Näyttelykuvia 858: Rock!

Sunnuntaina piipahdin Kaapelitehtaan Valssaamossa katsomassa Andy McCoyn (s. 1962) näyttelyä Extravaganza (20–22.9.). Tämä rocktähtemmehän piti jo siis kolmatta yksityisnäyttelyään. 

Onhan se hienoa, että ihmiset harrastavat taidetta, ja McCoy on ilmeisesti aika ahkerakin tässä lajissa. En kuitenkaan ainakaan nykyisessä mielentilassani jaksa lähteä mihinkään hypetykseen mukaan. Ei hän ole paskan hääppöinen piirtäjä tai maalari:

Naiivia koululaistason duunia. Onhan se toki kiinnostavaa, että kyseessä on Andy McCoy, ja että hän voi esimerkiksi tässä suhteessa toimia esikuvallisesti. Vai onko se sittenkään? Vähän rockfiiliksissä: Vitustako minä sen oikeasti tiedän?
Onneksi näyttelyssä oli mukana feat.-osasto. Lamppu Laamasen (s. ?) valokuvat nimittäin vähän sytyttivät. Laamanen on ollut monessa mukana, ja sen tuottama roso näkyy hauskasti kuvissa:

Ei Laamanenkaan aina niin tarkka ole visuaalisesti, mutta fiilistä kuvissa oli. Ehkä juuri ne kuvat, jotka yrittivät enemmän olla taidetta, eivät olleet niin taidetta kuin ne, jotka ovat syntyneet rennosti ja voimakkaammin tien päällä.
Oli siellä sitten toinenkin featuring-heebo, Tarmo Muttonen (s. 1953) – porukasta ikään kuin eniten taiteilija. Mutta ihan väärässä paikassa. Eivätkä hänen lasimaalauksen tyyliä jäljittelevät maalauksensa kovin kiinnostavia olleet. Sellaisia kuvia vain:
 

Mutta konteksti on aina konteksti. Jossain muualla niitä olisi katsonut ehkä eri tavalla. Jotain sympaattista kuitenkin on siinä, että hän on Kasper Muttosen (s. 1979) isä. 
Sitten vielä juttelin vähän aikaa Laamasen kanssa ulkona röökillä, ja hän kertoili uusista projekteistaan:

***

Illalla huomasin, että eräältä toiseltakin rockahtavalta valokuvaajalta, eli Nauskalta (s. ?) on tulossa näyttely Deep Shadows and Brilliant Highlights (26.9. alkaen kolme viikkoa) Bar Looseen. Näyttelyssä tullaan näkemään Nauskan rockkuvia 1990-luvulta näihin päiviin. 

Nauska on kuvannut paljon, mutta ei ole paljoa itsestään meteliä pitänyt, ja niinpä kaivoinkin vähän niin kuin muistutukseksi tähän nelisen vuotta sitten Kauppalehteen kirjoittamani pikkujutun (linkistä kuvineen) – on muuten vähän turhan epäanalyyttinen ja rento, mitä silloinen pomoni Markus Ånäs ehkä vähän halusikin – Nauskan mininäyttelystä Vaasankadulla:

Nauska ei ole modernisti 

Modernistisankarit esiintyvät usein vain sukunimellä, etunimiä kun ei tarvita lainkaan. Picasso on Picasso ja heitä on vain yksi – vaikka muita, etunimellisiä Picassojakin varmaan on. 

Olen vuosikausia tuntenut valokuvaajan nimeltä Nauska, moikannut häntä ja törmännyt häneen aina silloin tällöin. Olen aina luullut Nauskaa lempinimeksi, mutta nyt olen selvittänyt, että se onkin sukunimi. Tiedän jopa etunimen, mutta olkoon, sillä ei Nauska kuitenkaan ole hybristä täynnä oleva modernisti. Siitä kertoo jo näyttelypaikka, valkoisen kuution sijaan Harjun huorakadulla sijaitsevan kapakan terassi. 

