Julkaistua 815 & 816 & Näyttelykuvia 1061 & 1062: Maulla ja rakkaudella & Ei pelkkä Tuutikki

Ja näin saan täyteen rästit Kirkon ja kaupungin osalta. Tässä ainoat tänä vuonna sinne toistaiseksi kirjoittamani kritiikit. Tuulikki Pietilä loppuu tänään, Sepon kokoelma vähän myöhemmin. Eli sinne vain heti äänestyksen jälkeen! 

Julkaistuissa jutuissa taisi otsikko vaihtua, mutta en nyt jaksa kaivaa esiin lehden käyttämiä.

Maulla ja rakkaudella

Miltei jokaisen taidemuseomme selkäranka muodostuu yhdestä tai useammasta yksityiskokoelmasta. Vaikka taiteenkeräily motiiveineen muuttuu, tuntuu perusrakenne onneksi säilyvän: keräilijät haluavat lahjoittaa kokoelmansa yhteisen hyvän käyttövoimaksi.

Tuorein suurtapahtuma tällä saralla on se, kun kajaanilainen ranskan ja englannin lehtori Tuomo Seppo (s. 1937) lahjoitti liki 2000 teoksen kokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Nyt siitä on esillä ensimmäinen kattaus. 

Pentti Kaskipuro (1930–2010): Omenapuu, 1963. 

Seppo on poikkeuksellinen keräilijä: hän ei tule mahtisuvusta tai ole varakas liikemies. Hän on kerännyt kokoelmansa palkallaan ja joutunut miettimään, että menisikö kahvilan sijasta kotiin keittämään sumpit. 

Kokoelma on häkellyttävän intiimi ja kaunis. Selitys on osin varmaan se, että Seppo on muodostanut keskeisten taiteilijoidensa – Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila ja Nina Terno – kanssa pitkät henkilökohtaiset suhteet ja hankkinut kokoelmaansa sitä kautta outoja helmiä, muun muassa graafikkona tunnetun Kaskipuron harvinaisia maalauksia. 

Hienostuneen maun ja syvän rakkauden yhdistelmä henkii tässä kokoelmassa aivan ainutlaatuisella tavalla. 

Ei pelkkä Tuutikki

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009) teki komean uran, ja hänen tuotantonsa käsittää yli 1400 teosta. Hän testamenttasi kokoelmansa Ateneumille, ja kiitos grafiikan monistettavuuden lahjoitus käsittää miltei koko Pietilän tuotannon. 

Kokoelman nyt tultua esille on sen uutisointi ollut hieman ärsyttävää. Pietilästä on puhuttu siten, että hän olisi tunnettu lähinnä Tove Janssonin (1914–2001) elämänkumppanina ja Tuutikin esikuvana. Näin ei ole. 

Tour de France, 1951.

Pietilä on yksi keskeisimmistä taidegraafikoistamme, ja hänen arvostuksensa on aina ollut korkealla. Selitys on osin se, että Pietilä ei ole ollut suuren yleisön rakastama taiteilija vaan pikemminkin ns. taiteilijoiden taiteilija. Tämä taas selittyy varmaankin sillä, että Pietilä ei luonut mitään tunnistettavaa tavaramerkkimäistä tyyliä, jota olisi vuodesta toiseen odotettu. 

Pietilä oli utelias kokeilija, joka kävi läpi useita tyylisuuntia ja grafiikan erilaisia mahdollisuuksia. Hän uudistui ja muuttui koko ajan – joidenkin maulle ehkä liikaakin. 

Olen nähnyt paljon Pietilän töitä, mutta en koskaan tällä tavalla yhdessä. Kokemus on tavattoman voimakas. Hänen mestaruutensa näyttäytyy näin arvoisellaan tavalla.

Julkista taidetta 82: Ei leikata!

Hyvää yötä. Päivä oli aika vallankumoustäyteinen:

 Interaktiivista julkista veistotaidetta: Viktor Janssonin (1886–1951) Convolvulus (1931), jonka mallina on ollut tytär Tove (1914–2001), joka siis näin oli mukana – ja olisi hengessä varmaan ollutkin.

Meitä oli paljon. Meitä tulee lisää. 

Muun muassa näin huusimme: "Sipilä meiltä leikkaa, Stubb rahat keikkaa, Soini syyttää Kreikkaa!"

Julkaistua 601: Kuvataidevuosi 2013–2014

Hups! Jäi syksyllä laittamatta tänne vielä yksi viime vuonna julkaistu teksti. Kyseessä on Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 2015. Tämä oli jo 14. perättäinen MMM:lle raportoimani taidevuosi:

Kuvataidevuosi 2013–2014

Käymistila taidemuseomaailmassa jatkuu. Ovia suljettiin, mutta myös uusia avattiin. Lönnströmin taidemuseo Raumalla ilmoitti luopuvansa rakennuksestaan kokonaan mutta jatkavansa toimintaa muulla tavoin. Helsingin taidemuseo lopetti perinteisen Kluuvin gallerian. Museovirasto sulki Cygnaeuksen gallerian. Oulussa taidemuseo liitettiin isompaan museokeskukseen ja näytti yleisölle dinosauruksia, mikä herätti runsaasti keskustelua.
 

