Näyttelykuvia 955 & Virossa 141: Juhlaretki Viroon

Terveisiä Virosta, missä vietin viikonlopun. Laulasmaalla asuva ystäväni, kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955) täytti 60 vuotta:

Kairi Leivo soittaa säkkipilliä, Jüri kuuntelee.

Jüri tanssin pyörteessä vaimonsa Terje Ojaverin (s. 1955) kanssa, hieno veistäjä hänkin.

Ja hauskaahan oli. Tutustuin myös uusiin taiteilijoihin, muun muassa häkellyttävään multitalenttiin Kiwaan (s. 1975), joka on Jürin ystävä ja joka toimitti juhlissa DJ:n virkaa. Hänen teoksiaan olen tosin nähnyt aiemminkin: 

Ja sitten jälleen yksi täyskahjo virolainen kuvanveistäjä, Sikakylän Simson (s. 1959), tosi velmu ja hauska mies:

Ja useita vanhoja tuttuja:

Brittiläissyntyinen Paul Rodgers (s. 1953) ja puolisonsa Anne Daniela Rogers (s. 1975).

Viime vuonna Suomessakin esiintynyt hieno maalari Tiit Pääsuke (s. 1941).

Ja tietenkin Leonhard Lapin (s. 1947), jolta on juuri ilmestynyt uusi omaelämäkerrallinen romaani, Siintallinn.

Ja vielä kymmeniä muitakin. Aamuyöhön meni ja aamulla käytiin saunassa. Ja sen jälkeen juotiin vielä Jürin itsensä panemaa sahtia (koduõlu), jota hän pumppasi isältään perimästä pannusta vanhalla Moskvitšin pumpulla.

Rauhallisimmat hetket vietin vanhan kamuni ja kaimani, Karu-Ottin (= Karhu-Otso) kanssa. 

Ruohonjuuritason kulttuurivaihtoa parhaimmillaan. Vielä onnea ja kiitos, Jüri (ja Terje, jota ilman ei mikään onnistuisi)!  

***

Paluumatkalla tuli Tallinnassa harrastettua vähän virallistakin taide-elämää. Oli hienoa nähdä Viron taiteen grand old lady Lola Liivat (s. 1928) Tallinnan taidehallin galleriassa (Kunstihoone galerii) täydessä iskussa näyttelyssään Muusika on ülim (13.2.–15.3.) – vielä siis ehditte:

Ludwig van Beethoven: Pastoraal, öljy ja akryyli, 2013.

Musiikkiaiheinen teemanäyttely oli hienostunut kokonaisuus.

Virossa 62 & Katutaidetta 59 & Näyttelykuvia 624 & 625 & 626 & 627 & 628: Mänttäläisretki Tallinnaan

Perjantaina 16.3. lähdin sitten ihan oikeasti Viroon. Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinen oli järjestänyt kulttuurimatkan Tallinnaan – taidetta siis mentiin katselemaan. Mukana olivat kumppanini lisäksi myös kuvanveistäjä Krister Gråhn (s. 1979) ja hänen kumppaninsa, kuvittaja Sammy-Daniel Hottinen (s. ?). Illaksi ehdimme vain toisenlaisen kulttuurin pariin – syötyämme kaukasialaista ruokaa menimme Baar Mellondeen iltaoluelle, ja kyllä meillä miespuolisilla oli flaksia – kuusikymppiset venäläiset naiset hakivat (tai yrittivät hakea) meitä innokkaasti diskopallon alle.

Lauantaina oli sitten ihan oikean taiteen vuoro. Ensin kävimme kuitenkin katsomassa potentiaalista vuokrakämppää Tallinnan komeimmassa stalinisisessa asuintalossa, sotatarviketehdas Dvigatelin talossa 1950-luvulta. Oli aika hauska paikka. Voi siis olla, että tässä on tuleva kesämökkini:

Sisäpihalla spottasin vähän katutaidettakin:

Ja tällainen torakkakin tuli vastaan (taitaa kyllä olla niin, että vastaavan olen aiemminkin laittanut blogiini):

Ja sitten Kumuun. En jaksanut kiertää koko taloa vaan keskityin kahteen näyttelyyn. Suuressa salissa oli taidemaalari Kaido Olen (s. 1963) mittava näyttely Kena kangelane ja küllaga vaikelusid (27.1.–15.4.):

Vähän tuli sellainen olo, että taiteilija oli haukannut pikkuisen liikaa, koska iso tila ja aika pieni teema eivät oiken natsanneet – tuli vähän pitkitetyn vitsin olo. Toisaalta hänen huumorinsa oli aika raikasta. Tässä esimerkiksi Puunkaltainen asetelma:

Kaikki hänen "asetelmansa" tasapainoilivat pyörien päällä. Oli idea aika metka. Ja kyllä maalausjälkikin oli ihan komeaa.

***

Kerroksissa oli tarjolla liettualaisen taidemaalri Šarūnas Saukan (s. 1958) näyttely Mina, maalikunstnik Šarūnas (6.1.–29.4.). Tämän liettualaisen oudon puolierakon ja suuren postmodernin sankari infernaalinen maailma oli aika hurja:

Inferno, 1991–92.

Ongelmainen mies, 1992.

Jos tällainen totaalisen psykoottinen Hieronymus Boschista (1450–1516) ponnistava, mutta nykymaailmaan tuleva – oli siellä välissä Leniniäkin – miesangstinen tapa maalata vähääkään kiinnostaa, sanoisin, että tämä näyttely on jo sellaisenaan yhden matkan väärti. Joskus käy oikein kateeksi Kumua, joka osaa yhdistää kaikkien aikakausien taidetta ja tyylejä täysin sujuvasti.

***

Ja sitten Tallinnan Taidehalliin, jossa oli Viron taiteilijaliiton (Eesti Kunstnike Liit) vuosinäyttely, Kevadnäitus (3.–25.3.). Mistä lie poliittiseta korreuktiudesta tai demokratian vaatimuksesta tai miellyttämisen halusta johtuukin, niin näyttelyn rakenne oli suorastaan koominen. Se oli nimittäin jaettu aakkosellisesti kahteen osaan. Näin siis vain taiteilijat A-L. Nyt jo päällä on toinen osa, taiteilijat M-Ü (29.3.–15.4.). Tässä Suomessakin tunnetun Tiiu Kirsipuun (s. 1957) veistos ja Tiina Nyrhinen:

Tässä taas taannoin tapaamani virolaisen abstraktin maalaustaiteen grand old ladyn Lola Liivatin (s. 1928) hauska maalaus, jossa hän oli yhdistänyt 1950-luvun työnsä täysin uuteen työhön:

Ja olihan siellä tarjolla vanhan ystäväni, Leonhard Lapinin (s. 1947) sekä hauska että myös aika kriittinen, vanhoja viron kolikoita ikään kuin plooturahan päälle yhdistävä Sisäinen maisema 119:

Hirvittävän sekava ja yleisilmeetön näyttely kuitenkin oli, mutta toisaalta kun on kiinnostunut virolaisesta taiteesta, on hauska katsella erilaisia tyylejä ja lähestymistapoja. Se ei siis ollut järin hyvä näyttely, mutta kyllä minä kuitenkin viihdyin.

Näyttelyvierailun jälkeen alakerran KuKu Kohvikissa tapasin oluella erään virolaisen taiteilijaystäväni, joka kyseli mielipidettäni näyttelystä. "Olihan se vähän vanhahtava", totesin varovaisesti. Hän vastasi: "Ai vähän?"

***

Ja sitten piipahdus Taidehallin galleriaan, jossa oli tarjolla Mart Vainren (s. 1988) näyttely Konstruktor (16.3.–8.4.). Vähän sellaista käsitteellistä omalla työhuoneella pyörivää maalausta, johon en suoraan sanoen jaksanut enää runsaan tarjonnan jälkeen tarkemmin paneutua – ihan sympaattisen tuntuinen näyttely kuitenkin oli:

Sekvenssin olemus jäi kuitenkin vähän niin kuin selvittämättä. Ei kriitikkokaan aina jaksa.

***

Ja sitten vielä yksi galleria. Linnagalerii, joka sekin on samassa korttelissa ja Taidehallin hallinnoima. Siellä oli valokuvataiteilija Peeter Lauritsin (s. 1962) näyttely Läbipääsud/Gateways (9.3.–1.4.);

Sarjaa Taivaan Atlas.

Taisi olla paukut jo täysin loppu. Tai ehkä saatoin olla oikeassakin, kun koin hänen valokuvansa melko epäkiinnostavaksi ja turhan koristeellisiksi – niin kova stara kuin tämä Kiasmassakin vieraillut taiteilija nykyään on.

Ja sitten jo kohta nukkumaan ilman erityistä biletystä. 

Sunnuntaina piti lähteä jo  puolilta päivin takaisin Helsinkiin, joten ainoaksi kulttuurikohteeksi jäi ostosten lisäksi tämä Viron säveltäjien liiton (Eesti Heliloojate Liit) taloon ehkä vähän epäkohteliaastikin väännetty graffiti:

Vaan olipa taas hyvä reissu.

Virossa 56 & Näyttelykuvia 479 & Katutaidetta 45: Miltei täydellinen päivä

Maanantaina sain katsottua Talllinnassa onneksi vielä yhden näyttelyn, sillä Viron taiteilijaliiton ylläpitämä Vabaduse galerii on poikkeuksellisesti maanantaisin auki. Ado Vabbe ja Tuglas (15.9.–4.10.) olikin vallan kiinnostava näyttely. Ado Vabbe (1892–1961) on yksi Viron merkittävimpiä varhaisen avantgarden nimiä. Hän teki paljon myös kirjankansia ja -kuvituksia sekä pienipainoksisia mappeja omasta grafiikastaan 1910–20-lukujen vaihteessa.

Näitä oli koottu mittavasti näytille, ja erityisesti oli tarjolla Vabben ja Friedebert Tuglasin yhteistyösuhdetta. Tässä muuten vielä Konrad Mägin (1878–1925) – hänkin varsin kiinnostava virolaistaiteilija – näyttelyssä ollut muotokuva Vabbesta (tosin vain kopiona – alkuperäinen on Viron taidemuseossa:

***

Sitten parkkeerasin itseni KuKu Kohvikin (ent. Wiiralt – ja kaikki vanhemmat virolaiset puhuvat edelleenkin Wiiraltista) terassille odottamaan, että taiteilijaystäväni Jüri Ojaver (s. 1955) sattuisi paikalle. Ja niinhän hän tulikin – yllään Galleria Ortonin t-paita:

Ja tietenkin paikalle ehti myös toinen taiteilijaystäväni Leonhard Lapin (s. 1947), joka esitteli minulle myös toisen neukkuaikaisen taiteilijalegendan, Raul Meelin (s. 1941, kuvassa oikealla):

Eikä kaikki ole aina niin äijämäistä kuin näyttää. Paikalle sattui myös virolaisen abstraktin maalauksen grand old lady Lola Liivat (s. 1928), joka lahjoitti minulle omisteella hänestä kertovan paksun kirjan vuodelta 2008:

Tässä malliksi hänen maalauksensa Heinaaeg (2003):

Ja porukkaa piisasi. Virossa kaikkien taiteenlajien edustajat tuntuvat muodostavan aika pienen piirin. Olin varsin iloinen tavatessani myös vanhan rocklegendan – muun muassa Propeller ja Rosta Aknad

-yhtyeistä tuttu – Peeter Volkonskin (s. 1954) (kesk.):

Hänen lisäkseen sain taas uuden kuvataiteilijatuttavankin. Vasemmalla kuvassa on Tiit Pääsuke (s. 1941), joka on muuten ollut kaksi vuotta opettamassa Rovaniemellä. Varsin sympaatinen mies, joka kertoili hauskoja juttuja ajastaan Lapissa.

Ja pitihän joukkoon liittyä joku arkkitehtuurikunnan edustajakin. Tässä yksi Viron suurimmista tiukkalinjaisista modernisteista, Toomas Rein (s. 1940) halaamassa Lapinin kanssa:

 ***

Välillä piti hoitaa pari asiaa, ja Tallinnan taidehallin ympäristöstä löytyi muutama katutaideteoskin:

Tämän kirjoittajan internet on vapauttanut seksistä:

 

Ja kaksi poikaa oli ikuistanut rakkautensa jonain öisenä hetkenä KuKu Kohvikin terassin kattoon sytkällä:

***

Sitten oli minun vuoroni olla vähän aikaa juhlakalu. Tallinnan ratikkaoppaani Trammiga Tallinnas julkaistiin virallisesti viroksi, ja kaikki tapahtui kahvilaraitiovaunussa:

Kustantajani Igor ja ratikkakuskimme Peeter odottamassa matkaan lähtöä.

Ratikka oli lopulta täynnä kilohailileipiä ja Viru Valgea nauttivaa väkeä. Mukaan oli liittynyt myös yksi taiteilijaystävistäni, Jaan Toomik (s. 1961) – hänkin yllään Galleria Ortonin t-paita:

Lehdistötilaisuus oli miltei liikkuttava menestys. Tässä Õhtulehden artikkeli ja tässä saman lehden kuvareportaasi aiheesta. Eesti Päevalehteenkin on tulossa haastattelu.

Ja sitten takaisin KuKu Kohvikiin. En ole viime vuosina terveyteni takia paljon viettänyt boheemielämää, mutta näiden virolaisten kanssa oli jotenkin pakko nostaa maljaa:

Ojaver, Kantokorpi, Rein ja Lapin – ja tietysti seuraan liittyi vielä yksi teatterimieskin: Sulev Teppart (s. 1960).

Siinä sitten vaihtelevalla joukolla nostettiin maljoja pitkin iltaa. Kaikkien uusien tuttavuuksieni nimiä en edes muista.

Päivä oli siis likipitäen täydellinen. Mutta aavistin kuitenkin jo sen, että seuraavana aamuna olisi pakko kirjoittaa radiokolumni vähintäänkin lievässä kankkusessa. Ja näin tapahtuikin.

Luettua 6 & Virossa 9: Neukkunaisia

Katrin Kivimaa & Kädi Talvoja: Nõukogude naine eesti kunstis. Kumu 2010.

Joskus epäilen, että olenkohan liian helposti höynäytettävissä, kun väliin tuntuu siltä, että miltei kaikki luettu ja katsottu vaikuttaa aivan erityisen kiinnostavalta, merkittävältä, laadukkaalta tai vähintäänkin hauskalta. Näin on tämänkin pienenkin kirjan laita. Kumun pieni neuvostonaisaiheinen näyttely oli tosi kiinnostava, ja sen luettelo on onneksi samaa laatua, sillä sehän tässä jää elämään vielä aivan eri tavalla kuin ne haalistuvat muistikuvat, jotka alkuperäsistä teoksista jäivät mieleen hiipuakseen pois.

Neuvostoajan taiteen esittäminen ei Virossa ole aivan yksinkertainen asia, sillä muistan esimerkiksi sen ryöpyn, minkä kuraattori ja Viron taiteen grand old lady Eha Komissarov sai vastaansa, kun Kumun avajaisnäyttelyssä oli tarjolla heti roisi kattaus sosialistista realismia. Mutta rohkeasti nämä hienot virolaiset taidehistorioitsijat jatkavat lähimenneisyytensä ymmärtämisen ja sen meille muillekin avartamisen projektia.

Ja he kyllä tietävät, mitä tekevät. Jos taidehistoriaan jätettäisiin viidenkymmenen vuoden aukko tai alettaisiin valehdella uudestaan, niin ei siitä hyvää seuraisi. Hatunnosto siis Taideakatemian taidehistorian proffalle Katrin Kivimaalle ja Kumun kuraattori Kädi Talvojalle.

Kivimaa ja Talvoja opettavat katsojaa tarkentamaan katsettaan neuvostoajan taiteen edessä. Yleensähän tällaiset näyttelyt esimerkiksi suomalaiselle katsojalle ovat kuin freak show, jolle voidaan vähän nauraakin vaikka puistattaisikin. Kannattaa kuitenkin vähän yrittää paneutua asiaan. Kuvia ovat tehneet ihan oikeat elävät taiteilijat, ei mikään stalinistinen kone. Kuvissa on luettavissa monenlaisia asioita, myös ambivalenssia tuottavia. Jotkut kuvat sisältävät kiinnostavia piilomerkityksiä. Kaikissa kuvissa on kuitenkin aina jotain, jota ulkopuolinen ei oikein osaa lukea. Tähän me tarvitsemme taidehistorioitsijoita – jo ihan veronmaksajanäkökulmasta.  

Kivimaan lyhyt mutta tiivis johdantoessee antaa hyvän taustan neuvostonaisen problematiikkaan yleisesti ja virolaisen neuvostonaisen problematiikkaan erityisesti. Esiteltyjen kuvien – sekä taideteosten että julisteiden – yhteydessä on tiiviitä analyysejä ja lukuohjeita. Ainakin minä koin monta ahaa-elämystä. Alla pari esimerkkiä.

Valerian Loikin (1904–1986) muotokuva (1951) kollegastaan Aino Bachista (1901–1980) pysäytti minut välittömästi. Syitä on ainakin kolme. 1) Se on ihan hieno muotokuva, 2) on kai pakko tunnustaa, että minulla on omituinen romanttinen taipumus ihastua joihinkin naismuotokuviin suorastaan hävettävän tuntuisesti ja 3) kyse on kulttuurihistoriallisesti varsin kiinnostavasta hahmosta tehdystä muotokuvasta. Kirjan tiivis lukuohjeistus vahvistaa kiinnostukseni syyt. Bach oli itsekin hieno taiteilija, muun muassa loistava graafikko ja erittäin hienostunut kirjojen graafinen suunnittelija – keräilin niitä antikvariaateista jo toistakymmentä vuotta sitten –, mutta hän oli myös neuvostoaikoja edeltänyt sosialisti, joka ei sosialismistaan koskaan luopunut. Virollakin on siis ihan oma vasemmistolainen kulttuurihistoriansa, johon ei voi eikä saa suhtautua kuin neuvostomiehitykseen. Sen intelligentsian, jota Bachkin edustaa, leimaaminen pettureiden joukoksi olisi nykymaailmassa äärimmäisen typerää – tosin tietysti tyypillistä. Tässä esimerkiksi nykyvirolaisella kulttuurilla on vielä paljon tekemistä. Toisaalta Loikin muotokuva Bachista ja Bachin teoksesta välittyvä itsetunto vie tietenkin keskustelun neuvostofeminismin ambivalentteihin rakenteisiin, joita Kivimaa johdantoesseessän hienosti avaa. Virolaisen naisen historiassa riittää tässäkin suhteessa valtavasti tutkittavaa.

Lola Liivatin (s. 1928) muotokuvaa laulaja ja näyttelijä Elo Tamulista (1913–1994) koskevat vähän samanlaiset huomautukset, mutta lisäulottuvuutena voisi huomauttaa, että hänen rinnassa oleva kunnianmerkkinsä – Stalinin palkinto eli suurinpiirtein meidän valtionpalkintomme – näkyy vain peilin kautta ja on siten tietyllä tavalla toisessa todellisuudessa. Tämän havainnon luin vasta kirjasta – en minä sitä oikeasti näyttelyssä haahuillessani huomannut.

Kirjaa lukiessani sain koko ajan muistutuksen siitä tarkkuudesta, jolla kuvia aina välillä kannattaa lukea.

Hieno näyttely ja hieno kirja, jonka muuten sai ostaa yhden oluen hinnalla. Matkustakaa siis Tallinnaan.