Näyttelykuvia 944 & 945 & 946 & 947 & 948: Rästejä

Oikein harmittaa ja vähän hävettääkin (koska tuli vajaa viisi vuotta sitten luvattua), etten ole ehtinyt ja jaksanut raportoida näyttelykäyntejäni, itse asiassa miltei lainkaan viime syksyisen Viron reissun jälkeen – lähinnä vain niitä, jotka ovat suoraan liittyneet työtehtäviini. Ja töitä on piisannut.
Kiinnostavia ja hyviä näyttelyitä on kuitenkin ollut. Siivosin valokuvia tietokoneeltani, ja samalla näin paljon sellaista, joka herätti tämän harmituksen mutta samalla myös muistikuvia. Käynpä siis läpi tammikuun aikana näkemiäni näyttelyitä edes lyhyesti ja joillakin päällimmäisillä ajatuksilla varustettuna.
7.1. kävin Juri Saarikosken (s. 1961) pastellimaalausten näyttelyn (8.–25.1.) avajaisissa Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa:

 
Oli hienoa nähdä Saarikoski taas vedossa. Siitä on nimittäin jo kuusi vuotta, kun näin hänen edellisen yksityisnäyttelynsä Galleria Ortonissa. Öljyä ja vahaa mestarillisesti käyttänyt maalari on palannut pastelliin, jota hän on nuorempana tehnyt. Jälki on herkkää mutta samalla intensiivistä:

Mutta sen verran kriitikko olen, että on pakko huomauttaa kehystyksistä. Kehyksiä oli ainakin kolmea sorttia, ja se vei selvästikin ryhtiä kokonaisuudelta. Silti voimakas paluu.

***

Ja otetaan tähän nyt yksi ei-näyttelytapahtumakin, joka jäi kommentoimatta. 11.1. olin Tieteen päivillä puheenjohtajana paneelikeskustelussa Mitä on taiteellinen tutkimus? Varsinaiset keskustelijat olivat Mika Elo Kuvataideakatemiasta, Leena Rouhiainen Teatterikorkeakoulusta ja Vesa Kurkela Sibelius-Akatemiasta. Aika hauskaa oli, vaikka en olekaan kovin hyvä puheenjohtaja – olen yleensä kieltäytynyt tarjotuista pesteistä, koska olen tajunnut, etten osaa olla kokoava ja tasapuolinen. Mutta jos joku haluaa tuhlata pari tuntia elämästään, niin tässä taltioitu keskustelu:

 

***

13.1. Kävin Galleria Heinossa katsomassa kolmea näyttelyä. Kristiina Uusitalolla (s. 1959) oli perähuoneessa pieni kokoelma (9.1.–1.2.) – ilmeisesti tuoreen kirjan julkistamisen takia. En suosittele Heinolle kolmea näyttelyä, koska pikkuhuone Artekin huonekaluineen näytti jo vähän kuin pikkuporvarillisen taiteenkeräilijäkodin parodialta:

 

Uusitalo on taidokas, mutta vähän liian sliipatulta tuntui. Saisi varmaan kokea jonkinlaisen taiteellisen kriisin. Tai ehkä minua otti pannuun vain esillepano? Tiedä häntä.
Mika Karhulla (s. 1969) oli Heinolla esillä tussia ja pigmenttivedosta yhdistävä setti nimeltään Muistin jälkeen (3.1.–1.2.). Karhu on yhtä keskinkertainen runoilija kuin Teemu Mäki (s. 1967). Tässä katkelma tiedotetekstistä:

Laboratoriot tuottavat uusia yhdisteitä.
Yhdisteitä, jotka tappavat ja parantavat.
Elämän paradoksi, jossa ei ole oikeudenmukaisuutta. 

Pateettisia miehiä molemmat, ja kehtaan sanoa sen, koska taidan itsekin kuulua samaan joukkoon. Karhun duunit olivat kuitenkin ihan kiinnostavia. Rujoa ja rajua jälkeä, synkkiä tunnelmia:

Kaikki vaikenee / valehtelee, pigmenttivedos, 2014.

