Julkaistua 775: Pakolaiset, taide ja tunteet

Viime torstain Kansan Uutisissa (20/16) ilmestyi kolumnia ja kritiikkiä yhdistävä juttuni Paavo Räbinän (s. 1965) Forum Boxin näyttelyyn Tässä ja nyt (3.–26.6.) liittyen. Kuvina Räbinän mallinoksia Näyttelyä varten.

Pakolaiset, taide ja tunteet

Jos taiteilijat eivät reagoisi maailman pakolaisongelmiin, olisi tilanne varsin kummallinen. Kun taiteilijat reagoivat asiaan, joutuvat he saman kiihkeän keskustelun kohteeksi kuin kenen tahansa mielipide, vaikkapa somessa esitettynä. Näin varmaan pitääkin olla. Mutta taiteilijat ovat tunnetusti herkkää porukkaa, joka tekee työtään usein vereslihalla, ja ehkä siksi heidän on vaikea ottaa vastaan kritiikkiä, eriäviä mielipiteitä ja varsinkin kielteisiä kommentteja heidän valitsemastaan käsittelytavasta.

Taidemaailman reaktiot pakolaistematiikkaan – niin meillä kuin maailmallakin – ovat herättäneet kevään mittaan kohua, ja vastaanotto on usein ollut kielteinen. Tämän ovat saaneet kokea niin maailmantähti Ai Weiwei kuin kotimaan tähti Pekka Jylhäkin – molemmat ovat olleet liikuttuneita meren rannalle huuhtoutuneesta kurdipojasta Alan Kurdista ja hänestä maailmalle levinneestä, jo ikoniseksi muodostuneesta valokuvasta. Molempien reaktiot on koettu pääsääntöisesti mauttomiksi. 

Nykymaailman keskustelukulttuuriin myötä reaktiot ovat usein reflektoimattomia. Ne ryöppyävät esiin nopeasti ja voimakkaiden tunnereaktioiden saattamina, toisinaan yöaikaan myös alkoholin kirvoittamina. Tunteiden ja asenteiden kirjo on iso: vihaa, muukalaiskammoa, hämmennystä, voimattomuutta, sääliä, rakkautta, myötätuntoa. Osalle ihmisistä mielipiteen muodostaminen voi olla vaikeaa – mukana on tietämättömyyttä ja ristiriitoja.

En muista, että suvaitsemisesta ja suvaitsemattomuudesta olisi elinaikanani koskaan puhuttu niin paljoa kuin parhaillaan. Olen aina pitänyt itseäni suvaitsevaisena ihmisenä, ja nyt siitä on tullut joissain kanssaihmisteni piireissä haukkumasana. Olen ”suvakki”. Ne muut ovat ”rajakkeja”. Huomaan yllättäen, että en suvaitse niitä muita kaikessa suvaitsemattomuudessaan. Joudun miettimään koko ajan uudestaan ja uudestaan omaa suvaitsemattomuuttani. Missä kulkevat rajat? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää suvaita? Helsingin Sanomissa (26.5.) Saska Saarikoski mietiskeli kolumnissaan Yhdysvaltain valkoisen köyhälistön epätoivoa ja vihan syntyä todeten muun muassa: ”Jostain syystä valkoisten epätoivo ei ole nostanut samanlaista huolta kuin monet muut ongelmat.” Somessa Saarikoskea lähinnä ivattiin. Itse asiassa kaikkia suunsa aukaisevia tuntuu joku ivaavan tai suorastaan vihaavan. 

Jos taiteilija suree maailman menoa, hänet saatetaan leimata ”väärin surevaksi” – niin hyvää kuin hän tarkoittaisikin. Kuten edellä totesin, taiteilijat ovat usein herkkää porukkaa – tällaistakin kommenttiakin on muuten helppo nykyään ivata – ja siksi katsonkin, että taiteilija joka rohkenee puuttua herkkään ja kuohuntaa aiheuttavaan teemaan, on rohkea. Hän panee itsensä aidosti likoon, valmistelee pitkään näyttelyään ja satsaa projektiinsa aikaa ja rahaa sekä henkistä energiaansa. Tällainen toiminta on jotain aivan muuta kuin kirjoittaa nousuhumalassa Facebookissa öisiä reflektoimattomia pohdintojaan kaikkine kirjoitus- ja ajatusvirheineen ja painaa sitten enteriä. Ja kun oikein mokaa, voi yhtä nopeasti painamalla deletoida ajatuksensa ja toivoa, että kukaan ei ehtinyt ottaa kuvankaappausta. Kun taiteilija laittaa jotain esille, dokumentaatio siitä on ikuinen, eikä mitään deletointia voi suorittaa.

Tuorein pakolaisteemaan tarttunut taiteilija ja itsensä peliin panija on Paavo Räbinä (Tässä ja nyt, Forum Box, Helsinki 26.6. saakka). Suvaitsemattomuutta hänkin on miettinyt: ”Suvaitsemattomuus syntyy siitä, että kohtaamme jotakin vierasta, joka vieraudellaan ahdistaa ja pelottaa. Tuntematon muuttuu uhkaavaksi, kun ihmisellä ei ole riittäviä keinoja ymmärtää ja siten hallita uutta tilannetta. Oma epävarmuus ei anna rohkeutta uuden kohtaamiseen. Suvaitsevaisuus edellyttää riittävää perusluottamusta ja mahdollisuuksia ymmärtää ja arvioida vieraaksi koettua. Tarvitaan kykyä empatiaan. Suvaitsevaisuuden lisääminen edellyttää kaikkien ihmisten erilaisuuden hyväksymistä, erilaisuuden arvostamista; tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista.” 