Joillakin tahoilla museomaailmassa menee hyvin. Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä ilmoitti uusista tilahankkeistaan Lasipalatsissa ja Narinkkatorin alla. Mäntässä Taidemuseo Gösta avasi uuden paviljongin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun jälkeen. Uudessa 5700 neliömetrin näyttelytilassa nähtiin komea kolmen näyttelyn avaus: kansainvälistä ja suomalaista pop-taidetta esittelevä Superpop! (14.6.–28.9.2014), Riiko Sakkisen taidemaailmaa ironisoiva taiteeton näyttely Museum of No Art – MuNA (14.6.–7.9.2014) sekä kansainvälisesti menestyneimmän nykytaiteilijamme Eija-Liisa Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta 1 (14.6.2014–11.1.2015).

Kati Outinen Ahtilan videoteoksessa.

Guggenheim jatkoi toista yritystään laajentaa toimintaansa Helsinkiin: kesäkuussa 2014 avattiin kansainvälinen avoin arkkitehtuurikilpailu Eteläsatamaan kaavailtua museota varten. 

Taidelaitosten johtajaruletti kävi myös kiivaana, mikä tulee epäilemättä näkymään myös sisällöissä uusien johtajien näyttäessä kynsiään. Helsingin taidehallin johdossa aloitti alkusyksystä 2013 Jan Förster, Maija Tanninen-Mattila siirtyi Ateneumin taidemuseosta Helsingin taidemuseon johtajaksi lokakuussa 2013, Päivi Loimaala aloitti tamperelaisen Sara Hildénin taidemuseon johtajana toukokuussa 2014 ja samoihin aikoihin Susanna Pettersson valittiin Ateneumin taidemuseon tulevaksi johtajaksi. 

Säpinää taidemaailmassa aiheutti myös pitkästä aikaa mittava julkinen kilpailu: Helsingin Kasarmitorilla tullaan paljastamaan Talvisodan kansallinen muistomerkki. Kilpailuun lähetettiin 258 luonnosta, joiden joukosta voittajaksi joulukuussa 2013 nousi kuvanveistäjä Pekka Kauhasen kymmenmetrinen Valon tuoja. Kauhasen arvoituksellinen hahmo ei aiheuttanut takavuosilta tuttua patsassotaa. 

 Kauhasen voittoisa ehdotus.

Toven vuosi 

Kauden hahmo oli epäilemättä Tove Jansson (1914–2001), jota juhlittiin Ateneumin taidemuseossa Helsingissä 14.3.–7.9.2014. Tv-ohjelmin ja kirjoin huomioitu Jansson on liittynyt rakastettujen suomalaisten naistaiteilijoiden joukkoon, mistä kertoo varmaan sekin, että sekä medioissa että yleisön keskuudessa hänestä totuttiin puhumaan pelkällä etunimellä. Muumi-hahmojen luojalta esiteltiin ensimmäistä kertaa laajemmin maalauksia, joihin taiteilija suhtautui varsin vakavasti vaikkei varsinaista maalarinuraa luonutkaan. 

Historian hämäristä etsitään edelleenkin taidettamme rikastuttaneita naisia: tuorein ison esittelyn saanut naispuolinen mestari oli Beda Stjernschantz (1867–19010), jonka muun muassa symbolismia edustanutta tuotantoa kartoitettiin ensimmäistä kertaa kattavasti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä (14.3.–31.8.2014). 

Beda Stjernschantz, Irma, 1895–98.

Kultakauden naiskonkarit pitävät myös pintansa: Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä oltiin Ateneumin kokoelmien avulla Naisten matkassa (27.3.–10.8.2014), ja Hämeenlinnan taidemuseossa pohdittiin Taiteilijatoveruutta (7.6.–7.9.2014) Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin kesken. 

Varsin rakastettu nykytaiteilija on akateemikko Outi Heiskanen, jonka monihaaraista mielikuvitusmaailmaa esitteli Wäinö Aaltosen museo Turussa 13.12.2013–23.2.2014, ja moni katsoja oli epäilemättä ilahtunut, kun Suomessa harvakseltaan esiintyvä Maaria Wirkkala teki yllättäen urheiluaiheisen teoskokonaisuuden Helsingin taidemuseolle 6.5.–13.7.2014.

