Julkaistua 460 & Näyttelykuvia 877: Maalaustaiteen tila

Viime viikolla ilmestyi Taide (5/13), jossa minulla oli kaksi juttua. Arvioni Taidemaalariliiton 85-juhlanäyttelystä hirvitti vähän itseänikin, koska annetussa tilassa en kyennyt sanomaan kaikkea haluamaani ja tein myös taiteilijoille tietyllä tavalla vääryyttä, kun keskityin näyttelyyn kokonaisuutena enkä taiteilijoiden teoksiin. Mutta joskus vain täytyy tehdä näin. Näyttely on kuitenkin medium, mikä toisinaan unohtuu, ja näyttelynkin suhteen tulee mielestäni olla mediakriittinen. Juhlanäyttely on vielä omansalainen näyttelyn alalaji, jonka olemusta kannattaa mielestäni myös pohtia. Ja erityisesti, kun on kyse vielä lajiliiton juhlanäyttelystä. Tässä suhteessa näyttely oli mielestäni epäonnistunut.
 

Pirkko Rantatorikan hienoja maalauksia.

Olisin todennäköisesti pitänyt kaikkien kuuden taiteilijan kontribuutiosta, jos ne olisi esitetty yksityisnäyttelyinä gallerioissa. Varsinkin Pirkko Rantatorikan (s. 1956) setti oli oikein vaikuttava. Peräänkuulutin kuitenkin yhteissointia, joka nyt jäi mielestäni miltei kokonaan puuttumaan – teemasta huolimatta:

Maalaustaiteen tila

Toinen tila – kuusi näkökulmaa nykymaalaukseen  

EMMA – Espoon modernin taiteen museo 25.9.2013–12.1.2014

 

Taidemaalariliitto teki 85-vuotisjuhlanäyttelyään varten rohkean ratkaisun: liitto antoi kuratointitehtävän raadin tai ns. taideasiantuntijan sijaan taiteilijapariskunnalle. Valitut Aarne ja Arja Jämsä tekivät hekin rohkean ratkaisun: he valitsivat mittaviin museotiloihin koottavaan näyttelyyn vain kuusi taiteilijaa 1300 jäsenen mahtiliiton joukosta. Mukana ovat Petra Innanen (s. 1970), Olli-Pekka Merimaa (s. 1967), Miika Nyyssönen (s. 1965), Pirkko Rantatorikka (s. 1956), Satu Rautiainen (s. 1982) ja Anssi Törrönen (s. 1970). Edustuksellinen demokratia toimii siis ainakin sukupuoli- ja osin ikäjakaumassakin, mutta kaikki taiteilijat työskentelevät pääkaupunkiseudulla. No, samahan se, koska vähän edustuksellisimpia yhteisjuhlanäyttelyitä on aina ollut tapana nimittää tasapaksuiksi ja tylsiksi – ja sellaisiahan ne ovat tupanneet usein olemaan. Pakko on silti todeta, että muistelin EMMAn saleissa kävellessäni pienellä haikeudella Amos Andersonin taidemuseossa pidettyä liiton 80-vuotijuhlanäyttelyä Maalaamisen arvoista. 

Taiteilijat ovat valmistaneet teoksensa varta vasten tätä näyttelyä varten, ja nyt jää sellainen tunne, että jotkut ovat joutuneet venyttämään vähän liikaa. Miika Nyyssönen on vienyt Velázguez-dekonstruktionsa sellaisiin mittoihin, että mitään ei enää jää sanomatta. Hän on ikään kuin semanttisesti tyhjentänyt aiheensa ollen samalla jättämättä katsojalle ihmetyksen ja mysteerin aluetta. Olli-Pekka Merimaan ommellut vaatteet ja kankaat on installoitu niin komeasti ja elämyksellisesti, että yksittäisten teosten vähän runollisetkin ja toisinaan hauskat ideat tuntuvat jäävät silkan näyttävyyden jalkoihin, kun taas Satu Rautiainen ei ole saanut aikaan ainakaan minulle avautuvaa mielekästä temaattista kokonaisuutta. Teemastahan on kuitenkin kyse, vaikka tila onkin varsin moniselitteinen käsite. 

Kerrottakoon vähän ylpeänä, että löin itseni kanssa vetoa ennen näyttelyssä käyntiä 4.10. Ajattelin nimittäin hirtehisesti, että koska kyseessä on Taidemaalariliiton juhlanäyttely, on mukana taatusti yksi taiteilija, jolta ei ole maalauksia. Eihän muuten olisi kyse ns. nykytaiteesta. Ja oikeassahan minä olin. Se oli Olli-Pekka Merimaa (s. 1967), joka oli leikannut kangasta ja ommellut ja installoinut duuninsa komeasti.

Minulta jäi tässä näyttelyssä ainakin yksi tilan ulottuvuuksista kokematta. Vaikka Pilvi Kalhama sanookin näyttelyn julkaisussa, että ”maalaus on nähtävä tänä päivänä kokonaisvaltaisesti ja fyysisesti” ja myöhemmin että ”kun on valmis kohtaamaan teokset, ne syöksähtävät pinnasta ulos ja imevät katsojan sisäänsä”, juuri nämä ulottuvuudet jäivät näyttelykokemuksessani varsin vaatimattomiksi. Jäin kaipaamaan sellaista maalauksen fyysisyyttä, joka toisinaan on sananmukaisesti huimannut minua, sitä klisestä maalauksen riemua, sitä pakotonta ja irrationaalista, jonka aina silloin tällöin koen. Sitä pigmentin ja sen käsittelyn voimaa ja uskomatonta intensiteettiä, jonka koen yhdeksi maalarin ammattitaidon keskeisistä ulottuvuuksista. Tällainen välineenomaisten asioiden korostaminen on tietysti vanhanaikaista, mutta kun sen on edes kerran kokenut, ei sitä voi muistoistaan poistaakaan. Yhtenä ongelmana koen figuratiivisuuden, joka tuntuu taas leimaavan maalauksen uudempia trendejä. Huomasin kaipaavani – jälleen kai vanhanaikaisesti – abstraktia maalausta, joka olisi vapauttanut minut tulkintojen ja ymmärtämisen pakosta – siitä älyllisestä pakkopaikasta, jonka hyvä maalaus riisuu sulavasti vietellen. 

Kun kerran tilaa käsiteltiin, kaipasin myös taiteen avulla jonkinlaista siirtymää taiteenulkoisiin tiloihin. Muistin näyttelysaleissa sen, kun kolmisenkymmentä vuotta sitten tuijotin hasis-pöllyssä egyptiläisen majatalon riisutun ja valkoiseksi kalkatun huoneen ylänurkkaa miettien tuntikausia vain nurkan nurkkuutta. Taidekin tuottaa joskus samanlaisia tuntemuksia, mutta tässä näyttelyssä ne jäivät valitettavasti kokematta.

Nyt tunnen ajatukseni jo kohtuuttomiksi, ja haluan myös todeta, että pidin monesta teoksesta yksittäisinä kokemuksina. Ongelma lienee se, että en löytänyt voimakasta yhteissointia, tilaan ja tiloihin kietoutuvaa klangia, joka jäisi jollain vaikeasti määriteltävällä mutta kiehtovalla tavalla alitajuntaani soimaan. En todennäköisesti muista tätä näyttelyä kovinkaan hyvin, kun menen katsomaan Taidemaalariliiton 90-vuotisnäyttelyä.

Julkaistua 369 & Näyttelykuvia 753: Miehen riemua

Maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin isolla porukalla avajaisia. Ilomiehet – AnttiArkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) ripustivat sunnuntaina näyttelynsä, ja yhdessä tehtyjä teoksia piisasi:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn ryhmästä:

Miehen riemua

Taiteilijaryhmiä on nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti helpompaa.

Suomen taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia, joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin ja Turun kautta Orivedelle.
Tyylillisesti tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia. Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein: Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia.
Oma osuutensa työskentelyn onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000: ”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua.