”Vanhan liiton freelanceriksikin” nimitetty Nauska kuvasi aikoinaan Like Uutisille, sittemmin vielä Johnny Kniga Kertoo -lehdelle ja Kauppalehti Pressolle. Nyt nämä kaikki lehdet ovat jo kuolleet, mutta Nauska on varsin elossa. Ikää hänellekin on kuitenkin alkanut kertyä, koska tekee mieli katsoa jo taaksepäin. Nauskalta, joka ei ole juurikaan valokuvataiteilijana ehtinyt esiintyä, on nimittäin tulossa kuulemma myöhemmin iso retrospektiivinen näyttely.

Esimakua tästä saa uudessa galleriassa. Pub Heinähatun (Vaasankatu 23) ikkunaan on nimittäin avattu Galleria Puukkobulevardi, jonka ensimmäinen esiintyjä Nauska on. Näytillä on vain kolme valokuvaa (nekin yksitellen viikon kerrallaan): Peppi, Jeesus ja Jörn Donner – kaikki merkittäviä miehiä (!) tälle ihmiskuvauksen tulevalle klassikolle. Nauska on nimittäin tullut tutuksi osaavana rockväen ja kulttuurihenkilöiden kuvaajana. 

Jo renessanssiaikana tiedettiin, että ihminen se on taiteen mitta. Helppoahan se valokuvaajan on esimerkiksi karhuja kuvata. Laittaa metsään haaskan ja kuvaa sitten niin, ettei haaska näy. Muttapa löydäpä diivan sielu! 

Ja Puukkobulevardi? Sehän on tietty Vaasankadun lempinimi, jonka runoonkin on ikuistanut Arto Melleri.

Näyttelykuvia 571 & 572 & Katutaidetta 55: Hetkiä rakennetussa ympäristössä

Vihdoin saan parin viikon aikana syntyneen viiveen kurottua umpeen. Viime lauantaina kävin kahdessa näyttelyssä. Aloitin kotini läheltä Galleria Huudon Uudenmaankadun toimipisteestä, jossa oli Kasper Muttosen (s. 1979) näyttely Building a Moment (25.1.–12.2.). Näin Muttonen itse: "Näyttely tutkii ja rakentaa ajatuksia hetkestä ja eri hetkistä rakennetussa ympäristössä. Maisemat ovat joko kuvitteellisia tai luotuja mielikuvia. Ajatus hetkestä siirtyy ajatukseen ikuisuudesta ja sen pysyvyyden illuusiosta."

Muttonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2003, mutta hänellä on myös arkkitehtiopintoja, mikä näkyy hänen tuotannossaan hedelmällisellä tavalla. Hän virittelee tilaa kiinnostavasti jalostaen tavoittelemiaan mielikuvia arkitehtonisella otteella. Lopputulos on aina melko runollinen, mikä johtuu epäilemättä Muttosen näkyvästä kädenjäljestä – hän ei vie toteutusta liian sliipatuksi vaan antaa käsityöläisyyden särmineen tulla myös näkyväksi. Toki hänelle toivoisi lisää resursseja, jotta hän voisi toteuttaa jotain vielä suurimuotoisempaa. Rahkeita varmaan riittäisi. Joka tapauksessa hänen tekemisiään kannattaa seurata.

Kaivoin tähän vielä esiin vanhan kritiikin, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (16.5.2008) hänen vuoden 2008 näyttelystä Galleria Huudon Viiskulman toimipisteestä. Näyttely on tietenkin toinen, mutta osa ajatuksista on edelleen kuranttia:

Kuviteltua tilaa

Kuvataiteilijakunnassamme on yllättävän monta taiteilijaa, jolla on takanaan myös arkkitehtuuriopintoja. Yksi heistä on Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut, sekä maalausta että veistoa opiskellut Kasper Muttonen (s. 1979).

Muttosen teokset ovatkin usein jotain vaikeasti määriteltävää veistosten, maalausten ja arkkitehtuurin välimaastossa sijaitsevaa kuviteltua tilaa, jota arkkitehtuurin ankarat käytännön vaatimukset eivät liikaa pääse ohjailemaan ja jossa näin unelmat saavat tilaa tulla esiin.