Ongelma on tietysti se, että kaikki ihmiset eivät koskaan tule hyväksymään ihmisten erilaisuutta – saati sitten arvostamaan tuota erilaisuutta. Räbinä osuu epäilemättä oikeaan nostaessaan esiin ”tasa-arvon ja veljeyden samanlaisuuden myytin”. Tasa-arvoa on helpompi tuntea samanlaisia ihmisiä kohtaan. Kurjuudessa tuki ja samastumispinta löytyy naapurin kurjilta. Tämän huomasivat aikoinaan jo arabit, joita jotkut ihmiset nyt aktiivisesti – vaikkakin korvikkeena – vihaavat: ”Se on yhtä juhlaa, kun mennään joukolla hirteen”, toteaa ikivanha arabialainen sananlasku.

Taide ei ole propagandaa. Taiteessa voi olla propagandistisia ulottuvuuksia, mutta taiteen keinot ovat pohjimmiltaan kuitenkin erilaiset. Hyvä taide kestää aikaa eikä tyhjene yhdellä katsomisella vaikka aiheuttaisikin pikaisen tunnereaktion. Hyvä taide vaati kypsymistä, aivan samoin kuin Räbinä toteaa empatiasta: ”Kyky empatiaan, samoin kuin kyky henkilökohtaiseen onnellisuuteen, syntyy vain riittävän hitaan, vaiheittaisen kypsymisen kautta.” 

Hyvä taide ei ole pelkästään oikeassa vaan vaatii myös ristiriitojen esiin tuomista ja hyväksymistä, nimenomaan ”tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista”. Se vaatii tunne-elämän vaikearajaisen kirjon näyttämistä, ja jotta se olisi taidetta, se vaatii myös taitoa. Räbinän tavoin taitoa ottaa ilmaisuvälineestä – ilmaisullisesti voimakkaan kuvan ja äänen yhteydestä – kaikki mahdolliset tehot irti. Pelkkä kuvan näyttäminen tai toisintaminen ei riitä.

Julkaistua 746: Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Välillä tunnen olevani pelkkä kirjoituskone. Eilenkin ilmestyi kolme tekstiäni. Alla niistä eka, muut myöhemmin päivän mittaan. Tämän Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini kirjoittaminen oli vähän tuskallista. Tunnen Pekan vuosien takaa, eikä ole tietenkään mukava katsoa, kun hän on saanut, saa ja tulee saamaan turpiinsa tahtoen teollaan kuitenkin kaiketikin pelkkää hyvää. Olen kuullut asiasta taitelijaystäviltäni niin paljon negatiivista kritiikkiä, etten muista edes Teemu Mäen (s. 1967) jälkeen tällaista ryöpytystä. Ja se tapahtui jo vuonna 1988 eikä tunnu unohtuvan koskaan. Katson kuitenkin, että minun pitää olla rehellinen ja avoin omien mielipiteideni suhteen:

Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Tammikuussa 2015 opin uuden ilmaisun. Kun Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtiin terrori-isku, alkoi somessa kiivas keskustelu monien ihmisten vaihtaessa Facebook-profiilikuvaansa Ranskan trikolorin. Jotkut kokivat sen eurosentrisyytenä suhteessa joka puolella maailmaa tapahtuviin terrori-iskuihin. Suomeenkin vakiintui ilmaisu ”Je suis…”. Tuolloin alettiin myös puhua ivallisesti ”väärin suremisesta”. Moni tuttavanikin oli mukana, molemmissa leirissä. Itse en edes osannut asemoida itseäni tähän keskusteluun. Olin hämmentynyt ja ehkä vähän ahdistunutkin. Laitoin pääni pensaaseen.

Olen naiivisti luullut, että vihapuhetta käyvät aina jotkut toiset siellä jossain muualla. Keskusteluiden sävy kertoi kuitenkin, että ns. punaviherkuplassa elävät ihmiset ovat vähän rapsutettuina hekin varsin vihaisia. Somessa levitettynä ja kirosanoilla vahvistettuna sanomat saivat suvaitsemattomuuteen perustuvan muukalaisvihan piirteitä. Tätä on tapana kutsua vihapuheeksi.
Siinä punaviherkuplassa minäkin taidan elää. Mutta ehkä se ei olekaan kupla: suvaitsevaisuus ja siitä käyty keskinäinen hymistely tuntuu loppuvan yllättävän nopeasti, vaikka kyse olisi yhteisesti jaetuista huolista.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Kunnes meri hänet vapauttaa, 2015.

Nyt on käynnistynyt samankaltainen keskustelu, joka tulee tästä päivästä lähtien kiihtymään. Tänään nimittäin avataan palkitun kuvanveistäjä Pekka Jylhän näyttely. Teosten joukossa on hänen tekemänsä 3D-tulostettu veistos, jossa akvaariomaisessa lasivitriinissä makaa toisinto Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta Alan Kurdista, syyrialaisesta kurdipojasta, joka herätti koko maailman myötätunnon. Hänen nyt jo ikoniseksi muodostuneen kuvansa otti turkkilainen journalisti Nilüfer Demin. Se tulee epäilemättä olemaan vaikutuksiltaan samaa luokkaa kuin kuuluisa AP:n valokuvaajan Nick Utin kuva selkänsä polttaneesta ja alastomana napalmipommitusta pakenevasta 9-vuotiaasta tytöstä Kim Phúcista.
 

Nick Útin (s. 1951) ikoninen kuva Vietnamin napalmpommituksista vuodelta 1972. Ei tähänkään kuvaan mikään taideteos olisi tuonut lisää symbolista voimaa. Kolminkertainen oikeustieteen kunniatohtori Kim Phúc (s. 1963) elää nykyään Kanadassa. 

