Julkaistua 405 & Julkista taidetta 64: Julkinen taide ja kestävä kehitys

Eilen oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Kuvanveistäjäystäväni tulevat nyt ärähtämään minulle, koska menin pohtimaan heidän toimeentuloonsa littyviä asioita vähän kieli poskella. Kolumnistin tehtävä kuitenkin on provosoida ja vähän törkkiä. On sitä paitsi terveellistä toisinaan joutua miettimään työhönsä liittyviä isoja asioita. Sitä minäkin teen aika usein, kun aistin, että taidekriitikon työtä ei välttämättä pidetä työnä lainkaan. On hyvä joutua hakemaan argumentteja työnsä perustelulle.

Sakari Tohkan (1911–1958) suihkulähdeveistos Tursas ja vedenneito (1940) on yksi Helsingin monista toimimattomista vesiveistoksista. Ei taiteilija sitä tällaiseksi suunnitellut.

Ja on minun, hitto soikoon, sanottava, että tolkku asioissa pitää olla. Tein nimittäin vähän lisää taustatutkimuksia ja sain selville, että Pekka Jylhän (s. 1955) Kekkos-monumentin ylläpito maksaa jopa enemmän kuin jutussani arvioin: summa on 40–50 tuhatta euroa vuodessa. Siis esimerkiksi paljon enemmän kuin minä tienaan. Nykytaiteen materiaalit ja tekniset ratkaisut sekä niiden tuottamat ongelmat saattavat olla muutenkin vähän ennustamattomia – klassista pronssia ja graniittiahan ei juurikaan tarvitse kunnostaa. Kuinka monta vesielementin sisältävää veistosta on ympäri vuoden toimimatta, koska veden käyttö on sekä kallista että sen vaatima puhdistus vaikeaa?
No, tässä tämä:

Julkinen taide ja kestävä kehitys

Olen monesti miettinyt sitä, että missä vaiheessa julkinen taide kohtaa saturaatiopisteensä, siis sen kyllääntymistilan, jolloin lisää ei enää mahdu tai lisääminen ei enää kannata – jolloin se ei enää ole mielekästä.

Otetaan ihan käytännön esimerkki. On varsin epätodennäköistä, että Esplanadin puistoon Helsingissä lisättäisiin yhtään pysyvää veistosta. Nyt niitä on viisi, joista kolmella juhlitaan kansallissankareitamme: Runebergiä, Topeliusta ja Leinoa. Esplanadin puisto on saavuttanut saturaatiopisteensä, se on ikään kuin valmis, ja koska suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että kulttuuriperintökohteita on vaalittava, on myös epätodennäköistä, että yhtäkään noista viidestä veistoksesta koskaan poistettaisiin.

Toisin kuin taloja, julkisia veistoksia ei edes tarvitse suojella: sellainen kun on paikalle pantu, se seisoo siinä hamaan tappiin asti. Joitakin poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia erityistapauksia. Esimerkiksi jos kaupunki on joskus jostain kumman syystä päättänyt pystyttää veistoksen, josta kukaan ei sitten pidä ja jonka taiteellista arvoa ei kukaan asiantuntija puolusta, on hyvin epätodennäköistä, että sitä kuitenkaan koskaan pantaisiin uusiokäyttöön.

Taiteen ja kulttuurin yhteydessäkin on alettu puhua kestävästä kehityksestä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura on juuri julkaissut e-kirjan Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Siinä ei tietenkään pohdita sitä, miten taide voi alkaa kuormittamaan ympäristöämme – päinvastoin: siinä pohditaan pikemminkin kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyttä, muun muassa sitä, miten kulttuuriperinnöllä on oma merkittävä vaikutuksensa kollektiivisen identiteetin kannalta.

YK:n ympäristö- ja kehityskomitean (WCED) asettaman ns. Brundtlandin komission tunnettu määritelmä kestävästä kehityksestä toteaa, että ”kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

Jatketaan ajatusleikkiä Esplanadin puistosta – tai itse asiassa mistä tahansa suomalaisen kaupungin ns. arvoympäristöstä. Veistokset ovat epäilemättä tyydyttäneet aikansa nykyhetken tarpeet – miehisen ja nationalistisen korkeakulttuurin tarpeet, joissa julkisilla paikoilla ei naisille tai tavallisille ihmisille juuri sijaa ollut. Kaikennäköiset tavalliset miehet pääsivät 1940–50-luvuilla nimettömiin kollektiivisiin joukkohautoihin sankaripatsaiden kautta. Hyvännäköisiä tavallisia naisia puolestaan kuvattiin nimettöminä alastomina hahmoina, kuten Esplanadin toista päätä somistavassa Ville Vallgrenin Havis Amandassa.

