Julkaistua 526: Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Heräsin, join aamukahvin ja parvekkeella röökillä tiesin yhtäkkiä, mistä kirjoittaisin (olihan tuo huomattu jo maailmallakin – tästä likistä The Huffington Postiin):

Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tohmajärvellä kuohuu. Iskelmälaulaja Katri Helena (s. 1945) on saamassa itselleen nimikkokadun, kun Kauppakatu ja pätkä Kirkkokatua ollaan muuttamassa Katri Helenan raitiksi. 

Kaikkia tämä ei ole miellyttänyt. Kauppiaat kai pelkäävät, että ihmiset eivät enää löydä kauppoja. On mukana uskonasioitakin: Tohmajärven evankelisluterilaisen seurakunnan valtuutettu Veijo Tuunanen on nimittänyt hanketta peräti ”kulttuuriskandaaliksi”. Näin Tuunanen blogissaan: ”Hänen julkinen esiintymisensä henkimaailmojen kuuntelijana ja tulkkina voi myös arveluttaa perusluterilaista. Jos Kirkkotie häviää Kemien keskustasta, niin mitä kunnioittamaan tai muistuttamaan mahtaa tulla tilalle?” 

Haminassa ei kuohu niin paljon, kun Pelle Miljoonalle (s. 1955) ollaan kesäkuussa pystyttämässä patsasta Tervasaareen. Ja kumma kyllä: patsaasta ei ole tulossa outoa ITE-hökötystä tai sosialistista realismia edustavaa näköispatsasta niin kuin Jari Litmasen muistomerkki Lahdessa. Pelleä muotoilee nimittäin ihan oikea nykytaiteilija, kuvanveistäjä Heimo Suntio. 

Katri Helenaa ja Pelle Miljoonaa yhdistää se, että he edustavat ns. kevyttä musiikkia. Jos olisi olemassa ”kevyen kuvataiteen” kategoria, sitä edustaisi epäilemättä homoeroottisista piirustuksistaan ja sarjakuvistaan tunnettu Tom of Finland (1920–1991), jota juhlistamaan ilmestyy syksyllä kolmen postimerkin arkki, jossa on tarjolla muun muassa lihaksikkaat, kiiltävät ja alastomat mahtipakarat. 

Niin vaikeaa kuin monen on varmaan niellä asiaa, on Tom of Finland kansainvälisesti paljon tunnetumpi kuvataiteilija kuin Akseli Gallen-Kallela. Uskallan väittää, että hänestä voi Katri Helenan tavoin käyttää ilmaisua ”rakastettu taiteilija”. Hänen merkityksensä monelle homoidentiteettiään kaapissa piilotelleelle on ollut valtava. Helsingin Sanomien uutinen merkeistä tuotti keskusteluhännän puolesta ja vastaan. Jotkut tuomitsivat asian mauttomana pornografiana, mutta oli toisenlaisiakin mielipiteitä, kuten: ”Tämä on huomionarvoinen positiivinen kannanotto Itellalta. Monin paikoin maailmaa homoja vainotaan. Suomessa asiat ovat kuitenkin menossa hyvään suuntaan. Tekemistä tasa-arvon saralla toki vielä riittää. Toivottavasti Suomesta tulee maa, jota ilmatorjuntaupseeri Laaksosenkin kannatti puolustaa.” Kirjoittaja viittaa siihen, että Tom of Finlandille eli Touko Laaksoselle myönnettiin Vapaudenristi hänen ansioistaan tulenjohtoupseerina Helsingin puolustamisessa keväällä 1944. 

Samoin taitaa olla jo Pelle Miljoonankin merkityksen laita. Patsashankkeesta ensin kertoneen Kymen Sanomien jutun keskusteluhännästä voi poimia vaikka seuraavan kommentin: ”Sittemmin minustakin kasvoi ylemmän keskiluokan uranainen ja perheen äiti. Kuullessani mitä tahansa Pellen vanhempaa tuotantoa yllättävissä tilanteissa tulee haikea ja onnellinen fiilis. Se antoi silloin niin paljon.” 

