Julkaistua 96: Valon ja liikkeen runoutta

Tänään ilmestyi Ilkassa arvioni Antti Maasalon (s. 1940) näyttelystä (15.11.–5.12.) Ava Galleriassa. Tämä Lehtimäen Pelle Peloton on kiinnostava taiteilija, joka seuraa tekniikan kehitystä vielä seitsemänkymppisenäkin ilmeisen herpaantumattomasti. 

 Haaveilijoiden aurinkokunta.

Valon ja liikkeen runoutta

Alajärven kaupungin kulttuuripalkinnon vastikään vastaanottanut kuvanveistäjä Antti Maasalo täytti myös ihan vähän aikaa sitten 70 vuotta. Viisaan lepoon hän ei kuitenkaan ole siirtynyt vaan juhlii työtä tehden ja on tuonut teoksiaan pitkästä aikaa Helsinkiin näytteille.

Maasalo alkaa olla jo aikamoinen grand old man suomalaisen kuvanveiston rajojen laajentajana. Hänen materiaalinaan ovat muovattavan tai veistettävän kolmiulotteisen materian sijaan sangen abstraktit valo, ääni ja liike – ja välineinään muun muassa tietokone, video, sähkö ja laser.

Maasalo on kuulunut perustajajäsenenä Dimensio-ryhmään, joka vuodesta 1972 on yhdistänyt taiteen ja teknologian kieltä toisiinsa ja jatkaa toimintaansa edelleenkin. Dimensiolaiset ovat aina osanneet valjastaa teknologian uusimman kehityksen taiteen palvelukseen, ja niinpä Maasalokin osallistuu kotoaan Lehtimäeltä Helsingin näyttelyyn päivittäin: hän nimittäin esittelee näyttelyn aina kello 17 ateljeekameransa välityksellä.

Vaikka Maasalo olisikin aikamoinen Pelle Peloton, ei hän anna tekniikan kuitenkaan syödä liikaa taiteen osuutta. Taidetta ei siis valjasteta tekniikan käyttöön, mikä tuottaisi usein vain kikkailua tai harmitonta viihdettä.

Lukuisia julkisia teoksia toteuttanut Maasalo on myös ympäristötaiteilija, jolle tekniikan käyttämisestä huolimatta juuri tietty luonnonläheisyys on ominaista, ja niinpä hän käyttääkin usein esimerkiksi tuulta, vettä, auringonvaloa ja erilaisia heijastuksia. Ympäristötaiteilijanakin hän on melkoinen pioneeri. Hän järjesti jo vuonna 1982 Lehtimäelle pohjoismaisen maa- ja ympäristötaiteen symposiumin, josta on tullut klassikko alallaan. Tämäkin toiminta on jatkunut niin ulkomailla kuin kotona Lehtimäelläkin.

Maasalon taide ei tekniikkaulottuvuudestaan huolimatta ole äänekästä tai ulkokohtaisilla efekteillä tehoaan etsivää ajanvietettä vaan hiljaiseen ja pohtivaan vastaanottoon rohkaisevaa meditatiivista taidetta. Hänen teoksillaan ei ole väitelauseiden kaltaista erityisesti avattavaa sisältöä, hän ei myöskään julista eikä liiemmälti opetakaan. Ymmärtämis- ja tulkintaprosessin sijaan katsojan kannattaa hakeutua mielentilaan, jossa ”puhdas” kokemus on rationaalista ymmärtämistä tärkeämpää. Teosten kanssa voi olla mielekkäässä suhteessa – miettimättä sen kummemmin mitään syytä siihen. Sen tulee vain antaa syntyä.

Tällaisia ovat Maasalon nyt näytillä olevat teoksetkin, joista suurin osa on melko tuoreita, mutta mukana on myös jokunen vanhempikin. Sen verran voisin moitettakin antaa, että ei Maasalon olisi missään nimessä kannattanut tyytyä näin pieneen galleriatilaan. Mikä lie vaatimattomuus vaivannut? Pienessä galleriassa jo muutamakin teos aiheuttaa tilanteen, jossa teokset alkavat häiritä toisiaan. Tällainen meditatiivinen, hitaan liikkeen ja värin veistos tarvitsee myös tilaa sille sfäärien hengitykselle, jota sen olemassaolo tavallaan kuvittaa. Maasalon teokset tulisivat todellisuudessa oikeuksiinsa sellaisissa hienoissa näyttelytiloissa kuin Helsingin Taidehalli tai Forum Box. 

 Nyanssit.

