Julkaistua 228: Kuvataidevuosi 2010–11

Olen osapuilleen jo kymmenen vuotta kirjoittanut MMM-vuosikirjan kuvataidekatsaukset. Viime viikolla posti toi tuoreimman. Oli aivan selvää, että jutun kärki olisi Guggenheim-hanke, ja tämä tuotti minulle tietysti vaikeuksia, koska olen henkilökohtaisesti ollut avoimesti hanketta vastaan, mutta journalistina minun pitää tietenkin kyetä kuvaamaan asiaa neutraalimmin ja uutisluontoisena asiana informoiden. Mutta arvioikaa itse:

Kuvataidevuosi 2010–11 

Suomen taide-elämän kuohuttavin uutinen vuonna 2011 oli epäilemättä pommi, jonka Helsingin kaupunki yhdessä Helsingin taidemuseon kanssa julkisti alkuvuodesta. Tuolloin annettiin julkisuuteen tieto Helsinkiin suunnitellusta Guggenheim-museosta. Kuohuntaa herätti se, että pelkkään toteutettavuuden selvitystyöhön myönnettiin suomalaista rahaa liki kaksi miljoona euroa – maksajina Helsingin kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden.

Guggenheim-säätiö on herättänyt kansainvälisessä taidemaailmassa pahaa verta useilla hankekartoituksilla, jotka eivät ole johtaneet museoiden perustamiseen. Valmisteilla oleva Abu Dhabin Guggenheim on puolestaan joutunut jo rakennusvaiheessa monenlaisiin hankaluksiin ja myös laajojen taiteilijaryhmien boikotin kohteeksi. 

Helsingissä museohanketta on puolustettu muun muassa sen matkailu-ulottuvuuksien takia ja vertailukohtia on haettu hiipuneesta teollisuuskaupunki Bilbaosta, jonka Guggenheim on osoittautunut varsinaiseksi kultakaivokseksi tuoden kaupunkiin jopa pari miljoonaa turistia vuodessa.
Hankkeen myötä syntynyt suurin huolenaihe on epäilemättä Helsingin taidemuseon sulauttaminen Guggenheimiin, mikä vaihtoehto näkyy lehtihaastatteluissa olevan mieluinen sekä kaupungille että museon johdolle. Huolta herättää luonnollisesti kunnallisen taidemuseon määräysvallan siirtyminen ainakin joiltain osin yhdysvaltalaiselle säätiölle. 
Guggenheimin kartoitushanke on kuitenkin vielä kesken, ja selvitystyön tuloksista voidaankin alkaa keskustella varsinaisesti vasta joulukuussa 2011. Sen verran ulostuloja on työryhmän puolelta kuitenkin tullut, että todennäköisin suunnitelma on ehdottaa museota Katajanokalle, kiistellyn Kanavaterminaalin kohdalle, johon on tehty jo useampiakin mönkään menneitä rakennussuunnitelmia. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen arvioi kuitenkin kesällä 2011 museon olevan pystyssä jo mahdollisesti vuonna 2018.

Muuten taidemuseomaailma tuntui edelleenkin kärsivän tiukentuvasta taloudellisesta ilmapiiristä. Tämä heijastuu näyttelytoimintaan muun muassa näyttelyaikojen pidentymisenä ja erilaisten kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä, mitä tietenkin voidaan pitää hyvänäkin asiana, koska museoiden kokoelmatoiminnan merkittävyyttä ei suuri yleisö aina välttämättä oikein tiedosta.
Galleriaelämässä kausi oli vilkas huolimatta talouselämän erilaista huolista. Vuonna 2011 Helsingin huippugallerioista Galerie Forsblom muutti uusiin, Suomessa ennennäkemättömän komeisiin tiloihin, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary paransi sekin tilojaan muuttaessaan Bulevardille ja Galerie Anhava juhli näyttävästi 20-vuotisjuhliaan.