Jylhän kantavana ajatuksena on ollut lausahdus ”jotta emme unohtaisi”. Tarkoitus on hyvä. Reaktiot jo ennen näyttelyä ovat kuitenkin olleet ihan toisenlaisia: on puhuttu ”sosiaalipornosta”, on käytetty ilmaisuja ”mauton”, ”vastenmielinen” ja ”eksploitaatio”. 

Keskustelu pakolaistaiteesta on kiihtynyt jo ennen Jylhää. Kiihkeimmin sen käynnisti kiinalaistaiteilija Ai Weiwei, joka kohautti maailmaa aiemmin tänä vuonna jo kolmeen kertaan. Ensin hän esiintyi rannalla maaten ja Alan Kurdia esittäen intialaisen lehtikuvaajan Rohit Chavian kuvassa. Sitten hän installoi Berliinin konserttitalon pylväät 14 000 pelastusliivillä, jotka olivat kotoisin Välimeren ylittäneiltä pakolaisilta. Seuraavana hän laitatti Berliinin elokuvafestivaalien gaala-illan yleisön päälle kimaltelevat pelastuspeitteet ja otatti selfieitä. Molemmat teot saivat osakseen kritiikkiä, mutta varsinkin jälkimmäinen noteerattiin kansainvälisessä lehdistössä pääsääntöisesti ”mauttomana”.

Suomalaisetkin taiteilijat ovat jo ennen Jylhää ottaneet teemakseen pakolaiset. Juuri sulkeutuneita näyttelyitä on kaksi. Timo Wright laittoi Galerie Anhavaan pimeään huoneeseen läjän samaisia pelastusliivejä nimellä Kharon – siis mytologinen kuoleman lautturi. Katutaiteesta ponnistava EGS teki puolestaan lasiveistoksen, jossa hänen nimimerkkinsä kolme kirjainta – joita hän aina käyttää teoksissaan – sulautuivat yhteen Alan Kurdin hahmon kanssa lasiveistoksessa Rantaan huuhtoutunut. 

EGSin nimeä ei keskusteluissa ole näkynyt, mutta esimerkiksi Wrightin teoksesta verkkolehti Editissä Viivi Poutiainen totesi lakonisesti – rivien väliin tuomionsa kirjoittaen: ”Katsoin vain niitä pelastusliivejä niin, että ’okei, tässä näitä nyt on. Pakolaiset ovat näitä pitäneet ja nyt ne on täällä Helsingissä gallerian lattialla, pimeässä nurkassa’.” Ai Weiwein hän tuomitsi yksinkertaistavaksi, osoittelevaksi ja populistiseksi. Hänen keskustelukumppaninsa Tuomas Laulainen oli samaa mieltä: ”Se puhetapa ja kuvasto, mitä tässä käytetään on minusta hyvin samanlainen mitä iltapäivälehdissä näkee.” 
Olen ammatiltani taidekriitikko, joten minulla ei pitäisi nyt olla mahdollisuutta tunkea päätäni pensaaseen. Minun pitäisi esittää ponteva mielipide. Olen kuitenkin hämilläni ja vähän sanaton. Sen tiedän kuitenkin, että Jylhä on lähtökohtaisesti väärässä. Ei hän estä meitä unohtamasta sitä kurdipoikaa. Sen teki jo se valokuva. Tiedän sen siitä, että en ole koskaan unohtanut sitä vietnamilaistytönkään kuvaa. Jotain tuntemuksistani kertoo ehkä kuitenkin se, että päätin jättää koko näyttelyn väliin ja mietiskellä asiaa ihan itsekseni. Fyysisen veistoksen – siis miltei käsialattoman 3D-tulosteen – näkeminen ei muuta tilannetta. Olen nähnyt siitä etukäteen valokuvan, ja se riittää. Ei se siis ainakaan kovin hyvää taidetta ole. Kolmiulotteisenakin sen on vain naturalistinen kuva ja sellaisena kuin latteaa sosialistista realismia.

***

PS. Sille joka ihmettelee Alan Kurdin nimen kirjoitusasua. Alun perin hänet uutisoitiin Aylan Kurdina, mutta se on myöhemmin tarkentunut Alaniksi.

