Näyttelykuvia 959: Bisnestä, maalaustaidetta ja pelmenejä

Vähän ajassa taaksepäin. 4. maaliskuuta kävin Jätkäsaareen mahdollisesti tulevan Art Hotel Helsingin lehdistötilaisuudessa Galleria Brondassa. Hotellin toimitusjohtaja, valokuvataiteilija Sari Poijärvi (s. 1955) kertoi hankkeen etetemisestä.
Omia huoneitaan ovat tällä tietämällä suunnittelemassa Jan-Erik Andersson (s. 1954), Lauri Astala (s. 1958), Liisa Hietanen (s. 1981), Pekka Jylhä (s. 1955), Martti Jämsä (s. 1959), Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari (s. 1971), Tuula Lehtinen (s. 1956), Rosa Liksom (s. 1958), Stefan Lindfors (s. 1962), Heikki Marila (s. 1966), Sofi Oksanen, Silja Puranen (s. 1961), Kim Simonsson (s. 1974), Jani Tolin (s. 1974) ja Anu Tuominen (s. 1961).
Vähän hassu juttu, mutta jotenkin positiivinen. Antaa ajan näyttää. Olen kirjoittamassa Taiteeseen asiasta pikku-uutista, joten palataan asiaan.

Poijärvi puhuu.

*** 

Oli aikamoinen onni, että tapahtuma oli Brondalla. Tuli nimittäin samalla katsottua näyttely, joka oli vallan mainio. Olen usein miettinyt vähän surumielisenä Brondan kohtaloa. Se oli aikoinaan yksi Helsingin huippugallerioista, jossa käytiin katsomassa sitä, mitä kiinnostavaa taiteessa juuri nyt tapahtuu. Siitä on rutosti aikaa, enkä ole kuullut tuttavapiirissäni varmaan koko 2000-luvulla keskustelunavausta: "Kävin muuten juuri Brondalla katsomassa..." En minäkään ole katsonut sen näyttelyitä pitkään aikaan muuta kuin ikkunoista. Soimaankin itseäni usein tästä. No, nyt oli hauska nähdä Mauno Mecklinin (s. 1936) näyttely (4.–29.3.). Itse asiassa en muista koskaan nähneeni Mecklinin yksityisnäyttelyä. Varsin harmoninen, kaunis ja vähän vanhanaikaisesti viehättävä kokonaisuus:

 

Kyseessä on selvästikin intohimoinen havainnosta maalaava taiteilija, jonka jälkeä oli ilo katsoa.

Aamu-usva, 2015.

Mecklin ei ole paljoa muodollista koulutusta saanut, mutta kursseja sitäkin enemmän. Näkyy töissä varmaan ainakin yhden opettajan, Pekka Hepoluhdan (s. 1957) vaikutus, ja hyvä niin.

***

Ja pannaan tähän vielä ei-maksettu mainos. Koska fiilis oli niin hyvä, päätin jatkaa sitä käymällä pitkästä aikaa yhdessä lempiravintoloistani. Kyseessä on Kustaankadulla sijaitseva Pelmenit, ukrainalaissyntyisen Alexander Bitsakin pyörittämä konstailematon venäläisukrainalainen kotiruokapaikka. Tosi sympaattinen ravintola, safkat aina yhtä rakkaudella ja ammattiylpeydellä tehtyjä. Ja palvelu aina henkilökohtaista ja äärimmäisen ystävällistä. Nytkin jätin seisovasta pöydästä marinoidun tomaatin väliin, ja Bitsak otti asiaksena tuoda minulle lusikalla yhden erikseen: "Nämä ovat minun itseni tekemiä."

Näyttelykuvia 949 & 950 & 951 & 952 & Luettua 134: Lisää rästejä

Jatkan tammikuun rästien purkua.
16.1. kävin Galleria Sculptorissa Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) näyttelyssä Urkonzert (31.12.–18.1.):

Andersson itse tarjosi aika laajan tarttumapinnan: "Urkonzert on kokoelma teoksia, jotka ylistävät ihmiskunnan toivottomalta tuntuvaa yritystä luoda kauneutta ja tarkoitusta geometriasta ja luonnon näennäisestä kaaoksesta, maailmassa joka on täynnä epävarmuutta ja väkivaltaa. Samalla näyttely on henkilökohtainen mietiskely suhteestani omaan isääni, merikapteeniin, ja omasta roolistani esikuvana omalle pojalleni. Mitä olen saanut ja mitä annan eteenpäin?"
Andersson oli käyttänyt hauskasti lapsuutensa sota-aiheisia piirustuksia. Kolmiosainen, näyttelyn nimen antanut teos piti mukanaan myös äänen. Äänimaailman oli luonut chicagolainen äänitaiteilija Shawn Decker (s. ?), jonka kanssa Andersson on ennenkin tehnyt yhteistyötä.
En oikein saanut tematiikkoja natsaamaan toisiinsa, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. "Näennäinen kaaos" oli kuitenkin hauska. Itse Urkonzert olisi kuitenkin ehkä kaivannut hiljaisemman ja meditatiivisemman ylöspanon. Ehkä sen olisi pitänyt olla alleviivattumin yksin.

  

***

17.1. huomasin olevani henkisesti laiska. Talomme siirtolavalla oli tarjolla Eyvind Johnsonin historiallinen romaani Hänen armonsa aika (1962):

Jostain käsittämättömästä syystä en ottanut kirjaa mukaani. En ole koskaan lukenut sitä. Nyttemmin kadun, koska se taitaakin olla ihan kiinnostava. Lava vietiin kuitenkin jo pois. 
Samana päivänä olin kuitenkin henkisesti ahkerakin. Menin käymään Punavuoren Ahvenessa, jossa valokuvaaja Jyrki Komulainen (s. ?) esitteli työskentelynsä taidehistoriallisia taustoja – muun muassa Bernd (1931–2007) ja Hilla Becherin (s. 1934) sarjallisuudelle rakentuvaa työskentelytapaa. Myös Berndin oppilas Thomas Struth (s. 1954) on tuonut innoitusta Komulaisen työskentelyyn. 

Sympaattinen ja informatiivinen tilaisuus. Suuren koon palkkikameraa käyttävä Komulainen on henkinen sukulaiseni, joka on seikkailut postkommunistisessa Virossa kuvaamassa muun muassa arkkitehtuuria, kuoroja ja runoilijoita. Nyt hän on julkaissut aiheesta kirjan Restauration – Reconstruction. Tunnistin melkein kaikki paikat omilta seikkailuretkiltäni, jopa yksittäisiä taloja, joissa olin kiinnittänyt huomiotani samoihin asioihin kuin Komulainenkin. 

Oma nostalgiani vie tietenkin arvostelukykyäni, mutta kirja on sekä hieno dokumentti että haikeapitoinen kurkistusluukku muistin ja historian syövereihin. Tosin minä olisin jättänyt ihmiset – kuorokuviakin on vain kolme – kokonaan pois ja keskittynyt vain arkkitehtuuriin. Olisi ollut fokusoituna paljon voimakkaampi.

Komulaisella on parhaillaan Tuglas-seuran näyttelytilassa näyttely Kirjailijakuvia (12.1.–20.2.), joten sinne vain. Itse en ole vielä ehtinyt, mutta pyhä aoikomus on.

***

18.1. kävin kolmessa näyttelyssä. Aloitin Kluuvin galleriasta, jossa oli Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttely (31.12.–18.2.). Näin itse taiteilija: "Kluuvin gallerian näyttelyni palaa siis kohtaamisiin elokuvan ja ihmisten kanssa. Teokset sivuavat tavalla tai toisella niitä hiljaisia impulsseja, jotka ovat vaikuttaneet työskentelyni taustalla yli kolmekymmentä vuotta ja olleet myös tikapuina tutkimukseen." Lapsuuden elokuva Singin' in the Rain (1952) tekee kunnia Gene Kellylle ja Debbie Reynoldsille: 

Tässä Siukosen lempeän humoristinen muistuma:

Liekö alfa ja oomega? Vakavampia keskustelukumppaneita hänellä on historiastaan kolme: John Cage (1912–1992), Laurie Anderson (s. 1947) ja Vladimir Tatlin (1885–1953).

Kohteena Laurie Anderson.

Pieniä muistoesineitä, henkilökohtaisia muistoja. Vähän hassua nostalgiaa, mutta samalla aitoa kuvaa prosessista, siitä miten taiteilijan ongelmanasettelu ja ajattelu kehittyy. Minua kosketti eniten Tatlin, jonka kanssa Siukonen on käynyt keskustelua vuosia – ehkä juuri siksi, että se ei ole ollut henkilökohtaista keskustelua, jota leimaa aina tietty satunnaisuus. Pieni huone oli omistettu Tatlinin kontrareliefiteemalle:

Tämä jälkipolville säilymätön teos on ollut lukuisten tutkimusten ja rekonstruktioyritysten kohde, mitä Siukonen tuo esiin. En oikein ymmärtänyt, miten Siukosen oma vanerille printattu versio "vapauttaa sen fyysisen taustansa rajoituksista", mutta samapa tuo. Ei Tatlinkaan oppinut ihmisvoimin lentämään. 

Hyvä mieli jäi.

***

Markku Arantila (s. 1960) oli esillä Galleria Huudon Jätkä 1:ssä näyttelyllään Näyttämö (3.1.–18.1.). Lähtökohta oli hauska: "Minun maalauksissani – näin ajattelen – ollaan vanhanajan seurojentalon näyttämöllä, huojuvat kulissit ovat pahvia ja aseteltu miten sattuu, näytelmä sujuu takellellen ja juonikin on sekava. Ei ole aina selvää kuka kuuluu näytelmään ja kuka seisoskelee näyttämöllä muuten vain. Yleensä tosielämässäkin asiat tapahtuvat juuri niin."

Ja muut seinät olivat sitten täynnä Arantilan mielikuvituskavereita. Hyvä jännite ja rakenne esillepanossa. On toki huomautettava, että siinä missä Arantila on akvarelleissaan äärimmäisen herkkä ja tarkka, on hän isompaa sutia ja maalia käyttäessään välillä vähän huolimattomampi. Mutta haitanneeko tuo niin kauheasti? Hänen fantasiamaailmansa on ihan omansalainen ja aina yhtä hauska.

***

Jätkä 2:ssa esiintyi Eija Hirvonen (s. ?) näyttelyllään Bonfire (3.1.–18.1.). Tässä taustaa: "Galleriatilaan rakentamani teos on saanut alkunsa leiritulilla saksalaisessa maalaiskylässä, Wiepersdorfissa. Työskentelin siellä taiteilijaresidenssissä neljän kuukauden ajan syksyllä 2014." Ja tässä intentiota: Huuto-galleriassa esillä oleva teokseni Bonfire lähestyy tulen ja palamisen ideaa henkilökohtaisilla muistiinpanoilla kohtaamisesta tulen äärellä ja toisaalta havannoi galleriatilaa ja maailmaa muutoksen näkökulmasta."

En tiedä, oliko väsymyksellä oma osansa, mutta itse toteutus ja esillepano tuhosivat kaiken fiiliksen:

Halpa ja huolimaton, toimistomainen esillepano oli karmea:

En siis päässyt Hirvosen nuotiomaailmaan lainkaan mukaan. Sorry. Ehkä jotain jäi hiffaamatta, enkä osannut kaivaa sitä esiin.

Vielä on aikaa miettiä ehdokasta!

Huomenna aivan liian harva suomalainen käy uurnilla. Jos kuitenkin harkitsette, mutta ette ole vielä löytäneet äänestämisen arvoista ehdokasta, tarjoan omaa vaihtoehtoani, no. 134:

Muun muassa näitä asioita vaatii Li Andersson, fiksu ja nuori nainen, jonka kaltaisille tulevaisuus on turvallista luovuttaa:

1) Loppua budjettikurille ja valtioiden pakottamiselle säästöihin. Ne on korvattava investointiohjelmilla työllisyyden parantamiseksi.

2) Kriisimaiden velkojen uudelleenjärjestelyä ja tukipakettien velkojen anteeksiantoa.

3) Euroopan keskuspankin mandaatin muuttamista niin, että jäsenvaltioiden suora lainottaminen tulee mahdolliseksi.

4) Pankkien pilkkomista. Investointipankkiirien harjoittama finanssikeinottelu on erotettava tavallisesta pankkitoiminnasta, jolla huolehditaan tavallisten ihmisten veloista ja varoista.

5) Euroopan ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimusneuvottelut on keskeytettävä. Sopimukseen sisältyvä investointisuoja rajaa valtioiden kansallista päätöksentekoa ja siirtää valtaa pienelle, korkeasti palkatulle lakimiesten joukolle.

Ja taideväelle huomautettakoon vielä, että Li Anderssonilla ovat taidemaailma ja sen ongelmat tuttuja jo isänmaidosta – onhan hän Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) tytär.

Tosin sympatiseeraan minä  usein aika paljon sitä mustaa blokkiakin, joka perjantain mielenosoituksessa kukitti Narinkkatorin Yrittäjäveistoksen (Eva Löfdahl (s. 1953), 2006) kahdellakin mustalla lipulla:

Yritin saada napattua sellaisen Iwo Jima -kuvan tilanteesta, mutta eihän digipokkarissa ole optiikkaa tarpeeksi:

Mutta eihän vanha ja huonopolvinen mies jaksa enää juosta poliisia karkuun, joten riittäköön minulle äänestäminen. Käykää tekin!

Julkaistua 495: Maatalouden kuvallisuudesta

Joulu tuotti pienen lisätauon, mutta tänään pääsin taas radiotyön pariin, mikä tuntui tosi mukavalta. Oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olin niin innoissani yhdestä aiheesta, että en edes miettinyt mitään guggenheimeja tai muita kulttuuripoliittisia urputuksia, joita olen tehnyt vähän liikaakin. Kylläpä on hienoa innostua jostain kokemastaan asiasta:  

Maatalouden kuvallisuudesta

Olen juuri viettänyt unettoman yön sen takia, että innostuin ja antauduin sille vahvalle tunteelle, joka syntyy, kun antaa ajatusten ja fantasioiden edetä estotta. Näin tapahtuu joskus, ja silloin elämä tuntuu hauskalta – vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin. 

Se mikä minua varsinaisesti hämmästyttää on, että ajatusvyöryn sai aikaan juridiikka, joka ei koskaan ole kiinnostanut minua. 

Kaikki käynnistyi, kun luin Valtion taidemuseon ja Suomen Lakimiesliiton julkaisemaa tuoretta kirjaa Oikeuden näyttämöt, joka käsitteli kuvallisuutta lainkäytössä. 

Lapin yliopiston eläkkeelle jäänyt oikeuslingvistiikan professori Heikki E.S. Mattila on kirjoittanut kirjaan innostavan esseen oikeuden kuvallisuudesta ja tuonut esiin sellaisia seikkoja, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi. Mattilan kirjo on laaja: hän käsittelee oikeuden kuvaa vaikkapa liikennemerkkien semiotiikassa tai lukutaidottomille maahanmuuttajille tehdyissä visuaalisissa oppaissa – esimerkiksi New Yorkissa on katukauppiaita varten tehty kirja, jossa ehdot ja säännöt on puettu havainnollisten tilannekuvien muotoon. 

Mattila käsittelee myös tuomarien pukeutumista aikojen saatossa. Esimerkiksi uunituoreessa venäläisessä ohjekirjassa Asianajotoimi Venäjällä (2012) ohjeistetaan naisjuristeille, että oikeussalissa ”keskipitkät hiukset sopivat parhaimmin” ja että ”luotettavaa vaikutelmaa korostaa naisasianajajan sormessa välkkyvä vihkisormus – täysin hänen siviilisäädystään riippumatta”. 

No, enhän minä tämän takia vielä yöuniani menettänyt. Ajatukseni lähtivät liikkeelle, kun aloin soveltaa Mattilaa. Nykytaiteessahan on tapahtunut käänne, jossa arki ja tavallinen elämä on nostettu valtaa ja mahtia vahvistavan mahtipontisen kuvailmaisun rinnalle ja ohi – esimerkiksi julkisessa taiteessa. 
Oikeuslaitos on tyypillinen vallan ja mahdin linnake, joka on pelannut arvokkuuden kuvastolla, tuottanut lukuisan määrän pönäköitä muotokuvia ja ison joukon hienoja oikeuspalatseja – Oikeuden näyttämöt käsittelee myös oikeusarkkitehtuuria. 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.
  

Mitä jos tämä arkinen käänne alkaisi näkyä instituutioihin liittyen myös taidehistoriassa? Yöunet menivät, kun ryhdyin kuvittelemaan samanlaista kirjaa suomalaisen maatalouden kuvallisuudesta. Päähänpälkähdys oli vähän kummallinen, koska en ole erityinen maatalousihminenkään. Mutta ehkä juuri vieraus auttoi, koska se sai uteliaaksi. Olin ensin miettinyt vähän aikaa kevyen musiikin kuvallisuutta, mutta se tuntui niin tutulta levynkansineen ja ikonisine kuvineen, että halusin muille alueille. 

Kysymyksiä heräsi loputtomasti. Mikä on maatalouden suhde kuvaan ja kuvallisuuteen? Millä ikonografisilla ja semioottisilla keinoilla maatalouden merkittävyyttä on lujitettu? Minkälaisena kuvastona maatalous on haluttu ja halutaan välittää? Minkälaista on navetta-arkkitehtuuri ja miten se on aikojen saatossa muuttunut. Piti oikein nousta sängystä ja lähteä googlettelemaan: ’navetta-arkkitehtuuri’, ei yhtään tulosta, ’maatalouden semiotiikka’, ei yhtään tulosta. 

Postikortti Naudan historian museosta (2013).

Sitten mieleeni tulvi erilaisia osa-alueita. Olen nähnyt joitakin vanhoja muotokuvia rakkaista lehmistä ja hevosista. Jopa veistoksia palkituista mahtisonneista tai lypsyihmeistä. Toisinaan maanviljelijät tilasivat paikallisilta taidemaalareilta maalauksia tiluksistaan. Sitten oli ilmakuvavillitys, jolla aikoinaan tehtiin paljonkin bisnestä. 

Arkkitehtuurikin tarjoaa loputtomasti tutkittavaa. Ei pelkkiä navettoja vaan myös vaikkapa maamiesseurojen taloja. Minkälaista niiden arkkitehtuuri on ollut? Entäs niiden juhlasalit ja näyttämöt taustafondeineen? Mitä kuvallista materiaalia ne ovat sisältäneet? 

Entä maatalousnäyttelyt ja niiden visuaalisuus? Olen kerran elämässäni käynyt maatalousnäyttelyssä ja ainoa asia, jonka muistan, oli tungoksesta harmistunut hevonen, joka puraisi minua olkavarresta. 

Entäpä mainokset? Minkälaista puhtauden kuvastoa nykyään monessa suhteessa varsin likainen maataloutemme on pitänyt yllä. Minkälaisilta maatalousnaisen tulee näyttää? Mieleeni tuli heti Valion vuoden 1981 maitomainos, jossa laulettiin: ”Aina kun mä juon maitoo”. 

Valion maitomainos herätti sosiaalisessa mediassa toissa vuonna raivoa valheellisuudessaan.

Eikä nykytaidettakaan tarvitse unohtaa – Oikeuden näyttämöt -kirjakin sisältää Miina Äkkijyrkän ja Kuutti Lavosen tulkintoja oikeudesta. Onhan meillä maataloudessa esimerkiksi kuvataiteilija Jan-Erik Andersson, joka suunnitteli arkkitehti Erkki Pitkäsen kanssa kuminanmuotoisen luomunavetan Teuvalle. Tai valokuvataiteessa Henrik Dunckerin ja Yrjö Tuunasen kirja Viljelijän sopimus (1993), jossa tekijät muun muassa miettivät sitä, miten heidän tavoitteensa sopivat maaseudun muutospaineiden esittämiseen. Ja uunituore tapaus: Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin taideprojekti Naudan historian museo (2013).

Miina Äkijyrkkä, Armo ja totuus (2001), Iisalmen oikeustalo.

Jos olisin nuori taidehistorioitsija, ryhtyisin heti toimeen. Nyt täytyy vain odotella ja toivoa, että joku tekisi minulle tällaisen kirjan. Sitä lukiessa menetän mieluusti yöuneni. 

 Anderssonin ja Pitkäsen Kumina-luomunavetta (1997).

***

PS. Loppua innostukseeni ei tunnu tulevan. Kirjoitin jutun aamulla ja tullessani studiolta lukemasta sitä mietin koko matkan uusia ideoita. Palasin myös tuohon kevyen musiikin kuvallisuuteen. Onhan se selvä, että esimerkiksi levykansia, julisteita ja live-kuvia konserteista on käsitelty paljon, mutta usein pelkältä fanituksen pohjalta, ja paljon on hukkunut historiaan. Tiedän esimerkiksi, että kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) on tehnyt Pelle Miljoonalle taustafondeja ja banderolleja. Onkohan niitäkään dokumentoitu mitenkään? Tiedän myös, että taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (s. 1952) koristeli diskon nuoruutensa Lieksassa. Onkohan olemassa kuvan kuvaa? Ja onhan noita vielä paljon muita.

Sitten siirryin jo baarien maailmaan. Baarien kuvallisuuskin olisi kiehtova aihe – mukana tietysti ne baarit, joissa on järjestetty ja järjestetään taidenäyttelyitä. 

Kyllähän näitä aiheita piisaisi. 

Julkaistua 365 & Näyttelykuvia 751: Hupaisan tiedettä

Tiistaina kävin Galleria Art Kaarisillassa katsomassa Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) näyttelyn Ikoninen tila (7.11.–2.12.). Eilisessä Kauppalehdessä sitten ilmestyi pikkujuttuni:

Hupaisan tiedettä

Turkulainen kuvataiteilija Jan-Erik Andersson on toiminut alueella, joka ei taiteissa ole ollut kovinkaan suosittua. Andersson on hauska ja lapsenmielinen ja antaa sen myös näkyä. Hän varaakin juuri fantasialle ja leikille keskeisen roolin taiteessaan – ja ilmeisesti myös elämässään, sillä hänen vuosia rakentamansa lehdenmuotoinen omakotitalo Life on a Leaf on kokonaistaideteos, joka on myös täyttänyt hänen elämäänsä varsin kokonaisvaltaisesti.  

Helsingissä on nyt tarjolla makupaloja Turun asumiskulttuurista – yhden videon myötä myös koristeellisen ja vanhan tuhoamisesta. Anderssonille talon rakentaminen ei siis ole ollut pelkkää leikkiä vaan myös manifesti toisenlaisen arkkitehtuurin puolesta. Suomalainen modernismihan on tunnetusti ollut sekä dominoivaa että muotokieleltään varsin ankaraa, ja Andersson haluaa ottaa kantaa myös halveksitun ornamentiikan asemaan arkkitehtuurissa. Ja vähän laajemminkin: Anderssonin mukaan taloja tulisi suunnitella taiteilijoiden, arkkitehtien, käsityöläisten ja käyttäjien yhteistyönä, lähtökohtanaan unelmat, tarinat, mielikuvitus, vapaus, yllätykset ja ekologia.
Näyttelyssä on esillä talon ylijäämämateriaalista valmistettu kioski, erilaisia videokoosteita talon rakentamisesta ja siinä asumisesta ja jopa reaaliaikainen nettiyhteys taloon
Omalla tavallaan hieman hupaisaa on myös se, että kaikesta tästä piti tehdä vakavaa tiedettä, kun Andersson valmistui talonsa avulla taiteen tohtoriksi.

Rakkauden nuoli

Maanantaina sain laittaa seinälleni uuden taideteoksen. Kyseessä oli Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) teos Kärlekens pil: 

Vähän sellaista Raipe Helmistähän tässä pitäisi tietenkin esittää, mutta olin minä hetken aikaa aika riemuissani menestyksestäni – ja itse asiassa riemuissani siitä, että tämä blogikin on huomattu. Tällainen saate teoksessa oli:

 

Otso Kantokorpi on vuoden nykytaiteen ystävä

Kiasman Ystävät ry on Nykytaiteen museo Kiasman tukiyhdistys, jonka tehtävänä on hankkia museolle ystäviä ja tukijoita sekä lisätä nykytaiteen arvostusta Suomessa sekä kannustaa alan tekijöitä ja tukijoita.

Ystävät ovat lahjoittaneet Nykytaiteen Museo Kiasmalle huomattavan määrän merkittäviä taideteoksia arvostetuilta kotimaisilta ja kansainvälisiltä taiteilijoilta. Yhdistys on vapaaehtoisten nykytaiteesta kiinnostuneiden yhteenliittymä, eräänlainen museon kanta-asiakaskunta, jonka jäsenmäärä on n. 1000 henkilöä.

Yhdistys valitsee joka vuosi Vuoden nykytaiteen ystävän; henkilön tai tahon, joka on merkittävällä tavalla toiminut nykytaiteen hyväksi. Vuoden nykytaiteen ystävä nimetään nyt jo kuudennentoista kerran.

Vuoden nykytaiteen ystävä on toimittaja, taidekriitikko, tietokirjailija, kuraattori Otso Kantokorpi.

Kiasman ystävät ry:n hallitus perustelee valintaa seuraavasti:

Otso Kantokorpi on toiminut taidelehti Taiteen päätoimittajana ja freelance-kriitikkona avustaen Taiteen lisäksi mm. Kauppalehteä, Ilkkaa sekä Uutta Suomea.

Hän on toimittanut Suomen arvostelijain liiton lehteä Kritiikin Uutiset ja pitää blogia ”Alaston kriitikko”.

Kantokorpi toimii myös Yle1:n Kultakuumeen vakiokolumnistina.

Kriitikkotoimensa ohella Kantokorpi on kirjoittanut lukuisia näyttelyjulkaisuja ja kirjoja.

Kantokorpi on nykytaiteen tiedon levittäjä. Hän on lukijan palvelija. Hänen kirjoittamansa kritiikit ja artikkelit ovat analyyttisiä ja persoonallisia. Ne herättävät keskustelua ja ajatuksia. Taide-elämä seuraa ja odottaa Kantokorven kirjoituksia, sillä hänen asiantuntemuksensa on vahva ja laaja. Kantokorpi on rohkea kirjoittaja, joka ei kaihda esittää voimakkaita, suorasanaisia mielipiteitä. Jakaahan myös nykytaide ja sen laatukysymykset voimakkaasti katsojien mielipiteitä.

Henkilökohtaisesti yhdyn Kantokorven julkisesti ilmaisemaan kantaan, että on olemassa hyvää makua. Hyvän taiteen edessä Kantokorvella on rohkeutta herkistyä.

Otso Kantokorpi pani rohkeasti oman arvovaltansa likoon kirjoittaessaan Kauppalehdessä vuonna 2009, että Wäinö Aaltosen museon venäläisen avantgarde-näyttelyn teokset ovat väärennettyjä. Tällaisen paljastuksen, joka kyseenalaistaa tunnetun museon asiantuntemusta, voi tehdä vain henkilö, jolla on vankka asiantuntemus ja silmää taiteelle.

Eräs Otso Kantokorven vahvuuksista on, että hän ei ole taiteen byrokraatti. Hän liikkuu siellä missä tapahtuu ja näkee sekä vaihtaa mielipiteitä. Työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät Kantokorven elämässä.

Kirjoittamisen ohella Kantokorpi on kuratoinut useita, merkittäviä taidenäyttelyitä suomalaisissa taidemuseoissa ja gallerioissa. Tulevana kesänä hän kuratoi Mäntän kuvataideviikkoja ja toimii Galleria Ortonin näyttelyiden kuraattorina.

Kiasman ystävät haluaa Vuoden nykytaiteen ystävä- nimityksellä osoittaa arvostusta Otso Kantokorven työtä kohtaan nykytaiteen tiedon levittäjänä. Maamme tarvitsee asiantuntevia, analyyttisia ja rohkeita kirjoittajia sekä taiteen parissa toimivia henkilöitä.

Meillä on ilo luovuttaa Otso Kantokorvelle taiteilija Jan-Erik Anderssonin pienoisveistos ”Kärlekens pil” (rakkauden nuoli) ja kunniakirja ”Hjärta” (Sydän).

Yhdistyksen aiemmin nimeämät Vuoden nykytaiteen ystävät ovat: Henna ja Pertti Niemistö, Pekka Korpinen, Leena Peltola, Annmari Arhippainen, Aune Laaksonen, Pentti Kouri, kulttuurimakasiiniohjelma Arthur, presidentti Tarja Halonen, Mäntän Kuvataideviikot, Päivi Karttunen, Vexi Salmi, Seppo Seitsalo, Anne-Maj Salin, Pirkko Pasanen ja Lars-Göran Johnsson.

Helsingissä 14.2.2011

Lasse Pahlman, Kiasman Ystävät