Miehilläkin on identiteetti 

Identiteettitutkielmat ovat olleet keskeistä nykytaiteen tematiikkaa jo varmaan 1980-luvulta, mutta aihe ei tunnu tyhjenevän. Porin taidemuseossa tehtiin yhteisnäyttelyssä Rajanylityksiä (27.9.2013–19.1.2014), joissa tutkittiin yksilöitä hallitsevia sosiaalisen kontrollin mekanismeja. 

Identiteettitutkielmat ovat olleet paljolti naisten alaa, mutta Tampereen taidemuseo esitti kysymyksen Miehet – onko tunteita? (22.2.–20.4.2014). 

Yksi miestaiteilijoistamme on jo pitkään erikoistunut vähän oudompiin ja marginaalisiin identiteetteihin: Viggo Wallensköld esitteli klassisesta maalauksesta ponnistavaa laajemmin Hämeenlinnan taidemuseossa 21.2.–1.5.2014. Jotkut miehet eivät halua kasvaa lainkaan aikuisiksi. Sekä Tapani Kokon (Oulun taidemuseo 25.1.–16.3.2014) puusta tehdyt että Tommi Toijan (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 15.8.–27.10.2014) keraamiset poikahahmot ovat ilkikurisuudessaan riemastuttaneet taidemaailmaamme jo pitkään. Huumorin lisäksi molempien teoksissa sivutaan myös poikana olemisen kipupisteitä.

Tapani Kokko, Kummitustalo.

Taiteen henkisyydestä 

Monet museonäyttelyt joudutaan nykyään tulospaineiden takia rakentamaan spektaakkelin hengessä. Museot tarvitsevat ns. Bonanza-näyttelyitä, joilla kassa ja vuosikertomus laitetaan kuosiin. Tällainen oli varmaankin Andy Warholin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 8.3.–28.5.2014, muta samainen museo osoitti myös, että vakava taide voi kiinnostaa yleisöä ilman laajaa tunnettuuttakin, kuten kävi Ellen Gallagherin yllätyksellisen suositussa näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 28.9.2013–26.1.2014), jossa yhtyivät runollisesti syvänmeren tutkimus ja afrikkalaiset myytit. 

Ellen Gallagher, Pomb-Bang, 2003.

Varsin syvähenkinen taiteilija oli ruotsalainen abstraktin edelläkävijä Hilma af Klint, jota nähtiin peräti kahteen otteeseen: ensin yhteisnäyttelyssä Feel the Spirit! (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014) ja sitten mittavassa yksityisnäyttelyssä Helsingin Taidehallissa (16.8.–28.9.2014). Teoksillaan af Klint kirjoituttaa taidehistoriaa uusiksi, sillä hän ei näyttänyt abstrakteja maalauksiaan yleisölle elinaikanaan lainkaan. Hän uskoi niiden avautuvan vasta tuleville sukupolville – ja saattoi olla oikeassa. Rudolf Steiner sen sijaan teki uraansa jo elinaikanaan – ja varsin monipuolisesti: antroposofinen ajattelija oli varsin taidokas monessa taiteenlajissa, kuten selvisi hänen laajassa näyttelyssään (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014). 

Koneiden runoutta 

Myös koneet ja tekniikka voidaan viedä henkisen alueelle. Tietokonemusiikin ja robotiikan uranuurtaja Erkki Kurenniemikin (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 1.11.2013–2.3.2014) puhui aikoinaan ”ohjelmoinnin poetiikasta”. Hänen jalanjäljissään on kulkenut Mika Taanila (Nykytaiteen museo Kiasma 1.11.2013–2.3.2014), joka omassa tuotannossaan on käyttänyt muun muassa tieteellisten kokeiden tuottamaa löytömateriaalia varsin arvoituksellisella tavalla. Kummallisia kokeiluita nähtiin myös Vilkettä ja tajunnanvirtaa -näyttelyssä (Keravan taidemuseo 18.9.–13.10.2013), jossa esiteltiin suomalaista sähköistä taidetta aina 1970-luvulta asti. Sveitsiläinen Jean Tinguely (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 28.2.–26.5.2014) puolestaan laittoi koneet tekemään taidetta, hajottamaan pulloja ja jotkut koneet jopa tuhoamaan itsensä. 

Jean Tinguely, Le Cyclop – La Tête, 1970.

Todellisuuskin voi olla varsin koskettavaa ja runollista. Epäilemättä yksi kauden merkittävimmistä kansainvälisistä näyttelyistä (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 11.4.–7.9.2014) esitteli chileläissyntyisen Alfredo Jaarin näkemyksiä maailmasta ja sen kipupisteistä vaikuttavina installaatioina. Sosiaalisessa mediassa käydyistä keskusteluista kävi ilmi, että useampikin katsoja oli ollut aidosti pala kurkussa. 

Taiteen vaikuttavuus on ehtymätön voimavara. 