Vahvoja teemoja

Kuvataiteen osuus kulttuurikeskustelussa tuntuu toisinaan olevan varsin pieni, kun verrataan sitä vaikka kirjallisuuteen ja teatteriin, jotka aina silloin tällöin nousevat laajojenkin kansanryhmien keskustelunaiheeksi. Yksi tapa yrittää kohottaa kuvataiteen asemaa on kohujen sijaan – joita niitäkin taidemaailmassa silloin tällöin koetaan – on nostaa esiin sellaista tematiikkaa, joka väistämättä koskettaa jopa kaikkia.
Tällaista tematiikkaa edustaa epäilemättä kuolema, johon jokainen ihminen joutuu ottamaan kantaa tavalla tai toisella. Wäinö Aaltosen taidemuseo Turussa järjesti ison kuolema-aiheisen teemanäyttelyn Kuolema ja sen monet kasvot (22.10.2010–20.3.2011), jota samoihin aikoihin toisaalla vahvisti yhden yksittäisen taiteilijan kokemus samasta tematiikasta, kun Maaria Wirkkala käsitteli aihetta koskettavasti Lahden historiallisessa museossa (5.11.2010–3.4.2011) näyttelyllään Jokaisella on oma aikansa. Näin Wirkkala jatkoi myös perinnettä, jossa taidetta esitellään varsinaisten taidemuseoiden ulkopuolella. Mäntän kuvataideviikoilla käsiteltiin puolestaan ihmisen suhdetta äitiinsä ja isäänsä näyttelyssä Kunnioita isääsi ja äitiäsi (12.6.–31.8.2011).

 Maaria Wirkkala: Ruumisvaunut.

Ihmisen luontosuhde on aina kuulunut tavalla tai toisella kuvataiteen tematiikkaan. Nykyään mukana on usein huoli ympäristöstä ja sen tilasta. Riittääkö taiteelle kuvattavaa luontoa enää kovinkaan pitkään? Salon taidemuseossa luonnon monimuotoisuutta ja kiertokulkuja tarkasteltiin nykytaiteen keinoin näyttelyssä Luonto antaa – luonto ottaa (4.9.–10.10.2010), kun taas Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa keskityttiin yhteen merkittävään alueeseen: Taiteen Vuoksi – Saimaa kuvataiteessa -näyttelyssä (15.5.–18.9.2011) nähtiin sulassa sovussa 1800-luvun taidetta ja nykytaidetta, jotka olivat eri tavoin hakeneet innoitusta Saimaasta. Kuopion taidemuseossa keskityttiin veteen taiteen aiheena kokoelmanäyttelyssä Pisara meressä (25.2.–15.5.2011). Ekologisiin kysymyksiä jo vuosia monissa näyttelyissään esittänyt Porin taidemuseo kokosi ison joukon kansainvälisiä nykytaiteilijoita pohtimaan ympäristökysymyksiä näyttelyssä Eco-Art (4.2.–29.5.2011).

Patrick Huse.

Porin taidemuseossa nähtiin myös yhden taiteilijan havaintoja muun muassa globalisaation ympäristövaikutuksista kansainvälistä mainetta nauttivan norjalaisen Patrick Husen näyttelyssä Northern Imaginary 3rd Part (17.9.2010–16.1.2011). Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa Terike Haapoja perusti äänivallattomille – siis myös eläimille – jopa oman puolueen näyttelynsä (21.1.–20.2.2011) myötä. Helsingin taidemuseossa valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen käsittelivät metsätematiikkaa – sekä vanhaa mytologiaa että nykyistä tehometsänhoitoa – näyttelyssään Kultainen metsä (17.6.–4.9.2011). Ja metsässä oltiin myös Mäntässä, jossa Serlachius-museoihin kuuluvassa Göstassa nähtiin aina 1800-luvulta nykytaiteeseen asti teemaan liittyvää taidetta näyttelyssä Metsä (5.2.1011–1.1.2012). 

Euroopan ulkopuolelta 

Länsimaisen taidemaailman eurosetrisyys on hajonnut jo aikoja sitten, ja ulkoeurooppalaisen taiteen esittäminen on muodostanut jo melkein rutiininomaiseksi tavaksi. Niinpä Ars 11 (15.4.–27.11.2011) Nykytaiteen museo Kiasmassa ei herättänyt aiemmista Arseista totuttua taidekohua esitellessään afrikkalaista nykytaidetta. Voi jopa olla, että Helsingin taidemuseon edellisen vuoden Etelä-Afrikka-näyttely Peekaboo oli jo vähän tyhjännyt pajatsoa, koska Ars 11 ei tuntunut herättäneen ylipäätään juuri mitään keskustelua. 

Subodh Gupta, Faith Matters, 2007–08.

Helsingin taidemuseokin jatkoi ulkoeurooppalaista sarjaa esittelemällä intialaista nykytaidetta näyttelyllään Samaan aikaan Intiassa (4.3.–29.5.2011). Intiasta tuli myös Sara Hildénin taidemuseon suurin ulkomainen tähti, Subodh Gupta (12.2.–30.4.2011). 

Abstraktia vai esittävää? 

Taidekouluille muodostuu toisinaan oma vahva henkensä, joka vaikuttaa ainakin joinain aikoina aivan erityisen voimakkaasti. Suuren suomalaisen mesenaatin Maire Gullichsenin (1907–1990) myötävaikutuksella syntynyt Vapaa Taidekoulu on hyvä esimerkki tällaisesta voimien keskittymisestä. Koululla on erittäin voimakas panos sotienjälkeisen modernismin vakiinnuttamisessa suomalaisessa

taide-elämässä, mutta jatkaa se elämäänsä edelleenkin nykytaiteen moniarvoisissa ristipaineissa. 
Vapaa Taidekoulu juhlistikin 75-vuotisjuhliaan herkällä näyttelyllä Voisitko nähdä näin? (4.2.–4.4.2011) Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Koulun vaikutus näkyy monen taiteilijan tuotannossa, kuten suuri yleisö saattoi nähdä koulun pitkäaikaisen rehtorin, julkisuutta välttelevän mestarin Tor Arnen laajassa näyttelyssä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 4.3.–12.6.2011. 

Tor Arne.

Vapaan Taidekoulun henki on tukenut abstraktin maalaustaiteen ja modernismin asemaa. Mutta entäpä modernismin jälkeinen aika? Suomalaisessa politiikassakin heräsi eduskuntavaalien alla pitkästä aikaa kulttuuripoliittista keskustelua, kun Perussuomalaiset toivat voimakkaasti esiin näkemyksiään ”tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja” vastaan. Ilman perussuomalaisiakin on kuitenkin jo vuosia ollut havaittavissa, että esittävä maalaustaide on jo muutenkin jälleen nousussa. Ateneumin taidemuseo antoi tälle asialle perspektiiviä näyttäen yhtä esittämisen ääripäätä, naturalismia, laajassa historiallisessa näyttelyssään Arjen sankarit – Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875–1918 (18.2–15.5.2011). Nykytaiteeseen kehityskulut toi Helsingin Taidehalli tuodessaan Helsingin Juhlaviikkojen kanssa yhteistyössä Suomeen belgialaisen supertähden Michaël Borremansin näyttelyn (20.8.–9.10.2011).

Esittävää maalaustaidetta nähtiin muutenkin laidasta laitaan. Amos Andersonin taidemuseo toi 22.10.2010–10.1.2011 näytille muun muassa taistelumaalarina tunnetun vanhan mestarin, Hugo Backmanssonin (1860–1953), kun taas Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija (19.2.–24.4.2011) Anna Tuori hakee esittävän tematiikkansa nuoren polven visuaalisesta, populaarikulttuurin kyllästämästä maailmasta. 

Riittävätkö tilat? 

Korkeakouluista valmistuu nuoria taiteilijoita vuosi vuodelta enemmän – nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin: parisataa taiteilijaa joka vuosi. Samaan aikaan museot ja galleriat elävät taloudellisessa ahdingossa, joten näyttelytilat ja -tilaisuudet eivät tahdo enää kunnolla riittää kysyntään.

Taiteilijat ovat yrittäneet eri puolilla Suomea ratkaista tilannetta esimerkiksi perustamalla gallerioita pyörittäviä osuuskuntia, mutta tilojen puute ajaa taiteilijoita myös muualle kuin taide-elämän totutuille foorumeille.
Suora kansalaistoiminta ja sitä kautta myös kansalaistottelemattomuus ovatkin nostaneet päätään myös taidemaailmassa. Esimerkiksi nuoret Kuvataideakatemiasta valmistuneet taiteilijat Jarkko Räsänen ja Antti Nyyssölä valtasivat vuonna 2011 kahteenkin kertaan autioita tiloja taidenäyttelyn järjestämiseksi. VR:n makasiineilla he järjestivät kahdestaan taidenäyttelyn 8.–12.6.2011, ja kesän lopuksi he järjestivät vähän laajemmankin yhteisnäyttelyn Jack the House (3.–4.9.) purkutuomion alla olevassa, Helsingin Kaartin lasaretin kortteliin kuuluvassa vanhassa puutalossa.
Toisaalta taide voi ihan tietoisestikin ja luvan takaa hakeutua aivan toisiin toimintaympäristöihin, kuten vaikkapa kuvataiteilija Jani Leinosen yhdessä Kirkon ulkomaanavun kansa pystyttämä ”hampurilaiskoju” Hunger King (30.8.–1.9.2011) Kauppakeskus Kampissa Helsingissä. Kojusta sai joko ostaa lähi- ja luomuruoasta valmistettua välipalaa tai lahjoittaa kehitysmaihin vaikkapa viisi sikaa. Taide voi siis olla realistista ja esittävää varsin monella tavalla.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pentti Sammallahti
Suomen valokuvataiteen museo 15.9.2010–20.2.2011

Hiljainen vallankumous
Keravan taidemuseo 15.9.–28.11.2010

Pauno Pohjolainen
Kuopion taidemuseo 24.9.2010–13.2.2011

Christian Dotremont
Lönnströmin taidemuseo 9.10.2010–9.1.2011

Olotila OK! 
Sara Hildénin taidemuseo 11.9.–21.11.2010

Sinikka Tuominen & Reijo Hukkanen 
Aineen taidemuseo 17.9.–14.11.2010

Cream
Nykytaiteen museo Kiasma 10.9.–7.11.

