Näyttelykuvia 887: Tulossa ollaan

On tässä jäänyt varmaan parikymmentä näyttelyssä käyntiä raportoimatta, kun on kirjoittamista ja muitakin hommia piisannut. Palaan kuitenkin viime viikkoon, jolloin oli perjantaina jälleen Nuorten näyttelyn, virallisesti Nuoret 2013 (30.11.2013–5.1.2014), aika Helsingin Taidehallissa. Tarjolla oli 60 teosta 43:lta alle 35-vuotiaalta taiteilijalta. Siis paljon ja tosi levottomasti tiloihin pläjäytettynä – jopa keskisaliin oli rakennettu videokoppeja. 
Juryn puheenjohtajana oli toiminut Kuvataideakatemian kuvanveiston professori Villu Jaanisoo (s. 1963) ja jäseninä kaksi nuorta: Merja Isokoski (s. ?) Turun ammattikorkeakoulusta ja Matti Vainio (s. 1978) Aalto-yliopistosta – hänkin muuten alun perin Turun opiskelijoita.
Suurin osa pressissä tapaamistani taidetuttavista piti näyttelyä liian runsaana ja levottomana ja myöhemmin eräs kylillä tapaamani taidehistorioitsija tuhahti: "Siinähän askartelevat." Oli joku vähän innostunutkin, ja eräs eläkkeellä oleva museonjohtaja piti näyttelyä "pitkästä aikaa raikkaana". 

Villu Jaanisoo puhumassa, edessä Jasmin Anoschkinin (s. 1980) veistoksia ja taustalla Olli Piipon (s. 1980) maalauksia.

Minä lakkasin pikaisesti miettimästä kokonaisvaikutelmaa ja todellisuudessa pelkästään nautin niistä teoksista, jotka siihen aihetta antoivat. Hieman liikaa hulluttelua minun makuuni. Olisin kaivannut ehkä vähän enemmän rosoista kantaaottavuutta, mutta ehkä taidemaailma nyt sitten vain on tällainen juuri nyt. Turha minun on kai urputtaa.
Maecenas Kilta antoi palkintonsa Pia Sirénille (s. 1982), jonka tee-se-itse-maisema Huippu (2012) koostui A-tikkaista, pressusta ja rakennusmuovista: 

Minä puolestani annnoin oman mielikuvituspalkintoni Reija Meriläiselle (s. 1987) teoksesta Attempt n:o 2 (2013), jossa taiteilija luki Raamattua ja joi ehtoollisviiniä kunnon humalaan asti – ja nautin kerrankin kolmetuntisesta videteoksesta, koska teoksessa oli nappula, jonka avulla saattoi hyppiä eteenpäin kuin YouTubessa konsanaan:

Kaikkineen jäi aika hyvä maku. Sitä paitsi tämän instituution tärkeyttä nuorille taiteilijoille on syytä korostaa. Me tarvitsemme tämän näyttelyinstituution, joka jo kerran yritettiin lopettaa. Nykyään se järjestetään joka toinen vuosi.

Näyttelykuvia 609 & 610 & 611 & 612 & 613 & 614 & 615: En muista pyhittää lepopäivää

Puranpa taas vähän rästejä. Palaan toisssasunnuntaihin, jolloin tein pyhäpäivän kunniaksi kunnon taidekierroksen. Aloitin Helsingin Taidehallista, missä oli viime hetken tilaisuus tutustua Elina Merenmiehen (s. 1967) näyttelyyn Salaista iloa (21.1.–4.3.). 

Precious Stones, 2011.

Merenmiehen näyttely on selvästi ollut yksi alkuvuoden taidetapauksista, ja luulenpa että hänestä on hiljalleen kehittymässä eräänlainen sukupolvensa maalari – niin innostunutta tuntuu vastaanotto olevan. Ja syystäkin. Retrospektiivi oli oikein hieno, vaikka ihan kaikki maalaukset, joita muistan jo 1990-luvulta, eivät aivan täysraikkaina olleet säilyneetkään. Osa runsasdetaljisemmista töistä oli muuttunut ajan saatossa jotenkin liian piperrysmäisiksi, mutta kyllä kokonaisvaikutelma oli voimakas. Merenmies on niin mestarillinen käyttämään sekä taidehistoriallisia viitauksia että omaa fantasiaansa luomaan näitä kummallisia figuureja ja maailmoja, joiden lukeminen ei ole aina niin yksinkertaista mutta joiden lukemisella ei kai aina ole niin väliäkään. Tunnelma kyllä vie mukanaan.

Erikseen on vielä mainittava, että Merenmiehen musteduunit tulevat varmaankin olemaan jonain päivänä klassikoita. On hän taitava.

