Ihan Raipena

Viime viikolla sain yhden palkinnon ja nyt kuluneella jo toisen. Tällainen ryöppy saa olon aivan Raimo Helmiseksi. Toki olen iloinen, mutta samalla jo hävettääkin. Torstai-iltapäivänä kävin pokkaamassa Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinnon Ravintola Koskenrannassa.
Näin he sanoivat (ja olivat haastatelleetkin minua etukäteen):

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto ry on myöntänyt Erik Enrothin muistopalkinnon vuonna 2013 kriitikko Otso Kantokorvelle. Palkinto myönnettiin aktiivisesta osallistumisesta julkiseen keskusteluun ja rohkeudesta ottaa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin luovan työn tekijöiden tekijänoikeuksista ja ammatillisesta asemasta.
Otso Kantokorpi pitää tärkeänä sitä, että palkinnon avulla voidaan tuoda esiin niitä suuria haasteita, joita luovan työn ammattilaiset tänä päivänä kohtaavat. Harva ymmärtää, kuinka kovan työn takana jokapäiväisen leivän ansaitseminen voi olla sille, jonka ammattina on tekijänoikeuden alaisten teosten tuottaminen. Tällä hetkellä Kantokorpea askarruttavat erityisesti freelance-tekijöiden sopimuskysymykset. Huonontuneet sopimusehdot ovat Kantokorven mukaan äärimmäinen kapitalistinen ilmiö. Amerikkalainen tekijänoikeusmaailma leviää hänen mielestään meille väistämättä.
– Lehtitaloilla on vastuu osakkeenomistajia kohtaan eikä lukijoita kohtaan. Journalismille ei jää enää tilaa, jos pitää säästää ja tehdä halvemmalla.
– Toisaalta olen optimisti, että tämä kehitys on saavuttanut jo saturaatiopisteensä. Jotain muutosta  pitää tapahtua, koska muutoin ihmiset alkavat äänestää jaloillaan. Jos samaa sisältöä suolletaan joka tuutista, niin ihmiset alkavat kyllästyä jossain vaiheessa, Kantokorpi toteaa.
Kantokorpi on myös aktiivisesti ottanut kantaa taideväärennöksiin ja niihin liittyviin taidemarkkinoiden lieveilmiöihin. Oikeuteen asti mennyt Wäinö Aaltosen museon väärennysjupakka lähti paljastumaan Kantokorven kirjoituksesta. Kantokorpi arvioi, että väärennyksiä on liikkeellä todella runsaasti.
– Tämä johtuu osittain siitä, että on niin paljon olemassa sellaista väärennettävissä olevaa taidetta, joka on kohtuullisen edullista ja vähän huomiota herättävää. Taustalla on raha ja helppous. Myös monista klassikoistakin väärennyksiä on liikenteessä todennäköisesti ihan tolkuttomasti, Kantokorpi arvelee.
Taidemaalari Erik Enroth (1917-1975) vaikutti oikeudenkäynnillään oikeudesta teostensa valokuvaamiseen siihen, että tekijänoikeuslakiin saatiin kirjattua kuvataiteilijan luoksepääsyoikeus. Enrothin kuolema kesken oikeudenkäynnin johti siihen, että kuvataiteilijat aloittivat rahankeräyksen hänen muistokseen. 

On se kuitenkin tunnustettava, että samoin kuin Nuori Voima -palkintokin saa tämä Kuvaston palkinto minut hyvin iloiseksi juuri siitä syystä, että samassa veneessä olevat kulttuurityöläiset antavat tunnustusta tekemälleni työlle. Ylhäältä päin tulevista virallisista tunnustuksista viis. 

***

Se Koskenranta oli muuten metka paikka. Koko talo oli täynnä saman maalarin eriaiheisia keskinkertaisia tusinamaalauksia:

Kyseessä on jääkärikapteeni ja taidemaalari Ejnar Kohlmann (1888–1968), josta en koskaan ollut kuullutkaan. En tiedä sitä, miksi paikka oli täynnä näitä tauluja, mutta outo oli tunnelma.
Tältä näytti mitali, jonka on tehnyt Erkki Kannosto (s. 1945). Aiheena tietysti Erik Enroth (1917–1975), josta vähän aikaa sitten kirjoitin jutunkin:

Sain minä kukkiakin, mutta koska en ehtinyt kotiin ollessani ollessani jo samalla matkalla kohti Kerimäkeä, diilasin kukat illalla Gasthaus Kerihovin ihanan Iiriksen kanssa Puruveden tuoreisiin ahveniin ja karjalanpiirakoihin:

No, tämähän oli tietysti valetta. Mutta vaihdoin minä ne kuitenkin oikeasti – Jallupaukkuun (joka muuten todisteena näkyy kuvassa) – halattuani ensin Iiristä.
Ja ahvenet ovat muuten koko Kerimäen parasta ruokaa (sori vaan muikut)! Kiitos myös Hemille, joka ne paikalle hoitaa ja fileeraa.

