupunkivuotta.

Tsaarinaikaiset vesitasojen hangaarit oliva vielä viime kesänä miltei raunioina. Nyt niihin avataan joskus heinäkuussa – tarkkaa päivämäärää ei näköjään uskalleta vielä antaa – Merenkulkumuseon (www.meremuuseum.ee) uusi filiaali. 

Tavanomaisen hyvää kuvataidetta

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kuvataidetarjonta sisältää lähinnä sen, mitä vuonna 2011 olisi muutenkin tapahtunut. Eikä tässä ole mitään valittamista, sillä sekä Kumun että kahdella saman korttelin gallerialla lisätyn Tallinnan Taidehallin tarjonta on yleensä käymisen arvoista ja tavalla tai toisella kiinnostavaa. Niin nytkin.

Kumun suurnäyttely kesällä on gateways (25.9. saakka), joka kokoaa museoon nuoremman polven eurooppalaista kokeellista mediapohjaista taidetta. Kumussa voi tutustua myös nykyään Suomessa vaikuttavan taidemaalari Ludmilla Siimin tuotantoon hänen ja Jüri Palmin yhteisnäyttelyssä (28.8. saakka). Ja Kumulle tyypilliseen tapaan yhteistarjonta on sangen monipuolista. Isossa salissa on Pavel Filonov ja venäläistä avantgardea (18.9. saakka) sekä 3. Kerroksen B-siivessä flaamilaiset symbolistit James Ensor ja Jules de Bruycker (17.6.–30.10). Hädin tuskin siis päivän retki riittää, jos syödäkin aikoo.

Tallinnan Taidehallissa käsitellään vanhassa Itä-Euroopassa vieläkin erittäin traumaattista seksuaalisten vähemmistöjen tilaa näyttelyssä Kertomattomia tarinoita (26.6. saakka). Sen jälkeen siellä saakin tyytyä vuoden yleensä tylsimpään, vaikkakin omalla tavallaan kiinnostavaan näyttelyyn eli liiton vuosinäyttelyyn (2.7.–14.8.).

Vähän rosoisempaa

Aivan sataman kupeessa on jo muutaman vuoden toiminut hyvin anarkistinen, muutaman aktivistin vetämä Viron nykytaiteen museo (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum), joka on sekin imaistu nyt kulttuurikaupunkivuoden taikapiiriin. Ohjelma on vähän levällään, ja tiedotuskin sujuu miten sattuu, mutta kotisivuja (ekkm-came.blogspot.com) kannattaa yrittää seurata. 

 Viron nykytaiteen museon villi takapiha ja yksi sen puuhamiehistä, kuvataiteilija Marco Laimre (s. 1968).

 

Ihan EKKM:n vieressä on Katel (= Kattila), joka on jo muutaman vuoden ollut kulttuurikäytössä mutta väliin suljettu remontin takia. Se on legendaarinen paikka, jossa aikoinaan kuvattiin Andrei Tarkovskin Stalkerin (1979) sisäkuvaukset, mikä tuottaa paikalle aivan omaa lisäauraa.

Ja juuri Stalkeriin perustuukin Kattilan päätapahtuma, Stalking Stalker (24.–26.8.), minifestivaali, jossa on äänitaidetta, elokuvaa, kuvataiteita ja konsertteja. Jos joku tärppi Tallinnan kesästä pitäisi valita, niin ehkä se olisi juuri tämä. Tosin en ole oikein selvillä siitä, mitä kaikkea tapahtumaan kuuluu – Kulttuurikattilan tiedotuskaan (kultuurikatel.blogspot.com) ei oikein toimi.

Uutta kaupunkikulttuuria

Jos näkee vähän vaivaa eikä etsi pelkkiä spektaakkeleita, saattaa Tallinnasta löytää jotain vähän kiinnostavampaakin. Esimerkiksi Uuden maailman (Uus maailm) kaupunginosassa on jo jonkin aikaa toiminut arkkitehtien, kaupunkisuunnittelijoiden ja kansalaisaktivistien kollektiivi (www.uusmaailm.ee), joka pitää kaupunginosassa vireillä erilaisia katutapahtumia ympäri vuoden. Ratikalla 4 on keskustasta lyhyt matka tutkailemaan sitä, josko jotain löytyisi. 

Varsin kiinnostavalta ja täysin epäspektaakkelimaisemalta kuulostaa Murhepisteiden ketju (Murepunktide kett). Kaupunkitilaan on ympäri vuoden sijoitettu ”huomaamattomia masennuksenvastaisia laitteita”. Ohjeita voi yrittää etsiä järjestäjän kotisivuilta (www.kirbutsikus.com), mutta jälleen kerran niin virolainen kokemus: en minä oikein tahtonut kunnon informaatiota löytää.

