Julkaistua 696 & Näyttelykuvia 1001: Hurmion Saavuttamisen vaikeudesta

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (35/15) ilmestyi arvioni Amos Andersonin näyttelystä Pyhän Teresan hurmio (21.8.2015–26.1.2016). Oli vähän tuskallinen juttu kirjoittaa. Pidin melkein jokaisesta työstä, mutta kokonaisuus jäi minulle kuitenkin kummallisen ontoksi. Tosin on sanottava, että useimmat taiteilijatuttavani, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, olivat samaa mieltä. Vähän minua kuitenkin harmitti kirjoittaa näin, koska hyviä töitä oli niin paljon. Jo näyttelyssä minulle tuli olo, että kaikkia olisi ollut hauska tarkastella yksityisnäyttelyissä, osana jotain muuta kuin yliviritetyn tuntuista hybristä. "Vähän nysä arvosteluksi, sanoisin." Näin totesi Antti Nylén Twitterissä. Ja onhan hän ihan oikeassa, mutta tilaa oli tasan annetut 3200 merkkiä, ja koska päätin olla mediakriittinen – näyttelykin on medium, jota sellaisena voi arvioida, annoin palaa näin: 

Hurmion saavuttamisen vaikeudesta

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa on lyönyt hynttyynsä yhteen tutkaillessaan hurmion osuutta taiteellisessa prosessissa. Idea syntyi Sara Oravan ja Stiina Saariston työhuonekeskusteluiden pohjalta heidän pohtiessaan taiteen ja mystiikan yhteyksiä. Taiteilijat muodostivat kuraattoriparin, joka valitsi näyttelyyn mukaan Jenni Eskolan, Jukka Korkeilan, Heli Rekulan, Seppo Salmisen, Henry Wuorila-Stenbergin, Juha T. Koskisen ja Merja Kokkosen & Antti Nylénin. 

Nimensä näyttely sai Avilan Pyhästä Teresasta (1515–1582) , joka kirjoitti muun muassa näin, kun enkeli lävisti hänen sydämensä kultaisella keihäällä: ”Se sytytti minut kauttaaltaan suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää, eikä sielu tyydy vähempään kuin Jumalaan.” Tätä voisi epäilemättä käyttää myös yhtenä mahdollisena pakottavan luomisprosessin määritelmänä. 

Seppo Salminen, Johannes S, harjoituksia kellarissa III, 2015.

Pyhä Teresa ei ole ensimmäistä kertaa nykytaiteen inspiroija: Juha Saitajoki teki aiheesta kolme näyttelyä ja jopa väitöskirjan (2003). Moni taiteilija hakee innoitusta Gian Lorenzo Berninin (1598–1680) legendaarisesta veistoksesta Pyhän Teresan hurmiosta – näin Saitajokikin, mutta tässä näyttelyssä välittäjähahmot ovat poissa. Taiteilijat eivät ulkoista Teresan sisäisyyttä ja hiljaisuutta kuvittamalla. Keskeiseksi teemaksi nousee näin Teresan kokemuksia muistuttava minuudesta luopuminen. Tiedotteen mukaan kuraattorit ovat valinneet näyttelyyn ”miltei masokistisella tavalla ja ehdottomuudella omaan luomisprosessiinsa suhtautuvia taiteilijoita”.
Viritys on kova, ja katsojalle annetaan lupaus päästä uskonnollista kokemusta muistuttavan taiteellisen luomisprosessin äärelle ehkä poikkeuksellisella tavalla. 

Luulen, että Teresan kokemus on myöskin parhaimmillaan katsojan kokemus. Minuus saattaa hävitä, kun pääsee taideteoksen kanssa ekstaattiseen yhteyteen, jota on vaikea kuvata. Musiikissa ilmiötä nimitettiin minun nuoruudessani ”kolahtamiseksi”. 

Sara Orava, Rosario II, 2014, tempera ja öljy kankaalle.