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Laila Pullinen – 80-vuotisjuhlanäyttely, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 28.9.2013–5.1.2014 

Manno Kalliomäki, Wäinö Aaltosen museo, Turku 27.9.–24.11.2013 

August Uotila, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.9.2013–13.1.2014 

Timo Heino, Helsingin taidemuseo 13.9.–17.11.2013 

Olli Marttila, Jyväskylän taidemuseo 11.10.2013–12.1.2014 

Reidar Särestöniemi, Oulun taidemuseo 28.9.2013–5.1.2014 

Tapio Lötjönen, Juan Antonio Muro ja Tapani Tamminen, Rovaniemen taidemuseo 13.9.2013–12.1.2014 

Ilkka Lammi, Salon taidemuseo Veturitalli 12.10.2013–5.1.2014 

IC-98, Turun taidemuseo 4.10.2013–5.1.2014 

Harri Larjosto, Vantaan taidemuseo 9.10.2013–4.1.2014 

Onni Kosonen – muistonäyttely, Keski-Suomen museo, Jyväskylä 7.9.–3.11.2013 

Play – mediataiteen tähtiä, Helsingin taidemuseo 4.12.2013–26.1.2014 

Rosa Liksom, Aineen taidemuseo, Tornio 28.11.2013–2.2.2014 

Seppo Juhannus Tanninen, Nelimarkka-museo, Alajärvi 8.2.–4.5.2014 

Nuoret 2013, Helsingin Taidehalli 30.11.2013–5.1.2014 

Esko Männikkö, Helsingin Taidehalli 18.1.–2.3.2014 

Tuija Lindström, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 15.1.–9.3.2014 

Armas Hursti – 80-vuotisjuhlanäyttely, Hyvinkään taidemuseo 25.1.–16.3.2014 

Emil Wikström, Turun taidemuseo 24.1.–27.4.2014 

Kimpassa, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 16.5.–9.9.2014 

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 12.12.2013–2.3.2014 

Yksin, Helsingin taidemuseo 14.2.–13.7.2014 

Helsinki Photography Biennial, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 28.3.–27.7. 

Järven lumo, Ateneumin tademuseo, Helsinki 11.10.2013–9.2.2014 

Pilvenpitelijän tiellä, Keravan taidemuseo 15.2.–4.5.2014 

Heli Ryhänen, Helsingin Taidehalli 12.4.–11.5.2014 

Heikki Marila, Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8.2014 

Vuoden nuoret taiteilijat Nabb + Teeri, Tampereen taidemuseo 10.5.–17.8.2014 

Paavo Kauramäki, Aineen taidemuseo, Tornio 11.4.–15.6.2014 

Kuutti Lavonen, Jyväskylän taidemuseo 6.6.–7.9.2014 

Chi Modu, Porin taidemuseo 13.6.–14.9.2014 

William Kentridge, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.6.–14.9.2014 

Olli Lyytikäinen, Salon taidemuseo Veturitalli 7.6.–28.9.2014 

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 14.6.–14.9.2014 

Mäntän kuvataideviikot, Pekilo 15.6.–31.8.2014

Palkintoja 2013–14 

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2013 Lauri Anttila 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2013 Riikka Kuoppala 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2013 Viggo Wallensköld 

Ars Fennica 2014 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 

AVEK-palkinto 2013 Erkka Nissinen 

Vuoden nuori taiteilija 2014 Janne Nabb ja Maria Teeri 

Suomi-palkinto 2013 Jari Haanperä ja Suomesta Galleria 

Taiteen valtionpalkinto 2013 Irma Optimisti 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2013 Pilvi Takala 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2013 Raakel Kuukka 

Vuoden ympäristötaideteos 2013 Saara-Maria Karirannan ja Pekka Niittyvirran Viides seinä 

Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2013 Olli Keränen 

Fotofinlandia 2014 Perttu Saksa 

Suomen Estetiikan Seuran vuoden esteettinen teko 2013 Viva Granlund 

Pro Finlandia -mitali 2013 Ismo Kajander, Marja Kanervo, Markus Konttinen, Matti Peltokangas 

Suomen Leijonan komentajamerkki 2013 Ossi Somma 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2013 Kaarina Kaikkonen

Arkisia havaintoja: Muumeja joka puolella

Surffaillesani huomasin, että kyläkauppias Vesa Keskinen on ostanut 16 000 eurolla muumimuki ja -kulhokokoelman. Tässä linkki Iltamakasiini.fi-sivustolle [mikä se muuten on? kysyin ensin itseltäni ja sitten se selvisi tästä linkistä.]

Keskisen ostamia muumimukeja Huutokaupat.com-sivustolta.