Kiinnostava on myös kaupunki-installaatioiden festivaali Lift 11 (syyskuulle saakka), jonka kautta erilaiset arkkitehtuurin ja kuvataiteen rajapinnalla toimivat tekijät tuottavat muun muassa väliaikaisia yllättäviä installaatioita vähän minne tahansa. Vaan eipä heidänkään kotisivujensa (www.lift11.ee) informatiivisuutta voi kehua.

Parasta siis vain mennä Tallinnaan, poimia sataman telineestä paksu tabloidikokoinen ohjelmalehtinen Euroopan kulttuuripääkaupunki Tallinna – Tarinoita merenrannalta, joka on muuten tarjolla myös suomeksi. Sen kanssa voi mennä ensin kahville suunnittelemaan reissua ja sitten vain haahuilemaan kaupungille. Vakuutan, että kulttuurimatka voi olla ihan onnistunut, vaikka mitään kummallista ei juuri sillä retkellä löytyisikään. Pitää vain herkistyä pienille asioille.

Kalamajan kaupunginosaan pääse ratikoilla 1 ja 2. Kalamajassa on pitkin kesää erilaisia pihatapahtumia, näyttelyitä, konsertteja ja teatteria (www.telliskiviselts.info). Tai sitten voi vain istua kahvilassa ja ihailla paikallsta puutalokaupunginosaa. Kulttuuria se on sekin.

Näyttelykuvia 160 & 161: Venäläisessä museossa

Tänä aamuna heräsin jo kotona Helsingissä. Mutta palataan vielä Pietariin. Toissapäivänä kävin elämäni ensimmäistä kertaa Venäläisessä museossa, joka on maailman laajin venäläisen taiteen museo. Tai olen minä aiemmin siihen kuuluvassa vaihtuvien näyttelyiden Marmoripalatsissa käynyt, mutta nyt kävelin ensimmäistä kertaa läpi pysyvät kokoelmat, jotka sijaitsevat Mihailovskin palatsissa:

Siihen se päivä sitten melkein menikin. Mutta ei turhaan. Itse asiassa en osannut edes ennakoida kokemuksen suuruutta. Olen esimerkiksi aina ollut vähän lukutaidoton ikonien suhteen, mutta varsinkin 1400–1500-lukujen isot ikonit olivat luonnossa aivan käsittämättömän hienoja. Esimerkiksi nyt vasta oikein tajusin, miltä Andrei Rubljovit (1360–1370–1427 tai 1430) luonnossa voivatkaan näyttää. Kuinka hieno on esimerkiksi niiden pinta värisävyineen.

En ole koskaan ollut myöskään mikään aivan erityinen Ivan Aivazovskin (1817–1900) fanittaja, mutta oli hänen jättimäisiä merikohtauksiaan hieno nähdä luonnossa. Tässä yksityiskohta Aallosta (1889):

Mutta se varsinainen täyttymys oli tietenkin – siis minulle – 1900-luvun kokoelma, jossa oli muun muassa hienoja Kazimir Malevitšin (1878–1935) ja Aleksandr  Rodtšenkon (1891–1956) töitä. Kaikkien tunnetumpien "perusavantgardistien" lisäksi oli hienoa nähdä esimerkiksi iso huoneellinen Pavel Filonovin (1883–1941) omalaatuisia töitä. Tässä Universaali kukinta (1915):

Ja olihan siellä Wassily Kandinskyjakin (1866–1944) jokunen jne jne... Se oli todellisuudessa niin hengästyttävä kokemus, että en yksinkertaisesti jaksa ryhtyä sitä tässä enempää erittelemään – enkä varmaan vielä osaakaan. Mutta siis painokkaasti: Menkää sinne, jos vain kynnelle kykenette.

Ai niin, yhdessä siivessä oli oikein kiinnostava vaihtuva näyttely: Sky in the Art (12.8.–8.11.), joka oli nimensä mukaan silkkaa taivasteemaa. Mukana oli niin nykytaidetta – kuten vaikkapa hieno Jörg Immendorff (1945–2007) kuin kokoelmien helmiä, muun muassa yksi vaikuttava taivaalla lentelevä pariskunta Marc Chagallilta (1887–1985). Kaikkineen varsin hyvin rakennettu ja kiinnostava näyttely. Tämän idean voisi ihan hyvin toistaa vaikka suomalaistaiteen avulla.