Jorma Puranen
EMMA – Espoon modernin taiten museo 29.9.2010–9.1.2011

Lauri Rankka
Oulun taidemuseo 18.9.2010–2.1.2011

Viron värit
Helsingin Taidehalli 16.10.–24.11.2010

Eino Mäkinen
Ateneumin taidemuseo 5.11.2010–20.2.2011

Laila Pullinen
Sara Hildénin taidemuseo 4.12.2010–30.1.2011

Lauri Astala
Helsingin taidemuseo, Meilahti 22.9.–14.11.2010

Carnegie Art Award 2010 
Helsingin Taidehalli 3.12.2010–16.1.2011

Pekka Kauhanen
Helsingin Taidehalli 29.1.–13.3.2011

Puumorsian ja metsän häät 
Keravan taidemuseo 14.12.2010–20.2.2011

Otto Mäkilä 
Turun taidemuseo 28.1.–29.5.2011

Miró ja suomalaista fantasiaa 
Espoon modernin taiteen museo 4.3.–12.6.2011

Lea ja Pekka Kantonen
Helsingin Taidehalli 19.3.–17.4.2011

Jaakko Heikkilä
Suomen valokuvataiteen museo 16.3.–14.8.2011

Paavo Räbinä
Keravan taidemuseo 9.3.–8.5.2011

Ulla Jokisalo
Aboa Vetus & Ars Nova 11.2.–29.5.2011

Caj Bremer 
Lönnströmin taidemuseo 29.1.–8.5.2011

Murrosikä – Suomen Taidegraafikoiden 80-vuotisnäyttely 
Salon taidemuseo Veturitalli 22.1.–20.3.2011

Pauliina Turakka-Purhonen 
Amos Andersonin taidemuseo 1.4.–25.7.2011

Suomi kutsuu – Aho & Soldan 
Ateneumin taidemuseo 6.5.–4.9.2011

Hannes Heikura 
Helsingin taidemuseo 17.6.–4.9.2011

Luokaamme uusi maailma! – Agitaatioposliinia Pietarin Eremitaasista 
Vapriikki 27.5.–30.10.2011

Mielen kuvioita – Turku biennaali, Aboa Vetus & Ars Nova 10.6.–9.10.2011

Veli Granö 
Turun taidemuseo 10.6.–28.8.2011

Lapin taika
Ateneumin taidemuseo 18.6.2010–8.1.2012

Palkintoja 2010–11

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2010 Oliver Whitehead

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2010 Leena Nio

Vuoden Kiila 2010 Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo

Ars Fennica 2010 Charles Sandison

Carnegie Art Award 2011 Heikki Marila

Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori

Suomi-palkinto 2010 Jussi ”Juba” Tuomola

Valtionpalkinto 2010 Catarina Ryöppy

Vuoden ympäristötaideteos 2010 Denise Ziegler

Pro Finlandia -mitali 2010 Ulla Jokisalo, Juho Karjalainen, Roi Vaara

Taiteilijaprofessoriapuraha 2010 Kaarina Kaikkonen, Pekka Jylhä

Näyttelykuvia 227 & 228 & 229: Muistin kehnoudesta, osa 5.

Jatkan edelleen syksyn unohtuneiden taideasioiden perkaamista.

19.10. osallistuin Ateneumin taidemuseossa kokoelmatoiminnan vaikuttavuuttaa pohtineeseen seminaariin, jossa julkaistiin myös Teijamari Jyrkkiön ja Eija Liukkosen toimittama kirja Kokoelmalla on tekijänsä! (Valtion taidemuseo 2010). Siinä ilmestyi artikkelini 'Onko museossa silmää laadulle?'. Seminaarin paneelikeskustelussa oli kanssani Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila, kuvataiteilija Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Kehyksen (= Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet – huh näitä kaikkia osastoja nimineen!) vs. kehitysjohtaja Eija Liukkonen: 

Ja meillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa. Kyllä siinä joitain ajatuksia kaiketikin lenteli, mutta vähän sellaista affirmatiivista muminaahan nämä seminaarit ylensä ovat. Mutta toisaalta olen päättänyt olla jatkossa myönteisempi ja ajatella, että aina näissä kuitenkin tapahtuu tärkeää verkostoitumista ja joitain ideanpoikastien syntyjä. Niin, että en nyt sitten kuitenkaan varsinaisesti valita.

Sitä paitsi se kirja, joka minulla on vielä vähän kesken ja tällä hetkellä jopa väliaikaisesti – toivottavasti – hukassa, on ihan kiinnostava.

***

21.10. Kävin Helsingin Taidehallissa Viron värit -näyttelyn lisäksi studiossa katsomassa Riiko Sakkisen (s. 1976) näyttelyä Riiko Sakkisen Ensyklopedia (tarkistettu ja päivitetty laitos) (16.10.–24.11.). Sakkisen kehittelemä taidesuuntaus, turborealismi on ihan kiinnostava ja myös itseään manifestoiva, mutta onhan se toki jo vähän niin kuin keksitty moneen kertaan aiemminkin. Tämä mainosmaailman keinoin tapahtuva galleriatoiminta ei kuitenkaan ole kovinkaan tehokasta yhteiskunnallista interventiota, joten kyllä se manifestikin jää vähän showeleeksi – mutta ei kai sitä ole paljon muuksi tarkoitettukaan. Hauskasti hän oli kuitenkin installoinut ruoka- ja seksikuvakavalkadinsa niin, että screeninä toimi dyykattu pahvilaatikkoläjä:

Ehkä hän voisi harjoitella joskus sitä analyysiulottuvuuttakin vähän... sanoisinko... heuristisemmin.

***

22.10 kävin tm-galleriassa katsomassa Ylva Holländerin (s. 1955) näyttelyn Jäniksiä ja itkeviä naisia (20.10.–7.11.). Olen pitänyt joistakin näkemistäni Holländerin töistä oikeinkin paljon, mutta nyt en löytänyt mitään tulokulmaa. Maalaus oli löysää ja veistokset ehkä veikeitä mutta eivät mielestäni oikein muuta:

Se vain on niin, että joskus sitä ei saa kiinni oikein mistään. Eikä kaikki voi miellyttää kaikkia. Tämä ei vain ollut minun näyttelyni. Enkä sitten ehkä enää yrittänyt tarpeeksi.

***

19.11. kävin Itäkeskuksessa uimassa ja katsoin samalla Stoassa valokuvaaja Signe Branderin (1869–1942) näyttelyn Foto Signe Brander – Kuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä 1907–1913 (16.11.–5.12.). Kyseessä oli suppea versio siitä näyttelystä, joka oli aiemmin esillä Hakasalmen huvilassa, enkä oikein ymmärrä sen tarpeellisuutta juuri nyt, koska Hakasalmen näyttelykin oli sangen pitkäkestoinen (14.10.2009–29.8.2010) eikä siitä ole kulunut kauheasti aikaa ja sisäänpääsyltäänkin se oli maksuton. No, tajuanhan minä, että ihmistenkin luokse pitää mennä, mutta tällä tavalla jää kuitenkin näyttelyaikaa vähemmän tarjolle niille taiteilijoille, jotka sitä haluaisivat ja tarvitsisivat. 

Oli Branderin kuvia tosin taas ihan hauska katsella, ja kyllä ne vain ovat aivan fantastisen hienoja. Hieno oli myös vaatimaton ja oivaltava näyttelyarkkitehtuuri, joka pelasi vain vanhoilla puistonpenkeillä:

Samana päivänä kävin muuten Hugo Backmanssonin näyttelyssä Amos Andersonin taidemuseossa ja unohdinkin kommentoida happamasti sen näyttelyarkkitehtuuria. Se tuli mieleen tästä vähäeleisyydestä, joka voi toimia siis ihan toisellakin tavalla. Backmanssonin Afrikka-aiheisten maalausten koristeeksi oli heitetty puolihuolimattomasti kaksi palmua, jotka näyttivät ihan typeriltä ja kliseisiltä:

Hiphurraa! Nyt on kaikki syksyn näyttelyt kurottu umpeen. Olen siis kertonut ihan jokaisesta näyttelykäynnistäni. Jos oikein heittäydyn hulluksi, saatan perata vielä kesänkin unohdukset läpi, sillä tiedän, että sieltäkin löytyisi kommentoimatta jääneitä näyttelyitä. Katsotaan. Joudun nimittäin jatkamaan valokuvieni siivoamista.

Näyttelykuvia 202 & 203 & 204 & 205

Perjantaina 19.11. aloitin taidekierrokseni Kuutti Lavosen näyttelystä (10.11.–5.12.) Galleria Duetossa. Lavonen on siinä mielessä ongelmallinen taiteilija, että hänen vaikuttavia ihmiskuviaan on tullut vuosien mittaan nähdyksi aika paljon, ja olenkin tainnut lokeroida hänet mielessäni jo sellaiseen käsitellyt-mappiin. Olin nytkin varmaan jo etukäteen päättänyt, että hänen ikuiset ihmiskasvonsa ovat sekä hyvin hienostuneita että samalla kuitenkin ehkä vähän liian maneerisia. Ja kuinka väärässä taas olinkaan!