Sitten huomasin, että minäkin olen kerännyt muumeja jo tovin – tosin vain kamerallani. Vietin joulun Tallinnassa, ja kahvinhakumatkalla törmäsin ruokakaupassa muumikalapuikkoihin:

  

Vici-tuotemerkkiä käyttävä Vičiunai Baltic OÜ on kaiketikin liettualaisen firman virolainen tytäryhtiö. Toivottavasti tekijänoikeusasiat ovat kunnossa.

Vähän aikaa sitten kävin Punavuoressakin kahvinostomatkalla. Täälläkin muumit jylläävät kalassa:

Ja opin taas uuden sanan: kalanappi. Ahvenanmaalaisella Chipstersillä varmaan oikeudetkin on kunnossa.

Ja enköhän törmännyt samalla reissulla vielä postissakin muumeihin:

Elämä on välillä silkkaa muumia. Hitto, verkosta löytyi jopa muumimukisivusto!

PS. En omista muumimukia. Mutta tuotteistetusta taidemukista minäkin kahvinostomatkojeni kahvin juon:

Mielestäni Kazimir Malevitš (1878–1935) on sitä paitsi kiinnostavampi taidemaalari kuin Tove Jansson (1914–2001).

Julkaistua 586: Viina ja luovuus

Eilen tuli ulos vuoden viimeinen Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Aamulla tuli kirjoittaessa hieman liian kiire, ja meni vähän pyörittelyksi. Pointti ehkä kuitenkin selviää: etanolin tuottamien dopamiinin ja endorfiinien erityksen lisääntymisen sijaan ehkä juuri alkoholin sosiokulttuurisen roolin ymmärtämisellä on merkitystä luovuuteen – ainakin minulle ja nimenomaan laajempien yleistä pohdintaa lisäävien virikkeiden antajana. No, miten vain – nyt tuli vähän selittelyn makua.

Jutussa mainittu Jonni Roosin kommentti tästä linkistä. Ja tässä vielä linkki YLE:n Kulttuurin huumehistoria -sarjaan.

Viina ja luovuus

Yksi viime aikoina keskustelua herättäneistä kulttuuriuutisista on tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin suhde alkoholiin. von Trier on edellisen aiheuttamansa kohun jälkeen kieltäytynyt kolme vuotta haastatteluista, mutta tanskalaiselle Politiken-lehdelle antamassaan haastattelussa kolme kuukautta raittiina pysytellyt von Trier tilittää muun muassa suhdettaan alkoholiin. Hän on huolissaan siitä, että pystyykö raittiina tekemään lainkaan luovaa työtä. ”Kukaan entinen alkoholisti tai narkomaani ei ole pystynyt taiteellisesti arvokkaaseen luovaan ilmaisuun”, toteaa von Trier. 

von Trier tietenkin provosoi, eikä hänen kommenttiinsa tarvitse suhtautua kovin vakavasti. Tutkimusta aiheesta ei ehkä ole, mutta luulen, että iso joukko taiteilijoita on pystynyt arvokkaaseen ilmaisuun nimenomaan raitistuttuaan. Vastaesimerkin antaa toimittaja Jonni Roos taiteilijajärjestö Forum Artisin ylläpitämällä Terve taiteilija! -sivustolla pohtiessaan von Trierin kommentteja. Roos muistuttaa saksofonisti John Coltranesta, joka mullisti koko jazzmusiikin vasta irtauduttuaan heroiinin käytöstä. Roos jatkaa: ”Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö on luovilla aloilla varsin yleistä, mutta tutkimuksessa ei tietääkseni ole löydetty mitään sellaista, joka viittaisi päihteiden luovuutta edistävään voimaan, päinvastoin: tutkijat vaikuttavat olevan sitä mieltä, että luovuus typistyy.” 

von Trierillä oli sanojensa mukaan tapana juoda pullo vodkaa päivässä. Tällaisista päiväannoksista tulee aina hyviä tarinoita. Tove Janssonin olen kuullut juoneen ison pullon viskiä joka päivä. Pentti Saarikoskesta muistan lukeneeni, että hänellä oli tietyssä vaiheessa tapana juoda pullo Koskenkorvaa päivässä – ja lisäksi päälle ne lukuisat oluet, joita ei alkoholiksi laskettu. En tiedä, ovatko nämä tarinat totta, mutta kuulemissani kapakkakeskusteluissa ne nousevat esiin vähän väliä – ja nimenomaan sankarillisina. 

von Trierin mukaan alkoholi on auttanut häntä pääsemään ”rinnakkaiseen maailmaan”, jossa hänen luovuutensa on päässyt kukoistamaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että esimerkiksi Saarikosken tai Janssonin sanataide olisi kummunnut viinan synnyttämästä rinnakkaisesta maailmasta – niin rinnakkaisia kuin heidän luomansa kaunokirjalliset maailmansa tälle porvarilliselle elämälle olivatkin. 

