Julkaistua 425 & 426: Häiriöitä käsitteissä & Tohtoroituminen rituaalina

Torstaina ilmestyi Taiteen tuorein numero (3/13). Olin kirjoittanut siihen kaksi kirja-arvostelua – molemmat taiteellisen tohtorintutkinnon kirjallisia osia. Petri Kaverman (s. 1963) väitöskirja Kuvataideakatemialle oli kiehtova ja moniulotteinen, joskin vähän raskas. Tapio Tuomisen (s. 1957) väitöskirja Aalto-yliopiston taideteolliselle korkeakoululle oli karmeaa luettavaa. Kirjoitin siitä ehkä elämäni ilkeimmän arvostelun, mikä sitten jo vähän harmittikin – mutta tarkemmin ajateltuna: on se pakko sanoa ääneen, että näin näitä resursseja vain tuhlataan. Riitta Nelimarkan (s. 1948) farssimainen väitöskirja aikoinaan oli hirveää soopaa, mutta se oli edes hupaisaa luettavaa. Tuominen on vain alkeellinen ja falski. Jos TAIKin tohtoritaso on tätä, en ehkä jaksa kovin paljoa surra sitä, että sielläkin tätä ns. puhtaampaa taidetta ajetaan alas. Ja mitä se siellä oikeastaan edes tekeekään? (No hyvä on, puolustelen ja kyllä minua nyt jo vähän hävettää – mutta ehkä kirjoitin arvion samoin kuin Tuominen työpäiväkirjojaan: olin hirveän yhtäaikaisen flown ja ärtymyksen vallassa ja annoin vain tulla reflektoimattomia ajatuksia).
Tässä tekstit:

Häiriöitä käsitteissä 

Petri Kaverma: Tyhjä piha. Häiriö ja hiljaisuus nykytaiteessa. Kuvataideakatemia 2012.

Petri Kaverma käsittelee tohtorintyönsä kirjallisessa osuudessa vaikeita teemoja, jotka ovat jokaisen taidekokemuksen keskeisiä elementtejä – läsnä yhtäläisesti taiteilijalle kuin katsojallekin: ”Erilaisissa ympäristöissä kohtaamani häiriö näyttäytyy yhtäältä vailla metaforia: ulkoisena ja kouraantuntuvana kaiken aikaa vaikuttavana ja läsnä olevana”, kuten hän itse toteaa.

Kirjan rakennekin on lineaariseen lukukokemukseen tottuneelle hedelmällisen häiritsevä: Kaverma kuljettaa rinnan kahta tekstiä, ja teoksen alaviitteet – siis kaikki sivuhuomautukset ja pysähdykset – tuottavat fragmentaarisuudessaan vielä oman tasonsa. Lukijakin pääsee osaksi assosiaatioiden usein satunnaista, irrationaalista ja eklektistä hyökyä, joka ajattelemaan pysähtymisen myötä aina on edessä. Koettu ja eletty henkilöhistoria nivoutuu objektiiviseen – oli sitten kyse taiteesta tai tieteestä.