Lavonen on lisännyt androgyyniseen ja feminiiniseen galleriaansa nyt lisää miehisiä ja myös aika rujojakin sävyjä:

Trop d'amour, 2010, serigrafia.

Ja on se sitä paitsi kummaa, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakenettu tietoisuus siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu. Olihan taas kiehtova näyttely, ja tajusin samalla, että on siitä kuitenkin jo kolme vuotta aikaa, kun Lavonen on esiintynyt Helsingissä yksityisnäyttelyllä. 

Ja sitten vielä vähän epäpyhää asiaa. Taiteesta ja rahasta ei yleensä saa liikoja puhua samaan aikaan, mutta minulla on vähän sellainen sosiologinen mielenlaatu, että näyttelyissä tulee usein laskettua myynnistä kertovia punaisia täppiä aika tarkkaankin, koska olen aina ollut kiinnostunut taiteesta myös professiona. Lavosellakin osa teoksista oli saanut täppiä kuin haulikolla ammuttuna – kuten eräs kollega naureskeli:
 

  

Mutta ei sitä kadehtia kannata, että taiteilija tienaa elantonsa niin kuin muutkin ihmiset. Onhan tässä kolmen vuoden työ tarjolla, joten onnea vain.

***

Amos Andersonin taidemuseosta on tullut vähän sellainen jämähtäneen porvarillinen laitos, josta ei nykyään paljon taiteen avantgardea kannata etsiskellä, mutta kyllä sen näyttelyistä aina jotain kiinnostavaa löytää. Niin nytkin. 

Hugo Backmansson (1860–1953) oli upseeri, taistelumaalari ja Pohjois-Afrikan kävijä, jonka tuotanto on edellämainituista syistä johtuen aika eksoottista. On aika kiinnostavaa, että hän valmistui Pietarin taideakatemiasta juuri taistelumaalariksi. Tajusin yhtäkkiä, että enhän minä ymmärrä koko lajista mitään. Nyt pitäisi hankkia jostain kirja taistelumaalauksesta, sen perinteistä ja myös niistä kriteereistä, joilla taistelumaalaria voidaan lajinsisäisesti arvottaa.  

Tiedustelu Kara Loman joella 12.10.1877, 1896, Eremitaasi, Pietari.

Pohjois-Afrikan kuvaajana en Backmanssonia kuitenkaan noteeraisi kovin korkealle. On itse asiassa tosi outoa, ettei Pohjois-Afrikan valo ole tehnyt Backmanssonin sen kummempaa vaikutusta – monelle maalarillehan se on ollut suorastaan käänteentetekevä, kuten vaikkapa niinkin modernille mestarille kuin Paul Kleelle (1879–1940), jolle Tunisian matka vuonna 1914 oli suuri mullistus värien ja valon suhteen. Backmanssonin Afrikka-maalausten värimaailma on todellisuudessa valju ja postikorttimainen. Vaan kiinnostavia teokset ovat silti, vaikka ei Backmanssonista ihan kultakauden mestareiden kaltaista maalaria kannatakaan yrittää tehdä.

***

Amos Andersonin taidemuseon nykyisen alennustilan perussyy on sen yhteistyö vuonna 2006 perustetun Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen kanssa. Siellä on jo nähty ja tullaan pitkään näkemään isojen firmojen säätiöiden kansallista jööttiä, jonka joukossa on toki paljon mestariteoksia mutta myös paljon ihan sekulia. Eikä tällainen säätiökuvio ole koskaan kovin mielekäs konteksti taiteen esittämiselle, vaikka sitä yritettäisiinkin teemoittaa – aasinsilloiksi nuo teemat tuppaavat jäämään niin kuin nytkin, kun säätiöiden omistuksesta on koottu näyttely Valon rakentajat (8.10.2010–2.1.2012), jossa on esillä 1940–50-lukujen kotimaista taidetta. Näyttely ikään kuin kertoo siitä, kuinka sodan kauhuista matkattiin kohti modernismin valoa. Tjaah. 

Ja mikään nurinoistani ei kuitenkaan poista sitä, että kiinnostavia teoksia oli paljon, kuten tämäkin:

Yngve Bäck, Nainen ja purjeita, 1955, Enson taidekokoelmat.

Kauheinta on näiden näytelyiden kesto. Siis ihan oikeasti: tämäkin näyttely kestää yli vuoden! Tällainen voisi olla perusteltua, jos kyseessä olisi joku aivan poikkkeuksellisen hieno, harvinaislaatuinen, vaikeasti koottava tai erityisen tärkeä näyttely, mitä tästä ei saa tekemälläkään.

***

Yläkerrassa oli esillä kuvanveistäjä Felix Nylundin (1878–1950) piirustuksia ja luonnoksia. Tämä se vasta kumma juttu on, koska ei edes museon verkkosivuilla kerrota mitään tällaisesta näyttelystä. No ihan miten vain, kiinnostava se kuitenkin oli. Veistäjät ovat yleensä hyviä piirtäjiä, niin Nylundkin. Kiinnostavinta oli kuitenkn nähdä Kolmen sepän (1932) luonnoksia:

Ovat nämä rujot lihaskimput aika erilaisia kun toteutetun veistoksen klassisoivat ideaalihahmot. Tosi hauska nähdä tällaista. Mutta mikä näyttely tämä siis on?

***

Ja oli museossa tarjolla yksi raju yllätyskin. Museon kappelin hartaiden kristillisten teosten joukkoon oli lisätty Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) Finströmin kirkon inspiroiman tekstiiliveistossarjan hurja androgyyni-Jeesus:

Onhan kumma, jos ei joku asiakas tee tästä vielä valitusta. Mutta on myös emotionaalisesti vaikuttava duuni. Perun siis vähän puheitani museon avantgardetahdon hiipumisesta.

Julkaistua 25: Opettiko Afrikka mitään?

Tänään ilmestyi Ilkassa vihdoinkin EMMAn Afrikka-näyttelystä Afrikan voima (24.2.–6.6.) kirjoittamani arvio. Luulin jo, että se jää julkaisematta, ja päätin mielessäni jo lopettaa koko hemmetin avustajasuhteen. Olin nimittäin kirjoittanut jutun jo 9.3. – kaksi kuukautta sitten. On joskus vaikea totutella tähän freelancerin arkeen, siis siihen että pienen palkan työstään voi saada jopa kahden ja puolen kuukauden kuluttua työrupeamasta.   

Opettiko Afrikka mitään? 

EMMA:n suuri Afrikka-näyttely ei ole oikein – tai ei itse asiassa lainkaan – sitä mitä lupaa, mutta seinillä on silti mielin määrin kiinnostavaa katsottavaa. 

EMMA:ssa on jo pitkään melkoisella tohinalla rakennettu suurta näyttelyä, jonka tarkoitus on kertoa afrikkalaisen kulttuurin – tai siis pikemminkin afrikkalaisten kulttuurien – vaikutuksesta eurooppalaiseen taiteeseen ja myös suomalaiseen nykytaiteeseen. Sitten kaikki meni vähän pieleen, ja turhan hienotunteisesti ei ole juurikaan julkisesti puhuttu siitä, että näyttelyn taustoittamiseksi tarkoitettu kuvanveistäjämestarin Harry Kivijärven Afrikka-kokoelma ei ollutkaan aivan sitä, mitä sen oli oletettu olevan, ja nyt siitä ei sitten näyttelyssä ole ainuttakaan näytettä.

Jököttävät esineet

Näyttelyn lopullinen koostumus on nelijakoinen. Afrikkalaista materiaalia on nyt lainattu museoista, paljon muun muassa Tukholman Dansmuseetista. Viitisenkymmentä esinettä saavat roolikseen juuri sen, mikä tällaisilla esineillä on varhaisten modernistimaalareiden ateljeiden nurkissa ollut: siellä ne jököttävät omaa hurjuudesta ja elämästä vain vähäisen muistuttavaa nykykuollutta olemassaoloaan. On aivan yksi lysti, ovatko ne kotoisin Luba-kansalta tai Songye-kansalta – sitä ei normaalikävijä enää seuraavana päivänä muista.

1800-luvun kamerunilaisia tanssinaamioita Tukholman Etnografiska museetista.

No, näinhän niiden pitää tavallaan ollakin, sillä niitä ateljeissaan pitäneet kubistit ja niistä eritasoista innoitusta hakeneet ja saaneet ovat keskeinen osa näyttelyä. Eivätkä hekään niistä paljoa ymmärtäneet.

Tšekkien afrikkalaiset juuret?

Kubismia ja venäläistä kubofuturismia tulee esiin ehkä vähän liikaakin. Tulee mieleen vanha amerikkalainen sanonta: ”Lakkaa poraamasta, lähde löytyi jo.” Olisi se muotokielten sukulaisuus nimittäin vähemmälläkin tullut todistettua. Tässä näyttelyssä syntyy lisäksi hassu vinoutuma. Katsojille saattaa jäädä sellainen virhekuvitelma, että tšekkiläinen kubismi olisi jotenkin erityisen Afrikka-vetoista, koska nyt sitä EMMA:n saleissa piisaa. Kyse taitaa kuitenkin olla siitä, että luetteloonkin lyhyen tekstin kirjoittanut tšekkiläistaustainen Petr Rehor on aktiivinen espoolaistaiteilija ja on luonut hyvät suhteet tšekkiläisiin museoihin.