Näyttelykuvia 198: Kineettistä

Tiistaina kävin vain yhdessä näyttelyssä. Kyseessä oli suomalaisen kineettisen taiteen grand old man, kuvanveistäjä Antti Maasalo (s. 1940), joka esiintyi pitkästä aikaa Helsingissä – hän asuu kaukana Lehtimäellä. Ilkka pyysi minulta jutun hänen Ava Gallerian näyttelystään (15.11.–5.12.), joten palaan siis siihen hetikohta, kun juttu on julkaistu. Sen verran voin kuitenkin jo todeta, että miellyttävän meditatiivisen valon ja liikkeen runon tämä mestari edelleen saa aikaan, vaikka hän on tehnyt tutkimuksiaan jo pitkään, muun muassa 1972 perustetun taiteilijaryhmä Dimension kanssa.

Julkaistua 1 & 2: Mistä ja miten filosofi tykkää? / Museon synty on aina yksityisessä

Lauantai-aamuna kirjoittamani kritiikki Filosofin valinta-näyttelystä julkaistiin Kauppalehdessä 12.4.2010 otsikolla "Mistä ja miten filosofi tykkää?". Mukana oli myös pieni kainalojuttu "Museon synty on aina yksityisessä", jossa kerroin parista tulevasta yksityislahjoituksesta taidemuseoihin. Tämän tein lehden pyynnöstä, joka olikin varsin asiallinen idea. Otin ja soitin sitten ystävälleni Vexi Salmelle, jonka hienoa – joskin myös varsin maanista – taiteenkeräilyä olen seurannut kiinnostuksella toistakymentä vuotta. Tässä parivaljakko:

Mistä ja miten filosofi tykkää? 

Kun filosofi tunnetaan analyytikkona, joka on harrastanut muun muassa peliteoreettista semantiikkaa, on kiinnostava nähdä sitä kuvataidetta, jota hän on seinilleen hankkinut. Miten filosofisesta logiikasta kirjoittava mies osoittaa tykkäämisensä?

Keravan taidemuseossa on tilaisuus tutustua Suomen yhden kansainvälisimmän tiedemiehen taidemakuun. Bostonin yliopiston filosofian professori Jaakko Hintikka (s. 1929) on nimittäin lahjoittanut taidekokoelmansa museolle. Hintikka syntyi Korsossa ja valmistui ylioppilaaksi Keravan yhteiskoulusta.

Hintikka valittiin Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professoriksi vuonna 1954, mutta sittemmin ura vei Stanfordin yliopistoon ja sieltä Bostonin yliopistoon, jossa hän on toiminut professorina viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Hintikan lämmin suhde kuvataiteeseen ei ole mikään yllätys. Muistan kuinka nuorena opiskelijana tentin tuoreeltaan hänen kirjansa Kieli ja mieli (Otava 1982), jossa käsiteltiin muun muassa merkityksen teorioita – esimerkkejä tuli jo tuolloin kuvataiteesta. Jos on niin kuin Hintikan mukaan on, että juuri kielipelit luovat kielen ja maailman välille semanttiset suhteet ja representationaaliset kytkennät, ollaan taiteen kanssa tavallaan itse asian ytimessä.

Kokoelma ei ole mikään iso ja tietoisesti kokoelmaksi kerätty monumentti vaan taidetta harrastavan filosofin kotikokoelma. Siitä on esilläkin vain pieni otos, joten mistään spektaakkelista ei ole kyse.

Museo on kuitenkin rakentanut komean kontekstin teoksille esittäessään kokoelmanäyttelynä valikoiman taidetta, joka vie Hintikan mukana pohtimaan taiteen ja filosofian kytkentöjä. Mukana on muun muassa Hintikan ikätoveri Lauri Ahlgrén, joka aikoinaan tavoitteli ”synteesiä luonnon havainnoinnin ja teknologisen maailman välillä” tai taiteen ja teknologian suhteita tutkineet Dimensio-ryhmäläiset, muun muassa Esa Laurema ja Antti Maasalo. Hintikan omia suosikkeja, jonka tuotantoa hänen kokoelmissaan on runsaamminkin on aina ollut Reino Hietanen, joka tuotannon ääressä katsoja joutuu aina miettimään merkin, jäljen ja kuvan suhdetta – siis varsin hintikkalaisia teemoja.

Taiteesta on nykyään tapana puhua varsin filosofisesti. Toisinaan koko kuviossa on vähän päälle liimatun tuntu. Tässä näyttelyssä mennään ihan asiaan – vaikkakaan ei suurin elein. 

 Reino Hietanen, Taivutus, 1977.

Museon synty on aina yksityisessä

Keravan taidemuseon Jaakko Hintikalta saama lahjoituskokoelma ei ole taidehistoriallisesti vavahduttava, vaikka se omalta osaltaan ja varsin sympaattisesti vahvistaakin museon kokoelmia.