Jos Tom of Finland on kansainvälisesti tunnetumpi kuin Gallen-Kallela, on hän taatusti myös rakastetumpi – jos toki heteronormatiivisissa piireissä vihatumpikin. Mistä tämä johtuu? Siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen maailmansa tarjoaa ns. tavallisille ihmisille samastumispintaa – aivan samoin kuin Katri Helenan ja Pelle Miljoonan laulut, jotka nekään eivät tietenkään aivan kaikkia miellytä. Kansakunnan kaapin päälle nostettu Gallen-Kallela ei tähän oikein pysty. Kun esimerkiksi katson hänen naturalistissävyistä kansankuvaustaan Akka ja kissa (1885) en ryhdy pyyhkimään silmäkulmiani, vaikka muistelisinkin piikana toiminutta ja aikoja sitten kuollutta körttimummoani tai 21-vuotiaana kuollutta Repo-kissaani. Minulle Akka ja kissa on lähinnä taidehistoriaa: kansallinen kuvataiteen merkkiteos, joka on osa Turun taidemuseon kokoelmia. Pitkä taidehistoria tuottaa väistämättä kontekstin, joka vieraannuttaa katsojaa teoksen alkuperäisestä sisällöstä ja taiteilijan mahdollisista intentioista. Näin realistinenkin maalaus voi muuttua ikoniksi – siitä tulee taideuskovaisten pyhä kuva. 

Akseli Gallen-Kallela, Akka ja kissa, 1885.

Mutta toisaalta: onhan Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma (1980) jo ikonisen aseman saanut biisi. Tai Katri Helenan Katson sineen taivaan (1979). Helsingin Sanomat jopa uutisoi Tom of Finland -postimerkit käyttäen kyseistä ilmaisua: ”Homoikoni Tom of Finland saa oman postimerkin”. Miksi nämä ikonit eivät tuota samaa vieraantumista kuin Gallen-Kallela? Kyse on ehkä siitä, että niitä ei ole annettu meille ylhäältä käsin esimerkkeinä laadusta tai kansallisesta merkittävyydestä. Me olemme itse valinneet ne, kokeneet ne mielekkäiksi osiksi arkista elämäämme. Siksi pystyn heteromiehenäkin samastumaan Tom of Finlandiin ja riemuitsemaan hänen saamastaan kunnianosoituksesta. Voiko pohjoismainen demokratia harrastaa tämän terveempää maabrändäystä, josta puuttuu täysin vastenmieliset mittasuhteet saava nationalismi?

Julkista taidetta 4: Jättikö merelle karannut mies paksuksi pukkaamansa naisen?

Tänään koin yhden absurdeimmista taide-elämyksistä kai koko elämässäni. Kesko lahjoitti Helsingin kaupungille äitienpäivän kunniaksi Pekka Jylhän (s. 1955) veistoksen Odotus. Kyseessä on totaalista kitschiä oleva kiillotettu pronssiveistos jotenkin scifimäisen painajaismaisesti deformoituneesta raskaana olevasta naishahmosta ja muutaman metrin päässä maassa lojuvasta rantapallosta. Absurdiksi paljastustilanteen teki se, että Ylioppilaskunnan laulajat launloivat ensin Sibeliuksen Finlandiaa ja sitten Keskon mies puhui ja sitten kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén paljastivat veistoksen ja sitten Pajunen puhui ja sitten laulettiin vielä Suvivirsi. Kaikki puhuivat ikään kuin tosissaan siitä, miten veistos kuvaa äitiyden sankaruutta ja polopolo vähän niin kuin olisi joku aikoinaan niin tavallinen sotien sankaripatsas paljastettu. Jylhäkin puhui ja kertoi pyrkineensä johonkin "moderniin ja rohkeaan". Moderniin? [Tunsin koko ajan olevani kuin jossain hyvin hyvin oudossa elokuvassa.] 

Myöhemmin lukemani Keskon lehdistötiedote vei tilanteen vielä absurdimmaksi: "Veistoshanke on osa Keskon yhteiskuntavastuuta ja kannanotto lasten, lapsiperheiden ja äitien puolesta. Taideteos esittää äitiä, joka säteilee ympärilleen valoa, energiaa ja uskoa tulevaisuuteen. Se korostaa myös vanhempien tärkeää kasvatustehtävää." 

Joku ei nyt ole tajunnut jotain. Tai voihan olla, että se olen minä. Mutta on pakko nyt kysyä, että ketä Jylhä kusettaa? Huijaako hän velmuilevana taitelijana Keskon miehiä ja kaupungin eliittiä? Pelaako hän tosi isoa postmodernia peliä, jonka voimme sitten joskus todentaa hänen muistelmistaan? Se olisi ehkä jopa vähän hienoa. Mutta voisiko sittenkin olla, että hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt? Luuleeko hän itse oikeasti, että hänen veistoksensa edustaa kuvanveiston plastisuutta ja on ikään kuin esittävää taidetta? Jos näin on, on veistoksen esteettinen arvo suurin piirtein samaa luokkaa kuin sosialistista realismia edustavien pahimmanlaatuisten kitschveistosten arvo – niin kuin vaikka Oleg Kirjuhinin Maailmanrauha (1990) Hakaniemessä. Näille Keskon ja kaupungin pukumiehille veistos kuitenkin edustaa – kuulinhan puheenvuorot, muun muassa sen miten Keskon mies ihaili sitä, miten hyvin naisen monojen kengännauhatkin veistoksessa erottuvat – juuri perinteisiä näköisyyden patsasarvoja.

   

Olen kuitenkin sen verran vakava ihminen, että näin huono julkinen veistos todella järkyttää taidemakuani ja pistää ihan hirvittävästi vihaksi, koska koen Helsingin minulle omaksi ja rakkaaksi. Kai on todettava, että ainakin minun mielestäni Odotus on Helsingin rumin julkinen veistos sitten Heikki Häiväojan (s. 1929) kammottavan Sodanajan naisen muistomerkin (1996), josta en muuten ikinä ole kuullut kenenkään taidemaailman toimijan yksityisesti sanoneen yhtäkään myönteistä sanaa mutta josta en koskaan ole myöskään lukenut kenenkään kirjoittaneen yhtäkään poikkipuolista sanaa. Näin se vain menee, kun kyse on muuten hyvistä taiteilijoista, jotka ovat muutenkin ns. hyviä jätkiä. Mutta pitääkö kaiken aina vain antaa kohteliaasti mennä läpi? Minä olisin nyt kypsä tekemään lopun tästä tekopyhästä leikistä. 

Eräs paikalla ollut taidemaailman toimija muuten kuiskasi minulle, että rantapallo muistuttaa pikemminkin käsikranaattia:

Ja jottei kenenkään tarvitsisi luulla minun pelaavan nyt jotain outoa peliä jostain oudosta syystä Jylhää vastaan, todettakoon, että olen aina pitänyt hänen tuotannostaan ja arvostanut sitä, minkä voi myös helposti todentaa Taide-lehden arvostelustani hänen näyttelystään Helsingin kaupungin taidemuseossa vuodelta 2007. Tämäkin "tyyli" – jos niin voi sanoa – kelpaisi minulle silloin, kun aihe olisi sen mukainen. Verratkaa vaikka siihen, miten myönteisesti olisin suhtautunut Jylhän ideoimaan samantyyliseen Tom of Finlandin (1920–1991) pronssiseen sarjakuvahahmoon, jonka jättikyrpää olisi käytetty juomalähteenä. En siis ole erityisen ahdasmielinen tai konservatiivinen. Mutta tällaista äitiveistosta en haluaisi nähdä. Ja näin hyvällä paikalla. Enkä haluaisi ajatella, että mahdolliset jälkeläiseni joutuvat katsomaan sitä esimerkiksi seuraavat 300 vuotta. Onhan se omalla tavallaan hauska, mutta onko meillä varaa tällaisiin kalliisiin ja aivan liian pitkäkestoisiin vitseihin? No, Keskolla taitaa olla. Onneksi ei tarvitse miettiä veronmaksajien rahoja, paitsi sitten kun veistoksen valomekanismi väistämättömästi hajoaa – todennäköisesti jo tänä vuonna. Mutta sittenhän asian voi jättää silleen (vrt. Heideggerin Gelassenheit) – vaikka niin kuin Aarne Jämsän (s. 1954) muuten hienon oulunkyläläisen suihkulähdeveistoksen Kenkä (1994), joka ei koskaan ole suihkunnut yhtään mitään lasten kahluualtaan iloksi – toisin kuin esimerkiksi kaupungin taidemuseon veistossivuilla valheellisesti väitetään:

 

Olisikohan niin, että kun veistos on julkistettu ja saatu osaksi vuosikertomusta, ei sillä enää ole niin väliä. Se on ison osan tehtävästään jo tehnyt. Paskaaks ihmisistä?

***

Onneksi tapasin vanhan ystäväni, hienon kuvataiteilijan Ritva Harlen (s. 1958), joka oli intoa täynnä. Hän oli tulossa Viljandista ja menossa kesäksi sinne näyttelyprojektiin Artegroundin kanssa ja alkoi ryhtyä puuhaamaan jotain pysyväluontoista ja yhteisöllistä projektia viljandilaisten kanssa.

Eläköön pukumiehet omaa elämäänsä. Minä elän omaani ja lähden Ritvan perässä Viljandiin.