 Tässä kohden lakkasin kuitenkin olemasta kiinnostunut itse näyttelykonseptista ja aloin katsella vain yksittäisiä taideteoksia – Afrikasta piittaamatta. Ja toimihan sekin. Ei näitä teoksia Suomessa niin usein tulla näkemään.

Hyvät suhteet on luonut EMMA itse Valtion Venäläiseen museoon Pietariin. Ja yhtä hassu on taas lopputuloskin. Ei juuri näillä venäläisillä klassikoilla nyt niin järin suurta Afrikka-kytkentää ole, osa on tässä kontekstissa suorastaan koomista: esimerkiksi Olga Rozanovan Kortteja, Neljä ässää, samanaikainen esitys (1910-luku) on ihan väärässä paikassa. Mutta, kuten sanoin, hällä väliä. Oli suorastaan ihanaa nähdä se. Samoin kuin Fernand Léger’n Tukholmasta lainatut luonnokset, joiden sarja on todella hieno.

Fernand Léger'n pukusuunnitelma vuodelta 1923 Tukholman Dansmuseetista.

Suomalaisten klassikoiden osalta homma on kuitenkin mennyt täysin pieleen. Hugo Backmansson (1860–1953) ja Birger Carlstedt (1907–1975) eivät oikeastaan edes kuulu tähän näyttelyyn. Heidän pohjoisafrikkalaiset kokemuksensa liittyvät pikemminkin orientalistiseen perinteeseen, joka on ihan toinen tarina. Sitä paitsi Carlstedtin imelät pohjoisafrikkalaiset fantasiat ovat taatusti hänen tuotantonsa heikoin lenkki. Akseli Gallen-Kallela (1864–1931) vietti tunnetusti aikaa Keniassa, mutta olisi liioittelua pitää Afrikassa syntyneitä töitä kovin merkittävänä osana hänen tuotantoaan. Näinhän tietenkin tullaan tekemän, kun taidehistorialta alkavat vanhat aiheet olla vähissä.

Missä kriittinen asenne?

Kotimaista nykytaidetta on esillä melko laajasti. Monet teokset ovat syntyneet Beninissä, suomalaisessa residenssissä Villa Karossa, mutta jotkut taiteilijat ovat matkustaneet muuallekin ja vähän omille teilleenkin. 

 Teemu Mäen Voodoo Women vuodelta 2009. 

Kovin suurta merkitystä ei tämän otoksen perusteella Afrikalla kuitenkaan Suomen nykytaiteeseen ole ollut, mutta kiinnostavia juonteita on toki tarjolla. Hyvää taidetta on mukana paljon, mutta eivät ne nivoudu miksikään yhteiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoisi katsojalle kiinnostavan tarinan vieraiden kulttuurien muuttumisesta osaksi omaa. Tässä suhteessa esimerkiksi rytmimusiikki on paljon kiinnostavampi asia.
Lisäksi näyttelystä tuntuu puuttuvan – sekä järjestäjiltä että taiteilijoilta – kokonaan se postkoloniaalisen maailman tietoisuus ja kritiikki, johon esimerkiksi minä totuin jo 1980-luvun antropologian opinnoissani, jolloin muun muassa luettiin algerialaisen Franz Fanonin kirjaa Sorron yöstä (suom. 1970). Mitähän sillekin ajattelulle sitten on käynyt? Ei Afrikka Siperian tavoin meille niin hirvittävästi ole siis opettanut.

PS. 9.5. Hieman muuten yllätyin siitä, että kollegani Ullamaria Pallasmaa näki Taiteessa (2/10) ilmestyneessä jutussaan näyttelyn niinkin onnistuneena. Minun pitääkin Pallasmaata nähdessäni muistaa keskustella assiasta. Juuri tämä onkin hienoa, jos näitä kriitikkejä enää ylipäänsä jaksettaisiin julkaista. Niiden kautta saadaan edes toisinaan hedelmällistä keskustelua aikaiseksi. Takaan, että kun seuraavan kerran tapaan Pallasmaan Ravintola Salvessa, käy koko pöytäseurue ainakin vähän aikaa keskustelua Afrikan vaikutuksesta suomalaiseen taiteeseen – sen verran kovia me ollaan nimittäin molemmat puhumaan. Ja kumpikin aina oikeassa.