Le Reniement de St. Pierre, 2009.

***

Taidehallin Studiossa oli Anu Pennasen (s. 1975) näyttely Finnish Pavilions (21.1.–4.3.), polystyreenistä tehtyjen kuviteellisten, kansallista identiteettiä hahmottavien arkkitehtuuripienoismallien installaatio:

Näin tiedotteessa: "Jätemateriaalin käytön ja teoksen muodon lähtökohtana oli kymmenen ikäihmisen kanssa käydyt keskustelut. Niissä kansakunnan rakennusprojekti asettui mittakaavaan suhteessa vaatimattomista lähtökohdista elämänsä rakentaneiden ihmisten elämänodotuksiin, taloudellisiin selviytymistaisteluihin, haaveisiin ja epäonnistumisiin. Nämä henkilökohtaiset keskustelut eivät ole näkyvänä osana lopullista teosta, mutta ne auttoivat taiteilijaa suuresti hänen kriittisen näkökulmansa rakentumisessa."

Itse objektissa oli hauskasti erilaisia modernismin fragmentteja, mutta en minä tuota vanhusten läsnäoloa aistinut millään tavalla. Ettei vain mennyt vähän jeesusteluksi?

***

Sitten tm-galleriaan, missä oli tarjolla Erno Enkenbergin (s. 1975) maalauksia nimellä Operaatio (15.2.–4.3.):

Enkenberg on maalannut uutisia, uutisista tekemiään pienoismalleja. Tiedotteesta: "Operaatio-näyttelyn teokset ovat sen sijaan syntyneet pienoismalleista. Niiden avulla taiteilija on rakentanut väkivaltaisista tapahtumista eräänlaisia arkkityyppejä – jo kliseiseksi muuttuneita murhenäytelmiä, jotka toistuvat puuduttavan samankaltaisina uutisotsikosta toiseen."

Tämä siis lienee koulusurmajuttu:

Barrikadi, 2012.

Maalaukset olivat taidokkaita, mutta näyttelylle ei yhteisestä teemasta huolimatta löytynyt oikein kokonaisilmettä. En myöskään lopulta hiffannut koko jutun kantavaa perusideaa. Teema jäi mielestäni motivoimattoman tuntuiseksi. Mitä Enkenberg halusi teossarjallaan sanoa? Että älkää näyttäkö puuduttavia, arkkityyppisiä uutiskatastrofeja. Jos näin on, onpas karmea asenne maailmaa kohtaan. 

En siis oikein ymmärtänyt.

***

Ja sitten toiseen liiton galleriaan, Suomen taidegraafikoiden  Galleria G:hen, missä oli Kristian Krokforsin (s. 1952) näyttely (15.2.–4.3). Krokfors on pysynyt uskollisena perusteemoilleen: värisommittelu ja rytmi hakevat loputtomia nyanssejaan sekä luonnonmaisemassa että urbaanissa näkymässä.

City Blues, akryyli, 2012.

Osassa maalauksia oli kaareva pinta, mitä en oikein ymmärtänyt, koska se ei mielestäni tunut teoksiin erityistä lisäsyvyyttä. Itse asiassa ryhdyin kerettiläisesti keksimään omaa kokeiluehdotustani: mitäs jo kokeileisitkin rytmitetyä reliefipintaa? 

No leikki sikseen. Mainittakoon, että muutamat näyttelyn etsaukset ja akvatintat olivat aivan erityisen herkkiä. Tuntuu siltä, että Krokforsin kannattaisi mennä vähän enemmän tähänkin suuntaan, sillä väripintojen ja rytmin hallinnan lisäksi hänellä tuntuu olevan hyvä viivakin.

*** 

Ja vielä yksi liittojen galleria, Galleria Sculptor, missä esiintyi Jasmin Anoschkin (s. 1980) näyttelyllään Davidina ja pari kaveria (15.2.–4.3.). Villiä menoa sekä ekspressiivisissä maalauksissa että ITE-vaikutteisissa veistoksissa:

Näin taiteilija itse: "Naputan, koputan, pönks, tönks, valmis." Mitäpä tuohon lisäämään. On se hauskaa, että taidekin on välillä hauskaa. Osa maalauksista oli kyllä mielestäni mennyt vähän tekopirteästi överiksi.

***

Ja sitten osuuskuntien maailmaan, katsastamaan molemmat Galleria Huudot. Viiskulman Huudossa oli Alma Heikkilän (s. 1984) Good Thru (15.2.–4.3.). Tässä itse paikalla ollut taiteilija:

Tämä taisi olla viikon näyttely. Monipuolinen, huolellisesti työstetty, käsitteellisesti kiinnostava ja ehkä vähän humoristinenkin, hyvin ripustettukin. Ja kun taiteilija puhui tiedotteessa käsittämättömiä jostain seminaaripapareista, minä innostuin antamaan kouluarvosanan: 9. Mukanani ollut kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) oli sentään älyllisempi – hän tokaisi nyökäten oppimestarimaisen arvionsa: "Käsitteellisyyden hallinta napakkaa."   

***

Ja sitten vielä Uudenmaankadun Huutoon, missä oli sekä Barcelonasta etä Kuvataideakatemiasta valmistuneen Anna Estarriolan (s. ?) näyttely Goddamn Mind Changer (17.2.–4.3.). Tiedote lupasi monipuolista ja vähän kummallista sisältöä: "Installaatiosarjan avulla käsittelen surkeaa kritiikkiä, liioiteltua kunnianhimoa, sattumanvaraista valaistumista, merkityksettömyyttä, kaiken antamisen ja piilottamisen mekanismeja, sulautumisstrategioita, luonteen tyyneyttä ja läpinäkyvää aivomyrskyä. Näyttely koostuu muun muassa näyttelevistä ja tanssivista esiintyjistä, elektroniikasta ja moottoreista, tekokarvasta, sypresseistä, kankaista, valaisimista, papereista, tyynyistä, salaateista ja puusta."

Ei tuohon paljoa taaskaan voi lisätä. 

  
On se hauskaa, että on sellaistakin taidetta, jota ei ymmärretä puhki minuutissa ja joka herättää katsojassa miellyttävää mutta myös oudon ärsyttävää hämmennystä ja sitä kautta viehtymystä. Ja on vielä hemmetin hyvin toteutettu. Tämä oli juuri sellainen näyttely ja hyvä lopetus tiineelle taidepäivälle.   

Estarriola on myös tanssi-ihmisiä. Tästä linkistä voitte siirtyä toisenlaiseen maailmaan.

Näyttelykuvia 502 & 503 & 504 & 505 & Luettua 75 & 76 & Katutaidetta 46: Kriitikollakin on huonot päivänsä

Eilen nivelrikkoista polveani alkoi särkeä jo aamuyöstä. Niinpä suunnittelemani näyttelykierros jäi tekemättä ja raahauduin vain Bulevardia pitkin yhteen aiemmin sopimaani palaveriin, jota en kehdannut enää siirtää niin lyhyellä varoitusajalla.

Todellisuudessa nautin Bulevardin läpi kävelystä jollain perverssillä tavalla. Teen sitä miltei päivittäin ja näen paljon huonoa tai keskinkertaista taidetta ja aina silloin tällöin sellaistakin taidetta, jonka aitoudesta en olisi ihan niin tavattoman varma. Tämä pitää jotenkin virkeänä – ärhäkkäänä ja valppaana, jos toki väliin vihaisenakin.

Olin lukenut lehdstä uutisen, jonka mukaan taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) lopettaa galleriansa 27.10. Lopettamisen syyt ovat taloudelliset, mutta Stenvall totesi myös harminsa kritiikin puutteesta: "Maalaria harmittaa, että seitsemän vuotta toiminut galleria on taidepiireissä mielletty gallerian sijaan taidekaupaksi. 'Harva taidekriitikko on vaivautunut käymään siellä. Vaikka esillä on ollut minun töitäni, näyttely on vaihtunut kaksi kertaa vuodessa.'"

Ja minähän tunsin tietysti piston sydämessäni. En ole käynyt galleriassa kertaakaan seitsemään vuoteen. Niinpä päätin tänään lopetuksen kunniaksi suorittaa käynnin edes sen yhden kerran.

Vaan kuinkas kävikään. Ennen Stenvallia tuli vastaan Galerie Aspis, jossa en ole käynyt myöskään koskaan sisällä. Se kun kuuluu niihin suomalaisiin taidekauppoihin, joista voi ostaa sitä kaikkein epäkiinnostavinta tehtailtua kallista sisustustaidetta, joka on ihan oma lajinsa (kotisivuilta: "We sell masterworks in the best condition and ship anywhere in the world. We have a large stock of original prints from the world renowned artists such as Picasso, Braque, Chagall, Matisse, Miro, Warhol and Lichtenstein."). Taiteen kanssahan tällä toiminnalla ei juurikaan enää ole tekemistä. Päätin kuitenkin käydä nyt sielläkin edes kerran. 

Vastassa ulkona kadulla oli tarjolla aikamoinen hirvitys:   

Eikä ikkunan teoskaan niin hirveästi innostanut:

Sisällä oli tarjolla Timo Solinin (s. 1947) näyttely (20.10.–20.11.). Gallerian mukaan Solin on "one of our most successful artists with several international exhibitions and awards". Jos ette häntä jostain syystä tunne, niin ei syytä kuitenkaan hirmuiseen huoleen. Solin yksi näitä ikuisesti väärinymmärrettyjä neroja, jotka tuottavat modernistisen taideteoksen kaltaisia sisällöllisesti tyhjiä objekteja ja jotka julkaisevat kirjoja tuotannostaan ja jotka saavat mystisiä ulkomaisia palkintoja ja jotka jostain yhtä mystisestä syystä eivät koskaan päädy taidehistoriaan – syynä tietenkin se, että taidemaailma on yököttävää kaverien suosintaa ja siihen nämä tositaitelijat eivät alistu. Tällaistakin taidetta Suomessa on itse asiassa aika paljon. En sitten viitsinytkään mennä sisään vaan tyydyin tiirailemaan ikkunasta ja ottamaan yhden valokuvankin sisälle päin:

 

Mutta muistakaa, että elämme kapitalismissa ja että taide on paljon monimutkaisempi professio kuin monet taide-elämää seuraavat ihmiset ymmärtävät. Ei minulla mitään valittamista ole. Eikä perusteita. Legitiimiä toimintaa, mutta aivan yhtä legitiimiä on olla kiinnostumatta siitä sen enempää.

***

Ja sitten oli viereisessä ovessa Stenvallin vuoro. Mutta minuun iskikin piru. En halunnut mennä sisälle. Päätinkin ottaa asian performatiivisesti: jos olen ollut seitsemän vuotta siellä käymättä, niin miksi ihmeessä lopettaisin tämän käymättömyyden juuri nyt? Miksi en veisi sitä katkeraan loppuun asti? Niinpä kävelin ohi ja otin vain kuvan ikkunasta:

Selvennetään kuitenkin hieman asiaa. Olen tavannut Stenvallin pari kertaa. Hän on erittäin sympaattinen kaveri. Olen nähnyt hänen maalauksiaan kohtuullisen paljon. Hän on taidokas maalari – oli jopa jo silloin, kun hän aikoinaan maalasi klassista suomalaista työläiskuvausta. Hän on myös vakavasti taiteeseensa suhtautuva maalari eikä suinkaan mikään tehtailija tai pelkkä markkinapelle niin kuin monet luulevat. 
Mutta kyllä hän on auttamattomasti tullut tiensä päähän ankkamaalarina – eikä pelkästään taloudellisesti (jos näin siis on). Taidemaailma pelaa nimittäin aina myös mielikuvilla. Stenvallin brändi alkaa monessa suhteessa olla niin kulunut ja koko ajan edelleen rapistuva, että hänen olisi syytä vaihtaa tyyliään aika nopeasti, jos aikoisi vielä saada jotain merkittävää aikaiseksi. Kaikki mahdollisuudet hänellä siihen olisi. Stenvallin ensimmäinen ei-ankkamaalaus vuosiin saataisi olla jopa mediakohun aihe.

***

Tämä siirtolavan päädyssä Ruttopuistossa ollut sapluuna oli lopulta siihenastisen päiväni paras taideteos: 

***

Sitten päätin katsastaa Taidesalongissa Heli Heikkisen (s. 1956) näyttelyn (1.–19.10.), jonka mainosta olin jo monena päivänä katsonut. Mutta koska olen freelancer, kalenterinhallintani on toisinaan aika heikkoa, ja näinkin vain jo puretun näytelyn jämät:

 

Näin osoitin siis silkkaa ammattitaidottomuutta. Oikein harmittaa ja hävettää. Heikkinen on nimittäin ihan kiinnostava taiteilija ja varsin taidokas taivaanrannan maalari. Tässä esimerkiksi Päättymättömät polut (2008):

Täten pyhästi lupaan ehtiä hänen seuraavaan näyttelyynsä.

***

Olihan Taidesalongissa sitten jo päällä toisen näyttelyn ripustus, jota sain vähän häiritä:

Taidemaalari Ossi Teerimäki (s. 1959) oli juuri ripustamassa näyttelyään (22.10.–9.11.). Teerimäki ei ole paljoa ollut esillä, ja hän olikin itse asiassa minulle aivan uusi tuttavuus. Varsinkin selvästi omakuviin pohjautuvat ekspressiiviset teokset näyttivät vahvoilta, joten aion mennä katsomaan näyttelyn valmiina vielä uudestaan.

***

Sitten raahauduin kotiin ja ryhdyin potemaan polveani sängyssä lukien. Otin yöpöydälle kaksi tuoretta taidelehteä, jotka luin sanasta sanaan yhdellä makaamalla.

Aloitin Taidemaalariliiton julkaiseman Taidemaalauksen uunituoreesta numerosta (3/11):

Ja voihan vittu, että tulin pahalle päälle. Olen kaikki Taidemaalauksen ilmestymisvuodet (2008–) yrittänyt olla kohtelias ja jostain kummallisesta solidaarisuudesta johtuen vaieta lehden surkeasta tasosta, mutta kyllä liika on liikaa...

Tuorein numero oli omistettu Reidar Särestönimen (1925–1981) kunniaksi elokuussa järjestetylle symposiumille. Taidemaalaus ei osoita alkeellisintakaan journalistista tajua. Jos liiton lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa ja jos lehdellä on tietty missio ("kirjoittajamme ovat kuvataiteilijoita ja uskomme, että juuri taiteilijanäkökulma tekee lehdestä tuoreen ja kiinnostavan"), olisi syytä panostaa esimerkiksi teemoihin vähän tarkemmin. Tämän teemanumeron artikkelit eivät selvästikään olisi antaneet aihetta koko lehden täyttämiseen. Hyvä toimittaja olisi tiivistänyt symposiumin sisällön yhteen tiukkaan reportaasiin ja tilaa olisi voinut antaa muullekin asialle. Nyt ainoa vähän muualle kurkottava juttu on löysää höpinää niiltä taiteilijoilta, jotka symposiumiin osallistuivat. Kaiken lisäksi haastatteluissa on yritetty rakentaa Särestöniemeen turhia tyhjänpäiväisiä aasinsiltoja. Tässä malllia näistä tuoreista ja kiinnostavista taiteilijanäkökulmista:

JONNA HYRY: Mikä on sun suhde Reidariin?

JASMIN ANOSCHKIN: [hmm... tota... ha-ha-ha...] sillä on tosi hienot roolivaatteet, ihailen niitä.

Kaiken lisäksi: luin koko lehden sanasta sanaan, ja aikaa kului aika tarkkaan puolisen tuntia. Jos olisin Taidemaalariliton jäsen, olisin loukkaantunut siitä, että liittoni tuottaa näin huonoa lehteä. Se alkaa olla jo selvä imagohaitta liitolle. Jutut ovat usein puolivillaisia, ja Jaana Teräväisen lehdelle luoma ulkoasu on täysin amatöörimäinen eikä tee kunniaa edes maalauksille. Lehdellä ei ole minkäänlaista ammattimaista journalistista otetta, ja toimistuskuntaan kuuluu vain liiton toimi- ja luottamushenkilöitä. Sinänsä ajatus siitä, että taiteilijat itse kirjoittaisivat enemmän taiteesta, on varsin hieno – ja sitä minäkin yritin aikoinani Taiteessa. Meillä on paljon hienoja kirjoittavia taiteilijoita, sekä nuoria että vanhoja, mutta jostain syystä Taidemaalaus näyttää vain tyytyvän siihen, mitä posti tuo mukanaan tai mitä jostain seminaarista saadaan vaivattomasti niputettua yhteen. Lehden teko vaatii myös aktiivista työtä, kirjoittajien etsimistä ja heidän kouluttamistaan. Tämä lehti ei sitä tunnu tekevän. 

Olen itse asiassa lukenut jokaisen Taidemaalauksen ilmestyneen numeron kannesta kanteen. Ja olen myös tuntenut koko ajan syvää myötähäpeää. Tehkää nyt ihmeessä jotain!

Sorry.

***

Ja kuin malliksi tamperelaisen Rajataide ry:n julkaisemassa 1/2-lehdessä oli myös teema. Tuorein numero käsitteli monipuolisesti kuvan ja sanan suhdetta:

Ei riittänyt puoli tuntia – ei edes tunti, kun välillä piti oikein pohtia asioita. Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin (s. 1948) toimitamassa numerossa – tässä muuten vinkki Taidemaalaukselle: voisitte vaikka kokeilla vaihtuvia päätoimittajia löytääksenne niitä tuoreta näkökulmia – oli mukana myös paljon taiteiijakirjoittajia. Näkökulmia oli monenlaisia ja teemaa käsiteltiin sekä taiteilijan omien teosten kautta (Minna L. Henriksson) että taiteilijan arkisen tekstuaalisen todellisuuden kautta (Hanna Saarikoski).

Tämä lehti arkistoidaan hyllyyn odottamaan tulevaa käyttöä.