Hauskana yhteensattumana – tarkistin asian – Anne Tompurilla (s. 1958) oli aika samansävyisiä duuneja nimellä Kasvot (3.1.–1.2.). Hieno setti sekin:

En ollut kuitenkaan täysin vakuuttunut teeman sarjallisuudesta ja näyttävästä esillepanosta. Lopputulos näytti enemmän hyvältä taidenäyttelyltä kuin hyvien teosten kokonaisuudelta – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Galleristi Rauli Heino totesi tiedotteessa: "Anne Tompurin maalausten kasvot voisi nähdä ihmisen minuuden ilmentymänä, kokemuksina siitä, mitä on olla ihminen." Juuri sellaisina niitä ei mielestäni voinut nähdä. Ei näissä juurikaan minuutta ollut:

Sarjasta Kasvot 9, guassi ja pigmentti kankaalle, 2013–14.

Mutta paljon muuta niissä oli. Vaikuttavia töitä kaikessa kammottavuudessaan.

***

14.1. kävin Galerie Anhavassa katsomassa J.O. Mallanderin (s. 1944) näyttelyä Been Seen (8.1.–1.2.):

Ja olihan se sekä hieno että kiinnostava. On itse asiassa aika outoa, että Mallanderin retro järjestetään näin gallerianäyttelynä. Siitä kuitenkin plussat Anhavalle – varsinkin jos on niin, että museot eivät ole tällaista retroa huolineet. Kiasmassahan Mallanderin retro pitäisi nähdä – ja kunnon julkaisulla varustettuna. On hän sen verran merkittävä toimija taide-elämässämme ollut, sekä galleristina, kirjoittajana että joka paikan touhuajana ja myös taiteilijanakin, vaikka vaikutteet puskevat välillä aika suoraan läpi. Olen kyllä aina pitänyt melkein kaikista hänen töistään. 

Sarjasta Paperiveistoksia, offset, 1973.

Vielä kun joku korkeampi voima opettaisi Mallanderille, että eivät oikeat buddhalaiset voi olla niin itsetietoisia ja täynnä oman merkityksensä korostamista kuin Mallander on aina ollut. Hitto, tämä oli pakko sanoa. Mutta kiinnostava taiteilija hän siltikin on.

***

Jatkan huomenna aamulla, koska todellisuus on joskus kiinnostavampaa tai ainakin hetkittäin tärkeämpää kuin taide. Aion katsoa Yle TV1:n kohta alkavan dokkarin Elektroniikkajätteen vaarat. Tehkää tekin niin, jos maailmasta välitätte – ja tulevasta antikapitalistisesta maailmasta varsinkin.

Julkaistua 13 & 14 & 15: Kohti vapautta vai Jumalaa? / Me ollaan kansainvälisiä kaikki, kun oikein... / Käteistä seinälle

Tuore Taide-lehtikin (2/10) ilmestyi kesken vilkasta taideviikkoa. Minulta oli lehdessä yksi julkisen teoksen esittely ja kaksi kirja-arvioita. Julkinen teos vei minut vankilaan:

Kohti vapautta vai Jumalaa?

Timo Rytkönen, Valoon, Helsingin vankila 

Helsingin vankilassa eli tuttavallisemmin Sörkan vankilassa paljastettiin joulukuussa ”Suomen vankiloiden ensimmäinen tilataideteos”, Timo Rytkösen Valoon (2009).
Tämä Rytkönen on aika metka taiteilija. Olen törmännyt hänen tempauksiinsa silloin tällöin, muun muassa salanimellä Annikki Chardonney julkaistuun kirjaan Värisukkaterapia (2005) tai sitten hänen arvosteluautomaattiinsa (www.etunoja.fi), joka antaa taiteilijoille etäpalautetta teoksista – vaikka jopa keskeneräisestä installaatiosta, jonka kerroin automaatille minulla olevan tekeillä. Kone totesi, että ”on hyvä, ettet sulkeudu ei-esittävän muodon tarjoaman camouflagen suojaan”. Että sillai.
Rytkönen on jopa niin metka taiteilija, että tuotantoaan esitellessään (www.etunoja.fi/timo) hän antaa julkisista teoksistaan suositukset omista suosikeistaan. No, onneksi Valoon sentään kuuluu niihin.
Tekisi mieleni siis arvailla, että Rytkönen osallistuu kilpailuun kuin kilpailuun anarkistisesti tai sitten jopa vähän kyynisen populistisesti, mutta totuutta en kuitenkaan tiedä.
Yritän siis olla vakava silläkin uhalla, että menen halpaan. Valoon ei ole lainkaan kelvoton teos. Vähän tylsäksi se kuitenkin jää, eikä se myöskään toimi tilassaan erityisen hyvin, sillä sen hento materiaali ja tukirunkona toimiva ruma polykarbonaatti eivät ole järin hienoja. Itse ajatus, pienistä metallikappaleista koostuvan nauhamaton muodostama pyörähdyskappale on tällaisessa tilassa hieno, mutta sen olisi ehkä pitänyt toimia vähän voimallisemmin taustalla näkyvää valopihan tukirakennetta vasten. Nyt se jää turhan pliisuksi.
Sympaattinen teos kuitenkin jollain tavalla on. Siitä tulee hyviä symbolisia konnotaatioita juuri sen erityissijainnista johtuen. Suunta on ylös, valoon, vapauteen, pois maallisista murheista. Jotkut asukkaat ovat kuulemma antaneet sille uskonnollisen tulkinnan, jota tekijän omat mietteet eivät tue, mutta sanonpa, että ”siitä vain”. Siinä se olisi aito tulkinnan vapaus ja avoimuus – ihan oikeassa käytössä.

Taide-lehdessä jutun yhteydessä julkaistut kuvat olivat "virallisia" pressikuvia, jotka oli kuvattu pimeässä teokseen keskittyen. Oma kuvani on toki vähän suttu, mutta sen tuottama fiilis on tavallaan "lähempänä totuutta". Näin tulin taas miettineeksi julkisen taiteen kuvallisen esittämisen konventioita ja niiden vaikutusta teoksen tulkintoihin ja arvottamiseen. Ei tämä kriitikkona oleminenkaan aina niin yksinkertaista ole, vaikka insinöörit niin luulisivatkin.

***

Kirjat veivät minut ensin kansainvälistymisen maailmaan, josta viime aikoina on niin paljon keskusteltu:

Me ollaan kansainvälisiä kaikki, kun oikein…

Päivi Mustola & Pirkko Tuukkanen (toim.): Export – Import. Nykytaiteen kansainväliset suomalaiset – Die internationalen Finnen in der zeitgenössischen Kunst. Suomen Taideyhdistys 2010. 
Sari Karttunen: ”Kun lumipallo lähtee pyörimään.” Nuorten kuvataiteilijoiden kansainvälistyminen 2000-luvun alussa. Taiteen keskustoimikunta 2009. 

