Julkaistua 609 & 610: Taiteen ja lääketieteen yhdistämät & Kun kompositio on psykologiaa

Eilen oli hauska julkistamistilaisuus. Ortonin eläkkeellä jo pitkään ollut johtava ylilääkäri Pär Slätis (s. 1932) aloitti eläkepäiviensä kunniaksi vakavan taidemaalauksen harrastuksen, ja nyt laitoimme 20 vuoden uran tulokset yksiin kansiin.

Tässä hänen seuraajansa Seppo Seitsalon kanssa kirjoittamani esipuhe:

Taiteen ja lääketieteen yhdistämät

Taiteen myönteisestä vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin ei liene enää epäilystäkään – tämän todentamiseksi on jo olemassa paljon eri alojen tutkimustuloksia.

Potilaiden ja asiakkaiden lisäksi myös lääkärit ovat ihmisiä, joille tuolla hyvää tekevällä vaikutuksella voi olla seuraamuksia. Eikä heidän tarvitse pelkästään olla katsovia ja parhaimmillaan kontemploivia vastaanottajia, vaan he voivat toisinaan itsekin tarttua siveltimeen. 

Näin on tehnyt Ortonin eläkkeellä oleva johtava ylilääkäri Pär Slätis. Olikin varsin hienoa kutsua hänet pitämään näyttelyä Galleria Ortonissa vuonna 2009. 

Matka näyttelystä tähän kirjaan oli luonteva ja lopulta kuin välttämätön. Halusimme näyttää sen, miten sekä lääkärin että taiteilijan katse ja käsi ovat pohjimmiltaan saman humanismin työkaluja. Sekä lääkärille että taiteilijalle toinen ihminen on ammattitaidon mittareista tärkein. Kanssaihmisen ymmärtäminen on elämän ja sen jatkuvuuden ydin. Olkoon tämä kirja yksi esimerkki siitä.

Helsingissä 5.11.2014

Seppo Seitsalo 

professori, Galleria Ortonin johtaja

Otso Kantokorpi 

taidekriitikko, Galleria Ortonin kuraattori

***

Ja alla kirjoittamani johdantoessee. Seitsalo ja Kuutti Lavonen (s. 1960), yksi Slätisin opettajista, kirjoittivat omansa.

Kun kompositio on psykologiaa

Pär Slätis kertoo, että hänen suhteensa taiteeseen on ollut positiivinen koko hänen elämänsä ajan: ”Olen ollut suurkuluttaja.” Slätis on maalannut aktiivisesti viimeiset parikymmentä vuotta, mutta ensimmäinen intohimo taiteen alueella oli musiikki. Slätiksen taiteellisista intohimoista ja paneutumisesta kertoo se, että hän soitti jo koulupoikana toista viulua Vaasan kaupunginorkesterissa ja jatkoi soittamista vielä Helsinkiin opiskelemaan tultuaankin Ylioppilaskunnan Soittajissa, mutta joutui lopettamaan tajuttuaan harjoitusten vievän liikaa aikaa vakavilta opinnoilta – tai toisinpäin: myös ”pultissa istuminen” tuo mukanaan oman vastuunsa ja vaatimuksen sitoutumisesta.

Vastuuntunnon vaatima luopuminen aktiivisesta soittamisesta tuotti Slätikselle tietyn tyhjiön, jolle vastauksena mukaan tuli kuvataide. Ammatti vei Slätiksen usein työmatkoille ulkomaille, ja maailman suuret taidelaitokset tulivat tutuiksi – varsinkin Pariisi, Berliini ja Yhdysvaltain suuret taidekaupungit tarjosivat jatkuvasti virikkeitä. Slätis tosin huomautti haastattelussa, että Yhdysvalloissakin kyse oli usein eurooppalaisesta taiteesta. 

Omassa taiteessaan Slätis onkin ankkuroitunut eurooppalaiseen perinteeseen, mutta ei ole hakeutunut kovin pitkälle aikamatkalle taidehistoriaan – tyypillisten renessanssin tai barokin ihailemisen ja niiden tuomien vaikutteiden sijaan hänen puheessaan kuuluu ja töissään näkyy taidehistoriallisesti tuoreempi ilmaisu: postimpressionismi. Slätis on toki ollut kiinnostunut niistäkin taidesuuntauksista, jotka eivät ole olleet ihan hänen ominta aluettaan ja muistelee muun muassa innostuneena kongressimatkalla näkemäänsä, alun perin vuonna 1937 järjestetyn saksalaisen ”rappiotaiteen” näyttelyn (Entartete Kunst) rekonstruktiota Berliinissä vuonna 1991. 

Slätis itse kertoo, että kun eläkkeelle siirtyminen alkoi lähestyä, hän ilmoitti paria vuotta aiemmin Marjatta-vaimolleen, että alkaa maalaamaan. ”Mikäs siinä”, vastasi ”ymmärtäväinen vaimo”, joka on aina jakanut Slätiksen kanssa taideharrastuksen – mikä muuten näkyy myös varsin hienolla ja harmonisella tavalla heidän kotinsa seinillä Nikkilässä. 

Taiteilija ja hänen taittajansa, toinen taiteilija Timo Setälä (1958).

Slätis onkin sitten jo parinkymmenen vuoden ajan maalannut Helsingin Kaapelitehtaalla Helsingin Taiteilijaseuran järjestämillä kursseilla. 

Slätis ei ole ammattitaiteilija, mutta ei häntä aivan tyypillisenä harrastajataiteilijanakaan voi oikein pitää. Hänelle maalaaminen ei selvästikään ole pelkkää itsensä toteuttamista tai identiteetin rakentamista – tutkija Maaria Lingon sanoin (Elämysten jäljillä, SKS 1998): ”Taiteen tekemisen pakkoa on siis mahdollista tulkita modernin yksilöllistymisen näkökulmasta. Taide voidaan nähdä inhimillisen toiminnan muotona, jonka välityksellä on mahdollista etsiä paikkaansa muuttuvassa maailmassa, rakentaa ja ylläpitää oman yksilöllisyyden ainutkertaista kokemista.” 

Slätiksen tapauksessa kyseessä on yleensä toisen yksilöllisyyden ainutkertainen kokeminen. Hänen kohteensa on yleensä aina ihminen. Slätiksen tapauksessa taide voidaan nähdä samanlaisena humanistisen toiminnan muotona kuin lääkärinammatin harjoittaminen. Slätis ei ole mikään vaihtoehtolääkäri, mutta taiteen kautta hän on voinut syventää sitä tiettyä holistista näkemystä kanssaihmisestä, mikä on leimannut hänen humanistista perusajatteluaan.
Ihminen on holistisesti tarkastellen aina enemmän kuin osiensa summa – yhtälailla lääketieteessä kuin kuvataiteissakin – ja sitä kautta syntyy kiinnostava jännite, koska molemmat alueet ovat joissain vaiheissa tavallaan väistämättä myös holismille vastaisia, reduktionistisia: sekä lääkäri että maalari etsivät usein syy- ja seuraussuhteita, oleellista, keskeistä, ilmiökenttien takana olevia selittäviä ilmiökenttiä. 

Tämän jännitteen Slätis tunnistaa molemmilla alueilla: ”Koen jälkikäteen katsottuna, että maalaaminen ja sen tekninen suoritustapa on suora jatke lääkärin työlle. Yritän selvittää itselleni, minkälainen on minua vastapäätä seisova tai istuva ihminen. Yritän myös selvittää sen, minkälainen rooli hänellä on, miten hän on sen sisäistänyt.” 

Slätis on rutinoitunut ja hyvä piirtäjä, ja hän muistelee, että jo lukion kuvaamataidonopettaja kehotti jatkamaan piirtämistä. Piirtämisestä ei kuitenkaan tullut hänelle taiteellista harrastusta. Hän on kokenut piirtämisen aina helpoksi ja luontevaksi, ja se on nimenomaan näkynyt hänen leipätyössään: ”Olen kouluttanut kirurgeja, ja olen usein huomannut, että yksinkertainen selkeä piirustus vaikka mustalle taululle on aivan erinomainen asia. Jos vaikka luennolla on levotonta, vangitset kuulijat täysin kun piirrät, kun ne seuraavat viivaa.” 

Slätis on ammatissaan piirtänyt pakottomasti, eikä hänen ”ole tarvinnut ahdistua siitä, että onko hän hyvä piirtäjä”. Ei sovi kuitenkaan aliarvioida sitä, miten loputtomat, lihasmuistiin iskostuneet toistot ovat tuottaneet myöhemmälle – ja nyt siis toisin piirtäjälle – sen näennäisen helppouden ja kepeyden, joka hyvää piirustusta aina leimaa. 

Slätis ei juurikaan piirrä havainnosta, vaan palaa kohtaamiinsa ihmisiin muistikuvien kautta. Epäilenkin, että Slätiksellä on vahva eideettinen muisti eli kuvamuisti. Kriitikko Hannu Castrén on kirjoittanut (Kuutti Lavonen. Piirretyt vuodet, Jyväskylän taidemuseo 2014) taidegraafikko Kuutti Lavosesta – joka muuten on yksi Slätiksen opettajista: ”Luovan paineen myötä eideettinen muisti saa mahdollisuuden tulla esille ja määritellä teoksen erityispiirteitä kuin muusien pikalähetti. Voisi jopa ymmärtää niin, että eideettinen muisti osallistuu tekemiseen aika lailla samaan tapaan kuin tajunnanvirta.” 

Slätiksen tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole varmaankaan tajunnanvirrasta, eikä hän myöskään tavoittele tarkkaa naturalistista näköisyyttä vaan jotain taustalla olevaa syvempää: ”Yritän tavoitella sitä, mikä on kulloisenkin kuvattavan henkilön mielentila.” 

Tämä mielentila vaikuttaa Slätiksen mukaan myös värien valintaan ja kompositioon. ”Koen kuvantamisen psykologisena ratkaisuna”, hän toteaa – ja vastaa myöntävästi, kun kysyn, että onko kompositio siis psykologinen valinta. Slätis ei siis rakenna kuvapintaa taidehistoriasta tutuilla konventionaalisilla sommitteluperiaatteilla eikä mieti kuvaa rakentaessaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin kultainen leikkaus. Kuvattavan harmoninen mielentila tuottaa harmoniaa, jännitys jännitteitä, ristiriita ristiriitoja. Slätis ei myöskään kaihda vaikeampiakaan alueita: ”Tosinaan näen ja kuvaan röyhkeyttä, itsevarmuutta, estyneisyyttä.” Tai miten esimerkiksi kuvata vastuullisuutta ja sen tuntemista, kuten maalauksessa Uskonnon johtajat (2013)? 

Samankaltainen välinpitämättömyys taidemaailman sääntöjä kohtaan koskee myös Slätiksen väripalettia, josta hänen kanssamaalarinsa ovatkin joskus todenneet, että ”se ei ole ihan tavanomainen”. Tässäkin saattaa olla kyse siitä, että Slätikselle maalaaminen ei ole pelkkää itseilmaisua, ei pelkästään oman tyylin tai paletin soveltamista eri tilanteissa, ei lempivärejä, ei esimerkiksi ”sinistä kautta”. Hän on matkustellut paljon maailmalla, myös Euroopan ulkopuolella muun muassa Keniassa, Zimbabwessa, Kongossa ja Vietnamissa, joissa on vieraillut maailmalla YK-tehtävissä työskennelleiden lastensa luona, ja sekä piirtänyt että maalannut sikäläisiä ihmisiä. Slätis on värien suhteen tietyllä tavalla realisti: ”Pyrin siihen, että katsoja tunnistaisi värimaailman oikeaksi, assosioidessaan sen aikaisemmin nähtyyn. Nykyihminen on nähnyt niin paljon, että pystyy kyllä selvittämään sen itselleen.” Väriteoriat saavat siis kyytiä eletyn ja koetun, toden elämän tieltä. Eurooppalaiselle modernismille ja varsinkin pohjoismaiselle viileälle ja hillitylle minimalismille tämä saattaa olla vierasta, mutta Slätis ei tunne modernismille ominaista kromofobiaa, värien pelkoa. Jos maailma näyttää tältä, se näyttää tältä. 

Slätikselle se on kuitenkin aina ennen kaikkea ihmisten maailma – oli sitten kyse Vladimir Suslovin konsertista, josta hän halusi tallentaa flyygelin ja ihmisen yhteyden flyygelin kannen heijastuksen kautta, tai ylpeästä afrikkalaisäidistä, joka sai Slätiksen kiinnostumaan siitä, miten äiti olemuksellaan ohjaa pikkupoikaansa markkinapaikalla esiintymiseen ja toimimiseen. Aito humanisti ei tunnusta kulttuurisia hierarkioita – ei sen paremmin lääketieteen kuin taiteenkaan maailmassa – eikä niihin liittyviä kahlitsevia konventioita.

Julkaistua 604: Käden taitaja kirurgiassa ja taiteessa

Rustasin viikolla lehdistötiedotteen. Jakelu oli suppeahko, joten jos joku kollegani tämän huomaa eikä kutsua ole saanut, tervetuloa ensi viikolla julkistamiseen. Pär Slätis (s. 1932) on poikkeuksellisen hieno harrastelijataiteilija.

Käden taitaja kirurgiassa ja taiteessa

Professori Pär Slätis on joskus arvellut, että sekä kirurgit että kuvataiteilijat olisivat onnellisimmillaan saadessaan tehdä käsillään työtä. Työn välitön tulos tuottaa useimmiten tyydytystä. 

Slätis on toiminut Vaasan keskussairaalan kirurgian ylilääkärinä vuosina 1969–74, johtavana ylilääkärinä vuosina 1972–74, HYKS – Kirurgisen sairaalan osaston ylilääkärinä vuosina 1974–84. Sieltä hän siirtyi Invalidisäätiön sairaalaan johtavaksi ylilääkäriksi vuonna 1985, toimitusjohtajana hän oli vuosina 1993–95. Hänen Invalidisäätiöllä toimiessaan sairaala sai nimekseen Invalidisäätiön Sairaala Orton. 

Muotinäytös, 2008, öljy kankaalle.

Jäätyään Ortonista eläkkeelle Slätis sai aikaa omistautua rakkaalle harrastukselleen, taidemaalaukselle. Hän on jo parinkymmenen vuoden ajan maalannut Helsingin Kaapelitehtaalla Helsingin Taiteilijaseuran järjestämillä kursseilla. Hänen kohteensa on yleensä aina ihminen. Slätiksen tapauksessa taide voidaan nähdä samanlaisena humanistisen toiminnan muotona kuin lääkärinammatin harjoittaminen. Taiteen kautta hän on voinut syventää sitä holistista näkemystä kanssaihmisestä, mikä on leimannut hänen humanistista perusajatteluaan. 

Nuoren taiteilijan vaimo ja tytär rannalla, 1999, öljy kankaalle.

Nyt Slätiksen keskeisin tuotanto on koottu yksiin kansiin. Mittavassa taidekirjassa esitellään keskeisin osa hänen parinkymmenen vuoden tuotannostaan. Johdantoesseet ovat kirjoittaneet Slätiksen työn jatkaja Ortonilla, professori Seppo Seitsalo, taidekriitikko Otso Kantokorpi ja kuvataiteilija Kuutti Lavonen. Kirjan ulkoasusta vastaa kuvataiteilija ja graafinen suunnittelija Timo Setälä. 
Kirjan julkistamistilaisuus järjestetään Galleria Ortonissa torstaina 26.2.2015 klo 17.30 (Invalidisäätiö Ortonin kahvila, Tenholantie 10 B).

Julkaistua 71: "Ihmisen antamasta signaalista"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Pär Slätis (s. 1932). Hän on Ortonin entinen ylilääkäri, joka ryhtyi eläkepäivinään maalaamaan aika vakavasti. Tapasin hänet Ortonilla alkusyksystä, ja oli hauska nähdä juuri ennen tapaamista hänestä maalattu muotokuva, joka ei ollut ihan sitä tavallisinta jähmeää tyyppiä:

”Ihmisen antamasta signaalista”

 Kuutti Lavonen: Pär Släits, 1995, mustaliitu ja pastelli paperille.

Professori Pär Slätis (s. 1932) on ammatiltaan ortopedi ja kirurgi, joka toimi ennen eläkkeelle siirtymistä Invalidisäätiön sairaalan johtavana ylilääkärinä. Kun eläkeratkaisu tuli horisonttiin, oli hänellä jo hyvissä ajoin suunnitelma, sillä hän tiesi, että ”ihminen on onnellinen, jos saa tehdä käsillään”.

Niinpä Slätis palasi vanhan harrastuksensa pariin. Hän oli jo kouluaikoina ollut innostunut piirtämisestä, ja nyt hän ryhtyi hankkimaan taitoja laajemminkin kuvataiteen saralla. Hän on kouluttanut itseään vuodesta 1993 useammassakin paikassa: Kauniaisten kansalaisopistossa, Espoon työväenopistossa ja Helsingin Taiteilijaseuran kursseilla Kaapelitehtaalla.

Vanhalle piirtäjälle piirtämisen ja lääketieteen yhteys ihmiskuvauksessa oli selvä – tämän hän tajusi kandidaatteja ja sittemmin kirurgeja kouluttaessaan: ”Nopea hahmottaminen ratkaisee monta ongelmaa hyvinkin nopeasti.”

Slätiksen kohteeksi valikoitui siis varsin luontevasti ihminen, jota hän kuvaa läheltä ja kaukaa – kuten Galleria Ortonin näyttelyn nimikin kertoi. Hän havainnoi koko ajan kanssaihmisiään: ”Usein vain istun ja katson ihmismerta ympärilläni ja olen kiinnostunut muun muassa siitä, miten kasvojen ilme voi olla paljastava. Ihan vastaavasti asento on tärkeä emootioiden paljastajana, eikä pidä myöskään unohtaa sitä, miten ympäristö vaikuttaa ihmisten reagointitapaan.”

Varsinaisista muotokuvista Slätis ei ole innostunut, eikä havaintokaan siirry usein sellaisenaan kankaalle. Koetut ja nähdyt jäävät hautumaan pitkiksikin ajoiksi ja palaavat usein hyvinkin muuntuneina silloin, kun edessä on tyhjä kangas.

Toisinaan kyse on hyvinkin ohikiitävästä tapahtumasta. Slätis muistelee esimerkiksi yhtä näkyä, jonka sai silmiinsä auton ikkunasta liikennevaloihin pysähdyttyään: ”Siinä oli teini-ikäisten jengi ja heidän kupeellaan pieni, arviolta seitsenvuotias ihailija.” Tästä syntyi myöhemmin maalaus, mutta oleellista ei Slätiksen mukaan ole yhdennäköisyys tai yksittäisten tapahtumien todenmukaisuus vaan pikemminkin jokin ihmisen eksistenssiin liittyvä. Slätiksen mukaan kyse on ”ihmisen antamasta signaalista”.

Mutta ei ihmisen kuvaaminen ole kirurgillekaan sen yksinkertaisempaa, kun keinoina ovat viiva väri ja taustalla koko taidehistorian paino. Kyllä Slätiskin joutuu myöntämään taiteen tietyn mysteerin, joka ei sanoin niin selkeästi aukea – varsinkin kun ihmishahmo vie aina mukanaan tunteiden vaikeaa maailmaan. Värien ja muotojen valikoituminen tässä prosessissa ei ole vain rationaalista: ”Jossain syvällä on emootio, joka sanoo että juuri tämä figuuri asennoillaan ja ilmeillään edustaa juuri tätä mielialaa”, toteaa Slätis itse.

Emootio ei kuitenkaan saa viedä sivellintä liikaa. Slätis on kokeillut maalatessaan ”vähän reippaampiakin”, ekspressiivisempiä tapoja, mutta on palannut kuitenkin mieluummin harmonian etsintään. Tavoitteena on jonkinlainen stabiliteetti ja harmonia, joka on miltei medisiinisesti kuvastamassa sitä, mitä kuvattu ihminen kokee ja tuntee juuri sillä hetkellä.