Omien teostensa lisäksi Kaverma käyttää materiaalinaan yhdysvaltalaisen taiteilijan Gordon Matta-Clarkin (1943–1978) taidetta ja elämänvaiheita. Kaverma ei kuitenkaan pyri avaamaan joitain teosten takana olevia ”syvällisiä” merkityksiä vaan tukeutuu pikemminkin Theodor Adornon negatiiviseen dialektiikkaan: ”Subjektin pohjalta ei löydy muuta kuin tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä […] Syvyys on ajattelun liikkeessä: leppymättömästi, häikäilemättä ja kompromisseitta ajattelemisessa.”
Kaverman lähtökohdat esittämilleen kysymyksille ovat inhimillistä perusmateriaalia, jota kuitenkin harvoin asetetaan ikään kuin vakavaan asemaan tutkimuksen tai taiteen vastanottamisen yhteydessä: ihmetys, ärsytys, houkutus, pyrkimys jne. Kaverman tutkimus vastaa hienosti hänen itsensä asettamaan haasteeseen: ”Taisteltuaan ensin oman näkemyksensä puolesta ja saatuaan sen viimein läpi, hän [taiteilija] ryhtyy pitämään tätä positiota saavutettuna etunaan. Hänen ei enää tarvitse miettiä tai kyseenalaistaa näkemyksiään.” Lukuisia taiteilijahaastatteluita tehneenä tunnistan tämän hyvin. Kaverma sen sijaan avaa paljon ja moneen suuntaan mutta ei lukitse.
Akateemisesti tarkastellen Kavermaa voisi syyttää eklektisyydestä, mutta juuri siitä taiteessa hänen mukaansa pohjimmiltaan onkin kyse: ”Tutkimusprosessini aikana usein esittämäni kysymys on ollut, miksei kuvataide voisi olla eklektistä, moninaista, virtaavaa, tässä suhteessa elämää jäljittelevää, niin että yhden ainoan teeman sijasta voisimme käsitellä koko joukkoa aiheita, jotka muotoutuisivat aina sen näköiseksi, mikä kulloinkin olisi tarkoituksenmukaista.” Juuri näin hän tekee tutkimuksessaan, joka on kiehtovaa luettavaa ja joka tekee kunniaa Gaston Bachelardin maksiimille: ”Kuva ei voi antaa aineksia käsitteeseen, sillä käsitteen vakaus tukahduttaisi kuvan elämän.”

*** 

Tohtoroituminen rituaalina

  
Tapio Tuominen: Maaginen kuva. Rituaalinen käyttäytyminen kuvataiteessa. Aalto-yliopisto 2012.

Tähän sitä on sitten tultu. Tartun innostuneena taiteilijan introspektiiviseen väitöskirjaan, joka yrittää sijoittaa taiteellisen tekemisen ei-taidehistorialliseen kontekstiin, pohtien inspiraatiota, flowta ja hurmiota ja käyttäen fenomenologista sekä lähinnä uskontoantropologista tulkintakehikkoa, mitä olen suorastaan innolla odottanut. Seurauksena on vain karmiva antikliimaksi, joka tuo mieleeni 1980-luvun opiskeluajat ja alkeelliset proseminaariesitelmät, joita itsekin kirjoittelin.

Tapio Tuominen tekee sen perusvirheen, joka tällaisissa tutkimuksissa on aina vaarana: teoria ja empiirinen osa eivät kohtaa lainkaan. Lisäksi Tuomisen omat teoreettiset pohdinnat ovat auttamattoman naiiveja. Hän lähinnä siteerailee toisen käden lähteitä ja klassikkoauktoriteettejaan – Émile Durkheim (1858–1917), Marcel Mauss (1872–1950) ja Mary Douglas (1921–2007) – ja yrittää sitten ikään kuin reflektoimattomien työpäiväkirjojen kautta kuvata työtään ja näyttelyn rakentamista rituaalisena käyttäytymisenä.
En tietenkään voi väittää, että Tuomisen tutkimus on epäaito, mutta voin kuitenkin todeta, että se tuntuu epäaidolta. Kun katson kirjassa kuvattuja Tuomisen muun muassa Boschista, Dorésta ja Dalísta ponnistavia anakronistisia maalauksia ja muistelen hänen näyttelyissä näkemiäni teoksia, en voi välttyä siltä tulemalta, että näillä taidokkailla mutta varsin maneerisilla suorituksilla olisi kovinkaan paljon tekemistä flown saati hurmioitumisen kanssa – ja varsin vähän ne liittyvät ainakin siihen uskontoantropologiseen kehikkoon, jonka Tuominen kirjassaan niiden ympärille on rakentanut.

Olen aika varma siitä, että Tuominen olisi paljon parempi taiteilija, jos hän olisi väitöskirjatyön sijaan harjoittanut taiteen lisäksi esimerkiksi huilunsoittoa, murtomaahiihtoa tai kokeellista seksiä.

Tohtoroituminen on myös rituaali – kaikkine taiteen kannalta turhine ja myös turhamaisine lisukkeineen. Lisäksi tällainen työ antaa tekijälleen valmiin tarinan, jota hän voi toistaa taiteilijakuvaansa rakentaessaan ja vahvistaessaan loputtomiin – kunnes sekin on vain silkka maneeri.

Julkista taidetta 28: Siunattu silmäpohjatutkimus

Jos en olisi viettänyt yli kolmeakymmentä vuotta oikein epäterveellistä ja huonoa elämää, en olisi sairastunut kakkostyypin diabetekseen, en olisi päässyt julkisen terveydehuollon pariin, en olisi saanut lähetettä Herttoniemen sairaalaan silmänpohjatutkimuksiin enkä siis ehkä olisi koskaan elämässäni nähnyt Helena Pylkkäsen (s. 1945) veistosta Aatamin kylkiluu (1971): 

On tästä diabeteksestä siis jotain hyötyäkin. Pylkkänen on nimittäin vallan hieno klassinen veistäjä, jonka töitä ei tule nähneeksi yhtään liikaa. On Helsingissä tosin yksi hänen ulkoveistoksensakin: Suomen Pankin vanhan setelipainon sisäpihalla sijaitseva punagraniittinen Portinvartija (1981). Itse asiassa Pylkkänen on niin mainio veistäjä, että olisi kiva nähdä häneltä vaikka kunnon retrospektiivi. 

Ja nyt samalla keksin ideankin, jonka saa ihan kaikessa rauhassa ryöstää. Hylätään puheet siitä typerästä Guggenheimista ja aletaan ajaa Suomeen kuvanveistomuseota, jossa voisi olla pienemmissä studiotiloissa nykyveistoa ja isoissa tiloissa kunnon retroja ja yhteisnäyttelyitä ja merkittäviä ulkomaisia näyttelyitä – vähän niin kuin Suomen valokuvataiteen museossa. Kuvanveiston esittäminen ei nimittäin ole perinteisesti ollut kovinkaan yksinkertaista. Pylkkäselläkin on ollut urallaan vain kolme yksityisnäyttelyä (1991, 1992, 1999). Eikä hänestä ole olemassa mitään julkaisuakaan. Hänestä pitäisi siis tehdä kirjakin.

 

Ja vaikka minä en nyt niin suuri keramiikkataiteen fani ole koskaan ollutkaan, oli Kati Tuominen-Niittylän (s. 1947) Lähdekin mielestäni varsin kelpo sairaalan käytäväveistos. Itse asiassa aika hypnoottinen:

Muistakaa siis aina käyttää tilaisuutta hyväksenne, kun joudutte epätavallisiin julkisiin tiloihin. Aina sieltä jotain taidetta löytyy. 
Näin minä myös sen tyypillisen tilanteen, miten seinille on vain kyynisesti lätkitty jotain. Silloin teokset eivät naapureidensa kanssa käy mitään – edes sisustuksellista – vuoropuhelua. Odotustilassakin oli toisiinsa huonosti sopivasti oikein kökkö, ikään kuin pirtsakka Riitta Nelimarkan (s. 1948) abstrahoitu värillinen grafiikanlehti ja kaksi Olli Ryypön (1917–1988) vähän jähmeää ja vanhahtavaa maisemallista vedosta. Tosin oli hauska nähdä Ryyppöäkin, koska en ainakaan nyt saa päähäni, että olisi nähnyt hänen töitään koskaan.

En kuitenkaan kehdannut kuvata vedoksia, koska odostustila oli täynnä juroja ihmisiä. Ja sitten näkö sumenikin niiden outojen silmätippojen takia.