Suurin osa taidemuseoistamme on kuitenkin syntynyt yksityisen kokoelman kautta – tai ainakin saanut sellaisen avulla merkittävämmän aseman. Historiassa voidaan mennä taidekauppias Leonard Bäcksbackan (1892–1963) kokoelmiin ja Helsingin kaupungin taidemuseoon.

Museoiden elämä lahjoituskokoelmien varassa jatkuu edelleenkin. Ei ole pitkä aikaa siitä, kun EMMA – Espoon modernin taiteen museo sai vastaanottaa huomiinsa Saastamoisen teollisuussuvun jättikokoelmat.

Ja elää niitä jättejä edelleenkin. Kaksi todella merkittävää nykytaiteen yksityiskokoelmaa, hammaslääkäri Lars Swanljungin ja sanoittaja Vexi Salmen kokoelmat, ovat juuri löytämässä tulevat paikkansa: Swanljung Vaasasta ja Salmi Hämeenlinnasta. Molemmat menevät lapsuudenkaupunkeihin. Se on tietenkin perussyy, mutta ainakin Salmella on muitakin syitä.

– Hämeenlinnaan on muualta Suomesta hyvät yhteydet. Siellä on myös jo olemassa erittäin merkittävät kokoelmat, joten taiteeni pääsee hyvään seuraan, totesi Salmi, joka on myös joskus todennut, että kansa hänet elätti ja nyt hän pääsee näin maksamaan kansalle takaisin.

Näyttelykuvia 2 & 3: Retki Keravalle

Perjantaina 9.4. matkustin Keravalle kirjoittaakseeni kritiikin Keravan taidemuseon molemmista näyttelyistä: Filosofin valinta (7.4. – 30.5.) sekä Kuinka rakentaa astianpesukone (26.3. – 30.5.). Ennen museolle menoa kiinnitin kuitenkin huomioni Savion seisakkeen vieressä olevaan tehtaan asuinalueeseen, joka on nyt hylätty ja nopeasti raunioitumassa ennen ilmeistä purkua. Päätinkin tehdä lähitulevaisuudessa uuden retken Saviolle pelkästään kuvatakseni raunioiden graffitit:

Näkymä Savion seisakkeen laiturilta.

En odottanut näyttelyiltä todellisuudessa kovinkaan paljoa, koska tiesin niistä jotain ennakoltakin. Filosofin valinta perustui filosofi Jaakko Hintikan (s. 1929) lahjoituskokoelmaan, jonka tueksi oli koottu kokoelmanäyttely sekä museon omista kokoelmista että Aune Laaksosen taidesäätiön kokoelmista. Pesukoneduuni oli puolestaan robotiikka- ja tekoälyjuttuja, jotka tuppaavat yleensä jäämän vähän kuivakoiksi – siis taiteen kontekstissa. 

No, näyttelythän osoittautuivatkin sitten molemmat sangen kiinnostaviksi ja myös laadukkaiksi. Tajusin sen myös melkein heti, ja sen myötä ilahduin myös siitä, että turhat ennakkoasenteetkin pystyy näköjään tarvittaessa romuttamaan aika nopeasti. Filosofin valinta -näyttelyn yhteydessä oli myös hauska huomata, miten kiinnostavia teoksia museon kokoelmissa itse asiassa on. Esimerkisi Risto Vilhusen 1970-luvun tuotannosta oli esillä oikein hienoja näytteitä:

Risto Vilhunen, Leonardon Vitruviuksen ihminen, 1970.

Pentti Tullaa (1937–1988) en ole nähnyt pitkän aikaan missään. Tekisi mieleni jopa kysyä, että "Kuka muistaa Pentti Tullaa..." Eino Ruutsalolta (1921–2001) en juurikaan ole aiemmin nähnyt öljymaalauksia. Antti Maasalon (s. 1940) pienimuotoiset kineettiset jutut olivat tosi kiinnostavia. Tässä vain joitain poimintoja. Näyttely oli täynnään kaikkea kiinnostavaa ja ei-niin-usein-nähtyä. Siitä jäi tosi hyvä fiilis.  

Ja robottimies, argentiinalaissyntyinen mutta nykyään Helsingissä vaikuttava Axel Straschnoy (s. 1978) oli vähän sama juttu, vaikka fiilis olikin lopulta aika ambivalentti – mutta niinhän oli varmaan tarkoituskin. Kyseessä oli tekoälyyn perustuvan parivaljakon – taiteilevan robotin ja taidetta vastaanottavan robotin – vuorovaikutuksesta. Ja siinähän heräsi lopulta tosi paha kysymys. Voisiko robotti oppia tekemään taidetta niin hyvin, että se oikeasti kävisi ihmisvastaanottajallekin hyvästä taiteesta? Ei tätä oikein uskalla miettiäkään.

Nelikanavainstallaatio teoksesta Kuinka rakentaa astianpesukone?