Tämä näyttely ei kolahtanut. Mietin hämilläni syitä, ja päädyin kahteen. 

Näyttely on täynnä hyviä teoksia. Ne jäävät kuitenkin yksittäisiksi eivätkä muodosta kokonaisuutena sellaista kaikupohjaa, jonka kautta olisin pakotettu sisään näyttelyn tematiikkaan. Niistä puuttuu yhteinen klangi. Esimerkiksi Oravan maalauksissa aloin kiinnittää huomiota siihen, miten hänen isot maalauksensa muistuttivat hurmion sijaan taiteellisia suorituksia – vaikkapa taidokasta draperiaa eli kankaiden laskosten kuvaamista, mikä taiteessa on ollut yksi perinteinen laadun mittatikku. Pienemmissä maalauksissa tämä ulottuvuus puuttui: ne olivat intensiivisiä ja kiehtovia, mutta vain itsekseen. 

Toinen syy oli temaattisen virityksen ylikorostuminen. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita. He kaikki tuntuvat ”suhtautuvan luomisprosessiinsa masokistisella tavalla ja ehdottomuudella”. 

Taide nyt vain on tällaista. Tämä oli yksi satunnainen ryhmänäyttely sen osoittamiseksi.

Julkaistua 193 & 194: Kalhama & Piippo hakee lisäeuroja uusilla tiloilla & Ruumiista ja lihasta

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi kaksi juttuani: pääjuttu Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryn uusista tiloista ja kainalojuttu Jukka Korkeilan (s. 1968) avajaisnäyttelystä siellä. Otsikoita oli näköjään taitollisista syistä jouduttu pidentämään (alunperin: "Uusi tila, uusi mahdollisuus", "Korkeila kierrättää"). Tässäpä ne: 

Kalhama & Piippo hakee lisäeuroja uusilla tiloilla


Vaikka talouselämä kärsii taantumista, myrskyistä ja ennustamattomuudesta, tuntuu suomalainen taidekauppa porskuttavan eteenpäin luottavaisin mielin. Tänä vuonna jo toinen huippugallerioistamme, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary, on muuttanut uusiin ja parempiin tiloihin.  

Gallery Kalhama & Piippo Contemporary perustettiin nelisen vuotta sitten juuri taantuman alla. Hulppeat tilat Mannerheimintien kupeessa sijaitsivat korkealla kerroksissa. Korkealle oli tavoitteetkin asetettu ja ainakin niiltä osin myös saavutettu, että Kalhama & Piippo on asettunut sekä imagollisesti että liikevaihdoltaan (viime vuonna 218 000 euroa) nopeasti kolmen suuren joukkoon Galerie Anhavan ja Galerie Forsblomin rinnalle.
Gallerian vakiinnuttaminen on pitkäjänteinen prosessi, joten muutto muutaman toimintavuoden jälkeen herättää kysymyksiä. 

”Luonteva investointi” 

– Nyt hankimme omat tilat, joten pystymme myös rakentamaan gallerian toimintaa suunnitelmallisemmin. Mannerheimintiellä vuokrat nousivat koko ajan huomattavasti, mikä tietysti jarrutti kehityssuunnitelmia, toteaa gallerian taiteellinen johtaja ja osakas Pilvi Kalhama.
Piippo & Kalhama on tehnyt tappiota neljän toimintavuotensa aikana, ja siksi muutto on Kalhaman mukaan myös talouden vinoutuman korjausyritys.

Pilvi Kalhama ja ensimmäinen ripustettu maalaus. 

