Julkaistua 320 & 321: Poika katsoo taidetta & Jälleen yllätyksetön Salmela

Poissaollessani on Suomessa ilmestynyt pari juttuani, jotka kirjoitin jo aikoja sitten tehtyäni pienen kesänäyttelykierroksen. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi sellainen vähän kepeämpi kuvallinen reportaasi matkasta:

Poika katsoo taidetta

Taiteellisen kesäretken ei tarvitse olla helposti sulateltava välipala. Mitä jos hyppäisit autoon ja ajaisit 1400 kilometriä lapsuuttasi, taidetta ja Suomea pohtien?

Kesällä tehdään usein jotain helppoa, mutta voi vapaa-aikaan suhtautua välillä toisinkin. Minä en ollut menossa kenenkään mökille kalaan tai rentoutumaan vaan hyppäsin autoon ja ajoin kolmessa päivässä 1400 kilometriä pitkin eteläistä Suomea taidetta etsien ja päädyin takaisin kotiin.

Kesällä käydään kesänäyttelyissä, mutta voi kesätaidetta katsoa ihan oikeassa taidemuseossakin. Lapsuuden kesät olivat tunnetun kliseisesti aina niin pitkiä ja ihania, mutta joskus kannattaa muistella asioita toiseltakin kantilta. Traumojahan meillä kaikilla on.

Jarmo Mäkilä purkaa omia länsisuomalaisia traumojaan Porin taidemuseossa laajalla 60-vuotisjuhlanäyttelyllään Poikien leikit. Mieleeni tulee Rob Reinerin leffa Stand by Me (1986), jossa nuoret pojat lähtivät etsimään kuolleen pojan ruumista. Koti voi olla myös kuin Freudin viljelemä käsite unheimlich (= kammottava, outo, kummallinen), siis kirjaimellisesti varsin epäkotoisa. Tämä kokemus on kaikille terveellinen – veikkaanpa, että myös tytöille.

Niinpä ajoinkin Porista lapsuudenkotiin Alavudelle, ja yövyin vielä elävien vanhempieni luona. Mieluisin paikallinen muistoni, lapsuuden suuri kiipeilypuu ”Jättiläinen” oli tietenkin jo aikoja sitten kaadettu. Lapsuuteni kouluakin purettiin parhaillaan. Mäkilän näyttely eli vahvana mielessäni.

Sitten Mänttään, jossa oli kuvataideviikoilla tarjolla nuorempaa ja rosoisempaa nykytaidetta. Elämän tuskat ja riemut kietoutuivat hienosti löytämisen riemuun. Nuori aikuisuus taitaa olla vaikeuksineenkin aika onnellista aikaa. On hienoa, että taiteilijat osaavat näyttää sen.  

Tampereella olisi pitänyt piipahtaa Pirkanmaan triennaalissa (16.6–12.8.), mutta maaseutu kutsui. Savossa nimittäin vaikuttaa kaksi perinteistä kesänäyttelyä.

Kesällä voi vähän seikkaillakin, eikä kaiken tarvitse olla niin rationaalista. Yöpaikka jäi varaamatta, eikä Mikkelistä sellaista tietenkään löytynyt. Mutta sitten vain rivakasti – vaikkakin jo vähän väsyneenä – Savonlinnaan, jonka Seurahuone tarjosi sekä kohtuullisen hintaisen huoneen että kattoterassillaan maukkaat muikut.

Retretissä on johto vaihtunut. Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu puhkuvan intoa. Resepti on kuitenkin tuttu: vanhoja mestareita ja nykytaidetta. Nyt mestareina ovat Tyko Sallinen ja hänen 1910-luvun ekspressionistikollegansa sekä rakastettu sadunkuvittaja Rudolf Koivu, jonka kuvamaailman innoittamana Alexander Reichstein on luonut lapsille hienon elämysmaailman. Ja on syytäkin, koska perhelippu maksaa 35 euroa. 

Toisen konkarin, Marketta Hailan kuratoimaan nykytaidenäyttelyyn saa kulumaan kylläkin enemmän kuin yhden elokuvan verran aikaa, sillä videoita on aika paljon. Näyttely on kuitenkin täynnä huipputaiteilijoitamme, joiden teoksissa yhdistyivät sekä tiukka ammattimainen viimeistely että yllättävänkin voimakas elämyksellisyys. Ja kyllä Retretin luolastossa on lumoa.

Ravintolaa ei tarvitse enää lähteä etsimään, sillä tänä vuonna Retretissä aloittanut SIS. Deli+Café tarjoaa maittavan lähi- ja luomuruokapitoisen, tuoreen ja raikkaan ja seisovan pöydän tai kahvilan lisukkeineen. Jos haluaa pelkkää raikastusta, on paikan oman reseptin jäätee aivan lyömätöntä.

Ja sitten Salmelaan, porvarillisemman kesätaiteen Mekkaan. Taidetta on paljon – konkareilta taattua laatua, mutta Salmelan nuoret ovat yleensä vähän helpommin pureskeltavia esittävän taiteen edustajia. Salmelaa on taidepiireissä ollut tapana vähän vähätelläkin, mutta kyllä sieltä hyvän annoksen kunnon taidetta aina saa. Kannattaa kuitenkin varautua hyttysiin ja toisinaan sateeseen. Näin minulle kävi, mutta onhan ammattimaisesti hoidetussa paikassa tarjota kävijöille toki sateenvarjoja. 

Sitten kotiin ja pienelle lomalle koko taiteesta. Uniin se taitaa kuitenkin tulla – niiden traumojen kanssa, jotka eivät ainakaan auenneet matkallani, vaikka taiteilijat kuinka yrittivät teoksillaan helpottaa käsittelyä. Mutta taisivat vaan vetäistä kaiken entistä enemmän solmuun.

– Jarmo Mäkilä, Poikien leikit, Porin taidemuseo 15.6.–2.9.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.

– Retretti, Punkaharju 9.6.–28.8.

– Taidekeskus Salmela, Mäntyharju 9.6.–12.8. 

***

Eilisessä Ilkassa ilmestyi puolestaan erillinen juttuni Taidekeskus Salmelan kesänäyttelystä:

Jälleen yllätyksetön Salmela

Suomen kesä on täynnä taidenäyttelyitä, joista voi poimia makuunsa sopivaa tarjontaa. Yksi vahvimmista toimijoista on Taidekeskus Salmela, jonka tarjonta on vakaata – mutta siten myös varsin yllätyksetöntä.

Eteläsavolaisen Mäntyharjun idyllisessä ympäristössä toimivan Taidekeskus Salmelan puuhakas isäntä Tuomas Hoikkala on kuin taidemaailman Vesa Keskinen konsanaan. Hän kova touhuamaan ja ideoimaan, toisinaan vähän mahtipontisestikin, ja hän on myös kovan luokan bisnesmies. Ainoa ero tuntuu olevan hienostuneisuusasteessa. Mediakohujen sijaan Hoikkala viihtyy pikemminkin seurapiireissä ja toisaalta saksofoniensa parissa.

Salmela on jo pitkään ollut suomalaisen kuvataidekesän keskeisiä vetonauloja, ja Salmelan kävijä tietää jo aina etukäteen saavansa nähdä paljon hyvää taidetta. Ja taidetta on todella paljon: tänäkin kesänä teosluettelossa on peräti 313 teosta.

Konkareiden katselmus

Salmelan resepti on aina ollut selkeä. Tarjolla on toisaalta tuhti annos taiteemme vakiintuneiden kiintotähtien tuotantoa ja lisäksi aina joukko nuoria, joita Salmela residenssiohjelmineen on ollut sparraamassa.

Tämän kesän konkareita ovat muun muassa Tapani Mikkonen, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki, Kristian Krokfors, Johanna Koistinen ja Tuomas Mäntynen. Taattua laatua siis.

Suurimman yllätyksen järjestää varmaankin lähinnä graafikkona tunnettu Mikkonen, joka on viime vuonna kaivanut akryylimaalit ja pensselit esiin ja antanut palaa. Ryöppyävä luova vaihe on vähän häkellyttäväkin: väliin herkistellään, väliin maali pursuaa suoraan putkilosta kankaalle. Perinteisiä kukkatauluja eivät hänen huikeat iiriksensä kuitenkaan koskaan muistuta.

Aaron Heino ja Tapani Mikkonen Salmelassa.

Eikä ole Mäkelälle ja Krokforsillekaan riittänyt litteä kaksiulotteisuus. Krokfors on käyttänyt maalauksissaan tehokeinona kuperaa pintaa, ja osa Mäkelän puupohjaa hyödyntävistä maalauksista alkaa muistuttaa suorastaan veistoksia.

Nuoret esittävät

Suurin ongelma Salmelassa on yleensä nuoriso-osasto. Minulla ei ole mitään esittävää maalaustaidetta vastaan, mutta Hoikkalan mieltymys nuoremman polven esittäviin maalareihin alkaa olla jo vähän puuduttavaa. Hoikkalan työskentely nuoremman taiteen kanssa on toki ihailtavaa. Hän jakaa palkintoja ja tarjoaa residenssiohjelmaa ja mahdollistaa monin tavoin toimeentuloa tämän vaikean alan aloittelijoille, mutta kovin näkemyksellistä voimaa eivät hänen valintansa yleensä tarjoa. Salmelan suosima taide on yleensä kovin sisäsiistiä ja pikkuporvarillista tai ainakin helposti omaksuttavaa.

Jos kaipaa taiteelta vähän vaikeampia kysymyksiä ja pohdittavaa pitkälle kesäisen iltapäivän jälkeenkin, ei Salmelan nuorten tarjonta sellaiseen juurikaan johdata. Tässä suhteessa Salmela ei selvästikään liiku nykytaiteemme eturintamassa.

Osalle nuorista Salmelan tarjoama tilaisuus on myöskin vähän liian kova pala. Esimerkiksi nyt tämän kesän Salmelan vuoden nuoren taiteilijan Milla Kuisman (s. 1980) rahkeet eivät oikein vielä tunnu riittävän isompaan näyttelykokonaisuuteen.

Kaikkineen Salmela on kokemuksen tasolla hyvin kuvattavissa ilmaisulla ”ihan kiva”. Taas tänäkin kesänä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Julkaistua 316: Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Eilisessä Ilkassa näkyi ilmestyneen raporttini tämän kesän Retretistä (9.6.–28.8.), jossa kävin jo kolmisen viikkoa sitten ja kirjoitin juttuni:

Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Kesänäyttelyihin suhtaudutaan usein kuin kesäteatteriin: kepeää ja helppoa koko kansalle. Retretin tämän kesän näyttelyt osoittavat kuitenkin, että kesälläkin voi harrastaa vakavasti taidetta.

Punkaharjulla sijaitsevassa Taidekeskus Retretissä on miehitys vaihtunut. Uusi toimitusjohtaja, Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu aloittavan suotuisissa tuulissa. Hän on myös jakanut vastuuta toiselle konkarille: Porin taidemuseon ja Näyttelyvaihtokeskus Framen pitkäaikainen johtaja Marketta Haila (ent. Seppälä) on koonnut Retretin dramaattiseen luolastoon mittavan nykytaidenäyttelyn.

”Paha poika” ja kaverit

Retretin päävieras on suomalaisen ekspressionismin suurin sankari Tyko Sallinen (1879–1955), jota näköjään nykyään lanseerataan suomalaisen taiteen ”pahana poikana”. En nyt tuosta pahuudesta niinkään tiedä, mutta Sallisen rooli maalaustaiteemme kehityksessä on niin merkittävä, että jokaisen vähänkin vakavamman taiteenharrastajan on syytä suunnata nyt Retrettiin. Esillä on monia Sallisen avaintöitä – muun muassa monia muotokuvia Mirriksi nimitetystä vaimosta sekä jo ikoniset HihhulitJytkyt (1918), joista molemmista on tarjolla myös luonnoksia ja versioita. (1918) ja

1910-luvun miehisten ekspressionistiemme maailmankuvasta ja erityisesti myös naiskuvasta on hedelmällistä käydä keskusteluja edelleenkin, sillä näyttelyn maalareiden myötä pääsemme kiinni moneen ajankohtaiseen aiheeseen. Ilman historiaa ei ymmärrystä synny, ja 1910-luvun kansalliseksi aarteistoksi muuntuneen taiteen kautta olemme epäilemättä kulttuurihistoriamme ytimessä. Sallisen seurassa näyttelyssä nähdään otoksia Alwar Cavénin, William Lönnbergin, Eemu Myntin, Juho Mäkelän, Eero Nelimarkan, Valle Rosenbergin ja Jalmari Ruokokosken tuotannosta. Uhoa siis riittää – ja epäilemättä myös angstia.

Nykyajan hyvät taiteilijat

Retretin luolastossa on tarjolla suorastaan loistava katsaus nykytaiteemme kärkinimiin. Ripustus on onnistunut myös siinä suhteessa, että teokset joko suorastaan ottavat toisiinsa kantaa tai jossain kohdin ne on pantu ottamaan kontaktia toisiinsa. Dramaattinen luolasto on osattu hyödyntää kunnolla, ja monet nykytaiteilijamme ovatkin nimenomaan paikkasidonnaisen taiteen mestareita – kuten vaikkapa Charles Sandison, joka muokkaa tietokoneohjattuja tilateoksiaan vaikeisiin ympäristöihin millintarkalla virtuoosimaisuudellaan.

Luolastossa ottamiani "taidekuvia". Yllä Kari Cavén ja Eija-Liisa Ahtila, alla Pekka Jylhä.

Ainoa kritiikinpoikanen syntyykin siitä, että kokonaisuus on saumattoman varmaa työtä, eikä vähän nuoremmalle ja entuudestaan tuntemattomalle rosoisuudelle ja kokeiluille ole tarjottu tilaisuutta.

Näyttely ei ole ihan helppo, ja videoteoksia on melko paljon, joten kannattaa varata aikaa. Pienen uhrauksen myötä saa kuitenkin hyvän kuvan nykytaiteemme menosta – ja myös siitä, kuinka hyviä ihmisiä taiteilijat nykyään tuntuvat olevan. Sadan vuoden takainen uho ja herooisuus ovat vaihtuneet myötäelämiseen ja yhteisöllisyyteen.

Satukin elää

Vähemmän raadollista menoa on tarjolla Rudolf Koivun (1890–1946) satukuvitusten näyttelyssä, jonka maailman on monipuolisella installoinnilla päivittänyt nykylasten elämykseksi Alexander Reichstein. Lapsilla – ja toki myös aikuisilla – on mahdollisuus kuin liikkua keskellä satua.

Vähän vinksahtaneempaa nykytaiteellista satumaailmaa on tarjolla Grafiikanpaja Himmelblaun näyttelyssä, joka tänä vuonna on yllättävän terävä myös nykytaiteellisessa mielessä.

Retretti ei siis ole mikään pikkuporvarillisen sievä kesäretkikohde vaan tuhti paketti aidolle taiteenharrastajalle.

Julkaistua 277 & 278: Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija & Kansankodin ikuinen sunnuntai

Eilisessä Ilkassa ilmestyi peräti kaksi juttuani, jotka olen kirjoittanut jo viikkoja sitten. Kyseessä on kaksi Helsingissä esintyvää vanhaa mestaria: Rembrandt (1606–1669) Sinebrychoffin taidemuseossa (2.2.–29.4.) ja Carl Larsson (1853–1919) Ateneumin taidemuseossa (10.2.–29.4.) – molemmat kiinnostavia ja tärkeitä näyttelyitä:

Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija

Sinebrychoffin taidemuseossa on esillä ensimmäistä kertaa Venäjän ulkopuolelle matkannut venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin merkittävä kokoelma Rembrandtin grafiikkaa.

Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi pietarilaisesta Eremitaašin taidemuseosta 55 hollantilaisen suuren mestarin Rembrandtin (1606–1669) graafista vedosta varatuomari Dmitri Rovinskin (1824–1895) kokoelmista. Rovinski oli myös tunnettu taidehistorioitsija. Ensimmäisten joukossa hän kiinnitti huomiota venäläisiin gravyyreihin ja varsinkin kansanomaisiin painokuviin (lubok), jota puolestaan vaikuttavat myöhemmin venäläiseen avantgardeen.

Rovinskin kokoelmasta kootun näyttelyn on koonnut Eremitaašin grafiikan osaston johtaja Roman Grigoriev, yksi maailman johtavista Rembrandt-tutkijoista.

Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjavaan viittaan, n. 1633–34. 
  

Näyttely on rakennettu suurelta osin Rembrandtin käyttämien teknisten ratkaisujen pohjalle. Näinhän grafiikan kanssa usein toimitaan, mikä pahimmillaan tuottaa vain sen efektin, että teosten taiteellinen sisältö tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle. Tässä näyttelyssä toimitaan kuitenkin toisin. Grigoriev pikemminkin osoittaa sen, miten Rembrandtin käyttämät erilaiset tekniset ratkaisut ja innovaatiot auttoivat häntä saamaan aikaan juuri sen toivotun taiteellisen vaikutuksen, joka hänen työtään varsinaisesti innoitti. Usein nämä ratkaisut olivat myös sangen innovatiivisia – jopa niin vallankumouksellisia aikaansa nähden, että Rembrandtia ehdittiin jo 1680-luvulla kutsumaan ”kerettiläiseksi”. Jotkut puhuivat jopa epäonnistumisista. Grigorievin mukaan Rembrandt muutti ”voimakkaaksi taiteenteon välineeksi sen, jota hänen edeltäjänsä pitivät teknisenä puutteena”.

Ammattisalaisuuksia

Rembrandt oli siinä mielessä poikkeuksellinen tekijä, että hänelle ei riittänyt vain kuparilaatan kaivertaminen ja sen luovuttaminen siten vedostajille, jotka pyrkivät mahdollisimman tarkkaan ja uskolliseen jälkeen. Rembrandt piti laatat itsellään, vedosti itse, kokeili erilaisia papereita ja manipuloi laattoja eri tavoin – saattoipa hän palata johonkin teokseen uudestaan vasta vuosien kuluttua ja jatkaa työtä aivan uuteen suuntaan. 

Enkelin ilmestyminen paimenille, 1634. 
  

Rembrandt oli varsin salaileva, ja kerrotaankin, että vedostaessa hän oli täysin yksin eikä antanut muiden – hänellähän oli eri vaiheissa lukuisia oppilaita ja avustajia – nähdä kikkojaan ja kokeilujaan käytännössä. Tämä on yksi syy, miksi osasta Rembrandtin vedoksista käydään edelleenkin jatkuvia kiistoja: mikä työ on valmis ja mikä keskeneräinen ja millä perusteilla?

Grigorievin vastaus tähän ongelmaan on kiehtova: ”Laatta, jota oli käsitelty kuivaneulalla, yksinkertaisesti ’kutsui’ työstämään kuvaa loputtomiin ja itse ’lopullisuuden’ käsite muuttui tarpeettomaksi.

Bisneksestä taiteeksi

Vaikka Rembrandt olikin osaava liikemies – tosin myöhemmällä urallaan hän teki konkurssin – ja nykykielellä ilmaistuna hyvä brändin rakentaja, olivat hänen tavoitteensa taiteellisestikin varsin haasteellisia ja vallankumouksellisia.

Etsaus ei ollut Rembrandtille pelkkä tapa monistaa ja maksimoida yhdestä teoksesta saatavaa voittoa, vaan Grigorievin sanoin ”Rembrandtin käsitys grafiikan statuksesta taiteena piti sisällään siirtymän kohti ajatusta, jonka mukaan ihanteellisessa tapauksessa jokainen vedos olisi itsenäinen taideteos.”

Tässä näyttelyssä onkin itse kunkin mahdollista tutkailla tätä ajatusta, sillä joistain töistä on esillä jopa viisi erilaista vedosta.

Tutkailua kannattaa suorittaa rauhassa ja ajan kanssa. Itse asiassa voisin suositella ottamaan mukaan jopa vähän varustusta: ei ole yhtään liioiteltua tihrustella joitain hienoja yksityiskohtia suurennuslasin kanssa.

Taidegrafiikka ei tunnetusti ole kovin seksikästä tänä spektaakkeleiden aikakautena, mutta hiljentyminen ja tarkkaileva suhtautuminen saattaa hyvinkin palauttaa mieliin sen, mistä taiteessa pohjimmiltaan on kyse. Tämä näyttely tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. 

***

Kansankodin ikuinen sunnuntai

Ruotsin ehkä tunnetuin ja rakastetuin taidemaalari Carl Larsson rakensi mallia kansankodin hyvästä elämästä vaikka kärsikin itse toisinaan masennuksesta ja uskonpuutteesta. Onko hänellä nykykatsojalle jotain opetettavaa?

Jos on vähänkään kiinnostunut taiteesta tai ruotsalaisesta kulttuurihistoriasta tai edes rapistuvan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan henkisistä juurista, on syytä tutustua Carl Larssonin (1853–1919) näyttelyyn. Jos vanhat merkit nimittäin pitävät paikkansa, ei se nyky-yleisön elinaikana ole enää mahdollista.

Carl Larssonin tuotantoa esiteltiin Suomessa edellisen kerran laajasti vuonna 1913, jolloin hänen teoksiaan nähtiin sekä Turussa että Helsingissä. Tosin Tikanojan taidekodissa Vaasassa toteutettiin oma Larsson-näyttely vuonna 2003. Nyt nähtävä Ateneumin näyttely keskittyy nimenomaan Larssonin kotiaiheisiin, mutta mukana on myös paljon hänen vähemmän tunnettuja maalauksiaan Ranskan-vuosilta.

Taidokas akvarellisti

Carl Larssonin oma elämä oli varsinainen tuhkimotarina. Hän syntyi Tukholman slummikorttelissa ja kävi köyhäinkoulua, mutta nuoren lahjakkuuden taidot huomattiin pian, ja niinpä hän aloitti Taideakatemian valmistavalla peruskurssilla jo 13-vuotiaana.

Omakuva uudesa ateljeessa, 1912.
  

Aikansa taiteilijanalkujen tapaan Larsson haki oppia myös Pariisista, ja Ranskassa hän pääsi myös 1880-luvulla ulkoilmamaalauksen pariin. Vuonna 1883 hän sai jo 3. Luokan mitalin Pariisin salongista, ja samana vuonna hän meni myös naimisin Karin Bergöön (1859–1928) kanssa, mikä oli yksi suurimmista hänen elämäänsä vaikuttaneita tapahtumista – ilman vaimoaan hän tuskin olisi tuntemamme Carl Larsson.

Larssonin ranskalaiset maalaukset kertovat hyvin sen, miten taidokas maalari Larssonista kehittyi. Hänen akvarellitekniikkansa oli loistelias, ja vaikkei hänen ulkoilmamaalauksensa vienytkään häntä impressionismin herkkiin suuntiin, oli hänen realistissävyisessä otteessaan kyllin myös vähän mystisempiä kauneusarvoja.

Kodin ääriviivat

Kaikkien tuntema Larsson syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla, jolloin hän ryhtyi tarkkojen ääriviivojen ja heleiden värikenttien kautta hahmottamaan omaa kotielämäänsä. Larssonista ei tullut kansallisromanttisen jykevää jugendtaiteilijaa. Hänen kepeä, valoisa ja iloinen maalausjälkensä loi ihan toisenlaista romantiikkaa, jolla oltiin rakentamassa ruotsalaisen kansankodin hyvän elämän peruspilareita. 

Joulupäivän aamuna, 1894.

Tärkeää osaa näytteli vaimo Karin, joka oli myös saanut taidemaalarin koulutuksen mutta joka ajan sovinistiseen malliin sai antaa tietä miehelleen. Perhe oli monilapsinen, ja Karinilla riitti puuhaa. Onneksi hänellä oli kuitenkin energiaa luoda tavallaan ihan uusi ura, joka on myös löydetty myöhemmin aivan uudella tavalla.

Karin Larsson oli taidokas ja varsin moderni tekstiilitaiteilija ja jopa huonekalusuunnittelija, ja näitä ulottuvuuksia voikin tarkastella myös Larssonin maalausten kautta. Ateneumin näyttelyssä on myös mukana hänen tekstiilejään ja huonekalujakin.

Larssonit levittivät sanomaansa tehokkaasti, muun muassa kirjojen kautta. Ensimmäinen on Larssonin teksteillä varustettu Ett hem (1899). Larssonin kirjoja on suomennettu useita, ja tekipä hän kuvituksen Välskärin kertomuksiinkin.

Ruotsin paras?

Suomessa Larsson vertautuu Martta Wendeliniin ja ehkä Rudolf Koivuunkin, mutta taidehistoriallisesti hänessä on paljon, paljon pidemmälle. Hän kokeili siipiään jopa monumentaalimaalarina, mistä Ateneumin näyttelyssäkin on esimerkkejä, mutta totuuden nimissä on kai todettava, että ei hänen ääriviivapiirustuksillaan oikein hallittu monumentaalista mittakaavaa.

Larsson itse totesi aikoinaan olevansa ”Ruotsin lahjakkain ja paras maalari”, mutta aika tasii. Sen, minkä hän taidehistoriallisessa merkityksessään onkin ehkä hävinnyt, on hän saanut kulttuurihistoriallisella roolillaan paikattua. Ja onneksi mukana oli vaimo, sillä hänen kauttaan Larssonin tuotanto säilyttää kuranttiutensa vieläkin varmemmin.

Mutta mistä saisimme uudet rakennuspuut pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja hyvään elämään? Se ei käy aivan selväksi ainakaan yhdestä näyttelyn oheistapahtumasta, valokuvataiteilija Elina Brotheruksen ja kahden psykologin näyttelystä Perhe kuvassa.