Julkaistua 276 & Näyttelykuvia 608 & Luettua 104: "Työni täytyy olla kuin puristettu nyrkki"

Eilen kävin vihdoin Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella katsomassa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyä (11.2.–6.5.). Olen kirjoittanut yhden näyttelyjulkaisun teksteistä ja pidin siellä eilen yleisöluennon, johon osallistui käsittämättömän paljon yleisöä. Ihan parhaassa lyönnissä en ollut, mutta sain varmaan aika hyvin perusteltua sen, että Enrothia ei kannata tarkastella "sosialistisen realismin" edustajana – niin kuin toisinaan tehdään ja niin kuin Juha Drufva taas teki viime viikon Kansan Uutisissa. 

Mutta olipa hieno näyttely! Enroth oli välillä aika epätasainen maalari ja Picasso-vaikutteet ovat väliin myös turhan suoria, mutta se ei näyttelyn kiinnostusta vähennä. Matkustakaa ihmeessä Tampereelle, sillä Enrothia ei taas muutamaan kymmeneen vuoteen nähdä tässä laajuudessa. 

Tässä luettelotekstini:

”Työni täytyy olla kuin puristettu nyrkki” – Erik Enrothin 1940–50-lukujen tuotannon yhteiskunnallisuudesta ja ihmiskuvasta

Erik Enroth oli epäilemättä työläiskuvaaja ja sellaisena myöhemmin tunnettu, mutta oli hän yhtä lailla myös kukkamaalari. Useimmiten ekspressionistiseksi kubistiksi tai kubistiseksi ekspressionistiksi luokitellun Enrothin sijoittaminen taiteemme tyylikartalle ja sen historialliselle janalle onkin ollut hieman hankalaa. Tätä hankaloittaa epäilemättä myös se, että Enroth oli voimakkaine ja brutaaleine töineen melko yksinäinen hahmo hillityn ja harmonisen, väliin miltei aneemisenkin modernismin leimaamassa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun taidemaailmassamme, jota hän hätkähdytti varsinkin neljällä ensimmäisellä suuremmalla yksityisnäyttelyllään – Galerie Hörhammerissa 1948 ja 1951 sekä Helsingin Taidehallissa 1953 ja 1955.

Proletaarinen tendenssi?

Kirsi Kunnas kirjoitti Taide-lehdessä Enrothin ”proletaariseksi nimitetystä tendenssistä”, joka heikkeni 1950-luvun lopulla. Timo Huuskon mukaan – tosin lähdettä mainitsematta – ”Enroth ei ollut luokkataistelun kannattaja”. Soili Sinisalo puolestaan toteaa punaisia lippuja hulmuavasta Vappuparaatista (1947), että sen ”tapainen luokkakantainen paatos ei Enrothia kuitenkaan jatkossa näytä suuremmin kiinnostaneen”. Perttu Näsänen kokee Enrothin erilaisten tyylivalikoimien – ekspressionismi, kubismi, surrealismi – olleen alisteista hänen ”tietoisesti omaksutulle realistiselle metodilleen”. Satu Heinänen (nyk. Itkonen) oli Näsäsen kanssa samoilla linjoilla, kun hän intoutui lehtikritiikissään nimittämään Enrothin tuotantoa jopa ”suomalaiseksi sosialistiseksi realismiksi”.

Kun olen keskustellut satunnaisesti vanhemman taiteilijapolven kanssa Enrothin poliittisuudesta, on hänet koettu aina jonkinasteiseksi vasemmistolaiseksi, mutta ennen kaikkea kuitenkin nimenomaan maalauksen problematiikasta kiinnostuneeksi taidemaalariksi. Perttu Näsäselle hän oli kuitenkin sanonut pyrkiessään – turhaan – vielä 1970-luvulla Taidemaalariliiton puheenjohtajaksi olleensa aina ”progressiivinen kommunisti”.

Miettiessämme Näsäsen kanssa käsitteen ”progressiivinen kommunisti” tarkempaa merkityssisältöä jäimme melkoisen ymmälle. Näsänen huomautti, että mikään poliittinen järjestöaktiivi Enroth ei kuitenkaan koskaan ollut. Tällaiseen eivät anna myöskään mitään viitettä Enrothin varhaisemmat ja välittömästi sodanjälkeiset vaiheet, joita Timo Vuorikoski on tarkasti kartoittanut.

Reagoiva anarkisti?

Liekö avain Enrothin poliittiseen asemoitumiseen Kirsi Kunnaksen varhaisessa huomiossa, jonka mukaan Enroth on ”reagoiva anarkisti”? Anarkismiin viittaa tavallaan Vuorikoskikin: ”Ja vuosisadan alun ranskalaisten ekspressionistien tavoin Enroth oli valmis uskomaan, että anarkian pohjalta oli versova jotain positiivista.”