Muttosen teokset vievät ajatukset välittömästi venäläiseen 1910-luvun avantgardeen, muun muassa Kazimir Malevitsin ja El Lissitzkyn arkkitektoneihin, arkkitehtonisen pienoismallin kaltaisiin projekteihin, joita ei koskaan varsinaisesti tarkoitettukaan toteutettaviksi. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että Muttosen työt eivät ole tietokoneella mallinnettuja ja teollisin menetelmin tuotettuja steriilejä ja teollisia objekteja. Niissä näkyy vähän vanhahtavan tuntuinen robusti kädenjälki, joka pitää mukana aidon inhimillisen ulottuvuuden, eletyn ja koetun.

Nykyajassa Muttonen kuitenkin liikkuu mietiskellessään ns. WAU-arkkitehtuuria ja japanilaista nykyarkkitehtuuria, joten hänen arkkitektoninsa eivät muodosta mitään taidehistoriallista retroilmiötä vaan kommentoivat nykymaailmaa ja nykyisiä tapoja käsitellä tilaa ja ottaa sitä haltuunsa.

Muttonen rakentaa mallinsa joko vanerista ja betonista, ja pystyy materiaaleillaan tuomaan hedelmällisesti myös esiin maalauksen ja veiston problematiikkaa. Betonimallien kanssa hän ottaa myös mukaan valaistuksen: valojen ja varjojen leikin betonin haasteellisella pinnalla. Betoni onkin melko mielenkiintoinen materiaali ollessaan samalla kivirakentamisen ja monumentaalisen rakentamisen perinteenjatkaja sekä nykyaikaisten epäpaikkojen epämateriaali par excellence.

Melko harva veistäjä uskaltautuu nykyään betonin pariin, sillä juuri betonista on valmistettu useimmat epäonnistuneet julkiset teokset, jotka ovat jääneet erilaisina torahampaina rumentamaan julkista tilaa. Nykyisistä betoninkäyttäjistä tulee mieleen lähinnä Hannele Kylänpää, joka on onnistuneesti löytänyt betonista klassisen plastisen muodon tavoittelun apuneuvon. Onkin hauska nyt nähdä nuori taiteilija kamppailemassa tämän vaikean materiaalin kanssa. Muttonen itse toteaa huonomaineisen betonin olevan ”kaunis ja puhdas materiaali”, ja kyllä hän sitä osaakin työstää.

Arkkitektoneihin on katsojankin hyvä heijastella erilaisia lähestymistapoja, tunteita ja tilan pohdintaa. Kun kyse ei ole liian käytännönläheisistä tai silkkaan hyötyajatteluun pohjautuvista asioista, on liikkumavara melko iso. Muttonen itsekin toteaa, että ”rakentaminen on keino luoda itseäni ja ideamaailmaani”. Tähän maailmaan on katsojankin helppo heittäytyä mukaan.

***

Sitten matkasin Itä-Helsinkiin tapaamaan sisartani. Hänen rapussaan koin hetkiä oikeassa rakennetussa ympäristössä, jossa joku pössyttelijä oli harjoittanut tarrataiteensa levittämistä ensin rappukäytävässä:

***

Itä-Helsingistä matka jatkui Suvilahteen, jossa kävin katsastamassa Make Your Mark Galleryn tarjonnan. Juha Lahtisen (s. ?) näyttely Write to exist! (6.–31.1.) koostui tussilla ja spraylla tehdyistä töistä, joissa oli paljon sapluunatekniikkaa:

En tiedä taiteilijasta mitään, eikä surffailukaan tuottanut tuloksia, mutta ihan kiinnostava tekijä. Lahtinen itse sanoo "improvisoivansa ja leikittelevänsä niin kuin graffititkin yleensä syntyvät". Tällainen sapluunailmaisuhan tuottaa helposti vähän jähmeää ja manerisoituvaa jälkeä, mutta olivat nämä työt ainakin minulle tarpeeksi raikkaita.

PS. Descartes sanoi: "Kirjoitan, siksi olen." Ja 'write' tarkoittaa katutaiteen kielellä graffitin tekemistä, joten aika hauska nimi näyttelyllä on.

PPS. Gallerian seinällä oli hauska katutaideaiheinen pronssiveistos (! – miettikää taiteiden perinteiden kohtaamista). Tekijä jäi toistaiseksi epäselväksi, mutta yritän palata asiaan: