Julkaistua 626 & 627 & 628 & Näyttelykuvia 974 & 975 & 976 & 977: Halutako nukkua Martti Jämsän huoneessa? & Kuka on värimaalari? & Elävät ja museoidut taiteilijat

Toissa viikon torstaina ilmestyi Taide (2/15). Minulla oli siinä peräti kolme juttua – tosin sen varsinaisen lisäksi vain yksi pikku-uutinen ja yksi pieni keskustelupuheenvuoro: 

Haluatko nukkua Martti Jämsän huoneessa?

Valokuvataiteilija Sari Poijärvi on jo pitkään ollut erään projektin parissa. Kasari-projekti ei kuitenkaan ole saamassa jatkoa, vaan Poijärvi on jo vuodesta 2011 puuhannut Helsingin Jätkäsaareen taidehotellia. Art Hotel Helsingin toimitusjohtaja Poijärvi on toiminut myös kuraattorina, ja on valinnut nimikkohuoneiden taiteilijat sellaisesta joukosta, jonka työt ovat häntä itseään sykähdyttäneet aivan erityisellä tavalla. Mukana joukossa ovat tällä hetkellä Jan-Erik Andersson, Lauri Astala, Liisa Hietanen, Pekka Jylhä, Martti Jämsä, Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari, Tuula Lehtinen, Rosa Liksom, Stefan Lindfors, Heikki Marila, Sofi Oksanen, Silja Puranen, Kim Simonsson, Jani Tolin ja Anu Tuominen. Taiteilijoiden ansaintalogiikka tullaan järjestämään niin, että taiteilijapalkkion sijaan he saavat tietyn provision huoneissaan vietetyistä öistä.

Talon suunnitelmatkin ovat jo pitkällä. Kahdeksankerroksisen uudisrakennuksen arkkitehti- ja sisustussuunnittelusta vastaa arkkitehtitoimisto Futudesign sekä Erling Sommerfeldt. Rakennuksen ulkopinta on saanut innoituksensa Pariisin 1800-luvun salongeista ja niiden ripustuksesta. Nimikkohuoneiden lisäksi luvassa on muuta taidetta ja vaihtuvien näyttelyiden galleria. 

Hyvä näin, eikä enää puutu muuta kuin kuin raha. Tarvetta olisi noin 20 miljoonalle eurolle, mutta osakeanti on parhaillaan käynnistynyt.

*** 

Kuka on värimaalari?

Kaikki taidemaalarit käyttävät väriä tavalla tai toisella, mutta vain joitain maalareita kutsutaan ’värimaalareiksi’. Kriitikko Otso Kantokorpi ja värimaalariksi usein kutsuttu taidemaalari Olavi Pajulahti lähtivät etsimään Helsingin gallerioista värimaalareita.

Lienee parasta ensin kysyä värimaalarilta, miksi joitain taiteilijoita kutsutaan värimaalareiksi. Olavi Pajulahden mielestä se tarkoittaa lähinnä sitä, että tällaisilla maalareilla ”väri saa itsenäisen merkityksen. Aluksihan kaikki on vain maalia tuubissa, mutta kun sitä aletaan levittää kankaalle, se muuttuu väriksi.” Pajulahti muistuttaa, että ”väreillä on esitetty historiallisesti katsoen vaikka mitä, väri ovat symboloineet asioita, mutta sitten kun värille annetaan johtava rooli, kuten vaikkapa Tor Arnen tapauksessa, voidaan puhua värimaalauksesta.” 

Painting #9, 2009–13.

Käsitteenä värimaalauksessa on outo myönteinen lataus. Jos jotakin maalaria luonnehditaan ’abstraktiksi maalariksi’, kyse on yleensä neutraalista ja kuvailevasta määrittelystä, mutta jos maalaria nimitetään ’värimaalariksi’, sisältyy siihen usein myönteinen arvottava sävy. Värimaalari on tietyllä tavalla enemmän kuin muut maalarit, jotka hekin käyttävät väriä. Tätä Pajulahti ei osaa selventää: ”Taidehistorioitsijathan niitä luokituksia tekevät.” Uskallan kuitenkin veikata, että kyse on ainakin osittain siitä taiteilijatyypistä, jonka taiteilijatypologioita tutkinut Vappu Lepistö (Kuvataiteilija taidemaailmassa, 1991) toi esiin: Herooisen sankarimyytin lisäksi syntyi aivan toisenlainen taiteilijatyyppi, jota luonnehtii ’asiantuntijuus’. Sellainen asiantuntijuus, joka tuntee väriteoriat, muun muassa Josef Albersin värien vuorovaikutuksen sekä Johannes Ittenin komplementti- ja kontrastivaikutukset – sellainen asiantuntijuus, josta Suomessa tuli aikanaan kuuluisaksi Vapaa Taidekoulu, jonka rehtorina juuri Tor Arne toimi vuosina 1966–1988.

Onko Arne värimaalari? ”On, ihan an sich”, vastaa Pajulahti. Mutta minkälainen värimaalari hän on? ”Vanha mestari.” Toisinaan taiteilijoista puhutaan siten, että heillä on jonkunlainen erottuva yksilöllinen ’värimaailma’, mutta kun katselee Arnen maalauksia, ei niistä löydy mitään selkeää omansalaista maailmaa: ei ole mitään lempivärejä, kaikki värit tuntuvat kelpaavan. ”On hänen väriskaalansa aika murrettu”, toteaa Pajulahti. Hän kiinnittää myös huomiota siihen, miten Arne ”skrabaa” pintaa, ”kaivaa tavallaan valoa esiin alemmista kerroksista. Italiassa freskomaalarit tekivät jo aikoinaan ihan sitä samaa – sgraffitoksi tekniikkaa nimitetään.” Tämä on selvästikin yksi Arnen leima. ”Samoin tietty rento ote – ja onhan näissä vaakatöissä kuitenkin aina tietty maisemallinen ulottuvuuskin.” 

Painting #14, 2004–07.

Arnen töissä on selvästikin voimakas emotionaalinen lataus. Hänen maalauksiaan on useammassakin yhteydessä luonnehdittu sanoilla ’kirkas’, ’ehdoton’ ja ’syvällinen’. Mistä tällainen voima syntyy, voiko tietyillä väriyhdistelmillä tuottaa haluttuja affekteja, kuten vaikka barokkimusiikissa näyttää olevan? ”Kyllä tässä tapauksessa on kyse pikemminkin herkistä nyansseista, ei tunneta millään kaavalla saada aikaiseksi, eikä tässä mitkään väriteoriat ole selvästikään päällimmäisinä.” Kiinnitämme myös huomiota siihen, miten Arne on loppujen aika monipuolinen näennäisen yksinkertaisessa ja itselleen uskollisessa tematiikassa: osassa teoksissa on kevyttä laseerausta, läpikuultaviksi ohennettuja värejä, osassa paksua impastoa, paksua väriä reliefimäisesti. Pajulahti muistuttaa, että tämäkin on vanha ilmiö: jo Tizian (1477–1576) yhdisti paksusti maalattujen valokohtien kontrastiksi läpikuultavien lasuurien sävyjä.

Joistain Arnen väreistä maallikko voisi todeta, että ne ovat vähän tuhnuisen tuntuisia, jopa likaisia. ”Likakin on katsojan silmässä, ei minulle näistä tule sellaista oloa. Tunnistan minä senkin elementin, mutta murettujen värien, vihreän, violetin ja sinisen yhdistäminen valkoisiin aksentteihin luo sellaista värillistä kontrastia keskinäisessä elossaan, että se poistaa likaisuuden tunteen.” Yhtä työtä yritän sanoa vähän hempeäksi, mutta Pajulahti oikaisee: ”Pikemminkin heleä. Sitä paitsi siinä näkyy hyvin se, miten värillä tehdään valoa.”

 

***

Lauri Laine ei taida olla ihan varsinainen värimaalari. ”Hänellä on kyse enemmän valööreistä, siis tummuusasteella pelaamisesta. Niiden kontrastit tässä enemmän vaikuttavat. Toisaalta tässä näyttelyssä on tullut mukaan uudenlaista väriä, kylläisempää ja puhtaampia värisävyjä. Aiemminhan hän on toiminut enemmän vain tumman ja vaalean kontrasteilla.”  
Laine on myös selvännyt figuratiivisempia elementtejä ja vienyt ilmaisuaan jopa kubismin suuntaan. Joissain töissä olin aistivinani jopa venäläisen avantgarden henkeä. 

Pajulahti näkee myös maalaustekniikassa muutoksia. ”Näissä on paljon enemmän impastoa, aikaisemmin väripinnat olivat paljon tasaisempia. Siveltimenjäljet eivät erottuneet niin selkeästi.” 

Soittaja VII, 2014.

Laine onkin selvästi monipuolistanut maalatun pinnan materiaalista luonnetta. Pinnat ovat luonteiltaan hyvinkin erilaisia, toistensa läpi kuultavia tai yhtä väriä selvästi korostavia. Laineelle ominainen tietty veistoksellisuus on kuitenkin säilynyt. 

Barokin taiteelle ominainen ruskea on myös säilyttänyt paikkansa Laineen paletissa, vaikka uudet kylläisemmät väri ovatkin tulleet mukaan. Innoittajana uusiin sarjoihin on toiminut espanjalainen barokkimaalari Francisco de Zurbarán (1598–1664), erityisesti hänen naispyhimysteoksensa, joissa naisten vaatteet ovat toisinaan jopa hätkähdyttävänkin värikylläisiä punaisine, keltaisine ja vihreine sävyineen.

”Heleä kylläinen väri tuo harmaan ja tumman kanssa uudenlaista jännitettä. Kirkkaat värit luovat tietyllä tavalla aivan uudenlaisen aksentin. Pajulahti näkee ”selvästikin Laineen tuotannossa ja väriajattelussa jonkin vaiheen olevan parhaillaan menossa”. 

Jäämme siis odottamaan uutta suuntaa.

***

Pekka Hepoluhta on säilyttänyt uskollisesti vähäeleisen havaintomaalarin tyylinsä. Kun kerroin eräälle ystävälleni lähteväni katsomaan Hepoluhdan värejä, hän totesi humoristisesti: ”Eihän niissä mitään värejä ole, harmaita ne ovat kaikki.” 

Pajulahti näkee Hepoluhdan töissä ennen kaikkea sen, miten värin avulla luodaan valoa. ”Hepoluhdalla on pyrkimys tuoda värin kautta valo esiin – ja tässä tapauksessa aika mieto valo, mikä tuottaa tietenkin samalla herkkyyden tunteen. Muoto on ikään kuin vain se pakollinen elementti, joka tuo valon esiin. Italiassa on hieno sanakin tälle, chiaroscuro, valohämy.” 

20.5., 2014.

Palaamme siis taas taidehistoriaan ja esimerkiksi Caravaggioon (1571–1610), joka oli yksi maalauksellisen valohämyn keskeisistä kehittäjistä. Ja löytyypä toinenkin taidehistoriallinen termi, sfumato, joka puolestaan yhdistetään usein Leonardo da Vinciin (1452–1519) – savunkaltaisuus, jolla luodaan utuinen ja sulauttava vaikutelma. Tiedän kuitenkin, että Hepoluhta itse voisi hämmentyä puheistamme, koska vannoutuneena havaintomaalarina hän ei ponnista kovinkaan paljoa kuvataiteen perinnetietoisuudesta. Yksi selitys voisi tietenkin olla Hepoluhdan varsin dominoiva harmaa eri sävyineen, mikä vie väistämättä katsojan savuiseen tai sumuiseen maailmaan. Sfumato on kuitenkin useiden kerrosten hidasta tekniikkaa, kun taas Hepoluhdan työt syntyvät nopeasti havainnosta.

Hepoluhta pelaa myös ovelasti jälkikuvilla. Joissain teoksissa hän on maalannut jälkikuvamaisen häviävän pienen heijastuman, ja Pajulahti huomauttaa, että ”katsojahan pystyy katsomistilanteessa myös synnyttämään oman silmänsä avulla jälkikuvan ja kiinnittämään siihen huomiota, ikään kuin siirtämään senkin osaksi teosta – onhan näyttelyn nimikin Katsomisesta.” 

Väri tulee aksentteina Hepoluhdan maalauksiin satunnaisilta tuntuvien esineiden kautta, jopa triviaalin tuntuisesti. Aiheella ei tunnu olevan hänelle juurikaan merkitystä – kunhan se on silmän edessä, katseen ja valon tuottamien muutosten kohteena. Pajulahti muistuttaa, että ”taiteilijan on aina ponnisteltava triviaalin ja ylitaiteellisen välillä, siihen sen pitäisi aina osua. Näissähän on osuttu.”

***

Johanna Aallon maalaukset tuovat Pajulahden mieleen Vapaan Taidekoulun vaikutteet, vaikka tämä onkin opiskellut Pariisissa École Nationale Supérieure des Beaux-Artsissa ja Kuvataideakatemiassa. ”Näissä tehot tulevat vähän samalla tavalla kuin Arnellakin, heleämpien tai kirkkaampien sävyjen rinnastamisella murrettuihin sävyihin – ja tumma on enemmän aksenttina. Mukana on myös kylmien ja lämpöisten välistä leikkiä, niillä pelaamista.” Aalto luo syvyyttä ja hengitystä maalaukseen juuri kylmien ja lämpimien värien avulla. ”Kylmät sävyt etääntyvät, lämpimät nousevat eteen ylös, mutta tumma voikin toimia molemmilla tavoilla – vähän riippuen sommittelusta ja sen tuottamasta rytmistä. Näillä elementeillä luodaan illusorista tilaa.” 

Nimeämätön, 2015.

Jotkut Aallon maalaukset lähenevät jopa impressionismia ja ovat miltei maisemallisia, jolloin väreillä voidaan myös saada aikaan väreilyä. Jotkut muistuttavat etäisesti ristikkoa tai sakkilautaa, mutta mistään pattern paintingista ei ole kyse – säännönmukaisuudesta poikkeaminen tuo oman rytminsä värien rytmin lisäksi, jotkut poikkeavat linjat myös korostavat värin roolia.

Kun tutkimme läheltä joidenkin maalausten laseeraustekniikkaa, saapuu galleristi yllättäen paikalle ja kysyy, että haluaisimmeko valot sammutettavaksi. Näin tehdään, ja värimaailma on aivan toinen. Muistan vielä sen ajan, kun Vapaassa Taidekoulussa ei saanut maalata kuin luonnonvalossa ja muistan myös sen hilpeyden, mitä tämä toisinaan Suomen olosuhteiden takia joissain aiheutti. Nyt tuli tunne, että jokainen työ on katsottava uudestaan, esimerkiksi syvyyssuuntainen vaikutelma muuttui useimmissa aivan toisenlaiseksi. Joissain maalauksissa koko tunnelataus muuttui. 

Maailma on joskus erittäin pieni, ja seuraava tarina on tosi. Kaksi päivää näyttelykierroksemme jälkeen kuvanveistäjäystäväni Heimo Suntio soitti ja halusi kertoa käynnistään Arnen näyttelyssä. Paikalla ei ollut muuta yleisöä, ja Suntio oli pyytänyt galleristia sammuttamaan valot. Täysin sama kokemus kuin meillä. Suntio vielä lisäsi, että varsinkin kolme maalausta, joihin hän oli ensin suhtautunut melko välinpitämättömästi muuttuivat kuin toisiksi: ”Keinovalon luoma kalvo hävisi, ja maalauksen oma valo alkoi tulla esiin todella hienolla tavalla.” 

Tätäkin on ehkä syytä vielä miettiä, kun puhutaan väreistä.

– Tor Arne, Maalauksia 2013–2015, Galerie Anhava 5.–29.3. 

– Lauri Laine, Maalauksia, Galleria Heino 14.3.–12.4. 

– Pekka Hepoluhta, Katsomisesta – maalauksia, tm-galleria, 11.–29.3. 

– Johanna Aalto, Galleria Ama, 7.–29.3.  

 

***

Elävät ja museoidut taiteilijat

Pessi Rautio totesi edellisessä Taiteessa (1/15, ’Uusi taidemuseo tuli jo’), että ”elossa olevalle taiteilijalle ei taida Suomessa olla aikaisemmin tehty nimikkomuseota”. Tämä ei ihan pidä paikkaansa.

Unkarilaispohjalaisen akvarellisti Nandor Mikolan (1911–2006) nimeä kantava museo toimi Vaasan tullipakkahuoneella vuosina 1995–2004. Sittemmin se sai lievän kohun myötä antaa tilaa Kuntsin modernin taiteen museolle, mutta on jatkanut vaatimattomammin toimintaansa Mikolan akvarellisalina (Raastuvankatu 21). 

Nandor Mikola (1911–2006), Kevätmaisema, 1985.

Lisäksi ähtäriläisen kuvanveistäjä Eero Hiirosen (s. 1938) vuonna 1975 toimintansa aloittaneeseen Pirkanpohjan taidekeskukseen rakennettiin vuonna 1934 rakennetun Sinisen talon lisäksi vuonna 1995 arkkitehti Kimmo Levannon suunnittelema Punainen talo, johon sijoitettiin Hiirosen ja Ähtärin kaupungin perustaman yhteisen säätiön myötä pysyvästi Hiirosen vanhempia veistoksia ja maalauksia – Hiirosen nimeä kantavassa, säätiölle lahjoitetussa kokoelmassa on 202 Hiirosen teosta eri vuosikymmeniltä. Lisäksi kokoelmiin kuuluu Hiirosen keräämää ja säätiölle lahjoittamaa ulkomaista nimigrafiikkaa. Pirkanpohjan taidekeskus on kuitenkin viime vuodet elänyt puolikuolleena, koska köyhtynyt Ähtärin kunta ei ole osoittanut sille rahaa. 

Eero Hiironen (s. 1938), Vesilähetys, 1995.

***

PS. Lukekaa muuten tästä linkistä Taiteen verkkosivuilta Pessi Raution blogikirjoitus 'Museoalan kytkykauppoja, bemari ja kinkku'. Olen täsmälleen samaa mieltä Raution kanssa.

Julkaistua 85: Kuvataidevuosi 2009–10

Nyt näitä tunkee joka luukusta. Uusi Mitä Missä Milloin ilmestyi myös viime viikolla. Siinä oli kirjoittamani katsaus kuluneeseen taidevuoteen. Olen kirjoittanut niitä jo osapuilleen vuodesta 2003 asti joka vuosi. Älykköpiireissä ei MMM-juttuja varmaankaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, mutta tosiasia on, että suurimman vuosittaisen lukijakuntani minä niillä saan. Vastuu tuntuu itse asiassa aika isolta. Yksi aika raskaalta tuntuva ongelma on se, että olen sekaantunut moniin näyttelyihin jossain roolissa, usein näyttelyjulkaisun tekstin kirjoittajana, ja kuitenkin minun pitäisi pystyä lähestymään vuoden tapahtumia jollain neutraalilla objektiivisuutta lähentelevällä tavalla. Mutta tällaista tämä on, kun on pienet piirit. Yritän ainakin olla kehumatta niitä juttuja liikaa, joihin olen tavalla tai toisella sekaantunut. 

Kuvataidevuosi 2009–10

Virallinen taidepolitiikka saattaa toisinaan saada enemmän palstatilaa osakseen kuin itse taide, ja näin kävi, kun museonjohtajien valinnat ja näyttelyvaihtokeskus Framen kohtalo toivat ehkä vähän totuttua enemmänkin esiin opetusminiteriön roolia vahvana taidepoliittisena toimijana.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin nimitti monen yllätykseksi filosofian kandidaatti Pirkko Siitarin Nykytaiteen museo Kiasman johtajaksi 1.4.2010 alkaen. Valtion taidemuseon johdon mukaan pätevin hakija oli nykytaiteesta väitellyt Pariisin Suomi-instituutin johtaja Marja Sakari. Valintakohua oli edeltänyt edellisen johtajan Berndt Arellin vähintäänkin yhtä yllättävä keskenkautinen ero paikalta, jota hän oli hoitanut vasta vuodesta 2007. Arell siirtyi tammikuussa 2010 Konstsamfundetin johtoon.

Syyskuussa 2009 uutisoitiin siitä, kuinka opetusministeriön rahoittama näyttelyvaihtokeskus kärsii huonosta ilmapiiristä. Maaliskuussa 2010 uutisoitiin jo, että opetusministeriö lopettaa Framen tukemisen. Varsinainen tapahtumaketju on jäänyt kaikkineen melko epäselväksi. Taidekenttää hätkähdytti myös samaan aikaan julkaistu opetusministeriön yleinen kehotus lähettää ministeriölle ehdotuksia uusiksi tavoiksi hoitaa Framen tehtäviä. Alkusyksystä 2010 tilanne oli vielä kesken, eikä virallisista taiteen kansainvälistämisstrategioista ollut selvyyttä. Vaikuttaisi siltä, että vallalla on kaksi varsin erilaista ajattelutapaa: toinen korostaa vientiulottuvuutta ja toinen kulttuurivaihtoa.

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana toiminut Berndt Arell käynnisti Stefan Wallinin aloitteesta taiteen keskustoimikunnan hallinnon kehittämistyön. Taidehallintoamme ollaan siis laittamassa uusiksi, mutta prosessi on vielä kesken.

Rakastettuja klassikoita

Olkoon taidepolitiikka mitä on, mutta ainakin kansa osaa tarvittaessa näyttää rakkautensa ja tarpeensa itse taiteeseen. Ateneumin taidemuseossa esillä ollut, Pariisin Musée National Picassosta koottu Pablo Picasso -näyttely (18.9.2009–28.1.2010) nimittäin rikkoi Ateneumin taidemuseon tähänastiset kävijäennätykset. Näyttelyn näki kaikkineen 314.755 kävijää. Näyttely ei myöskään ollut mikä tahansa Picasso-kooste vaan asiantuntemuksella laadittu kattava katsaus rakastetun taitelijan keskeisiin teemoihin.

Taidemaalarit Juri Saarikoski ja Jorma Hautala tutkimassa Picassoa. Kuvaaminen oli kiellettyä, ja tätä ottaessani salitäti kävi jo kimpppuun. Mutta kerkisinpäs, hähhäh.

Samalla tavalla hyvän katsauksen loi Ateneumin taidemuseon toisen, hyvin erilaisen klassikon näyttelyssä. Museo on viime vuosina ottanut valokuvataiteen suojiinsa esittämällä nimenomaan kansallisesti merkittäviä klassikkokuvaajia. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin mittava retrospektiivinen näyttely (19.2.–16.5.2010), jossa oli näytillä niitä suomalaista sielunelämää klassisia lehtikuvia, jotka nostivat Bremerin lopulta taitelijaprofessoriksi.

Varsin rakastettu klassikko on jo pitkään ollut myös Ateneumin esittelemä Veikko Vionoja (11..6.–3.10.2010), jäyhän pohjalaisen sielunmaiseman tulkki.

Aina ei rakastettujen klassikoiden rooli taidehistoriassa ole edes täysin selkeä, ja niinpä heidän uraansa kannattaa valottaa eri näkökulmista. Näin tehtiin EMMA – Espoon modernin taiteen museossa, jossa 14.10.2009–10.1.2010 esiteltiin enemmän muotoilijana tunnettua Tapio Wirkkalaa nimenomaan hienovireisenä modernistisena kuvanveistäjänä.

Kuvanveiston juhlaa

Kuvanveisto oli yleisemminkin juhlinnan kohteena, kun Suomen Kuvanveistäjäliitto täytti sata vuotta. Päänäyttely Tähtihetkiä – Suomen Kuvanveistäjäliitto 100 vuotta nähtiin Wäinö Aaltosen museossa Turussa 19.5.–26.9.2010. Helsingissä liiton galleria Sculptor puolestaan esitteli vanhempaa veistotaidetta Julkisen veistotaiteen museossa (11.8.–5.9.2010).

Yksittäisistä veistäjistä isommilla näyttelyillä esiintyivät analyyttisilla teräskonstruktioillaan Kari Huhtamo (Helsingin Taidehalli 18.5.–13.6.2010) ja syvähenkisistä puuveistoksistaan tunnettu Pauno Pohjolainen (Turun taidemuseo 11.6.–12.9.2010). Molemmista veistäjistä ilmestyi myös kattava kirja viime vuosina Suomen ehkä liiankin harvalukuista taidekirjojen kustantajamaailmaa elävöittäneen Parvs-kustantamon toimesta.

Modernistisista vesiaiheistaan tunnettu kuvanveistäjä Eero Hiironen esiintyi laajalla koosteella Kumussa, Tallinnassa 21.5.–5.9.2010. Myös Huhtamo esiintyi ulkomailla: hänen laaja näyttelynsä nähtiin Moskovassa Tretjakovin galleriassa 3.9.–4.10.2009. 

 Eero Hiironen Kumun sisäpihalla.

Kuvanveistäjien nuorempi polvi osaa sekin täyttää isoja tiloja. Helsingin Taidehallissa (10.4.–9.5.2010) esiintyi komealla yhteisnäyttelyllä kaksi pariskuntaa Tampereen seudulta: Hanna ja Villu Jaanisoo sekä Heli Ryhänen ja Matti Kalkamo. Veistotaidetta, joskin käsitteellisemmällä tavalla, on myös Denise Zieglerin tohtorinopintoihin liittyvä tuotanto, jota nähtiin myös Helsingin Taidehallissa 6.–31.3.2010.

Kuvanveiston ystäviä kohtasi myös kaksi suru-uutista, kun abstraktin muodon mestarit Harry Kivijärvi (25.7.1931–15.4.2010) ja Ukri Merikanto (20.3.1950–25.7.2010) poistuivat keskuudestamme. Myös maalaustaiteemme vähäeleinen ja filosofinen modernismi jäi yhtä mestaria köyhemmäksi, kun Juhana Blomstedt (20.12.1937–3.8.2010) kuoli. 

Kokoelmista kiinnostavasti

Taidemuseot joutuvat epäilemättä rahanpuutteen takia tyytymään useammin omien kokoelmien esittelyyn kuin kalliisiin itse tuotettuihin tuontinäyttelyihin. On syytä kuitenkin muistaa, että kokoelmien esittely on yksi museoiden tehtävistä, ja siihenkin voi paneutua monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasmassa on temaattisia kokoelmanäyttelyitä järjestetty heti alusta alkaen, ja Järjestetty juttu (26.3.2010–20.2.2011) olikin jo museon 11. kokoelmanäyttely. Temaattisuuttahan voi varioida tuomalla esiin aivan uusia näkökulmia, kuten Kiasmassa on tehty. Nyt esimerkiksi huomion kohteeksi nousivat taiteen kokemuksellisuus ja henkilökohtaisuus ja se tekemisen tapahtuma, joka teoksen on synnyttänyt.

Ateneumin taidemuseon kesäinen kokoelmanäyttely paneutui puolestaan Helsingin 1910-luvun historiaan kirjailija L. Onervan (1882–1972) ja myös näyttelyn kuraattorin, taidehistorioitsija Anna Kortelaisen silmin näyttelyssä Onerva – Kaupungin naiset (25.3.–29.8.2010). Kuraattorin roolin korostuminen herätti myös joissain taidepiireissä närää – aihe josta Suomessa tullaan epäilemättä vielä keskustelemaan paljonkin, koska ulkomailta tuttua tähtikuraattorijärjestelmää ei maassamme ole vielä kovin voimakkaasti koettu.

Suomen valokuvataiteen museo esitteli omia kokoelmiaan jopa hieman absurdilla tavalla oudolla koostellaan Ihmisiä suviyössä (9.6.–29.8.2010), joka läpivalaisi Suomen kesään liittyviä kliseitä ja stereotypioita. Ja eivätköhän ne valokuvakirjat, joita museo esitteli näyttelyssään Sivukaupalla – Suomalainen valokuvakirja (16.9.2009–6.1.2010) olleet nekin museon kokoelmista. Katsaus osoitti, että valokuvakirjallakin on sangen pitkä ja myös erittäin monipuolinen historia maassamme. Löytämättömiä – tai siis laajemmalle yleisölle esittelemättömiä – mestareita on varmaan vielä luvassa.

Institutionalisoituvat radikaalit

Moni taiteilija on nuoruudessaan viettänyt vaihetta, johon on liittynyt voimakas yhteiskuntakriittisyys tai jopa porvarillisen elämän kieltäminen. Varhaisemmassa vaiheessa 1900-lukua tämä liittyi usein viinanhuuruisen boheemielämään, mutta 1960-luvulla alkoi poliittisuus tulla kuvaan mukaan. Vanhoista radikaaleista moni on pitänyt pintansa instituutioiden paineissa, vaikka heitä on sitten opittukin laajemmin myös arvostamaan ja palkitsemaan.

Filosofinen mutta toisinaan myös varsin poliittinen, jo 1960-luvlta radikaalina tunnettu Raimo Reinikainen on aina ollut vaatimaton ja vetäytyvä, mutta 70-vuotisjuhlanäyttelyssään hän esittäytyi komeasti kahdessa taidemuseossa: Hyvinkään taidemuseossa 23.10–29.11.2009 ja Jyväskylän taidemuseossa 11.12.2009–21.2.2010.

 Erkki Pirtola Berndt Arellina Kiasmassa 16.2.2010. Satuinpas paikalle!!! 

Myöhempää radikalisoitumista taiteessamme edusti 1980-luvulla Ö-ryhmä, jonka jäsenistä on lopulta kehittynyt varsin arvostettuja hahmoja taidekentällämme. Taiteen väsymättömänä monitoimimiehenä tunnettu Erkki Pirtola sai työstään Kiila-palkinnon; kesäksi 2010 hän kuratoi Nurmijärven Taaborinvuorelle nykykansantaidenäyttelyn Taabor 10: Taapori ITE (19.6.–22.8.2010). Yksi kansainvälisimmistä taitelijoistamme on jo pitkään ollut performanssitaiteen grand old man, Roi Vaara – vanhoja Ö-ryhmäläisiä hänkin – jonka esiintymisiä ja niiden dokumentointia ei kovin paljoa Suomessa nähdä. Nyt niitä oli tarjolla Kajaanin taidemuseossa 6.9.–18.10.2009. Vanhoista Ö-ryhmäläisistä kuluneen kauden menestyjä oli kuitenkin Jussi Kivi, joka voitti sekä Ars Fennica -palkinnon että edusti Suomea Venetsian biennaalissa. Hänen palkintonäyttelynsä oli esillä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa 27.3.–23.5.2010, ja Venetsiassa nähty Kiven häkellyttävä yksityinen palo- ja pelastusmuseo oli esillä Nykytaiteen museo Kiasmassa 12.2.–12.9.2010.

Suomi vihdoin aidosti kansainvälinen

Taide-elämässämme on kansainvälisyys ollut aina vähän ongelmallinen alue. Usein kyse on ulkokohtaisen menestyksen kaipuusta, mutta ehkä vasta nyt, ruohonjuuritason kansainvälisyyden – muun muassa residenssitoiminnan – vallattua alaa alkaa kansainvälinen toiminta olla täysin luontevaa.

Yksi suosituista residensseistä on jo 10 vuotta ollut Beninissä toimiva Villa Karo, jossa eri alojen taiteilijamme ovat maailmankuvaansa rikastuttaneet. Tästä muistutettiin Helsingin Taidehallin näyttelyssä Huomenta Afrikka! – Villa Karo 10 vuotta (19.6.–11.8.2010).

Jostain kehityksestä kertonee sekin, että maahanmuuttajataitelijasta voi muutamassa vuodessa kehkeytyä yksi nykytaiteemme merkittävimmistä kansainvälisistä tekijöistä. Näin on käynyt irakilaissyntyisen ja viime vuodet monilla tärkeillä kansainvälisillä areenoilla esiintynyt Adel Abidin, jonka videoinstallaatiokatsaus nähtiin Nykytaiteen museo Kiasmassa 12.2.–25.4.2010.

Suomalainen nykytaidekin on siis tullut täysi-ikäiseksi, ja nyt on hyvä jäädä odottelemaan uusia tuulia.

Adel Abidin, Malja Muhammedille! Malja Mekalle!, 2009.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pippilotti Rist, Nykytaiteen museo Kiasma 5.9.–6.12. 2009

Bridgit Anderson, Suomen valokuvataiteen museo 16.9.2009–6.1.2010

Petri Hytönen, Gallen-Kallelan museo 26.9.2009–24.1.2010

Borders and Beyond, Helsingin Taidehalli 15.10–22.11.2009

Jani Leinonen, Hyvinkään taidemuseo 11.9.–11.10.2009

Jorma Kardén, Lahden taidemuseo 9.10.2009–10.1.2010

Zineb Sedira, Porin taidemuseo 16.102++9–31.1.2010

Laura Lilja, Lönnströmin taidemuseo 10.10.2009–10.1.2010

Flash! Valoa ja liikettä, Sara Hildénin taidemuseo 12.9.2009–17.1.2010

Tämä matka!, Turun taidemuseo 15.9.–28.11.2009

Henry Lönnforsin miniatyyrikokoelma, Turun taidemuseo 15.9.–28.11.2009

Art & Language 14.102009–10.1.2010

Helena Westermarck, Amos Andersonin taidemuseo 4.9.–23.11.2009

Catarina Ryöppy, Amos Andersonin taidemuseo 13.11.2009–4.1.2010

Nuoret 2009, Helsingin Taidehalli 5.12.2009–6.1.2010

Merja Puustinen & Andy Best, Keravan taidemuseo 10.11.2009–10.1.2010

Afrikan voima, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 24.2.–6.6.2010

Candice Breitz, EMMA - Espoon modernin taiteen museo 24.2.–6.6.2010

Ars Fennica 2009, 9.10.2009–10.1.2010

Kirsi Tapper, Saarijärven museo 18.9.–15.11.2009

Kauneuden pauloissa, Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 21.10.2009–14.3.2010

Georg Baselitz, Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 16.4.–1.8.2010

Stiina Saaristo, Amos Andersonin taidemuseo 15.1.–8.3.2010

Export – Import, Helsingin Taidehalli 16.1.–28.2.2010

Wilhelm Sasnal, Sara Hildénin taidemuseo 18.2.–30.4.2010

M.C. Escher, Amos Andersonin taidemuseo 3.3.–31.5.2010

Moderni[smi], Designmuseo 12.2.–9-5-2010

Antti Jantunen, Hyvinkään taidemuseo 12.3.–25.4.2010

Hiroyuki Masuyama, Mikkelin taidemuseo 26.3.–5.9.2010

Rauma Biennale Balticum 2010, Rauman taidemuseo 12.6.–19.9.2010

After Sauna Art – Elonkorjaajat ja valokuva, Suomen valokuvataiteen museo 9.6.–29.8.2010

Denise Grünstein, Nykytaiteen museo Kiasma 30.4.–15.8.2010

Ilja Glazunov ja Suomi, Nykytaiteen museo Kiasma 21.5.–9.8.2010

XV Mäntän kuvataideviikot, Mänttä 13.6.–22.8.2010

Isaac Julien, Helsingin Taidehalli 21.8.–10.10.2010

Palkintoja 2009–10

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2009 Lauri Laine

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2009 Petri Eskelinen

Vuoden Kiila 2009 Erkki Pirtola

Ars Fennica 2009 Jussi Kivi

Vuoden nuori taiteilija 2010 Anni Leppälä

Suomi-palkinto 2009, Kuutti Lavonen, Osmo Rauhala

Valtionpalkinto 2009 IC-98 (Visa Suonpää, Patrik Söderlund)

Taidekeskus Salmelan taidepalkinto 2010 Maria Laine

Vuoden ympäristötaideteos 2009 Riikka Latva-Somppi

Pro Finlandia -mitali 2009 Carolus Enckell, Ukri Merikanto

Näyttelykuvia 74 & 75 & 76 & Virossa 18: Kriitikot syövät lammasta

Eilen matkustimme Taiteen päätoimittajan Pessi Raution kanssa tallinnalaiseen Printonin kirjapainoon. Raution tehtävänä oli valvoa Samuli Heimosen (s. 1975) tulevan kirjan painamista. Minä toimin matkaoppaana, koska olen ko. kirjapainossakin aikoinani asioinut useammankin kerran ja koska Tallinna on minulle muutenkin tuttu paikka. Kirjapainon Heidelberg toimi hienosti ja painajakin oli tarkka kaveri:

Niinpä Rautio pääsikin aika helpolla, ja saimme pian lisenssin lähteä taidekierrokselle. Lähdimme Kumuun ja arvioimme matkalla eri-ikäistä arkkitehtuuria ja arvuuttelimme rakennusten rakennusvuosia.

Kumussa jätimme pysyvät kokoelmat väliin, ja keskityimme kolmeen vaihtuvaan näyttelyyn. Pohjakerroksen isossa salissa oli myös säveltäjänä tunnetun liettualaisen symbolistin M.K. Čiurlioniksen (1875–1911) ja tämän aikalaisten näyttely (30.4.–8.8.).

M.K. Čiurlionis: Preludi, 1906.

Olipas aika kiehtovaa maalaustaidetta. Vähän kuin Hugo Simbergiä (1873–1917), vähän sellaista tavanomaista art nouveau -koristeellisuuttaa mutta aika paljon sellaista, joka jäi varsin oudoksi – jotain aikansa ylempien sfäärien ja tasojen henkistä ajattelua, johon pitäisi joskus kunnolla paneutua eikä vain pitää kaikkea sellaista jonain ruusuristiläisenä huuhaana, mihin minulla on valitettavasti taipumus. Lumoava näyttely kuitenkin. Uskallankin suositella kenelle tahansa taiteenharrastajalle Tallinnan matkaa pelkästään tätä katsomaan.

 Tällaiselta näyttää sosialistinen naistraktoristi (ei näyttelyssä).

Pysyvien kokoelmien yhteydessä oli huolella rakenettu pieni neuvostonaista Viron taiteessa käsittelevä näyttely (8.4.–26.9.) Nõukogude naine Eesti kunstis, jossa olin jo käynyt jo kuukautta aiemminkin. Kiinnostavalta se tuntui edelleenkin. Jos sinne innostuu lähtemään, kannattaa edullinen ja aikakauden probleemoita hyvin avaavan luettelo ehdottomasti hankkia. Museon konkkaan mennyt kirjakauppakin näytti jälleen toimivan.

Ylimmässä kerroksessa oli iso katsaus virolaiseen nykymaalaukseen Muutuv maalikunst (14.5.–10.10). Ihan hirvittävän hyvässä kuosissa virolainen maalaustaide ei taida olla. Kovin sekavaa eikä millään osa-alueella erityisen kiinnostavaa. Mutta olihan se hauskaa nähdä esimerkiksi vanhanaikainen prikaatimaalaus (kuka muistaa tällaista sanaa?):

 

Mutta ei pilunkuvia tee kiinnostavammaksi se, että niitä tekee kolmekymppinen nainen. Liekö niin, että sosialistiselle Itä-Euroopalle tyypillinen pornon kokeminen vapaudeksi – tästä Rautio muistutti – jatkuu vielä sosialismin romahdettua jo aikoja sitten? Tässä Merike Estnan (s. 1980) pornahtavien maalaustensa taustaksi kuvittamaa seinää:

Kokonaisuudessaan näyttely oli kuitenkin vähän sellaista kusten lorautettua väriä, kuten hienon videotaiteilijan Jaan Toomikin (s. 1961) aika hauskassa akryylimaalauksessa Järvi (2009):

Toisaalta en ole varma siitä, että näyttely oli ihan niin levoton kuin ensituntuma antoi ymmärtää. Ammatimaisen taiteenkatsomisen yksi iso ongelma on se, että pipon vaihto aivan liian nopeassa tahdissa rassaa aika paljon – ja sumentaa näköä. Kyllä tymäkkä symbolistiannos pitäisi oikeastaan olla yhdelle päivälle tarpeeksi. Nyt tuli yritettyä sisään aivan liian monenlaiseen kuvamaailmaan.

Mutta onhan tuo näyttely vielä pitkälle syksyyn avoinna.

***

Näkyipä pihalla touhuamassa suomalainen kuvanveistäjä Eero Hiironenkin (s. 1938). Hän viimeisteli näyttelyään (21.5.–5.9.), jonka avajaiset ovat tänä iltana. En kuitenkaan viitsinyt mennä häiritsemään. Olisihan se sitä paitsi ollut vähän kuin olisi mennyt torstain kunniaksi Tallinnaan syömään hernekeittoa.

Vaan mepäs söimmekin Argo Baarissa dolmia ja lammassaslikkia, joista ei paljoa jäänyt: