Julkaistua 792 & Näyttelykuvia 1044: Naiset riehakkaina

Terveisiä edelleenkin Saarenmaalta. Piipahdin joskus kuun alussa Helsingissä, kun piti tehdä vähän oikeitakin töitä. Tällainen ilmestyi toissa viikon Kirkko & kaupungissa (34/16). 

Niki de Saint Phallen (1930–2002) näyttely (20.8.–20.11.) on mielestäni hyvä veto Helsingin Taidehallilta. Eräs vanhempi feministikollegani kertoi pressissä, että oli haukkunut Saint Phallen jo aikoinaan ei-niin-oikeana-feministinä ja että oli vähän samaa mieltä edelleenkin. Siitä moodi. Alkuperäinen otsikkoni oli muuten 'Röyhkeä nuori nainen'.

Naiset riehakkaina

Yhdysvaltalaisen äidin ja ranskalaisen aristokraatti-isän tytär Niki de Saint Phalle (1930–2002) syntyi Pariisissa mutta muutti jo lapsena Yhdysvaltoihin.

Saint Phallella oli traumaattinen lapsuus, hän muun muassa joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kirjavaa elämää viettänyt taiteilija oli myös aikansa julkkiskaunotar ja toimi valokuvamallina muun muassa Ellelle, Voguelle ja Lifelle. Näitä kokemuksiaan hän alkoi purkaa taiteessaan vuodesta 1953, jolloin alkoi maalata. Sittemmin hän on tehnyt veistoksia ja performansseja, joista varsinkin 1960-luvun väkivaltaiset ampumisperformanssit toivat kohujulkisuutta. Varsin kohuttu oli myös Jean Tinguelyn – hänen silloisensa rakastajansa – ja Per Olof Ultvedtin kanssa Tukholman Moderna Museetiin vuonna 1966 toteutettu Hon – 25-metriä pitkä lattialla makaava värikäs naisfiguuri, jonka vaginan kautta yleisö sai mennä veistoksen sisälle. 

Saint Phalle oli Pohjoismaissa ja Suomessa siis jo varsin tunnettu taiteilija 1960-luvulla, mutta sittemmin hän on vaipunut taidehistorian hämärään. Nyt hänen laaja retrospektiivinsa on yltänyt Pariisin Grand Palais’sta näille leveysasteille, ja veikkaanpa että uusi tuleminen ei tule olemaan pelkästään taidehistoriallista laatua. Niin tuoreelta ja osin tosi rajuilta hänen työnsä edelleenkin tuntuvat. Hänen modernismin hillittyä charmia halveksiva ilmaisunsa on toki tuttua nykytaiteesta, mutta se rohkeus, jolla hän on tarttunut henkilökohtaisiin draamoihinsa ja antanut niille taiteellisen ilmiasun, ei voi olla vaikuttamatta nuorempiin taiteilijoihin. Eivätkä naisten stereotyyppeihin liittyvät temaattiset ulottuvuudet tunnu – valitettavasti – vanhenevan lainkaan. Äidin, noidan, huoran ja synnyttävän naisen roolien kanssa on taiteilijoilla vielä paljon tekemistä. 

Kolme sulotarta, 1993–2003.

Saint Phallen maailma ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä: hänen iloittelevat ja väliin rienaavatkin veistoksensa ovat värikylläisyydessään myös humoristisia, ja ne antavat hauskasti kyytiä erityisesti suomalaiselle vähäeleiselle modernistiselle ilmaisulle. Voi olla, että ne koetaan vieläkin vähän liian räyhäkkäinä, jotta ne olisivat ns. hyvää taidetta. 

Saint Phallen ns. Nana-veistokset – joihin myös Hon aikoinaan kuului – ovat varmaankin näyttelyn railakkainta antia. Elinvoimaiset ja aistilliset, iloisen väriset runsaat uimapukuhahmot antavat piut paut aikansa naisihanteelle, ja näyttävät sellaisen riehakkaan naisen mallin, joka joillekin mieskatsojille saattaa vieläkin olla liikaa – ja varmaan joillekin naiskatsojillekin. Nana tulee ranskan slangi-ilmaisusta, joka tarkoittaa ”röyhkeää nuorta naista”. Se on myös prostituoidun nimi Émile Zolan samannimisestä romaanista vuodelta 1880. 

Saint Phallen feminismi ei ollut kovin ohjelmallista, ja jotkut ovat epäilleet sitä, että oliko hän ylipäänsä edes feministi. Ehkä oleellista ei olekaan tarkastella häntä varsinaisena feministinä vaan taiteilijana, joka toi tuotannossaan raa’alla ja avoimella tavalla esiin sellaisia naisen elämän ulottuvuuksia, joita feminismi on sittemmin käsitellyt ja joita se edelleen joutuu käsittelemään. 

***

PS. Olin pari päivää Tartossa ja lähistöllä. Kun eilen palasin, olivat koko kuukauden viereisellä pellolla huutaneet kurjet lähteneet. Tuli yksinäinen olo. Palaan siis ensi viikolla stadiin.

Julkaistua 509 & Näyttelykuvia 904: Anarkistinen vapaus ja taide

Taas oli oikien kunnon journalistinen kiire. Jean Tinguelyn (1925–1991) näyttely (28.2.–26.5.) Amos Andersonin taidemuseossa juhlistaa avajaisiaan tänään, mutta minun piti kirjoittaa jo eiliseen Kirkko & Kaupunkiin (8/14) siitä juttu – hyvissä ajoissa, joten kävin näyttelyssä jo maanantaina, kun ripustus oli vielä kesken. Onneksi näin ison osan Tinguelyn vempeleistä toiminnassa, kun niitä viriteltiin käyntiin ihan minua varten:

Kyllä tästä näyttelystä tulee varmaankin yksi taidekeväämme suurtapahtumista, vaikka äidyinkin jutussani myös vähän kriittiseksi. Turha näitä kundeja on liikaa heroisoida:

Anarkistinen vapaus ja taide

Sveitsiläistaiteilija Jean Tinguely kysyy anarkisti Mihail Bakuninia mukaillen: Ovatko räjähteet tarpeellisia taiteen uudistumisessa?

Jos Jean Tinguely’tä (1925–1991) pitäisi asetella lokeroihin, olisi häntä kai nimitettävä uuteen realismiin kuluvaksi. Uuden realismin edustajat olivat 1960-luvulla kuin angloamerikkalaisen pop-taiteen keskieurooppalaisia hengenheimolaisia. Arkisia esineitä teoksissaan käyttäneet taiteilijat pyrkivät saattamaan taiteen ja elämän lähemmäs toisiaan. Suurimman maineen heistä saavutti varmaankin Yves Klein, mutta 1900-luvun taiteen perusnimiä mukana oli monta, muun muassa César, Arman, Christo ja Daniel Spoerri, joka oli Kleinin tavoin Tinguelyn lähipiiriä.

Tinguely tuli tunnetuksi karnevalistista romurautaa ja elektroniikkaa hyödyntävistä veistoksistaan, jotka eivät esittäneet mitään muuta kuin omaa absurdia elämäänsä. Osa veistoksista liikkui vailla erityistä funktiota, osa piirsi taideteoksia, osa jopa tuhosi itsensä. Väliin tämä tapahtui yleisön turvallisuutta uhaten, koska Tinguely ei aina itsekään tiennyt, mitä veistos tulisi tekemään. Hän osasi panna veistoksensa käyntiin mutta ei välttämättä sammuttaa niitä. 

Amos Andersonin taidemuseo on nyt koonnut ensimmäistä kertaa laajan Tinguely-näyttelyn suomalaisyleisölle. Lainat tulevat pääosin Baselin Museum Tinguelystä, mutta mukana on myös aineistoa Tukholman Moderna Museetista, jolla on ollut johtajansa Pontus Hulténin kautta pitkä ja hedelmällinen suhde Tinguelyn ja hänen ranskalaisen taiteilijavaimonsa Niki de Saint Phallen (1930–2002) kanssa. Tätä kautta pariskunnalla oli vaikutuksensa suomalaisenkin 1960-luvun taidehistorian kehitykseen. On siis jo aikakin nähdä itse Tinguely kunnon kattauksella Suomessa. 

Aika tekee tietenkin tehtävänsä, eikä Tinguelyn museoitu taide toimi enää samanlaisena anarkistisena generaattorina tai voimakkaana provokaationa niin kuin 50 vuotta sitten. Hänen perusajatuksensa ei kuitenkaan museoidu, vaan jatkaa elämäänsä monin tavoin nykytaiteessa: Taideteos voidaan nähdä pikemminkin dynaamisena esineenä eikä pelkkänä staattisena objektina.
Tinguelyn taidetta on nimitetty metamekaniikaksi, mutta filosofointiin ei ole paineita. Tinguelyn taide on materiaalisuutensa ja mekaniikkansa kautta helposti lähestyttävää. Se tekee katsojaan välittömän vaikutuksen, jonka metaforisia tasoja ei tarvitse arvailla. Tinguely käyttää esineitä, jotka ovat menettäneet merkityksensä, eikä mitään erityisiä uusia merkitystasoja synny. Ei tarvitse kysyä, että mitä ne esittävät, vaan pikemminkin, että mitä ne tekevät. Tietenkin voi kysyä miksi, ja sen pohtimisessa voivat yöunet kärsiä ja suuret kysymykset vyöryä päälle. Mitä tämän hyödyttömän romun kiihtyvä käyttöiän väheneminen kertoo meistä ja maailmastamme? 

Tinguely on varsin miehinen taiteilija. Tässäkin suhteessa aika on tehnyt tehtävänsä, eivätkä nykyihmiset varmaankaan halua rakentaa herooista kuvaa miehestä, joka taiteellisten kysymysten pohtimisen lisäksi rakasti lähinnä vain kilpa-autoja ja lukuisia kauniita naisia. Mutta ehkä tähänkin voi suhtautua samalla rehevällä huumorilla, jolla Tinguely maailmaa tarkasteli.

Julkaistua 46 & Katutaidetta 23 & Virossa 27: Taidetta kaduilta

Toinen isompi juttuni tuoreeseen Taide-lehteen (4/10) käsitteli katutaidetta. Oli hauska saada käyttää isoa kuvakokoelmaani vihdoinkin johonkin "hyötykäyttöön". Jutun kanssa oli kuitenkin vähän epävarma olo – olisin ehkä halunnut kerätä vielä lisää tietoa. Mutta voi kai sitä tällaisen väliraportinkin antaa. Sitä paitsi tässähän on kyse enemmän harrastuksesta kuin asiantuntijana esiintymisestä. Timo Setälä (s. 1958) käsitteli kuvat hienosti ja taittoi jutun juuri niin hyvin kuin sen saattoi taittaa.

Taidetta kaduilta

Katutaide on nykyään paljon muutakin kuin amerikkalaisesta hiphop-kulttuurista ammentavia jäljitteleviä graffiteja alikulkutunneleissa ja junien kyljissä tai suttuisia tageja kerrostalojen kivijalassa.

Amerikkalaistyyppinen graffiti teki maihinnousunsa Suomeen joskus 1980-luvulla, mutta poliittisia iskulauseita on seinillämme nähty toki aiemminkin. Muistan omasta nuoruudestani esimerkiksi Mannerheimin patsaan jalustasta lauseen ”Rahaa asuntoihin, ei aseisiin”. Samoin Biafran hädästä oltiin huolissaan jo 1960-luvulla: Temppeliaukion kirkon kyljessä luki aikoinaan isolla ”Biafra”.

Akateeminen maailmakin kiinnostui jossain vaiheessa graffiteista niin, että gradujakin aiheesta ilmaantui, ja aina silloin tällöin joku taidehistorioitsija kirjoittaa filosofisesti kuorrutetun graffitiartikkelin, jossa haetaan psykososiaalisia selityksiä graffitin syntyyn. Suomalaisesta graffitista on ilmestynyt kaksi isompaa kirjaakin: Anne Isomursun ja Tuomas Jääskeläisen Helsinki Graffiti ilmestyi jo vuonna 1998 ja Joanna Bogdanoffin Graffiti – No name, no fame puolestaan viime vuonna.

Nykytaiteen museo Kiasma on ottanut kantaa katutaidemaailmaan tarjoamalla graffiteille suojapaikkaa URB-festivaalin yhteydessä jo kymmenen vuoden ajan. City-lehdessä haastateltu, ”graffitipoliisina” tunnettu komisario Reijo Muuri totesi hauskasti vuonna 2001: ”Joskus Kiasmassa järjestetään jotain taidetapahtumia, missä nämä täti-ihmiset tulevat höynäytetyksi, kun Saksassa etsintäkuulutetut roistot esiintyvät siellä hienoina taiteilijoina.”

Helsingin kaupunki esitti oman kannanottonsa vuonna 1998 alkaneella Stop töhryille -kampanjalla, joka on maksanut tolkuttomasti ja jonka toimista on keskusteltu runsaasti. Tuomioistuimetkin ovat tottuneet kohtelemaan graffitintekijöitä aika suuren luokan rikollisina ja ehdottomia vankeustuomioitakin on ehditty jo jakaa.

Taiteellisia juuria

Katutaide ei kuitenkaan juonnu pelkästään New Yorkin katukulttuurista ja hiphopista. Osa maailmalla ilmestyneistä katutaidekirjoista johtaa seinämaalausten historian aina kivikautiseen luolamaalaukseen asti – ja varmaan perustellusti. Ja on muinaisen Kreikan ja Rooman graffiteistakin tehty runsaasti akateemista tutkimuksia ja dokumenttikokoelmia, aina Suomea myöten. 

Varsinainen kuvataidemaailmakin on esiintynyt enemmän tai vähemmän laittomasti julkisissa seinissä ja muissa tiloissa. Berliinin muuriin esimerkiksi jätti aikoinaan jälkensä monikin kuuluisa kuvataiteilija – kuten vaikkapa Jonathan Borofsky. Fluxus-taiteilijat ovat maalanneet erästä wiesbadenilaista taloa kuin rockartistit aikoinaan Tavastia Clubin seinää. Myös Jean Tinguely on harrastanut ei-tilatun muraalin tekemistä. Taidemaailman ulkopuolelle jättäytyvien katutaiteilijoiden esikuvat saattavat usein tulla taidemaailmasta, kuten vaikkapa Zürichissä vaikuttaneen Harald Naegelin, pitkään anonyyminä pysyneen ”Zürichin spreijaajan” laita oli: hän on useaan otteeseen ilmoittanut esikuvikseen Paul Kleen ja Joseph Beuysin. 

Vastaavasti taidemaailmakin saattaa olla varsin kiinnostunutta kadulta saatavista vaikutteista. Hyvässä muistissa on tietysti Jean-Michel Basquiat (1960–1988) ja Keith Haring (1958–1990), jotka onnistuivat varsin menestyksekkäästi heiluroimaan eri maailmojen välillä. Tätä samaa tekee nykyään toistaiseksi anonymiteettinsä säilyttänyt brittiläinen Banksy, jonka teoksista maksetaan huutokaupoissa hieman paradoksaalisesti nykyään aivan huimaavia summia. Ennätys taitaa olla Yhdysvalloissa vuonna 2008 huudettu 1,9 miljoonaa dollaria.

Nuorella taideopiskelijalla saattaa siis olla useampikin syy tehdä katutaidetta. Useimmat taitavat kuitenkin olla poliittisia, sillä ei kai esimerkiksi Galerie Anhavan ole onnistunut tehdä ”Suomen Basquiatista”, Jani Hännisestä lähellekään miljonääriä. Harrastuksen laajuudesta voisi tehdä jotain johtopäätöksiä siitä, kun olin alkuvuodesta eräässä taideoppilaitoksessa pitämässä luentoa ja kysyin noin 30 hengen ryhmältä, kuinka moni oli tehnyt jotain katutaiteen kaltaista. Noin puolet käsistä nousi ylös. Tarkkasilmäinen saattaa siis Helsingin ränneissä ja kivijaloissa saada nähdäkseen tulevien taiteilijoiden ensiaskelia, joita ei vielä taidemaailman sääntöjärjestelmä ole kuolemansuudelmallaan koskettanut. Tämäkin lienee yksi syy anonyymin katutaiteen houkuttelevuuteen. Voisi ajatella, että katutaide on ilmaisultaan aitoa siitäkin syystä, että sen ei tarvitse miellyttää ketään.

Tarroja ja sapluunoita

Katutaide on siis paljon muutakin kuin reviirin merkkaamista tai jännittävää kissa ja hiiri -leikkiä vartiointiliikkeiden miesten kanssa. Mielenkiintoisimmat viestit löytyvätkin nykyään usein näkemällä vähän vaivaa – ne eivät nimittäin ole välttämättä kooltaan kovin suuria. Sapluunalla tehdyt teokset ovat useimmiten maksimissaan A4-kokoa, ja tarrat saattavat olla pienimmillään peukalonpään kokoisia.

Viestit ovat toisinaan hyvinkin kryptisiä, toisinaan pelkästään hauskoja. Elokuviin, sarjakuviin ja muuhun populaarikulttuuriin on tietysti paljon viittauksia. Tiettyä angstia on myös ilmassa. Oma lajinsa on politiikkaa, joka näkyy katujen taiteessa erityisesti huolena ympäristön tilasta. Vanha huumemaailmakin on nostanut päätään, ja esimerkiksi LSD tuntuu olevan pop: aineen keksijä, Albert Hofmann on helppo nykyään bongata Helsingin kaduilta.

Ja jos ikää on kertynyt vähän enemmän, tarjoaa katutaidemaailma uteliaalle ihmiselle paljon opiskeltavaa. Joskus vaivannäkö on aika turhauttavaakin, sillä on nimittäin paljon sellaista, jota ei ole ihan yksinkertaista tunnistaa. Minullakin meni varmaan viikko selvittääkseni, että Viron maaseudulla, pienessä ja puolikuolleessa Kehran selluloosatehdaskaupungissa kuvaamani iso sapluunatyö, jossa luki ”I am a consumer whore! And how!” viittasi animaatiotaiteilija Don Hertzfeldin vuoden 2000 palkittuun filmiin Rejected. Ja kuinka ironista tai suorastaan absurdia oli, että se oli maalattu käytettyjä vaatteita myyvän liikkeen ovensuuhun! 

Tätäkin asiaa olen mietiskellyt itse asiassa aika paljon, joten ainakin jotkut hyvän taiteen kriteerit ovat tämän teoksen osalta täyttyneet. Epäilen toki sitäkin, että teos on kopioitu jostain muualta, kuten on käynyt monien Banksyn töiden, mutta ei sekään ensikokemuksen tehoa vähennä. Tämä on myös yksi katutaiteen ulottuvuus: anonyyminä ja esimerkiksi sapluunan tai tarran avulla helposti monistettavana se leviää eri puolille ilman juridisia seuraamuksia tai edes moraalisia syytteitä plagioinnista, vaikka katutaidemaailmassakin on sielläkin toki omat sääntöjärjestelmänsä ja esimerkiksi omaperäisyyttä on tapana korostaa voimakkaasti.

On sekin siis syytä todeta, että tietyt sosiaaliset lainalaisuudet tuntuvat toimivan mekanismeiltaan hyvin samanlaisina eliittitaidemaailmassa ja kadulla, vaikka tiettyä vapautta kuinka korostaisi. Kyllä katutaidemaailma on esimerkiksi aika vanhakantaisen miehinen, ja pahimmillaan esimerkiksi isot sillanaluspiissit ovat ihan yhtä formaalisesti jämähtäneitä kuin modernistinen kuvanveisto. Turha sitäkään maailmaa on liikaa romantisoida.