– On selvää, että tilanne on korjattava, ja tämä investointi oli siksi luonteva ja järkevä.
Kalhama suhtautuu tulevaisuuteen luottavaisesti, ja esimerkiksi levottomat finanssiolot eivät ole näkyneet taidekaupassa.
– Lähdimme kyllä syksyyn mietteliäin mielin, mutta nyt on kauppa selvästi vilkastunut, sekä näyttelyistä että myös näyttelyiden ulkopuolelta, mikä on myös meille tärkeää, koska pyrimme rakentamaan kiinteitä asiakassuhteita. Tähänkin uudet tilamme sopivat varsin hyvin, koska 200 neliön näyttelytilan lisäksi meillä on 170 neliön toimisto- ja takahuonetilat, joita voimme käyttää myös showroom-tyyppisesti.
Gallerian päärahoittaja Antti Piipon omat bisnekset muun muassa Elcoteqin osalta eivät ole viime aikoina olleet juurikaan myötätuulessa, joten kysymyksiä herättää tietenkin se, että kauanko hän jaksaa pumpata rahaa galleriaan. Näkyykö hermostuminen jollain tavoin gallerian toiminnassa?
– Antti on viime aikoina ollut lähinnä hermostunut gallerian remontin sujumisesta, naurahtaa Kalhama keskellä remontin viimeistelyä ja näyttelyn ripustusta tiloissa, josta päivää ennen h-hetkeä puuttuvat vielä huonekalutkin. 

Rouhea tila  

Huonekalut ovatkin Kalhaman ylpeys. Viveron tuotantoon tuleva llkka Suppasen uusi galleriatuoli saa ensi-iltansa gallerian avajaisissa. Tilojen suunnittelusta vastaa Suppasen lisäksi Arkkitehtitoimisto Tuomo Siitosen Sari Kukkasniemi.
– Halusimme käyttää suomalaisia suunnittelijoita, joilla on näkemyksiä. Halusimme tilasta persoonallisen, vähän rouhean ja helposti lähestyttävän. Halusimme olla pikemminkin suunnannäyttäjiä kuin etabloitujen asioiden toistajia. Myös taiteilijoilta on prosessissa  kysytty näkemyksiä ja mielipiteitä.
– Uusien tilojen myötä saamme yksittäisten taiteilijoiden töitä muutenkin paremmin esille, koska vanhat olivat tässä suhteessa liian haasteelliset ja vaativat usein tiettyä spektaakkelinomaisuutta, jonka seassa hiljaisempi taide saattoi kärsiä. Tila nousi toisinaan taiteen yli.
Mahtipontisuuteen ei Kalhama & Piippo pyri avajaisissaankaan, vaan tila haluttiin antaa normaaliin ohjelmaan kuuluvalle taiteilijalle, Jukka Korkeilalle, joka tosin saa gallerian päätilaan ilmeisesti aikaiseksi melkoisen spektaakkelin.

***

Ruumiista ja lihasta

Varsin raadollisesta ekspressiivisyydestään tunnettu taidemaalari Jukka Korkeila (s. 1968) avaa Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryn uudet tilat yksityisnäyttelyllään, jossa yleisölle on tarjolla sekä uusia öljymaalauksia että gallerian päätilaan tehty installaatio, jossa valot, maalit ja sumukone luovat uudenlaista elämyksellistä tilaa. Katsoja astuu ikään kuin maalaukseen sisään. Kalhama & Piippo haluaa siis kokeilla galleriatiloissaan myös sellaisia projekteja, jotka normaalisti olisivat toteutettavissa vain museo-olosuhteissa. 

Korkeilat odottavat ripustamistaan. 

Ryöppyävän runsas Korkeila nostaa uusissa öljymaalauksissaan esiin kuvallisten motiivien kierrätyksen ja kerroksellisuuden herättäen katsojan pohtimaan kaiken olevan syklistä kiertokulkua. Näin Korkeila itse: ”Minä en kuulu vain itselleni, vaan me kuulumme myös toisillemme. Mitään tai ketään ei voi omistaa. Kaikki on yhteistä tai lainassa viimeistä happiatomia myöten. On vain kehoja ja materiaa ja mikään ei ole pysyvää. Ainoastaan valo jää.”
Korkeilan ajatukset kuulostavat ehkä vähän itämaisiltakin, mutta hänen maalaustyylinsä poistavat täyteydessään kyllä kaiken tyhjyys-ajattelun. Hänen ruumiillisesti ja lihallisesti suuntautunut kuvamaailmansa herättää varmaan joissain katsojissa inhoreaktioitakin, mutta toisaalta aito maalaamien riemu ja sen mukanaan tuoma rentous tuottavat angstisellekin kuvamaailmalle sellaista pursuavaa iloa, että jännite on pysynyt tämän menestyneen maalarin uran aikana varsin kiinnostavana.