Näyttelykuvia 1027 & Katutaidetta 129: EGS särki lasikaton

En ole ihan varma siitä, onko termi 'lasikatto' sukupuolitettu ja varattu vain vain naisille, mutta ilmaisu tuli mieleeni EGSin (s. 1974) avajaisissa Make Your Mark Galleryssa. Katutaide nimittäin mursi oman lasikattonsa lopullisesti hänen näyttelynsä Archipelago of Secret Identity (10.–28.2.) yhteydessä. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut suomalaisessa katutaiteessa: näyttelyssä oli kauppoja tehnyt kolme taidemuseota, HAM, Artsi ja Kiasma.
Artsin kohdalla asia on jotenkin "luonnollista", koska Vantaalla päätettiin erikoistua sekä katutaiteeseen että performanssiin, mikä sivumennen sanottuna oli hiipuvalle museolle bourdielaisessa distinktiktiomielessä nerokas veto, HAMin ja Kiasman tulo mukaan kertoo puolestaan siitä, miten establismentin täytyy aina löytää marginaalista uutta elämää. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. 
Taiteemme kentällä siis tapahtuu, ja mukaan on tunkeutunut uusi alakenttä, jonka muotoutumista saamme parhaillaan seurata, kuten aiemminkin olen todennut. Mutta tämä asia sikseen. Palaan siihen ehkä joskus.
On myös jotensakin "luonnollista", että juuri EGS on tuon lasikaton murtaja. Hän alkaa olla jo katutaiteemme grand old man ja epäilemättä myös alan kansainvälisin tekijämme. 
EGS on tunnettu vain kolmesta kirjaimestaan, jota hän varioinut eri tavoin ympäri maailmaa jo pitkän aikaa. Olen itsekin ollut kerran hänen kanssaan ulkomailla maalaamassa. EGSin tekee kiinnostavaksi hänen ikään kuin arkeologinen suhtautuminen lajiinsa: hän tuntee graffitin taidehistorian ja tyylit tarkkaan ja on varioinut käsialaansa tutkien erilaisia perinteitä ja tekotapoja.
Olen vasta viime vuosina tajunnut kunnolla katutaiteen identiteettipoliittisen luonteen. Tiedän esimerkiksi EGSin oikean nimen ja erilaisia asioita hänen siviilielämästään, mutta en voi kirjoittaa siitä. Hän liikkuu maailmalla pseudonyyminä ja joutuu salailemaan identiteettiään tai rakentamaan sitä epäkonventinaalisilla tavoilla – valittuaan tällaisen tavan ilmaista itseään taiteen kaltaisella tai nyt jo taiteeksi muuttuneilla keinoilla. Siksikin hänen uudet lasiveistoksensa, joissa kolme kirjainta ovat muuntuneet jo miltei tunnistamattomiksi, ovat ymmärrettävästi merkki hauraasta identiteetistä:

 

Tätä hän itsekin avajaisissa korosti, kun kritisoin häntä siitä, että teokset alkavat lähentyä liikaa sievyyttä ja koristeellisuutta. Siis jotain funktiottoman designin kaltaista. Ehdotin hänelle identiteetin vahvistamista ja kokeilua pronssilla, johon saisi rosoa enemmän (eräs taiteilijatuttavani lisäsi vielä sopivammaksi materiaaliksi myöhemmin betonin). Hän lupasi miettiä asiaa. Tajusin kuitenkin lopulta hänen pointtinsa, ja lasin särkyvyys on tietenkin aika voimakas symbolinen tehokeino. 

EGS on identiteettisyistä myös selkeästi politisoitunut. Hänen identiteettipoliittiset pohdintansa ovat syventyneet siitä, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu:

EGS risteilee kiinnostavasti modernistisen ilmaisun ja katutateen eri lajityyppien kanssa. Veistoksellinen muoto kantaa sisällään useampia merkityksiä: 

Art Smuggler (2015).

Piilotettava, kokoontaitettava ja siis salakuljetettava taiteellinen identiteetti vie ajatukset väistämättä maailmantapahtumiin. En halua dramatisoida asiaa: EGS on valkoinen, eurooppalainen ja hyvinvoiva ja menestynytkin ihminen, mutta tuntuu jotenkin siltä, että hänen katutaiteilijan ja epävarman identitteettitaustansa huomioon ottaen on luontevaa siirtyä nykyajan keskeisimpään nomadismin muotoon, siirtolaisteemaan, joka on herättänyt viime aikoina taiteessakin runsasta keskustelua. 

Some-maailma on itse asiassa suorastaan kuohunut Ai Weiwein (s. 1957) viimeaikaisista pakolaisstunteista, Timo Wrightin (s. 1977) pelastusliivi-installaatiosta Anhavalla (2.–28.2.) ja Pekka Jylhän (s. 1955) tulevasta näyttelystä (4.3.–3.4.) Helsinki Contemporaryssa Alan Kurdi -näköisvestoksineen. Samaa keskustelua käytiin muun muassa Editissä.
Ai Weiwein poseeraaminen kuolleena pikkupoikana ei liene taidetta vaan epäonnistunutta kuvajournalismia. Kuvaajana oli intialainen Rohit Chavla: 

Hänen pelastuliiviinstallaationsa oli epäilemättä taidetta ja toki komea spektaakkeli, mutta jos sen tarkoitus oli saada maailma tietoisemmaksi siitä, mitä tapahtuu (kuten hän eräässä haastattelussa totesi – en valitettavasti laittanut sitä talteen enkä nyt löydä sitä tähän hätään), oli se epäonistunut poliittinen taideteos, koska epäilemättä koko sivistynyt maailma – eli Ain potentiaalinen yleisö – on jo entuudestaan täysin tietoinen siitä, että Välimereen hukkuu turhaan ja traagisesti koko ajan ihmisiä. Emme tarvitse Aita kertomaan sitä meille.

 

Julkkisselfieiden otattaminen pelastuspeitteissä oli mielestäni silkkaa sirkusta.

Wrightin pimeä verhontakuinen pelastusliivi-installaatio helsinkiläisessä huippugalleriassa oli vain lattea epigoni, ei mitään muuta. 

Kharon, 2016.

Jylhä on varmaankin hyväntahtoinen ja ehkä vähän naiivikin, mutta hänen tietokonemallinnettu ja käsittämättömästi akvarioitu näköiskuvansa hukkuneesta pikkupojasta ei lisää alkuperäisiin Nilüfer Demirin (s. 1986) valokuviin yhtään mitään. Koen sen pelkkänä vastenmielisenä sosiaalipornona, jolla ei taideteoksena ole mitään annettavaa. 3D-maailmasta ei todellisuudessa ole pitkä matka sosialistisen realismin sisällöllisesti tyhjään ja pinnalliseen sekä sitä kautta silkkaan eleenomaiseen naturalismiin. 

Kunnes meri hänet vapauttaa, 2016.

Jylhä totesi Apu-lehdelle näin: "Siinä hetkessä hän tiesi, että kuva oli saatava tallennettua muistiimme. Ettemme taas unohtaisi."
Kyllä se pysyy muistissamme tällä:

Kaikkea tätä taustaa vasten oli häkellyttävää nähdä EGSin näyttelyssä hänen lasiveistoksensa Washed Ashore:
 

Mietin pitkään suhtautumistani siihen. Olen miettinyt sitä itse asiassa jo pari viikkoa aina silloin tällöin. Ensin tämäkin teos ärsytti minua melko paljon. Sitten aloin kuitenkin kokea sen sympaattiseksi, pieneksi ja inhimilliseksi kannanotoksi. Deformoitunut yhteensulattaminen, jolla EGS kytkee toisiinsa vain etäisesti näköiset omat kolme kirjaintaan ja rantaan huuhtoutuneen figuurin, on hienovarainen ja intiimi. Se on henkilökohtainen kannanotto, jossa juuri henkilökohtaisuus tulee voimakkasti näkyväksi – ei vain jokin abstrakti asia tai käsitteellinen ja viileä lähestymistapa. Se on kuin EGSille luontaisen ilmaisun muodon saanut "Je suis..."
Je suis... -kampanjat herättivät nekin kiihkeää keskustelua ja melko vihaista puhetta somessa, alettiin puhua muun muassa pilkallisesti "väärin suremisesta". Ja niinhän minuakin nyt voi syyttää siitää, että koen Ain, Wrightin ja Jylhän tavat surra tai ottaa kantaa jotenkin vääriksi, ja siksi tätä onkin niin vaikea kirjoittaa. En halua olla mikään tuomari. Ei minulla ole tarjolla mitään vaihtoehtoa "oikein suremiseksi". Puhun vain omista reaktioistani ja tunteistani, jotka ovat osin reflektoimattomia, vaikka seuraankin taidetta työkseni. EGS lopulta pysäytti minut. Muut mainitsemani teokset eivät sitä kyenneet tekemään. Näin uskallan sanoa Jylhästäkin, vaikka olen nähnyt vain valokuvan. Omat rehelliset tuntemukseni tässä asiassa ovat minulle ainoa mahdollinen totuus. Toki sekin on väliaikainen: tuntemuksiaan pitää epäilemättä pyrkiä myös tutkailemaan itsereflektiivisesti eikä pelkästään pikaisen hahmottoman tunteen tasolla.

PS. Ja riittäähän näitä maailmalla. Tästä linkistä esimerkiksi marokkolaiseen performatiiviseen tapahtumaan, jossa pikkupojan vaatteiden värejä kantavat aikuiset makaavat rannalla samassa asennossa 20 minuuttia, ja Gazassa tehtyyn hiekkaveistokseen.

Ja Intiassakin tehtiin hiekkaveistos:

Sudarsan Pattnaik (s. 1977). 

PPS. Huomenna on vielä aikaa käydä tarkistuttamassa omia tuntemuksiaan sekä Anhavalla että Make Your Mark Galleryssa. Molemmat näyttelyt ovat viimeistä päivää avoinna. 

Näyttelykuvia 959: Bisnestä, maalaustaidetta ja pelmenejä

Vähän ajassa taaksepäin. 4. maaliskuuta kävin Jätkäsaareen mahdollisesti tulevan Art Hotel Helsingin lehdistötilaisuudessa Galleria Brondassa. Hotellin toimitusjohtaja, valokuvataiteilija Sari Poijärvi (s. 1955) kertoi hankkeen etetemisestä.
Omia huoneitaan ovat tällä tietämällä suunnittelemassa Jan-Erik Andersson (s. 1954), Lauri Astala (s. 1958), Liisa Hietanen (s. 1981), Pekka Jylhä (s. 1955), Martti Jämsä (s. 1959), Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari (s. 1971), Tuula Lehtinen (s. 1956), Rosa Liksom (s. 1958), Stefan Lindfors (s. 1962), Heikki Marila (s. 1966), Sofi Oksanen, Silja Puranen (s. 1961), Kim Simonsson (s. 1974), Jani Tolin (s. 1974) ja Anu Tuominen (s. 1961).
Vähän hassu juttu, mutta jotenkin positiivinen. Antaa ajan näyttää. Olen kirjoittamassa Taiteeseen asiasta pikku-uutista, joten palataan asiaan.

Poijärvi puhuu.

*** 

Oli aikamoinen onni, että tapahtuma oli Brondalla. Tuli nimittäin samalla katsottua näyttely, joka oli vallan mainio. Olen usein miettinyt vähän surumielisenä Brondan kohtaloa. Se oli aikoinaan yksi Helsingin huippugallerioista, jossa käytiin katsomassa sitä, mitä kiinnostavaa taiteessa juuri nyt tapahtuu. Siitä on rutosti aikaa, enkä ole kuullut tuttavapiirissäni varmaan koko 2000-luvulla keskustelunavausta: "Kävin muuten juuri Brondalla katsomassa..." En minäkään ole katsonut sen näyttelyitä pitkään aikaan muuta kuin ikkunoista. Soimaankin itseäni usein tästä. No, nyt oli hauska nähdä Mauno Mecklinin (s. 1936) näyttely (4.–29.3.). Itse asiassa en muista koskaan nähneeni Mecklinin yksityisnäyttelyä. Varsin harmoninen, kaunis ja vähän vanhanaikaisesti viehättävä kokonaisuus:

 

Kyseessä on selvästikin intohimoinen havainnosta maalaava taiteilija, jonka jälkeä oli ilo katsoa.

Aamu-usva, 2015.

Mecklin ei ole paljoa muodollista koulutusta saanut, mutta kursseja sitäkin enemmän. Näkyy töissä varmaan ainakin yhden opettajan, Pekka Hepoluhdan (s. 1957) vaikutus, ja hyvä niin.

***

Ja pannaan tähän vielä ei-maksettu mainos. Koska fiilis oli niin hyvä, päätin jatkaa sitä käymällä pitkästä aikaa yhdessä lempiravintoloistani. Kyseessä on Kustaankadulla sijaitseva Pelmenit, ukrainalaissyntyisen Alexander Bitsakin pyörittämä konstailematon venäläisukrainalainen kotiruokapaikka. Tosi sympaattinen ravintola, safkat aina yhtä rakkaudella ja ammattiylpeydellä tehtyjä. Ja palvelu aina henkilökohtaista ja äärimmäisen ystävällistä. Nytkin jätin seisovasta pöydästä marinoidun tomaatin väliin, ja Bitsak otti asiaksena tuoda minulle lusikalla yhden erikseen: "Nämä ovat minun itseni tekemiä."

Julkaistua 611 & 612: Vertaus, liha ja mieli & Polemiikkia

Oonpas ollut taas ahkera. Tänään tuli postista Taideyliopiston lehden IssueX:n tämän vuoden ensimmäinen (helmikuu 2015) numero, teemana eläin. Minulta oli tilattu siihen kaksi juttua:

Vertaus, liha ja mieli

2000-luvulla on alettu puhua eläinkäänteestä (animal turn). Taiteessamme tämä käänne on orastanut jo ainakin 1990-luvulta.

 

Suhde on radikaalisti muuttunut, mitä kuvaa osuvasti Taiteen (3/13) päätoimittaja Pessi Raution artikkelin Eläin on vertaus ja lihaa -otsikko. Kun nauta oli aikoinaan vain talouden vertauskuva, on nykytaiteilija kiinnostunut siitä, ”mitä tapahtuu eläimen ja ihmisen katseiden kohdatessa”, kuten Rautio toteaa. Taiteilijoita on alkanut kiinnostaa toislajisuus ja lajienvälinen kommunikaatio. He saattavat kysyä kuten Seppo Knuuttila Ihmisten eläinkirjassa (Gaudeamus 2009): ’Miltä tuntuu olla joku muu?’ Knuuttila pohtii ikiaikaista ja universaalia halua olla jonkin toisen nahoissa.

Ei-inhimillistä toimijuutta

Ohjaaja, kirjoittaja ja tutkija Tuija Kokkonen valmistelee väitöstutkimusta Teatterikorkeakouluun nimellä Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Hän on esityksissään ja tutkimuksessaan kokenut eläin- ja laajemmin posthumanistisen käänteen. ”Tällaiset käänteet ovat elämämme eri alueilla ilmenevistä ekologisista kriiseistämme johtuen väistämättömiä. Kriisit pakottavat meidät arvioimaan uudelleen itseämme ja suhdettamme muihin eläviin olentoihin. Taiteellinen työni näiden kysymysten parissa on poliittista, erottamatonta etiikasta ja estetiikasta. Poliittista on huomion suuntaaminen, toisaalta myös se hidas ruumiin kautta syntyvä vaikutus esityksiin osallistuvissa."

Kuinka kertoa rakkaudesta kaksipäiselle vasikalle? Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia.

Kokkosella tämä prosessi on kestänyt kauan. ”1990-luvulla käsittelin kulttuurin ja luonnon suhdetta, vuosituhannen vaihteessa se muuttui ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamiseksi ja 2000-luvun alussa kysymykseksi, millainen suhde meillä on ja voisi olla eläimiin ja ylipäätään ei-inhimilliseen. 

Hän kertoo alkaneensa tutkia tarkemmin väitöstyössään juuri suhdettamme ei-inhimilliseen, etenkin ei-inhimillistä toimijuutta. 

”Tällä tarkoitan suhtautumista (toisiin) eläimiin, kasveihin ja erilaisiin prosesseihin kuten säähän kanssatoimijoinamme.” 

Käänteen vaikutukset tulevat epäilemättä olemaan syviä, aina kieltä myöten.
”Näen luonnon ja kulttuurin tai sosiaalisen meidän aikanamme erottamattomina yhdistelminä. Tietoisuus keinotekoisesta ja tuhoa aiheuttavasta kahtiajaosta ”luontoon” ja ”kulttuuriin” tai ”sosiaaliseen” sekä omat kokemukset työstä ei-ihmisten kanssa ovat tehneet koko luonnon käsitteestä minulle oikeastaan mahdottoman käyttää, ja muukin sanasto on mennyt osin uusiksi.” 

Kokkonen alkoi tehdä esityksiä suhteestamme eläimiin vuonna 2003 havahduttuaan siihen, että sitä mukaa kun tutkimus löytää eläimiltä ominaisuuksia, joita on pidetty vain ihmiselle kuuluvina tai jotka joka tapauksessa osoittavat aiemmat käsityksemme eläimistä liian suppeiksi ja ylimieleisiksi, joudumme määrittelemään myös itseämme uudelleen. 

”Tajusin, että olemme sitoneet ymmärryksen itsestämme ymmärrykseemme (toisista) eläimistä, joiden kanssa itse asiassa olemme ihmisiksi kehittyneet, ja on syytä keskittyä tähän melko lailla huomiotta jääneeseen suhteeseen ja eläimiin niin kauan kuin niitä vielä maapallolla on." 

Kokkonen on vienyt tematiikan varsin kokeelliselle tasolle. ”Erilaisten vaellus- ja paikkakohtaisten esitysten jälkeen olen viime aikoina tehnyt esitystä Chronopolitics with Dogs and Plants in Stanford/Helsinki/Berlin, Hamburg, jossa vierailijat voivat lukea koirille ja kasveille. Mitä ihmislukijalle tapahtuu, kun kuulijalla tai todistajalla on toisenlainen mieli, ruumis tai varsi kuin ihmisillä, ja sen vastaukset muuta kuin ihminen voi antaa? Oman kokemukseni mukaan tulen – ja myös esitys tulee – perustavanlaatuisesti kyseenalaistetuksi tuossa kanssaolemisessa tai -käymisessä, siitä ei selviä kohtaamatta ja kyseenalaistamatta omia asenteitaan sekä ei-inhimilliseen toiseen että itseen. 

”Kun moni ihminen samanaikaisesti keskittyy tähän, on esityksissä syntynyt erityinen ilmapiiri. Ne ovat muuttuneet osin jo joksikin muuksi kuin esitykseksi, joksikin jolle ei nyt vielä ole nimeä.

Ihmisyyden uudelleen kirjoittamisesta

 

Myös kuvataiteilija Tea Mäkipää on tutkinut pitkään eläimen ja ihmisen suhdetta. ”Aihe on minulle elämän suola ja tarkkailen mielelläni ihmisen yhteyttä ja eroja muihin eläimiin ja elolliseen. Luonnonsuojelun oppimisprosessi ja eläinten kohteluun liittyvä moraali ovat minulle tärkeä pohdinnan aihe. Tässä suhteessa koin vuosi sitten käsitysteni vallankumouksen vierailtuani Australiassa tutustumassa kotoperäisiin eläinlajeihin ja niiden elinehtoihin Battle of Australia -teoksen tiimoilta. 

Tea Mäkipää (s. 1973), sarjasta Battle of Australia.

Tajusin että tuhansittain eläinlajeja on kuolemassa välittömästi sukupuuttoon kotikissojen ja -koirien, teollisen maanviljelyn, liikenteen ja saastumisen seurauksena. Joillakin ”onnekkailla” näistä lajeista, saattaa olla parin hehtaarin laajuinen, oikeaoppisella kasvillisuudella varustettu kissa-aidattu häkki, jossa esimerkiksi woylien, bilbien, marojen ja marlojen viimeiset yksilöt saavat elää ja kuolla rauhassa. Ihmettelin suojeluohjelmien biologeille, että miksi jokaista jäljellä olevaa yksilöä ei kannusteta lisääntymään. Suojattejaan silitellen he vastailivat, että oikeaoppisen, luonnonvaraisen ruokinnan häkkejä ei ole kuin yksi, siksi urokset ja naaraat pidetään erillään ja sukupuutto on varma. 

Moraalipöyristyneenä tajusin että nämäkin (täysin kesyyntyvät) lajit ansaitsevat myös elää, vaikkapa sitten yhtä ”väärin” ja urbaanisti kuin vaikkapa kissat ja koirat tai edes yhtä ankeissa oloissa kuin tuotantoeläimet, jos elämä ei ole muuten mahdollista. Hyötyväthän ne lajin näkökulmasta omasta asemastaan ja kukoistavat monilukuisina! Tämä käänsi täysin ajatteluni siitä, miten toivoisin eläimiä kohdeltavan ja mihin pisteeseen luonnon tuhoamisessa on jo ehditty. Eläinsuojelu karahtaa epärealistiseen idealismiin, ja eläimet kuolevat pois, jos jäämme odottelemaan, että ihminen muuttuu ja jostain saataisiin todellisen tendenssin vastaisesti lisää koskematonta luontoa, jossa nuo (pussieläimet, jne.) voisivat sitten biologian oppikirjojen mukaan oikein elää."

Biologian seuraaminen ei ole helppoa, jos ei ole vielä, mitä kunnolla seurata. Mäkipään mukaan ”ihmiskeskeinen maailmankuva on vasta murtumassa”. Hän näkee tieteen ja taiteen olevan uudelleen kirjoittamisen asteella: ”Tässä suhteessa koko käsitys ihmisen paikasta muiden lajien joukossa, yhtenä niistä, on vasta kehittymässä. Geeniteknologian, evoluutio- ja ekologisten prosessien ymmärtäminen, itse asiassa koko biologia tieteenä on uudessa alussa. Tieteen ja taiteen harppaukset ovat osa samaa ihmisyyden uudelleen kirjoittamista, joka on jatkuva sarka." 

Musiikkia delfiineille?

Japanilaissyntyinen säveltäjä Shinji Kanki tunnetaan kokeellisesta musiikista, muun muassa valkoisen kohinan ja teollisuushälyn käytöstä sävellyksissään. Eläimet eivät muodosta keskeistä tematiikkaa hänen tuotannossaan, mutta esimerkiksi Music for Dolphins (2001) on sävelletty esitettäväksi nimenomaan delfiineille. Kankin mukaan delfiinit tunnistavat rytmejä, jotka koostuvat jopa vain millisekuntien mittaisista äänistä. Siksi esimerkiksi reggaen tai valssin rytmi tuntunee niistä naurettavan yksinkertaiselta. 

Ja koska ”delfiinit kuulevat eri taajuuksia niin laajasti, ne eivät välttämättä hahmota ihmisten musiikin melodioita.” Näin Kanki on sävellyksessään  joutunut monipuolistamaan joitakin ihmisen musiikin ominaisuuksia ja jättämään toisia pois. 

Kankin kokeilut ovat kuitenkin jääneet teoriaan, sillä Särkännniemen delfinaario ei uskaltanut antaa kokeiluille lupaa. Oikea paikka Kankin mukaan olisi meri, mutta ”kukaan ei ole kiinnostunut tällaisesta, kun olen yrittänyt hankkia rahoitusta”. 