Olisi houkuttelevaa pitää Enrothia eräänlaisena intuitiivisena anarkoindividualistina, joka ei samastunut sen paremmin valtaa pitäviin riistäjiin kuin riistettyihin massoihinkaan. Oman sävynsä Enrothin ajatusmaailmaan tuo toki pitkän sodan kokeneen ja rintamalla pikakivääriampujana vakavasti haavoittuneen miehen illuusiottomuus. Sodan aiheuttaman trauman suuruudesta kertoo sekin, että leimaa antavaa Suomen sodanjälkeiselle taiteelle oli taiteelliselta arvoltaan pysyväksi osoittautuneiden sotakuvauksien vähäisyys ja ylipäänsä sota-aiheen suhteellisen pieni osuus 1940-luvun lopun taiteessa. Näin oli myös Enrothin laita: hänen ainoa merkittävämpi sotamaalauksensa Sota (1958) on niin myöhäinen ja epätyypillinen, että sitä voi pitää jo melkein anakronismina Enrothin muuten niin ajassa kiinni olevaan tuotantoon verrattuna.

Ainakin valtaa kohtaan Enroth ilmaisi tunteensa tylysti. Hänen yksi keskeisimmistä 1940-luvun maalauksistaan, Poliitikot (1947–48) ei jätä mitään epäilyksen varaa. Maalauksen ilmeettömät poliitikot lyövät korttia kansojen kohtaloilla. Pitkulaisessa pöydässä on jo ässiä pöytään lyötynä. Lisäksi pöydällä on vallan omena ja ikuisuuden pyramidi. Etualalla on pelin kohteena oleva maapallo kuin Charles Chaplinin Diktaattorissa (1940). Varsinaisesta satiirista ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä maalauksen värimaailma ja tunnelma ovat hyytävän kalseita. Huumoria maalauksessa ei juurikaan ole. Soili Sinisalon sanoin: ”Ilkeästi vihlaiseva, helakanpunainen viiva jäsentää ja särmittää vihreään ja punaviolettiin keskitettyä värisommittelua. Tunnelmassa on jähmeää ja pelonsekaista odotuksen tuntoa…” 

Poliitikot, 1947–48.

Sinisalo nimittää Poliitikkoja ”tendenssitaiteeksi”. Mutta onko Enrothin tapauksessa kyse varsinaisesti mistään tendenssistä? Oliko hänellä pyrkimystä tai artikuloitua ohjelmaa, jonka mukaan muuttaa maailmaa johonkin suuntaan?

Aivan samaa voi nimittäin kysyä samana vuonna syntyneestä Kulkueesta, joka oli ensimmäistä kertaa esillä Helsingin työväentalolla pidetyssä näyttelyssä, jonka nimi oli Hyvää taidetta koteihin ja kokoussaleihin. Näyttelyn järjestivät Työväen Sivistysliitto, Helsingin Ammatillinen Paikallisjärjestö ja Työväen Ohjelmapalvelu Suomen Taiteilijaseuran tuella. Esityskontekstia ei pidä kuitenkaan tulkita liian poliittisesti, sillä tässä työväestölle näyttelyssä oli mukana laaja rintama etabloituja taiteilijoita, kaikkineen 81.

Kulkue, 1948.

Kylmänsinisessä taustassa kapeana nauhana liikkuva työväenkulkue ei välitä kuvaa erityisestä joukkovoimasta, eivätkä punaiset liput hulmua kovinkaan innostavasti. Miltei staattinen joukko muodostuu hahmottomista olioista, ja teoksen ainoa lämpö välittyy taustalla näkyvän kerrostalon muutamista ikkunoista – ihmisistä jotka ovat jääneet kotiinsa.

Joukkovoiman manifestin sijaan Kulkueen työläiset ovat pikemminkin alistuneen tuntuista kasvotonta massaa – vaikka muutama käsi eleen kaltaisesti pystyssä olisikin.

On syytä muistaa, että sosialismikin tuotti illuusiottomuutta jo paljon ennen Neuvostoliiton syntyä. Varhaiset anarkistitkaan eivät jaksaneet luottaa massojen voimaan. Tulee mieleen Emma Goldmanin sanat vuodelta 1910: ”Kansanjoukon tavoite on aina ollut tehdä elämästä yhdenmukaista, harmaata ja yhtä yksitoikkoista kuin aavikko. Ryhmänä se tuhoaa aina yksilöllisyyden, vapaan aloitteellisuuden ja omintakeisuuden.” Eiköhän Enrothin tendenssikin ollut yhtälailla politiikoista kuin massoistakin vapaan yksilön ”rajoittamaton kehittyminen”, niin kuin Goldman kirjoittaa, vaikka hän ei suoranaisesti anarkistiksi olisi itseään missään julistanutkaan?

”Kuin puristettu nyrkki”

Mutta miten Enroth sitten itse koki tehtävänsä? ”Työni täytyy olla kuin puristettu nyrkki, tiivis ja tehoava”, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1955 (25.1.). Enrothin brutaali nyrkki suuntautui ennen kaikkea porvarillista arvomaailmaa vastaan: Hufvudstadsbladetin haastattelussa vuonna 1953 (19.9.) hän totesi: ”Taiteeni on kovaa, pilkkaa ns. hyvää tapaa vastaan, mutta se on rehellistä. Taiteilija, joka tekee kompromissin sisällään olevien vaatimusten kanssa voi yhtä hyvin lopettaa maalaamisen, hänestä tulee pelkkä keskinkertaisuus. Vain intensiivisesti kokemalla elämän ja tunnustamalla rauhallisen porvarillisen olemassaolon ja taiteen yhdistämisen mahdottomuuden voi luoda jotain suurta.”

Hieman paradoksaalisestikin Enroth kuitenkin eli puolisonsa Sara Hildénin rinnalla kaikki nämä rajut nuoruuden ja ryöppyävän luovuuden vuodet rauhallista – tai toisinaan hieman rauhatontakin, sillä kollegoiden muisteluiden mukaan Enroth oli ”aika villi” ja myös alkoholiin taipuvainen – porvarillista olemassaoloaan vuodesta 1949 vuoteen 1962, jolloin hän muutti Tampereelta takaisin Helsinkiin.

Enroth halusi hätkähdyttää, tyrmätäkin. Hän halusi tehdä sen myös komeasti. Hän maalasi suuria kankaita ja osallistui myös – menestyksekkäästikin – seinämaalauskilpailuihin. Sodanjälkeisessä Suomessa järjestettiinkin usein erilaisia julkisia seinämaalauskilpailuja, mutta kun selailee esimerkiksi Suomen taiteen vuosikirjoja ja vanhoja Taide-lehtiä, näkee nopeasti sen, kuinka aneemisilta ja ikään kuin klassisismilla höystetyltä nationalistispaatokselliselta tietyllä tavalla jopa sosialistista realismia muistuttavalla tyylillä monet kilpailijat olivat matkassa. Enrothin verevä tyyli oli toinen. Hänen yhteydessään on puhuttu meksikolaisten muralistien – Diego Rivera, José Clemente Orozco ja David Alfaro Siqueiros – vaikutuksesta. Nämä mestarit olivatkin todennäköisesti Enrothille tuttuja jo 1950-luvun alkupuolella, jolloin heitä nähtiin muun muassa Tukholmassa vuonna 1952. Myöhemmin Enroth matkusti paikan päälle Meksikoon ja kirjoittikin Riveran ja Siqueirosin tuotannosta Uuden Suomen julkaisemassa matkakirjeessä (12.4.1959). Suurin heistä oli Enrothin mukaan Rivera, jonka freskoissa ”liekehtii hänen monumentaalinen vihansa hallitsevaa rahaa ja espanjalaisia valloittajia kohtaan”. Sinisalon mukaan Enrothissa on ”sukulaisuutta etenkin Orozcoon, jonka maalauksille elämän ruhjovan raakuuden, väkivallan ja julmuuden teemat ovat ominaisia, samoin kuin ilmaisun suurpiirteinen dramaattisuus ja kiihko”.

Työn sankarit?

Enrothin varsinaisilla työläiskuvauksilla oli vahva empiirinen tausta. Hän muutti Tampereelle pysyvästi vuoden 1947 tienoilla ja tutustui tässä tuolloin vielä dynaamisessa teollisuuskaupungissa konepajoihin ja tehtaisiin myös sisältä käsin. Soili Sinisalon mukaan hän esimerkiksi vuonna 1948 teki ”monia väri- ja tussipiirustuksia Tampellan työläisistä ja tehdassaleista, joita hän sitten käytti lähdeaineistona maalauksissaan. Nämä kuvat ovat ilmeeltään varsin asiallisen realistisia.”

Enrothin varsinaisia maalauksia ei kuitenkaan voi nimittää ”asiallisen realistisiksi”. Hänen kirkkaat, selkeät ja kalskahtelevat värinsä eivät kuitenkaan olleet ekspressiivisten ryöppyjen tulosta vaan tarkkaan harkitun ja pitkällisen työprosessin tuloksia – Enroth saattoi maalata joitain maalauksia vuosiakin ja korjailla sekä muutella kompositioita, kuten Sinisalo on huomauttanut. Varsin ekspressiivisenä ei hänen työskentelytapaansa voi siis pitää. Perttu Näsänen päätyi arviossaan Enrothin taiteesta pitämään häntä realistina, joka käytti ekspressionistisia tyylielementtejä. Näsäsen vähän paatoksellisenkin näkemyksen mukaan ”Enroth otti tehtäväkseen näyttää maalauksissaan kansan todellisen elämän, ankaran raskaan työn, teurastamojen veren ja hien, tehtaiden teräksen kirskunnan, yhteiskuntamme todelliset kasvot, jopa asetelmissaankin hän kuvasi kansan ihmisen vaatimattoman aterian.”

Enrothin töissä oli omalla tavallaan realistisinta varsinaisten kuvauskohteiden sijaan pikemminkin ajan hengen tavoittaminen. Hän ei halunnut piirtää tai maalata kuvaa ikään kuin ”kuvittaen” työläistä työnsä ääressä tai myöskään näyttää heroisoiden voimakkaita työn sankareita – niin kuin toisinaan on tulkittu – vaan ennen kaikkea maalata kuvaa työläisestä omassa ajassaan. Sinisalon mukaan tämä olikin Enrothille ”selkeä päämäärä”. ”Hän halusi työskennellä kiinteässä yhteydessä omaan aikaansa, kuvata niitä piirteitä jotka olivat sille ominaisia ja sellaisin keinoin, jotka vastasivat tuota todellisuutta. Ajan ns. henki oli materialistinen ja poliittinen, monien rajoitusten, aineellisten ponnistelujen, epävarmuuden ja jopa uhanalaisen tunnelman täyttämä.”

Samaa ajan henkeä korostaa myös Kirsi Kunnas: ”Koneitten ja kehittyvän koneellistumisen aikakaudella ihmisen tragedia näytellään kehityksen edistymisessä: ihminen on mekanisoinut elämän ja itse joutunut sen ikeeseen.”

Enroth oli epäilemättä herooinen miesten mies. Hän oli esimerkiksi Espanjassa vieraillessaan härkätaistelun ystävä – kuten yksi tärkeimmistä oppimestareistaan, Pablo Picasso, enkä usko, että Ernest Hemingwayn Kuolema iltapäivällä (1932) olisi jäänyt häneltä lukematta. Tämä espanjalaisen draaman lumo näkyy vielä niinkin myöhään, jolloin Enroth maalasi Corridan (1959), oman voimakkaan näkemyksensä espanjalaisesta elämän ja kuoleman taistelusta.

En kuitenkaan olisi taipuvainen ulottamaan herooisuutta liian voimakkaasti Enrothin kuvaamiin aihepiireihin tai liittämään siitä hänen kuvaamiensa työläisten tai itse työnteon ominaispiirteeksi. En siis nimittäisi Enrothia ainakaan ”sosialistiseksi realistiksi”. Enrothin maalauksissa eivät työläiset sen paremmin kuin muutkaan rooliaan suorittavat ihmiset ole sankareita. Tämä koskee yhtä lailla työläisiä kuin urheilijoitakin – pienipäisiä dynaamisia lihaskimppuja maalauksessa Kenttäurheilijat (1947), robottimaista Jääkiekkoilijaa (1951) ja mekaanisia kaukalon vangitsemia Jääkiekkoilijoita (1950) ja itse asiassa samalla tavalla vaikkapa kyynisiä ja kasvottomia valtaapitäviä, kuten Poliitikot (1947) ja Tuomari (1948). 
Enrothin työläiset ovat toki lihaksikkaita ja voimakkaita, mutta herooisia he eivät mielestäni ole. Toisinaan hahmot ovat vereslihaisia kuin teuraseläimet – vaikkapa Lämmittäjät (1948) – ja toisinaan he rinnastuvat konstruktiivisuudessaan koneisiin tai laitteisiin, kuten Hiilisataman (1953) työmies, joka on kuin mekaanisten nostokurkien toisinto. Herooisia yksilöitä he eivät kuitenkaan ole. Yksittäin kuvattu työläinen voi olla jopa vähän tahdottoman tuntuinen kuten Kivenporaaja (1948), jonka tietty aneemisuus ja tahdottomuus viittaavat ehkä pikemminkin kivipölyyn näivettävyyteen kuin työn sankaruuteen.

Kivenporaaja, 1948. 

  

Enrothin suhde työhön olikin mielestäni melko ambivalentti. Siinä on kuitenkin totuttu näkemään paljon sankaruutta kuvaavia elementtejä. Sinisalon mukaan Enroth on esimerkiksi Pajassa (1953) on ”ponnekkaasti tuonut julki sodanjälkeisen ’Sammon taonnan’ huohottavan ankaruuden, kone-Ilmarisen lihaksikkaista orjista puristetun monumentaalisen työsuorituksen”. Ja aivan vastaavasti Kunnas toteaa Pajan olevan ”täynnä mystillistä työn ylistystä” – tosin maalauksessa on hänen mukaansa tämän ominaisuuden lisäksi myös ”persoonattomuuden uhkaa”.

Paja, 1950–53.

”Tragedian ihminen”

Enrothin luoma kuva maailman menosta ihmisten kohtalosta oli melko lohduton, raadollinen ja väliin painajaismainenkin. Hän ei selvästikään ollut täysin rinnoin mukana missään sodanjälkeisessä jälleenrakennusprosessissa. Minun on vaikea uskoa Kunnaksen toteamusta, jonka mukaan ”Enroth haluaa uskoa huomispäivän maailmaan, jota koneet rakentavat ihmisen toverina”. Eikä hän liittynyt työläisrintamaan antamalla oman luovaa panostaan massojen taistelun apuvälineeksi.

Enroth oli epäilemättä individualisti. Mutta kovin onnellinen mies hän ei varmaankaan ollut. Näin voisi ainakin päätellä Muotokuvasta (1949), omakuvasta jossa Enroth Sinisalon sanoin ”on nähnyt oman henkilönsä hyökkäävää tarmoa kipunoivana teräsmiehenä, silmämunat punaisina hehkuen kuin hurjistuneella härällä.” […] ”Hän korostaa minänsä alkukantaista dynaamisuutta, kursailematonta rehellisyyttä ja elämännälkää. Tälle miehelle taide ei ollut toteamista varten, se oli taisteluväline, jolla hän kävi käsiksi ihmiseen, maisemaan, asetelmaan. Hän halusi katsella elämää läheltä, sen arkisuutta, lihallisuutta, hikeä ja työtä, alastonta, hienostelematonta totuutta.”

Mikä oli Enrothin varsinainen ”taistelu”, johon hän välineitään käytti? Olisiko kyseessä lopultakin taistelu itsensä kanssa, oma eksistentiaalinen tuska? Elämän ambivalenssi, jonka ristiaallokoissa porvaristoa hätkähdyttävä tiivis nyrkki ja menestyneen liikenaisen ”kultaisen häkin” asukas kävi omaa taisteluaan.

Aina kun katson Enrothin töitä, mieleeni tulee venäläinen runoilija Vladimir Majakovski. Taiteilijoita – Majakovski oli myös vähän kuvataitelija ja Enroth vähän runoilija (Hornkarlens sånger, 1950) – yhdistää loputon itsetietoisuus ja voiman tunto yhdistyneenä tuskaiseen herkkyyteen. Herooinen paatos sekä oman ilmaisukielen ja välineiden suvereeni hallinta tuottavat häkellyttävän samankaltaisen, toisinaan myös varsin itsetuhoisen ja pessimistisen maailmankuvan, joka kuitenkin on helppo valjastaa massojen käyttöön. Molempien taiteilijoiden vihollinen oli Majakovski-tutkija Bengt Jangfeltin mukaan ”Leegio”, sillä niitä oli monta: ”väkipakko, tekopyhyys, arkipäivän mitättömyys”.

Vaikka Enroth hätkähdyttikin raakuudellaan katsojia, tuli hänestä nopeasti arvostettu, jopa rakastettukin taiteilija. Pohjimmiltaan Enroth oli epäilemättä Majakovskin tavoin ”tragedian ihminen”, millä ilmaisulla venäläinen filosofi Lev Šestov kuvasi Dostojevskiä ja Nietzscheä, ”joiden täytyy kaiken aikaa käydä kahden rintaman sotaa, sekä väkipakkoa vastaan että naapureitaan vastaan, jotka pystyvät sopeutumaan ja siten tietämättään asettuvat ihmiskunnan pahimman vihollisen puolelle.”

Kaiken tuskan ja epätoivon keskellä Enrothin tuotannossakin välähtää kuitenkin välillä usko ihmiseen ja tulevaisuuteen. Kun katson Enrothin jättiläismäistä paatoksellista maalausta Uusi ihminen (1953) tulevat mieleeni Majakovskin säkeet Pilvi housuissa -runoelmasta: 

Ja hän,

vapaa ihminen,

se, josta paasaan –

hän saapuu,

uskokaa minua,

uskokaa!

Vapaan ihmisen voi mielestäni molempien tapauksessa tulkita yhtä hyvin haaveeksi omakuvasta kuin ihmiskunnan tulevaisuudestakin.

Uusi ihminen, 1950–53.

Lähteet

– Enroth, Erik: Hornkarlens sånger. Schildt 1950.

– Goldman, Emma: Anarkismi ja muita esseitä. Savukeidas 2011.

– Heinänen, Satu: Suomen ekspressionismin mestari. – Eteenpäin 4.2.1986.

– Huusko, Timo: Erik Enroth. – Soila Kaipainen (toim.): Purnu-ryhmä. Tampereen taidemuseo 2010. S. 20–25.

– Jangfeldt, Bengt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. WSOY 2008.

– Kunnas, Kirsi: Erik Enroth. – Taide 2/1960. S. 106–111.

– Kunnas, Kirsi: Erik Enroth – eurooppalainen ja suomalainen maalari. – Matti Petäjä & al. (toim.): Tampereen taidetta ja taiteilijoita. Tampereen taiteilijaseura 1961. S. 138–154.

– Majakovski, Vladimir: Pilvi housuissa. Suom. Arvo Turtiainen. Tammi 1959.

– Sinisalo, Soili: Aiheita ja toteutuksia – Erik Enrothin tuotantoa 1940- ja 1950-luvuilta. – Timo Vuorikoski, Marjatta Saari & Ulla Huhtamäki (toim.): Erik Enrothin maalauksia Sara Hildénin säätiön kokoelmista. Suomen taideakatemian näyttely- ja tiedotusosasto 1980. S. 3-9.

– Näsänen, Perttu: Katso Enrothia. – Taide 6/1980. S. 34-37.

– Vuorikoski, Timo: Suosikit. Eräs näkökulma Erik Enrothin ekspressionismiin. – Timo Vuorikoski, Marjatta Saari & Ulla Huhtamäki (toim.): Erik Enrothin maalauksia Sara Hildénin säätiön kokoelmista. Suomen taideakatemian näyttely- ja tiedotusosasto 1980. S. 10-11.

– Vuorikoski, Timo: Erik Enroth 1945–47. – Timo Vuorikoski (toim.): Erik Enroth 1945–1947. Sara Hildénin taidemuseo 1991. S. 6–35.

Haastattelut

– Satunnaisia keskusteluita useamman vanhemman polven taiteilijan kanssa syksyllä 2011.

– Perttu Näsänen, puhelinhaastattelu 20.11.11.

***

Ja luinpa sitten illalla luettelonkin kokonaan läpi:

Päivi Loimaala, Sarianne Soikkonen & Riitta Valorinta (toim.): Erik Enroth. Sara Hildénin säätiön kokoelma – Sara Hildéns stiftelses samling – Sara Hildén Foundation Collection. Sara Hildénin taidemuseo 2012. [Tekstit: Riitta Valorinta, Ulla Vihanta, Otso Kantokorpi, Jyrki Siukonen, Tomi Moisio, Marjatta Saari] 

Tuhti paketti, jossa päävastuun kantaa tyyliikkäästi Ulla Vihanta. Hän sijoittaa Enrothin hyvin Suomen taiteen kartalle. Siukonen käsittelee Enrothin Amerikan-matkan hedelmiä ja Moisio Enrothia runoilijana. Marjatta Saari on koonnut Enrothin elämänvaiheiden faktatiedot. Toki tässäkin kirjassa on toivomisen varaa: olisi siinä esimerkiksi voinut kunnolla käsitellä Hildénin ja Enrothin oikeudenkäynnit, ja olisi siinä voinut vähän enemmän tuoda esiin sitä, mitä Enrothin loppuelämän tuotannolle kävi. Niin, että voimme me hänestä vielä ainakin yhtä kirjaa odottaa. Siihen asti mennään tällä.

Näyttelykuvia 530 & 531 & 532 & 533 & 534: Hyväntahtoisella kierroksella

Näyttelykierrokseni ovat viime aikoina vähän kärsineet, koska olen viihtynyt neljän seinän sisällä kirjoittaessani pariakin isompaa juttua, muun muassa artikkelia Erik Enrothin (1917–1975) yhteiskunnallisesta ajattelusta ja ihmiskuvasta. Enrothin näyttely avautuu Sara Hildénin taidemuseossa ensi helmikuussa.

Tälläkin hetkellä varsin ajankohtaiselta tuntuva Enrothin Poliitikot, 1947–48.

***

Eilen päätin kuitenkin myrskyn innostamana lähteä kadulle ja galleriakierrokselle. Kolme ensimmäistä gallerianäyttelyä katsoin vain ikkunasta, joten ei niistä sen enempää, että en olisi suotta epäkohtelias. Olin sitä paitsi jostain kumman syystä jo etukäteen päättänyt olla vähintäänkin hyväntahtoinen.

Galleria Katariina houkutteli kuitenkin sisään. Tarjolla oli minulle aiemmin tuntemattoman – vaikka hän onkin pitänyt jo seitsemän yksityisnäyttelyä – Antti-Ville Reinikaisen (s. 1980) näyttely Hallittujen muutosten rakennusmies (23.11.–11.12.): pari isoa installaatiota, kolme öljymaalausta ja vesiväritöitä. Rikkoutuneisuutta ja turmeltuneisuutta ja hyvin outoa tunnelmaa. Varsinkin installaatiot olivat vaikuttavia. Onkalossa (2011) mennään seinässä olevan reiän läpi toiseen tilaan, jossa ilmassa leijuu vettä vääristä paikoista valuva kylpyhuone:

Toisessa isossa installaatiossa Sortuja (2011) mentiin myös sisään tilaan, jossa oli taiteilijatarvikkeita ja piirustuskehikko, jonka läpi näkyi filmiä palavasta lähiöstä. Äänenä sateen ropinaa.

Reinikainen itse tarjoaa hauskan tuoteselostuksen: "Nyt nähtävillä olevan näyttelykokonaisuuden temaattisina innoittajina ovat toimineet mm. Juhani Pallasmaan tekstit, lapsuus lähiössä, kiinnostus Franz Mesmeriin ja itsesuggestioon sekä asuntomyynti-ilmoitukset." Hyvä soppa, sanoisin. Fenomenologia rikottuna mesmerismillä ja omilla arkikokemuksilla tuottaa oudon vinksahtaneen elämismaailman, jota Reinikainen osuvasti ja myös taidokkaasti kuvaa. Hän muuten itse esittelee näyttelynsä 11.12. klo 14.00.

Jaa, onhan minun kai vielä sanottava, että hänen maalauksistaan en liiemmin piitannut. Niiden räikeä värimaailma ei oikein toiminut tematiikan kanssa. Mutta tätä taiteilijaa kannattaa seurata – ja käykää ihmeessä tutustumassa hänen kattaviin kotisivuihinsa.

***

Galleria Duetossa oli tarjolla ihan toisenlainen maailma – ja kaukaa: Tuula Moilasen (s. 1959) näyttelyssä (7.–23.12) haettiin vauhtia Japanista. Moilanen on asunut Japanissa jo parinkymmenen vuoden ajan, ja hän tuntuu tietävän ja myös osaavan, mitä tekee. Ihan minun lajiani se ei kuitenkaa ole: klassisen japanilaisen puupirroksen ja mangan humoristinen sekoittaminen tuottaa ehkä vähän turhan pikkupirteää ja miellyttämisenhaluista jälkeä. Sitten kun siihen liitetään vielä kalevalaista tematiikkaa, ollaan jo miltei silkan vitsin puolella:

Olin ensin vain ärtynyt, mutta jotain viehättävää Moilasen lähestymistavassa kuitenkin on. Hänen leikkisyytensä on hyvä vastapaino sille ryppyotsaisuudelle, jolla japanilaiseen vanhempaan kuvakulttuurin on tapana toisinaan suhtautua. Hän ikään kuin riisuu pseudofilosofisuutta tehokkaalla tavalla. 

Ehkä olin lopultakin siis vähintäänkin hyväntahtoisesti näyttelyyn mieltynyt.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä on esillä Kimmo Sarjen (s. 1951) Asunto valtakadulla (2.–30.12.), kuvamontaasikokoelma 2003 vuoden Petroskoista, jossa Sarje oli tuolloin stipendimatkalla. Hän asui Lenin prospektilla samassa asunnossa kuin Juri Andropov oli aikoinaan asunut – talossa, joka toimi suomalaisen sotilassairaalan naisasuntolana 1940-luvulla. Näin Sarje on ollut rakastamansa neukkuhistorian, poliittisten pyörteiden ja nationalismin keskipisteessä, eikä olekaan ihme, että hän on lähtenyt kertomaan tarinaa. Mukana on myös aikalaismateriaalia sekä teksteinä että kuvina. 

Varsin sympaattinen ja myös toisaalta aika syvähenkinen näyttely. Eihän Sarje kovin kummoinen valokuvaaja ole (ja millä lie digipokkarilla kuvannutkaan), mutta ei kai sillä niin väliä ole. Hän on kuitenkin enempi sellainen käsitteellinen dekonstruktionisti, joten kuvanlaatu, valotuksen tarkkuus tai esteettissävyiset visuaaliset oivallukset eivät ehkä ole niin tärkeitä. Ehkä minulle tuli myös vähän korostetunkin hyvntahtoinen olo, koska tunnistan Sarjessa sukulaissielun. Olen itsekin aina ollut kiinnostunut neukkuhistoriasta ja niistä paikoista – muun muassa Petroskoista, missä olin aikoinani myös kaksi viikoa stipendimatkalla ja Virosta, missä reissaan koko ajan –, joissa tuo historia elää omituisina historiallisina juonteina nykyhetken kanssa. Ja on siinä vähän raunioromantiikkaakin. Näin uskon olevan myös Sarjen kanssa, vaikka hän lähestyykin aiheitaan varsin älyllisesti.

Sarje muuten täyttää tänään 60 vuotta, joten lämpimät onnittelut!

PS. Ja muistinpa juuri, että ostin omalta stipendimatkaltani (joskus 1980-luvulla) Petroskoista paikallisesta kirjakaupasta Andropovin virallisen valokuvamuotokuvankin. Missähän sekin nyt on?

***

Muu Galleriassa oli esillä Jussi Koitelan (s. 1981) näyttely Ei kenenkään tila (25.11.–18.12.). Tilassa oli kaksi teosta. Seksiä kadulla oli banderollimainen projisointipinta, jossa vaihtuvat tekstit ovat kotoisin netistä poimituista seksikeskusteluista:

Toivoisin Koitelalta vähän enemmän provokatiivisuutta, mitä hän on aiemmin osoittanut, sillä tämä tekstivyöry ei lopulta herättänyt kovinkaan kummoisia tunteita. Ei varsinkaan tällaisessa galleriakontekstissa, jossa siihen törmäävät vain vannoutuneet asianharrastajat, joiden on helppo nähdä teos nykytaiteellisesti tarkastellen polittiisesti korrektina. Kokemuksessa kyse on pahimmillaan vain affirmatiivisesta muminasta. 

Toinen teos olikin sitten itse muminaa: videoteos Ei kenenkään tila, josta tiedote toteaa: "Lähtökohta on nettivideo tutkija Henry Laasasen kirjan Naisen sekuaalinen valta -julkistamistilaisuudesta. Teos rakentuu videolle tallenetuista eleistä,  puheesta ja muminasta, joilla yritän reagoida videolla käytyyn väittelyyn ja asettua tukemaan kumpaakin keskustelun osapuolta."

Tähän ei sitten hyväntahtoisuutenikaan riittänyt. Suttuinen kuva ja ääninauha, jonka edes yksittäisistä sanoista en saanut selvää. Ymmärrän pointin mutta en vain jaksanut.

***

Galleriakierrokseni loppui Kuvataideakatemian Galleria Fafaan, jossa oli esillä ensimmäisessä suomalaisessa yksityisnäyttelyssään Lotta Hänninen (s. 1984) ja Tight Blue Jeans (2.–18.12.):

Ja tämähän se hauska näyttely oli! Ei tarvinnut edes teeskennellä hyväntahtoisuutta. Hänninen sanoo käyttävänsä värejä "tv:n sisustusohjelmien tapaan". Hän maalaa asioita, joita näkee, mutta tekee sen pelkistäen, hillitysti ja hallitusti. Näin hänen jälkensä on kuin modernismia tai minimalismia, joita se ei siis kuitenkaan ole. En ole aivan varma, että onko Hännisellä tässä tietty leikkisyys mielessään, mutta ainakin minä sen koin niin. Ja tulin tavattoman hyvälle päälle. 

Tässä vielä Hännisen Täydellinen pimennys (2011), öljy mdf-levylle:

  

Ja niinpä oli hyvä lähteä valmistamaan tom yum -keittoa.