Näyttelykuvia 448: Puolivalmista

Kriitikon – ja varsinkin ammattimaisena journalistina toimivan kriitikon – työn yksi inhottavimpia ulottuvuuksia on se, että joutuu usein näkemään puolivalmista ja sellaisesta myös kirjoittamaan. Kauppalehti halusi ennakkojutun huomenna uusissa komeissa tiloissaan Bulevardi 10:ssä avajaisiaan pitävästä Gallery Kalhama & Piippo Contempoarysta. Remontti oli vielä varsinaisessa paniikkivaiheessa, eivätkä esimerkiksi huonekalut olleet vielä tulleet paikalle, mutta haastattelin taiteellista johtajaa ja osakasta Pilvi Kalhamaa, jota Kauppalehden kuvaaja oli kuvaamassa juuri silloin, kun tulin galleriaan:

Juttu on huomisessa lehdessä, joten palaan asiaan.

Samaa puolivalmista oli tietenkin taiteenkin katsominen, kun Jukka Korkeilan (s. 1968) näyttelyn Minä en kuulu vain itselleni (2.9.–2.10.) töitä parhaillaan vasta ripustettiin:

Ja tästäkin siis pieni juttu huomisessa lehdessä, joten palaan siihenkin.

Tällaista kriitikon aika raadollinen arki usein on: 11.30 haastattelin Kalhamaa ja kuikuilin galleriassa sen minkä kykenin näkemään, sitten kotiin ja sovitusti 14.00 mennessä vajaan kahden liuskan pääjuttu uudesta galleriasta ja vajaan liuskan kainalojuttu Korkeilasta oli sähköpostissa. Ole siinä nyt sitten syvällinen.

Mutta lukijalle on syytä ehkä myös painottaa, että ennakkojutulla ja kritiikillä on vissi ero. Edellinen on nopeaa ja rutiininomaista tiedonvälitystä ja jälkimmäinen sitten jotain muuta, jonka olemusta täytyy kai opiskella ja kokeillakin koko elämänsä. Joten en kerro, mitä se on. En vielä osaa.

Näyttelykuvia 424: Tätä aikaa?

Eilen piipahdin Uudenmaankadun Galleria Huudossa, jossa on espanjalaissuomalaisen Leonor Ruiz Dubrovinin (s. 1978) maalausten näyttely (3.–21.8.). Dubrovin on muutama vuosi sitten valmistunut Kuvataideakatemiasta, ja siksi olikin hämmästyttävää, että hänen töistään välittyy ainakin minulle lähinnä anakronistinen tunne. Maalaukset eivät ikään kuin ole tätä aikaa. Ne ovat taidokkaita, mutta sellaisella ulkokohtaisella tavalla kuin esimerkiksi itäeurooppalainen takavuosien modernistinen taide, joka yritti näyttää modernistiselta taiteelta. Osa oli suorastaan postikorttimaisia – en kyennyt löytämään niistä sellaisia suuria ulottuvuksia, joita esimerkiksi Jukka Korkeila (s. 1968) kuvasi muutama vuosi sitten: "Tässä tehtävässä hän onnistuu luomaan uuden maailman, jossa elämä muodostuu pensselinvedoista eetteriin, abstraktioista kömpii esiin elämä, kun Ruiz siirtää väriä kankaalle."

 Dominant White, 2011.

Tunnustan toki rajallisuuteni. Kaikki taide ei voi olla kaikkia varten.