Julkaistua 791 & Virossa 187 & Katutaidetta 134: Malja Viktorille

Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:

Malja Viktorille

Tunnustan syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.

Olen viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns. kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina. 

Viime viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän mukanaan oli vielä Jan – mistä lie kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan. 

Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.

Kolme kirjainta: EGS.

 Signor Sick työssään.

Janin tyttöystävä.

 Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.

Toisen miehen vaimo.

2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.

Vierailimme kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti. Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa. Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa. 

Olen ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat – graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia osin romahtaneita rauniorakennuksia. 

Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.

EGS työssään.

EGS ja Signor Sick työssään.

Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."

J niinku Jan.

Osittain suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla. 

Voikohan olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä. 

Oli miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.

EGS ja Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä, väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja. Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.” 

Näin me teimme. Jan maalasi ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon tyttöystävänsä nimi. 

Jan teoreettikona.

Kaikki kolme samassa.

Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.

EGS, Signor Sick ja vartiotorni.

Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.

Toisessa ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin välittömästi Viktor Kingissepp (1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki, jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota koristi kuvanveistäjä Matti Varikin (1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988, mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna 1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.

Virolaisen julkisen veistotaiteen historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää. 

Toisena kohteenamme olleen ja nyt Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen peittoon.

Ei minulla kovin rikollinen olo ole.

***

Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.

Virossa 177 & Arkkitehtuuria 57 & Katutaidetta 133: Saarenmaan neuvostoaikaiset bussipysäkit, osa 3: Orissaaren kunta

Sarja jatkuu. Lähistölläni sijaitsee Saarenmaan ainoa kauppala Orissaare (as. 841), joka on Orissaaren kunnan (as. 1827) hallintokeskus. Orissaaren keskustassa on oikein bussiasema ('bussijaam') tai odotushuone ('bussiootepalviljon'), kuten sitä käsittelevässä kirjallisuudessa on jostain syystä asia ilmastu. Sen suunnittelijalle löytyy nimikin: maineikas arkkitehti Veljo Kaasik (s. 1938). Viron museovirasto on muutama vuosi sitten tehnyt inventaariota Saarenmaalla, ja nyt tämä vuonna 1988 valmistunut modernistinen bussiasema on nyt ehdolla suojelukohteeksi:

Asemalla toimii nykyään kauneushoitola, kukkakauppa ja kangakauppa/suutari. Matkustajille on käytössä WC ja penkki sisällä. Kunta harkitsee sen myymistä.
Orissaarta ympäröivällä maaseudulla ei sitten montaa neukkuaikaista bussiputkaa olekaan.
Taalikun (20 as.) putka on esimerkkki siitä, miten vaikea laji neukkuaiaikaisten putkien bongaaminen pohjimmiltaan on:

Ikkunat ja varsinkin ovi ovat selvästikin vanhoja, mutta rakenteet selkeästi uudemmat – mikä selviää hyvin sisältä:

Päädyin siis siihen tulokseen, että tämä ei ole neukkuaikainen bussiputka. Ainakaan se ei edusta mitään tyyppiprojektia.
Toisin kuin Randkülan (as. 18) osapuilleen hylätty putka kunnan pohjoisrannalla:

Vaan eipä nuoriso sitä ole hylännyt. Tässä koko kavalkadi:

Orissaaren kolmas neukkuaikainen putka on Saiklassa (as. 38). Se on samaa tyyppiä kuin Randkülassa, mutta siinä on ikkunat:

Eikä takana olevaa vessaa ole muurattu umpeen:

Sielläkin nuoriso on viihtynyt, ja siellä näin ensimmäiset sytkägraffitini (google ei tuntenut sanaa) Saarenmaalla:

Ja tekee täälläkin koululaiset kirjoitusvirheitä. Siinä pitäisi kai lukea 'MUNN'

Virossa 175 & Arkkitehtuuria 56 & Katutaidetta 132: Saarenmaan neuvostoaikaiset bussipysäkit, osa 2: Laimjalan kunta

Neukkuaikaisten bussipysäkkien bongaus jatkuu. Vuorossa on naapurikuntani Laimjala – pieni 692:n asukkaan kunta vailla kovin suuria nähtävyyksiä. Tosin eräs suomalainen ystäväni pitää siellä kesämajaa. Lähellä häntä on Saaren kartanon – Saare mõis – pysäkki Saaremetsan kylässä (as. 34). Kolme säteettäistä seinää. Ehkäpä se kaikkein yleisin neukkutyyppibussiputka:

Ja samanlainen on Audlan kylässäkin (39 as.):

Hallintokeskuksessa Laimjalan kylässä (as. 108) on sitten jo vähän näyttävämpi. Se on neukkutyyppiä mutta on saanut uuden puukuorrutuksen ja nimikyltin:

Kahtlan kylän (35 as.) pysäkki on bussiputkabongaajan unelma. Siellä on erityyppinen putka molemmin puolin tietä:

Asvan kylässä (as. 12) on taas sellainen kolmiseinäinen. Mutta kai lintubongaaja bongaa variksiakin.

  
Laimjalan seitsemäs ja viimeinen neukkuaikainen bussiputka löytyi Käon kylästä (as. 82). Pysäkin nimi on Saare: 

Siellä oli neljä tagia – Laimjalan ainoat:

Sarja ehkä jatkuu, vaikka eihän kukaan näistä voi kauhean kiinnostunut olla. Paitsi minä. Ja sehän riittää, koska olen lomalla ja teen mitä haluan, eikä minun tarvitse miellyttää ketään.