Riemukkaat miehet avajaisissa: vasemmalta Arkoma, Hytönen, Wuorila-Stenberg, Jämsä, Paakkola, Haukeland ja Paunu.

Näyttelykuvia 743: Kortti kuivamaan

Rästien purku jatkuu. Syyskuun ajan olen tehnyt kahta kirjaa, mutta olen myös joutunut autoilemaan aika paljon. 26.8. kävin Joutsenossa tapaamassa Leena Luostarista (s. 1949). Kävimme läpi hänen tuotantoaan. 9.9. tein saman reissun uudestaan, ja kävimme läpi hänen hienoja luonnoskirjojaan. Kesääkin vielä vähän riitti, joten saimme olla ulkonakin:

Ja enköhän takaisin tullessa ajanut automaattiseen tutkaan ylinopeutta!

Sitten matkasin 15.9. Iihin tapaamaan Petri Yrjölää (s. 1972). Matka tapahtui Vaasan kautta, ja enköhän Hämeenkyrössä ajanut ylinopeutta oikeiden poliisien pitämään ratsiaan! Matkalla pysähdyimme yöksi Vaasaan, missä sattui olemaan juuri avajaiset. Vaasan taidehallissa oli Jani Järvisen (s. 1973) ja Juha Tammenpään (s. 1959) näyttely (15.9.–7.10.):

Osaavat ne vanhemmatkin äijät kokeilla ja etsiä. Molemmat olivat tehneet töitä varsin erilaisilla tekniikoilla: maalanneet, piirtäneet ja tehneet kollaaseja sekä grafiikkaa. Ensin ihmettelin, että oliko tämä joku ryhmänäyttely, kun töiden tyylit olivat niin poikkeavia. Minua vähän ärsyttikin näyttelyn epäyhtenäisyys, mutta sitten oli kuitenkin hauska tarkastella sitä, miten erilaiset teemat vaativat erilaisia tekniikkoja.

Aamulla varhain kohti Iitä, ja eiköhän Pedersören peltipoliisi väläyttänyt salamansa! Näin onnistuin ajamaan kolme ylinopeutta viikon sisällä, joten kriitikon kortti taitaa mennä vähäksi aikaa hyllylle. 

Iissä istuskelin Petri Yrjölän työhuoneella ja kävin läpi hänen tuotantoaan:

Sitten nopeusrajoitusten mukaan Alavudelle vanhempieni luo yöpymään. Seuraavana päivänä edelleen rajoitusten mukaan kohti Helsinkiä. Matkalla kävimme kahvilla Aarne (s. 1956) ja Arja Jämsän (s. 1957) luona, jossa sain taas ihailla suorastaan veistosmaista "Oriveden parasta pizzauunia", jota emme nyt kuitenkaan ehtineet lämmittämään:

Hyvin kulkee vuoden 1992 Mazda 626, joka on kotoisin kuvanveistäjän pojalta, siis melkein kuvanveistäjä itsekin. Tässä se muistelee kesäistä Itä-Virumaassa huristeluaan:

Julkista taidetta 58 & Katutaidetta 72: Mikä se sielllä suihkuaa?

Lauantaina tein retken Itä-Pakilaan. Kävin juhlistamassa eräitä valmistujaisia, mutta käytin tilaisuutta hyväkseni käydäkseni samalla katsomassa kuvanveistäjä Aarne Jämsän (s. 1956) Kengän (1994) nykytilaa:

Kenkä on prosenttiperiaatteella toteutettu hauska veistos lasten kahluualtaan äärellä. Samalla se on traaginen ja valitettavan yleinen esimerkki siitä, miten julkista taidetta ei pitäisi toteuttaa. Viranomaisten mielestä veistoksen tärkein elementti tuntuu olevan se, että se pystytetään, ja sitten siitä ei enää tarvitsekaan piitata. Se vain jätetään silleen. Kenkä on nimittäin teoriassa toimiva vesiveistos: sen kuudesta kengännauhojen reiästä pitäisi suihkuta vettä kahluualtaaseen. Mekanismissa on kuitenkin joku vika, jonka laatu ei ole minulle täysin selvä. Ainakaan sitä ei koskaan korjattu. Olen kuullut eri versioita sen toimimisesta, mutta nykyisen käsitykseni mukaan se toimi vain yhden kerran.

No, nythän sillä ei enää ole väliä, koska koko kahluuallaskaan ei enää toimi. Sen pohjalle on rakennettu kengän tavoin tavattoman yksinäinen skeittiramppi:

Voi tietenkin olla, että en enää kunnolla tajua ajan muuttumista ja muutoksen välttämättömyyttä. Minun lapsuudessani kahluuallas oli hauska paikka, mutta ei kai nykyaika sellaista sitten tarvitse – ja ehkä se on ekologisestikin kyseenalainen. Tiedä häntä. Ja voihan sitä nauttia siitä absurdista ja surumielisestä tunnelmasta, minkä vedetön ja tavallaan hylätyn tuntuinen kahluuallasveistos tuottaa Itä-Pakilassa keskellä melkein ei-mitään. Tehkääpäs retki ja fiilistelkää.

***

Aivan toisenlaiseen suihkuun törmäsin kaupungilla, jossa näin tarran Elovena-tytöstä ottamassa suihin Ronald McDonaldilta:

Kyseessähän on Jani Leinosen (s. 1978) taideteoksesta tehty tarraversio, joka on alkanut levitä kaupungilla. Ja Leinonenhan on ennenkin ollut Ronnien kanssa tekemisissä.

Monia on ärsyttänyt voimallisesti se, että Leinonen on nykytaiteemme kovin stunttiheebo. Hän on kuitenkin ollut aina hyvällä asialla, ja aggressiivinen nykykapitalismi tuntuu tarvitsevan aggressiivisia interventioita. En jaksa edes tuntea sääliä siitä tilanteesta, että perhe on sunnuntaikävelyllä ja lapsi kysyy: "Isi, mitä Ronald tuossa tekee?" 
Voihan näiden levittäminen olla jopa siveellisyysrikos, mutta kyllä taiteen täytyy tuntua palleissa ainakin silloin tällöin, eikä kansalaistottelemattomuus saa olla taiteelle vieras asia. On sitä paitsi täysin absurdia, että Ronald alkaa olla hahmo kaikkien pyhien skiitassa. En haluaisi rinnastaa häntä Jeesukseen tai edes joulupukkiin. Olen boikotoinut McDonaldsia koko elämäni ja minua itse asiassa oikein hyväntuulisesti nauratti, kun näin tämän tarran.

En tiedä, onko Leinonen levittänyt tarroja itse, mutta luulen vahvasti näin olevan. Ja hyvä niin.

Näyttelykuvia 684 & 685 & 686: Päivät tiineenä taiteesta

Eilen alkoi taiteellinen matalalento aamulla klo 11 ja päättyi sitten joskus seitsemän kieppeissä. Etteikö kriitikonkin työ olisi työtä?

Ensin oli Carnegie Art Award 2012:n (20.5.–30.7.) pressi Amos Andersonin taidemuseossa. Carnegie on mielestäni aina ollut vähän liian hienostunut ja sisäsiisti. He voisivat vähän ehkä vaihdella juryn koostumusta. Vaan komeaa taidettahan taas on tarjolla, eikä varsinkaan suomalaisten tarvitse hävetä lainkaan tässä pohjoismaisessa seurassa. Lajityyppejäkin oli tarjolla meikäläisten toimesta aika moninaisesti: Stig Baumgartner (s. 1969), voittaja Heikki Marila (s. 1966), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Heli Rekula (s. 1963). Tässä Mäkilä maalauksensa edessä:

 

Minä olisin valinnut voittajaksi todennäköisesti Baumgartnerin, jonka komeat maalaukset toivat mukanaan myös vähän ilkikurisen ajatuksen. Nyt Carnegiessa – siis maalauskilpailussa – oli totuttujen valokuvien lisäksi myös veistoksia. Haluaisinkin nähdä sen veistoskilpailun, jonka Baumgartner voittaisi suorastaan monumentaalisilla ja varsin plastillisilla maalauksillaan:

Eikä maalaustaide mihinkään ole kuolemassa. Näinkin vähillä ja tutuilla elementeillä voi tehdä varsin intensiivistä maalausta. Kyllä tästä tekijästä on kasvanut mestari:

Valo yössä.

***

Sitten piti jo rynnistää tapaamaan toista mestaria, Veli Granöta (s. 1960), joka esitteli Martti Jämsälle (s. 1959) ja minulle Polaroid-projektejaan tulevaa näyttelyä varten. Hän on tehnyt muun muassa kiinnostavia Kirlian-juttuja Polaroidia hyväksi käyttäen:

Kävimme kahvilassa läpi hänen materiaaliaan, ja niistähän voisi näytää melkein mitä vain, mutta tilat tulevat tietysti vastaan.

***

Ja sitten vähän Galleria Orton -neuvotteluita. Löysimme nopealla aikataululla aivan mainion virolaisgraafikon elokuun näyttelyä varten. Yleisömme saa tutustua Virge Jõekaldan (s. 1963) hienostuneeseen tuotantoon:

 ***

Ja sitten avajaisiin. Galleria Amassa avattiin Aarnen ja Arjan – Aarne Jämsä (s. 1956) ja Arja Jämsä (s. 1957) – näyttely (25.5.–17.6.). Molemmathan toimivat myös omillaan, mutta aina silloin tällöin he esiintyvät duettona, eikä töitäkään ole signeerattu erikseen. Heidän arkiset parisuhdepohdintansa ovat väliin hersyvän humoristisia ja väliin aika raa'an koskettaviakin, mutta juuri tässä linjattomuudessa ne ovat ylen tosia. Heidän työhönsä on myös helppo samastua, vaikka ei tätä ulottuvuutta taiteessa kovin suurena arvona ole pidettykään. Minä kuitenkin pidän.

Pitkäaikainen yhteistyö on sitä paitsi vain syventynyt. Tämä näyttely oli paljon saumattomampi kuin edellinen, jonka näin Forum Boxissa vuonna 2008.

*** 

Ja sitten vielä kotimatkalla yksi näyttely. Galleria Jangvassa oli Anssi Hanhelan (s. 1962) näyttely (16.5.–3.6.). Sielläkin oli tarjolla rosoa ja huumoria. Hänen railakas ekspressionisminsa tuo mieleen pietarilaisen taiteen 1980-luvulta – mikä sekin on minulle arvo. 1980-luvun eri puolilla maailmaa – myös Kuopiossa – vaikuttanut uusekspressionismi oli rajua maalaamisen aikaa, jolloin tietty hulluus temmelsi tavalla, joka saa ainakin minut kaipaamaan tällaistakin alkuvoimaa. Sen absurdit piirteet ovat Aarnen ja Arjan tavoin jollain perinpohjaisella tavalla totta.

Töissä vappujuhlissa

Vapunaattona lähdin retkelle Porvooseen. Tarkoitus oli pohtia Ilomiesten – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kanssa Galleria Ortonin tulevaa joulukuun näyttelyä. Työstä ei kuitenkaan tullut mitään, kun Hytösen pitopöytä oli koko ajan kukkuroillaan:

Pitää siis kokoustaa myöhemmin uudestaan. 
Mutta bändi – nimeltänsä Rudi – oli hyvä:

Yöllä tiputin Haukelandin kotiinsa Sipooseen ja sain samalla bongatuksi minulle uuden työhuoneen. Haukeland iloitsi tuoreimmasta vesilasista ja puusta valmistetusta veistoksestaan:

Julkaistua 274 & Näyttelykuvia 604: Totuudesta ja runoudesta

Eilen avattin Galleria Ortonissa Martti Jämsän (s. 1959) näyttely Kirkasta valoa (5.–30.3.). Pidin avajaispuheen ja nyt aamulla yritin epätovoisesti muistella sanomisiani, jotta saisin kirjoitettua esittelyn gallerian verkkosivuille. Tällaista sain kasaan:

Totuudesta ja runoudesta

Valokuvataiteilija Martti Jämsä (s. 1959) on työskennellyt koko uransa siinä dialektisessa ristiaallokossa, jota kautta valokuvataide on noussut nykytaiteen keskiöön. Siihen on sisältynyt paljon kieltämistä, muun muassa valokuvan totuusarvon ja sen erillisen välinesidonnaisen ominaislaadun kieltäminen – jopa niin, että on todettu: ”Valokuvaa ei ole.”

Kun klassinen mustavalkoinen kuva on korvaantunut useimmiten isokokoisella ja usein teollisesti valmistutetulla värivalokuvalla, on Jämsä purjehtinut omaa ristiaallokkoaan toisin: hän käyttää miltei pelkästään mustavalkoista filmiä ja vedostaa itse kuviaan pimiössä.

Jämsä ankkuroituu voimakkaasti valokuvan dokumentaariseen perinteeseen, mutta silti hänestä on kehkeytynyt runoilija.

Kirkasta valoa, esinekooste, 2012.
  

Galleria Ortonin näyttelyssä Kirkasta valoa Jämsä näyttää katsojalle konkreettisesti sen, mikä etymologia valokuvalla – fotografialla – on: kreikan sanat photos ja graphe muodostavat yhdessä ilmaisun ’valolla piirtäminen’. Juuri mustavalkoinen valokuva tietyssä pelkistyneisyydessään tuo esille tuon valolla piirtämisen ihmeen, joka ei syvyysvaikutelman ja sävyjen kautta lakkaa hämmästyttämästä katsojaa. Kuinka kaunis ja arvoituksellinen, väliin romanttinen ja väliin pelottavakin maailma voi olla. Ja kuinka totta nuo kaikki tunteetkin voivat olla samalla tavalla kuin tuo tietty paikka tietyssä valossa silloin kerran kuvaajan edessä on ollut. Jämsän tuotannossa totuus muuntuu oudolla tavalla runoksi, joka kasvaa sarjallisen työstämisen kautta vielä moneen suuntaan osoittaessaan pienten nyanssien kautta sen, miten pienessä asuu moninaisuus.

Tässä suhteessa Jämsän tuotanto tuo mieleeni Rembrandtin. Monet taidegraafikot jättivät kuparilevynsä ammattivedostajille, jolloin taiteilijan työ oli ikään kuin tehty. Rembrandt kuitenkin piti laatat itsellään ja jatkoi prosessia: kokeili erilaisia paperilaatuja ja jatkoi laatan käsittelyä. Näin saattaa Jämsäkin toimia: samasta negatiivista voi tehdä loputtoman määrän erilaisia vedoksia ja parhaimmillaan yhdistellä niitä samaan installaatioon kuin näyttämään valolla piirtämisen loputonta kirjoa. Ja voipa tämä kaikki muuntua vielä konkreettiseksi runoksikin, kuten Jämsän teoksessa Omenapuu (2012), johon liittyy myös ”haikukone”. Sen myötä teokseen voi kuvien lomaan vaihtaa vaikka päivittäin uuden runon.

Totuus ja runo voivat totisesti olla yhtä.

Martti Jämsä virittelee haikukonettaan ja isoveli – kuvanveistäjä Aarne Jämsä (s. 1956) yrittää näytellä huvittunutta, kun veli on heittäytynyt runoilijaksi.

PS. Voisin vielä lisätä kollegaltani Leena Kuumolalta hienon katkelman, jossa hän luonnehti Jämsän tuotantoa vuonna 2008. Tämän nimittäin siteerasin avajaispuheessani:

"Oli Martti Jämsän aihe mikä tahansa, hänen kuviensa voima koostuu niiden aitoudesta ja välittömyydestä. Ne ovat intensiivisyydessään tutkielmia sielunmaisemasta, niitä katsoessa tuntee suurta olemisen iloa. Myös hänen tapansa esittää kuvat erilaisina sarjoina vaikuttaa niiden kokemiseen. Jokainen kuva itsessään muodostaa kokonaisen maailman joka vielä yhdistettynä toisiin ajatuksiin laajenee eräänlaiseksi kertomukseksi."

Yö, taiteilijakirja, 2009.

Voiko mies olla vapautunut ja rento?

Eilen kävin Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) työhuoneella vähän urkkimassa, mitä seitsemän miehen aina silloin tällöin aktivoituva, vapautuneen ja rennon miehen (??!!) puolesta liputtava taiteilijaryhmä Ilomiehet on suunnitellut Mäntän kuvataideviikoille, jota kuratoin. Melkein kaikki olivatkin paikalla, ja työsuunnittelmatkin näyttivät olevan hienolla mallilla – itse asiassa oikein odotuksia herättävän hienolla mallilla. Miehet olivat miettineet äitisuhteen omituisuuksia:

 Ylärivissä Paavo Paunu (s. 1965), Henry Wuorila-Stenberg, Niels Haukeland (s. 1957) ja Petri Hytönen (s. 1963). Istumassa Antti Arkoma (s. 1961). Aarne Jämsä (s. 1956) ja Mikko Paakkola (s. 1961) olivat valitettavasti estyneitä.

Ja tulihan taas nähtyä se, miltä ahkeran taiteilijan työhuoneella näyttää. Siellä oli maalattu:

Julkista taidetta 4: Jättikö merelle karannut mies paksuksi pukkaamansa naisen?

Tänään koin yhden absurdeimmista taide-elämyksistä kai koko elämässäni. Kesko lahjoitti Helsingin kaupungille äitienpäivän kunniaksi Pekka Jylhän (s. 1955) veistoksen Odotus. Kyseessä on totaalista kitschiä oleva kiillotettu pronssiveistos jotenkin scifimäisen painajaismaisesti deformoituneesta raskaana olevasta naishahmosta ja muutaman metrin päässä maassa lojuvasta rantapallosta. Absurdiksi paljastustilanteen teki se, että Ylioppilaskunnan laulajat launloivat ensin Sibeliuksen Finlandiaa ja sitten Keskon mies puhui ja sitten kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén paljastivat veistoksen ja sitten Pajunen puhui ja sitten laulettiin vielä Suvivirsi. Kaikki puhuivat ikään kuin tosissaan siitä, miten veistos kuvaa äitiyden sankaruutta ja polopolo vähän niin kuin olisi joku aikoinaan niin tavallinen sotien sankaripatsas paljastettu. Jylhäkin puhui ja kertoi pyrkineensä johonkin "moderniin ja rohkeaan". Moderniin? [Tunsin koko ajan olevani kuin jossain hyvin hyvin oudossa elokuvassa.] 

Myöhemmin lukemani Keskon lehdistötiedote vei tilanteen vielä absurdimmaksi: "Veistoshanke on osa Keskon yhteiskuntavastuuta ja kannanotto lasten, lapsiperheiden ja äitien puolesta. Taideteos esittää äitiä, joka säteilee ympärilleen valoa, energiaa ja uskoa tulevaisuuteen. Se korostaa myös vanhempien tärkeää kasvatustehtävää." 

Joku ei nyt ole tajunnut jotain. Tai voihan olla, että se olen minä. Mutta on pakko nyt kysyä, että ketä Jylhä kusettaa? Huijaako hän velmuilevana taitelijana Keskon miehiä ja kaupungin eliittiä? Pelaako hän tosi isoa postmodernia peliä, jonka voimme sitten joskus todentaa hänen muistelmistaan? Se olisi ehkä jopa vähän hienoa. Mutta voisiko sittenkin olla, että hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt? Luuleeko hän itse oikeasti, että hänen veistoksensa edustaa kuvanveiston plastisuutta ja on ikään kuin esittävää taidetta? Jos näin on, on veistoksen esteettinen arvo suurin piirtein samaa luokkaa kuin sosialistista realismia edustavien pahimmanlaatuisten kitschveistosten arvo – niin kuin vaikka Oleg Kirjuhinin Maailmanrauha (1990) Hakaniemessä. Näille Keskon ja kaupungin pukumiehille veistos kuitenkin edustaa – kuulinhan puheenvuorot, muun muassa sen miten Keskon mies ihaili sitä, miten hyvin naisen monojen kengännauhatkin veistoksessa erottuvat – juuri perinteisiä näköisyyden patsasarvoja.

   

Olen kuitenkin sen verran vakava ihminen, että näin huono julkinen veistos todella järkyttää taidemakuani ja pistää ihan hirvittävästi vihaksi, koska koen Helsingin minulle omaksi ja rakkaaksi. Kai on todettava, että ainakin minun mielestäni Odotus on Helsingin rumin julkinen veistos sitten Heikki Häiväojan (s. 1929) kammottavan Sodanajan naisen muistomerkin (1996), josta en muuten ikinä ole kuullut kenenkään taidemaailman toimijan yksityisesti sanoneen yhtäkään myönteistä sanaa mutta josta en koskaan ole myöskään lukenut kenenkään kirjoittaneen yhtäkään poikkipuolista sanaa. Näin se vain menee, kun kyse on muuten hyvistä taiteilijoista, jotka ovat muutenkin ns. hyviä jätkiä. Mutta pitääkö kaiken aina vain antaa kohteliaasti mennä läpi? Minä olisin nyt kypsä tekemään lopun tästä tekopyhästä leikistä. 

Eräs paikalla ollut taidemaailman toimija muuten kuiskasi minulle, että rantapallo muistuttaa pikemminkin käsikranaattia:

Ja jottei kenenkään tarvitsisi luulla minun pelaavan nyt jotain outoa peliä jostain oudosta syystä Jylhää vastaan, todettakoon, että olen aina pitänyt hänen tuotannostaan ja arvostanut sitä, minkä voi myös helposti todentaa Taide-lehden arvostelustani hänen näyttelystään Helsingin kaupungin taidemuseossa vuodelta 2007. Tämäkin "tyyli" – jos niin voi sanoa – kelpaisi minulle silloin, kun aihe olisi sen mukainen. Verratkaa vaikka siihen, miten myönteisesti olisin suhtautunut Jylhän ideoimaan samantyyliseen Tom of Finlandin (1920–1991) pronssiseen sarjakuvahahmoon, jonka jättikyrpää olisi käytetty juomalähteenä. En siis ole erityisen ahdasmielinen tai konservatiivinen. Mutta tällaista äitiveistosta en haluaisi nähdä. Ja näin hyvällä paikalla. Enkä haluaisi ajatella, että mahdolliset jälkeläiseni joutuvat katsomaan sitä esimerkiksi seuraavat 300 vuotta. Onhan se omalla tavallaan hauska, mutta onko meillä varaa tällaisiin kalliisiin ja aivan liian pitkäkestoisiin vitseihin? No, Keskolla taitaa olla. Onneksi ei tarvitse miettiä veronmaksajien rahoja, paitsi sitten kun veistoksen valomekanismi väistämättömästi hajoaa – todennäköisesti jo tänä vuonna. Mutta sittenhän asian voi jättää silleen (vrt. Heideggerin Gelassenheit) – vaikka niin kuin Aarne Jämsän (s. 1954) muuten hienon oulunkyläläisen suihkulähdeveistoksen Kenkä (1994), joka ei koskaan ole suihkunnut yhtään mitään lasten kahluualtaan iloksi – toisin kuin esimerkiksi kaupungin taidemuseon veistossivuilla valheellisesti väitetään:

 

Olisikohan niin, että kun veistos on julkistettu ja saatu osaksi vuosikertomusta, ei sillä enää ole niin väliä. Se on ison osan tehtävästään jo tehnyt. Paskaaks ihmisistä?

***

Onneksi tapasin vanhan ystäväni, hienon kuvataiteilijan Ritva Harlen (s. 1958), joka oli intoa täynnä. Hän oli tulossa Viljandista ja menossa kesäksi sinne näyttelyprojektiin Artegroundin kanssa ja alkoi ryhtyä puuhaamaan jotain pysyväluontoista ja yhteisöllistä projektia viljandilaisten kanssa.

Eläköön pukumiehet omaa elämäänsä. Minä elän omaani ja lähden Ritvan perässä Viljandiin.