Viime aikoina on käyty suorastaan kiihkeitä taidekeskusteluja – ja onneksi muustakin kuin pelkästään Nykytaiteen museo Kiasman johtajuudesta. Yksi kiinnostavimmista keskustelun- ja väittelynaiheista on ollut taiteemme kansainvälisyys. Näyttää siltä, että olemme vihdoin päässeet ohi – ainakin osittain – siitä ikikysymyksestä, että mitähän ne ulkomaalaiset meistä oikein ajattelee. Tylsänpuoleinen ja yksiniitinen vientiponnisteluajattelu ei sekään enää ole ainoa kulttuuripoliittinen tapa keskustela kansainvälisyydestä, vaikka osa opetusministeriön väestä näin taitaakin vielä ajatella.
Suomen Taideyhdistyksen tuottama Export–Import-näyttely Helsingin Taidehallissa keskittyi viime vuosina kasvaneeseen Berliini-buumiin ja niinpä näyttelyn yhteydessä julkaistu kirjakin puhui toisena kielenään saksaa. Sympaattinen veto, vaikka muistinkin hymähtäen heti, missä viimeksi olin törmännyt Suomen taiteen yhteydessä sanaan ’zeitgenössischen’ – se oli nimittäin sitä kansainvälistymisen aikaa, jolloin oltiin kavereita DDR:n kanssa.
Itse julkaisu on kuitenkin tärkeä dokumentti, joka ansaitsee paikkansa hyllystä vielä paljon myöhemminkin, kun näyttelyä ei kukaan enää oikein muista. 
Maija Koskisen artikkelissa käydään läpi kahdentoista näyttelyyn osallistuneen taiteilijan kansainvälistymisen vaiheita ja motiiveita sekä nykysuhdetta suomalaisuuteen. Tämä on tietysti akuutti kysymys nykytaidemaailmassa, jossa nationalismi taitaa olla tällä hetkellä se kaikista kauhein mörkö. Kuinka rakastaa kotimaataan olematta natsi? Voiko suomalaisuudestaan olla ylpeä?
Taiteilijat ovat olleet avoimina ja puhuneet kansainvälistymisen kielteisistäkin puolista. Vähän tosin hymyilytti, kun kirjassa todetaan Kristiina Uusitalosta, että ”kymmenen vuoden sisukas yrittäminen New Yorkin taidemaailmassa väsytti hänet lopulta” ja samaan aikaan ilmestyneessä Kauppalehti Optiossa hänestä kerrotaan se aivan toisenlainen sankarimenestystarina. Mutta asioillahan on tunnetusti kontekstinsa. 
Marita Muukkonen käsittelee artikkelissaan jo ehkä vähän vanhahtavaakin nomaditeemaa, joka joskus 1980-luvulla oli ylen trendikäs ja tuotti paljon sitä taidepuhetta, jota oli tapana ryydittää filosofisella kirjallisuudella. Nopeuden, paikattomuuden ja verkostojen aikakausi saa onneksi Muukkosen tulkinnassa osakseen myös historiallista kontekstia ja arkitodellisuutta.
Varsinaisen historiallisen kontekstin tarjoaa kuitenkin Riitta Ojanperä, joka kirjan kirjoittajista on se vähiten nykytaiteellinen. Ahkera arkistotutkiminen ei ehkä ole ylen seksikästä, mutta on hyvä väliin tuoda esiin näitä suomalaisen taiteen matkustusteemoja ihan 1800-luvulta lähtien. En minä esimerkiksi tiennyt, että Per Stenius jo vuonna 1953 osti autonromun ja lähti erään joogin innoittamana Intiaan – liki viisitoista vuotta ennen John Lennonia. Tällaisia me sisäänpäinkääntyneet ja sulkeutuneet suomalaiset siis ollaan oltu!
Keskustelijat – minä muiden mukana – ovat yleensä heitelleet retorisesti varman tuntuisia argumentteja, jotka ovat todellisuudessa joko omaa häntää nostavaa heroismia tai sitten sosiologissävyistä mutua. Nyt meillä on onneksi tarjolla ihan oikeaa sosiologista ja myös aidon empiiristä tutkimusta, sillä Sari Karttunen jatkaa hienoa taiteensosiologista tutkijanuraansa kartoittamalla suomalaisten kuvataiteilijoiden kansainvälistymistä 2000-luvun alussa.
Viiteentoista taiteilijahaastatteluun perustuva tutkimus on kiehtovaa luettavaa – näin uskallan sanoa, vaikka kyse on sosiologiasta. Taiteilijoiden ääni kuuluu aitona, ja kliseisten sankaritarinoiden sijaan tarjolla on hyvinkin arkista kuvausta siitä, mitä on taiteilla kansainvälisten taidemarkkinoiden maailmassa. Hyvin tulevat esiin myös ne kaikki kansainvälistymisen hyvät puolet, joista monet ovat jotain ihan muuta kuin markkinataloudellisia voittoja. Ne ovat niitä taiteilijan tuotantoa ja näkemystä rikastuttavia asioita, joista me kaikki vastaanottajina saamme nauttia. Sitä ainakin minä nimittäisin kansainväliseksi menestykseksi. Niinku loppupeleissä. 

[PS 23.4.: Sari Karttusen tutkimuksesta olisi pitänyt kirjoittaa vielä paljon enemmän. Vähän jäi sellainen tunne, että aloitin jutun liian laveasti, ja olisin voinut oikeasti typistää Taidehallin julkaisun osuutta, kun huomasin, että Karttusen tärkeä tutkimus jäi liian vähälle huomiolle. Mutta tällaista tämä journalismi on. Siitä olen kuitenkin iloinen, että Karttunen tuli edes nostetuksi esille, sillä kirja ansaitsee kyllä taiteenkentän lukijoita vähän laajemminkin.]

***

Sitten piti lukea yksi ns. paskakirja. Perustelu arvion kirjoittamiseen oli se, että kirjasta tulee kuitenkin aika suosittu, joten on myös syytä tarttua sen heikkouksiin. Etteivät vain luulisi, että kaikki myöhempikin Dalí on kovin kiinnostavaa taidetta.

 

Käteistä seinälle?

Stan Lauryssens: Dalí ja minä. Surrealistinen tarina. Johnny Kniga 2009.

Belgialaissyntyinen taidekauppias Stan Lauryssens (s. 1946) teki aikoinaan bisnestä Daleilla, lähinnä väärennetyillä. Sittemmin hän ryhtyi dekkarikirjailijaksi ja on nyt palannut Salvador Dalíin (1904–1989) kirjoittamalla muistelmansa taidekauppiasajastaan. Lauryssensin kirjasta ollaan myös tekemässä elokuvaa, jossa Al Pacino näyttelee Dalía. Sääli.

Moni muistaa vielä unkarilaissyntyisen taideväärentäjä Elmyr de Horyn (1906–1976), jonka aidosti fantastisesta tarinasta Clifford Irving kirjoitti kirjan Fake! (1969, suomeksi Väärennös!, 1970) ja jonka elämästä Orson Welles teki ikimuistoisen filmin V niin kuin väärennös (1974). 

Jotain dehorymaista Lauryssenskin yrittää lopettaessaan kertomuksensa siihen, kuinka hän itsekin väärensi Daleja. Mutta turhaan. Dalí ja minä onnistuu olemaan vain vastenmielinen ja huonosti kirjoitettu kirja aiheesta, jonka keskeiset faktat ovat jo kaikkien taiteenharrastajien tiedossa – muun muassa se, ettei 1930-luvun jälkeiseen Dalíin kannata kenenkään tuhlata liikaa energiaansa.

Suomessa voisi tälläkin hetkellä mennä monessa kaupungissa kehysliikkeeseen ja ostaa kustakin useammankin ns. aidon Dalín. Onpa sellaisista rakennettu tässä maassa kokoelmiakin. Onhan se tietysti surullista, mutta vähän niin kuin ansaittua, kuten Lauryssensin kirjan ehkä ainoa siteeraamisen arvoinen kohta toteaa: ”Rikkaiden pitää saada esitellä varallisuuttaan niin, etteivät he vaikuta vulgaareilta. Tarkoitan vain, että hehän eivät voi ripustaa käteistään seinälle, vai mitä?”

Dalín perikunta kuulemma harkitsee oikeusjuttua, mutta turhaltahan tuo tuntuu. Sitä paitsi luulen, että Lauryssen liikkuu fiktion ja faktan rajalla sellaisella tavalla, että hihasta on helppo vetää puolustuksen käyttöön alanimeke: surrealistinen tarina. Vaikka ei kirjassa selkeässä laskelmoivuudessaan mitään surrealistista kylläkään ole. Se on vähän samanlainen kirja kuin kuvittelisin olevan sen kirjan, jonka turkulainen dekkarikirjailija Reijo Mäki kirjoittaisi helsinkiläisestä taidekauppias Erkki Minkkisestä (1948–2004), joka myös Dalínsa tunsi. Sitäkään kirjaa en haluaisi isänpäiväpakettiini.

Taiteenystävä voi täysin surutta jättää Lauryssensin kirjan väliin, jos on ylipäänsä mitään muuta tekemistä.