Itsellänikin on omakohtaisia kokemuksia tästä aiheesta. Vaikka en olekaan taiteilija, olen kirjoittanut säännöllisesti ja paljon koko aikuiselämäni ajan ja olen myös käyttänyt liikaa alkoholia koko aikuiselämäni – ainakin jos uskon Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mittareita. 

Luulen, että von Trier epäonnistuu argumentoinnissaan vetäessään mutkia suoriksi. Alkoholin tai muiden huumeiden ja luovuuden kausaalisuhde taitaa olla hieman monimutkaisempi asia. Rinnakkainen maailma ei ole tila, johon hankkiudutaan kuin aikuisiän diabetekseen. Kyse ei ole pelkästä kemiasta ja biologiasta vaan myös sosiokulttuurisesta elämästä. En kuitenkaan tarkoita sitä, että sosiaalinen elämä toteutuisi ainoastaan viinanhuuruisissa kapakoissa.
Itsensä huumaamisella on pitkä kulttuurihistoria, joka lienee tunnettua kaikissa kulttuureissa. Syyt ovat monenlaisia, mutta esimerkiksi šamanismissa on tunnetusti pyritty henkimaailman kanssa yhteyteen muuttuneiden tajunnantilojen avulla. Kantabaarini olutta lipittävä porukka pyrkii myös arkisen elämänsä tuolle puolen: kokemaan kadonnutta yhteisöllisyyttä tai turruttamaan aistinsa ahdistavalta yhteiskunnalta, joka on ehkä vienyt heidän työnsä tai jättänyt heidät riittämättömien eläkkeiden varaan. 

Viinasta on moneksi. Se rakentaa kulttuurisia luokituksia ja rajoja aivan samalla tavalla kuin taide, muoti tai kulutushyödykkeet. Viinalla onkin samankaltaisia ominaisuuksia kuin muodilla: se erottaa ja yhdistää. Viinaa käytetään sosiaalisten erotteluiden tekemiseen. Esimerkiksi tuntemistani taiteilijoista kaikki, jotka pitävät Jaloviinasta, juovat ehdottomasti vain yhden tähden Jaloviinaa. Kolmen tähden Jaloviinan juominen taiteilijapiireissä olisi etikettivirhe. Kuvitelkaapa vaikka Aki Kaurismäen elokuva, jossa näin tehtäisiin! Hieman liikuttavastikin kulttuuriväki sitoutuu nimenomaan rahvaaseen, oikeaan kansaan, juomalla halvempaa viinaa ja tekemällä siitä vieläpä kulttuurisen arvon. Aivan vastaavia erotteluja tekevät sikariklubeillaan porvarit: konjakkien laaduissa on eroja, ja vasta asiantuntemus ja erottelujen tekemisen kyky tuo mukanaan symbolisen pääoman vaurautta. 

Minulla on kolme sosiokulttuurisessa mielessä hyvin erilaista kantakapakkaa, ja luulenpa että niissä istuminen on lisännyt huomattavasti ymmärrystäni elämästä ja yhteiskunnallisista rakenteista – ja sitä kautta luovuuttani. Rinnakkaisuuksien ymmärtämiseksi ei kuitenkaan tarvitse olla aivan tillin tallin, vaikka se yhteinen iltanuotio olisikin rakennettu lasista.

Näyttelykuvia 85 & 86 & 87 & Julkista taidetta 8: Sekasisältöisiä päiviä

Kaikki päivät eivät ole ehjiä, yhtenäisiä tai esteettisesti palkitsevia. Todellisuudessa aika harva päivä on sellainen. Esimerkiksi eilinen ei ollut. Satuin kävelemään kolmannen kerran Katariina Sourin (s. 1968) näyttelyn (5.5.–1.6.) ohi Galleria 4-kuudessa ja päätin rikkoa taian. Menin sisälle ja katsoin maalaukset kunnolla. Kyllä ne ulkopäin olivat näyttäneet vähemmän amatöörimäisiltä:

Olin menossa Rikhardinkadun kirjastoon lainaamaan ARS 74 -näyttelyluetteloa, koska minulta on tilattu juttu ko. näyttelystä ensi vuonna ilmestyvään Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemaan ARS-aiheiseen kirjaan. Oma luetteloni on jossain varaston kätköissä löytymättömissä, mutta onneksi meillä on toimiva kirjastolaitos. Matkalla katselin myös julkista taidetta. Olen aina vähän pitänyt Yrjö Liipolan (1881–1971) Kolmikulmassa sijaitsevasta veistoksesta Tellervo, Tapion tytär (1928) – jo senkin takia, että vahvana paikan henkeä luovana veistoksena se on muuttanut virallisen paikkansa nimen Kolmikulmasta kansan suussa Dianapuistoksi. Vaikka Tellervo ei siis virallisesti ole Diana, metsästyksen jumalatar.
Puistohan uusittiin muutama vuosi sitten, ja nykyään se on sangen siisti. Tänään tajusin sen, miksi en enää pidä veistoksesta niin paljon. Silloin, kun Dianapuisto oli vähän villiintynyt ja huonosti hoidettu ja ehkä vähän nuhjuisen pelottavakin, Tellervo tuntui silti olevan oikeassa ympäristössään. Nyt metsästä ei ole jälkeäkään, uusi suihkulähdekin on sisteydessään ja järjestyksessään kuin Albert Speerin kolmannesta valtakunnasta. Ehkä vähän liioittelen, mutta kyllä siinä jotain vikaa nyt on:

Piipahdin sisään Päivälehden museoonkin, jossa oli Muumi-perheen 65-vuotisjuhlanäyttely Suuri seikkailu (12.3.–31.10.). Olen aina rakastanut – kas kuinka erikoista! – muumihahmojen maailmaa, ja nytkin samastuin Nuuskamuikkkuseen, joka rannalla maailmaa ihmetteli. Pitäisi keksiä vielä joku lapsi, jonka kanssa mennä uudestaan:

Kirjastosta sain haluamani, ja katselin saman tien aulassa olevan eläkkeellä olevan fysiikan professori Juhani von Boehmin (s. ?) näyttelyn. Tämä Tuomas von Boehmin (1916–2000) poika on osaava amatööri, mutta on lähinnä epigoni, vaikka onkin pitänyt näyttelyitä jo pitkään. Porvariston hillittyä charmia. Taustalla vilahtelevat muun muassa Giorgio Morandi (1890–1964) ja Pierre Bonnard (1867–1947). Maalaukset ovat vähän sellaisia sympaattisia taideteoksen kaltaisia puhdetöitä. Ei tästä siis sen enempää:

Päivän varsinainen antikliimaksi oli kuitenkin latvialaisen Oskars Mikansin (s. 1970) Arvo Kustaa Parkkilan (1905–1978) muistomerkki Ihminen nousee roskalaatikosta (2001). Se, että entinen pultsari toimi merkittävänä hyväntekijänä kohtalontovereilleen, on kyllä ehdottomasti muistamisen arvoinen asia, mutta onko siihen pakko palkata latvialainen veistäjä, joka muistuttaa tyyliltään hieman liikaa sosialistista realismia ollakseen 2000-luvun veistotaidetta. Ettei vain olisi pelkästään säästetty rahaa? Muistan aina veistoksen nähdessäni myös sen, kuinka vieressä asunut kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) oli harmissaan etupihalleen pystytetystä hirvityksestä:

 

Päivä muuttui illaksi ja siiryin ikään kuin vapaa-ajalle. Kävin Munkkisaaressa erään kaverini luona ja kiinnitin taas huomioni Munkkisaarenkadun päässä oleviin taideteoksiin, joiden tekijöitä tai syytä siellä oloon en ole koskaan muistanut yrittää selvittää. Aina nähdessäni ne ajattelen tehdä asialle jotain, mutta sitten taas unohdan koko asian. Siellä ne edelleenkin olivat:

 

Sitten siirryin jo ihan kunnolla vapaa-ajalle. Vaikka olenkin nykyään – ainakin toistaiseksi – täysraitis, jotain paheellista on vielä jäljellä. Istun nimittäin yhtenä iltana viikossa varsin paheellisesti eräässä rööperiläisessä kapakassa:

Tämän kerron siksi, että yölläkään en sitten kuitenkaan päässyt taiteesta eroon. Kun puolenyön jälkeen lähdin kotiin, törmäsin Hietalahdessa muutamaan sympaattisesti humalassa olevaan taitelijaan. Yhtä heistä en ollut nähnyt pitkään aikaan, joten olinkin tosi ilahtunut. Ensin hän kuitenkin kysyi minulta, että "onko minusta tullut joku natsi". Hän viittasi badgeen, jonka oli huomannut pusakkani rintamuksessa:

 

Kerroin, että kyseessä oli virolaisen taiteilijaystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) graafisesta vedoksesta Molotov-Rippentrop (1989) tehty tuotteistus. No, hänhän sitten pyysikin minua hankkimaan itselleen samanlaisen. Sitten hän muisteli oman Tallinnan näyttelynsä aikaisia tapahtumia 1990-luvulta. Kaikkea taidehistoriallisesti kiinnostavaa sitä Helsingin yössäkin kuulee. Ja sitten nukkumaan – 35 euroa kortilla hävinneennä.

Julkista taidetta 2: Sunnuntaina

En yleensä tapaa käydä minulle läheisten ihmisten haudoilla. Jostain syystä haluan muistella heitä lähinnä niillä paikoilla, joihin rakkaimmat muistot liittyvät. Ja imaginäärisiä keskusteluita heidän kanssaan voin käydä missä tahansa – vaikka peiton alla juuri ennen kuin uni tulee.

Käveleskelen kuitenkin hautausmailla mielelläni. Syy on yleisen tunnelman lisäksi taidehistoria: hautasmailla on tarjolla uskomaton määrä kuvanveistoa, jonkinlaista puolijulkista taidetta.

Sunnuntaina 2.5. halusin kuitenkin jostain syystä nähdä nimenomaan kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) haudan. Kuuluin hänen viimeiset vuotensa hänen ystäväpiiriinsä, jolla oli tapana istua Ravintola Salven takahuoneen nurkkapöydässä. Tapasinkin hänet viitisen vuotta miltei jokaisena arkipäivänä. 

Tulin Hietaniemen hautausmaalle takakautta, ja miltei heti silmiini sattui ihan vahingossa kuvanveistäjän hauta, jonka päällä oli klassinen rintakuva veistäjästä:

 

Kyseessä on kuvanveistäjä Robert Stigell (1852–1907), muun muassa Haaksirikkoisten (1898) tekijä. Hienon muotokuvan tekijä on kuuluisa veistäjä hänkin: Viktor Jansson (1886–1958), joka tunnetaan myös Tove Janssonin (1914–2001) isänä – tytärhän oli muuten kirjailijanuransa lisäksi myös osaava taidemaalari. Stigellin hauta on itse asiassa aika poikkeuksellinen, sillä mallin hahmo on niin elinvoimainen ja hyväntuulinen, että harvoin näkee. Tällä haudalla taitaakin paradoksaalisesti olla ilo käydä.
Eikä huonoa veistoa ollut "kansallisveistäjämme" Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaama moninkertaisen ministerin Ralf Törngrenin (1899–1961) muotokuva. Olin jopa vähän yllättynyt siitä, sillä ei Aaltosen loppuaikojen isompia veistoksia, muun muassa eduskunnan edessä seisovia tönkköjä ja myös mittasuhteiltaan epäonnistuneita presidenttejä, Ståhlbergia ja Svinhufvudia, voi pitää kovinkaan hienoina. Pienempi koko näköjään sujui vielä vanhoilla päivilläkin:

 

Mutta sitten tulinkin jo Harrin haudalle. Sen on veistänyt Matti Peltokangas (s. 1952), hänkin ystäväni. Paatena on graniittinen matkalaukku. Jalustassa Pentti Saarikosken kauniit säkeet: "Kalana tulet tänne / lintuna olet lentävä pois / maa muistaa sinun / askeltesi painon."  
Minä kaipaan Jannea aika usein. Hän oli viisas mies. Hän oli myös mies, joka pystyi uskomattomalla voimalla ja karismalla säteilemään ympäristöönsä sitä rauhaa, jonka kanssa hän viimeiset vuodet eli.  

Taiteilijakukkulalla on jokunen varsin hieno hauta. Kuvataiteilija Maaria Wirkkala (s. 1954) on tehnyt tasapainoisen kivikomposition vanhempiensa – muotoilija ja kuvanveistäjä Tapio Wirkkala (1915–1985) ja keraamikko  Rut Bryk Wirkkala (1916–1999) – haudalle:

 

Armas Hutria (s. 1922) en ole oikein koskaan osannut arvostaa kovin kiinnostavana veistäjänä, mutta Ella Erosen (1900–1987) hauta on aika vaikuttava – niin kuin suuren diivan haudan tulee kai ollakin. Parasta Hutria mitä olen nähnyt:

Muotoilija Timo Sarpanevan (1926–2006) hautamuistomerkin veistäjän luulin tunnistavani, mutta olinkin väärässä, sillä sen on Helsingin Sanomien mukaan suunnitellut taiteilijan leski Marjatta Sarpaneva:

 

Hautausmaa on kriitikolle kuitenkin vähän vaarallinen paikka. Pitäisi olla hienotunteinen, mutta yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa kuin taidenäyttelyssä ja alkavansa kyseenalaistaa tekijöiden ratkaisuja. Miksi kuvanveistäjä Pekka Jylhä (s. 1955) on kuvannut haitaristilegenda Lasse Pihlajamaan (1916–2007) haudalla olevan haitarin kuin paisuvasta pullataikinasta tehdyksi, mikä tuo mieleen kolumbialaisen taidemaalari Fernando Boteron (s. 1932) tavan maalata?

Ja eikö Eila Hiltusen (1922–2003) oma hautakivi muistuta pikemminkin teollisten hautakivivalmistajien koristeellisia malleja kuin yhden menestyneimmän veistäjämme taidetta?

Huomaan hiljalleen olevani väärässä paikassa ajatuksineni. Taiteilijakukkkula on itse asiassa täynnä aika omituista veistotaidetta. Osa haudoista on mielestäni ihan kitschiä. Nyt iskee paniikki. Äkkiä pois täältä, etten puhu läpiä päähäni.