Kanki lähestyy asiaa humoristisesti. Delfiinien ensireaktio voisi olla: ”Tällaista ihmisiltä ei ole aiemmin kuultukaan”. On muistettava, että delfiinit kuulevat ihmisiltä aika paljon. Kankin projekti olisi ainakin toisenlainen kommunikaatioyritys toislajisten kanssa. 

Kanki on kiinnostunut tieteen ja teknisten sovellusten maailmasta. ”Rakastan robotteja, merta, aurinkoa ja kaikkea luontoa, joka on tieteen ja ajattelumme lähtökohta.” 

Suoremmin poliittinen projekti oli Fish-Go-Round! (2014), joka esitettiin viime vuonna Taiteiden yössä. Valkoisen kohinan aalloista nousi 40 eri kalalajin ääni, joita Kanki oli koonnut lähinnä meribiologian instituuteista ympäri maailmaa. Hän ”puhdisti” ja ”väritti” hieman kalojen ääniä. Mukana oli myös Radio Helsingin ääniaaltoja, valoja ja tanssia. Esitys oli osa Suomen ympäristökeskuksen Suomenlahti-vuotta 2014. Kanki halusi muotoilla oman viestinsä Suomenlahden puhdistamisen ja kalakantojen puolesta.
”Harvoin ihminen kaloja kuuntelee”, totesi Kanki.
 

***

Polemiikkia

Kuvanveistäjä Pekka Jylhä, kuvataiteilija Kaisu Koivisto

Kaisu Koivisto: Olen 1980–90-lukujen vaihteesta työskennellyt eläinmateriaalin kanssa. Aloitin varhain kierrätysmateriaalilla. Uudemmat teokset ovat enemmän jopa eläimen muotoisia, ja ne viittaavatkin eri asioihin kuin alkuaikojeni teokset. Olen toki seurannut sitä, miten eläintä käsitellään nykytaiteessa, ja mukaan on tullut muu yhteiskunnallinen asia, kaikki se mikä näkyy jo katukuvassa: eläinten oikeudet, kettutytöt, vegaanit, Animalian kampanjat…

Kaisu Koivisto (s. 1962), Toisessa valossa, Forum Box, 2011.

 

Pekka Jylhä: Minun filosofiani on kotikutoista. Ei ole mitään systeemiä, vaan jokaisella työllä on oma tarinansa. Ensimmäinen eläinteokseni taisin tehdä silloin kun Neuvostoliitto hajosi. Alettiin pelätä sitä, että ryntäävätkö kaikki venäläiset tänne. Tein silloin Eetu Iston Hyökkäyksestä (1899) oman version. Siinähän oli se kaksipäinen kotka. Halusin vaihtaa sen korppiin, mutta ensimmäinen täyttäjäni oli uskovainen ja kieltäytyi työstä sanoen: ”Jumala on luonut korpille yhden pään.”
KK: Taiteilijathan eivät välttämättä tee suoraa yhteiskunnallista viestiä. Kuvataide on luonteeltaan hitaampaa kuin aktivismi ja ui ehkä vähän syvemmällä. Aiheet ja ilmenemistavat ovat erilaiset.

PJ: Eläimet sellaisenaankin ovat vaikuttavia. Esimerkiksi korppi on mielettömän hieno. Korppiteokseni oli hyvin abstrahoitu versio, ja itsekin oikein säikähdin sitä, miten vahva luontokappale voi olla. Ne kokemukset ja saamani palaute innostivat. Sitten tuli jänikset. Moottoroitu maitokulhoa pitävä jänis, Vavisten ja kunnioitten (2005) taisi olla ensimmäinen.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Vavisten ja kunnioittaen (2005).

KK: Minä aloitin piirtämällä eläimiä, mutta ei se tarjonnut tarpeeksi mahdollisuuksia. Aloin tehdä installaatioita. Mikä tahansa materia on aina kertovaa, ei ole olemassa neutraalia materiaalia tai esinettä. Kierrätetty eläinmateriaali oikaisee mutkat, menee suoraan asiaan toisin kuin representaatio.

PJ: Luontokappaleiden herkkyyttä ei voi saavuttaa tekemällä. Aidossa on se mieletön katse ja kohtaaminen. Normaalistihan sitä näkee eläimen useimmiten nopeasti, lähinnä menossa karkuun. Se herättää, kun sen joutuu kohtaamaan. Mehän ollaan vieraantuneita luonnosta. Eläin tuo oudon ja selittämättömän ulottuvuuden…  siis silloin kun se ei ole mukana vain pelkkänä koristeena.

KK: Eläinmateriaalissa on voimaa, joka tulee suoraan. Sitten täytyy muistaa se, että niissä on myös ominaistuoksu. ”Hyi, nämähän haisee”, on joku katsoja joskus todennut. Hajut ja tuoksuthan kammottavat ihmisiä. Me olemme kuitenkin hajujen ympäröimiä, vaikka sitä yritetäänkin siisteydellä peitellä. Haju on osa eläinmateriaalista tehdyn teoksen voimaa.

PJ: Joissain teoksissani haluan vähän rouhaista, ja saattaa niissä olla jotain shokeraavaakin. Mutta yleensä teen positiivisuuden kautta. Maailma on ihme ja uskomaton. Haluan tuoda esille kokonaisuuden ääretöntä hienoutta.

KK: Ihmisen ja eläimen välillä ei oikeastaan ole rajaa. Paitsi että ihminen tuhoaa itseään. Eläin on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ihminenhän häipyy kuvioista ja muu jatkuu.

PJ: Ei luonto tarvitse ihmistä. Se jatkaa kulkuaan. Luonnonkatastrofitkin ovat osa kiertokulkua. Se mikä meidän mielestä on katastrofi, on luonnossa normaalia.