Pronssi ja graniitti eivät lumitaakan alle romahda – Veikko Hirvimäen (s. 1941) Kuningasajatus (1985) kestää myös istumista.
  

Yksi historian ominaisuuksista on se, että sitä voidaan kirjoittaa uudelleen ja että sitä voidaan täydentää myöhemmin. Julkiset veistokset ovat kuitenkin sananmukaisesti kiveen hakattuja, ja niiden välittämä kulttuuriperintö on melko jähmeää. Veistosten sanomaa on vaikea päivittää.

Helsingissä on viitisensataa julkista ulkotaideteosta. Julkisen ulkotaiteen saturaatiopistettä on vaikea kuvitella, koska kaupunki kasvaa ja uusia alueita rakennetaan. Esimerkiksi Arabianrantaan on pystytetty kohta jo sata julkista taideteosta, eikä likikään kaikkia niistä osaamattomampi silmä tahdo edes huomata. Mutta kyllä se saturaatiopiste jossain on: kuvitelkaapa vaikka Helsinkiä, missä olisi 15 000 julkista taideteosta. Siinähän ei olisi mitään mieltä.

Koska julkinen taide on kuitenkin kumuloituvaa luonteeltaan – taide vain lisääntyy eikä sitä koskaan poisteta –, on tuo mielettömyyden vaara reaalinen. Tätä vauhtia se tapahtuu esimerkiksi vuonna 3413. Mutta eihän niin pitkälle voi tai edes tarvitse ajatella. Vai tarvitsisiko sittenkin, jos kuitenkin otamme kestävän kehityksen ihan tosissamme?

Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen herätti vuosi sitten kohua ja varmaan mielipahaakin lausunnollaan, jonka mukaan ”lemmikkieläimistä on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan”. Entäpä jos joku heittäisi ajatuksen, että pysyvistä julkisista taideteoksista on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan? Taiteen ylläpitokin nimittäin maksaa. Helsingin taidemuseon johtokunta esimerkiksi hyväksyi juuri sen, että Annikki Luukelan vasta 28-vuotias neonvaloteos Verkosto (1995) Kaisaniemen metroasemalla kunnostetaan 22 000 eurolla. Pekka Jylhän Kekkosen muistomerkin kiertovesi- ja lämmitysjärjestelmän ylläpito ja sorsankakanpuhdistus taitaa maksaa saman summan vuositasolla.

Mutta enhän minä tietenkään ihan tosissani ole, ja tuttavapiiriinikin kuuluu aivan liikaa taiteilijoita, jotta moisia uskaltaisin ehdottaa.

Järkevä vaihtoehto olisi ehkä kuitenkin miettiä pysyvyyttä. Voisiko kukin aika tehdä ympärilleen juuri itselleen mielekästä väliaikaista julkista taidetta, joka kierrätykseen mentyään säilyisi jälkipolville ja heidän tulkinnoilleen ainoastaan hyvin tehdyn dokumentaation avulla?

***

PS. Mainitsemani e-kirja on ladattavissa pdf:nä tästä linkistä.

Näyttelykuvia 494 & 495 & 496 & 497 & 498 & 499: Sunnuntaikierroksella

Aloitin sunnuntaisen näyttelykierrokseni Mari Sunnan (s. 1972) näyttelystä Maladies of Innocence (6.–30.10) Galerie Anhavassa. Olipas kummallinen näyttely. Sunnan taidot kasvavat, mutta hän ei tunnu oikein tietävän, mitä tehdä niillä. Niin moneen suuntaan maalaus kulkee. Väliin hän tekee sitä sellaista Schjerfbeck vs. manga -naamaa, jota en oikein enää tahdo jaksaa katsoa:

Untitled, 2010.

Väliin hän intoutuu hyvinkin ekspressiiviseen suuntaan:

Wings, 2011.

Väliin mukaan tulee symbolistissävyinen koristeellisuus ääriviivapiirustuksineen:

Tango, 2010.

Ja väliin hän lähestyy surrealismia:

Blue Love, 2006.

Tällä hakusessa olemisella ei synny oikein hillittyä näyttelykokonaisuutta, mutta siitä huolimatta täytyy kai kuitenkin todeta, että on kiinnostava tarkastella sitä, kun taiteilija rimpuilee erilaisten ilmaisumahdollisuuksien verkossa moniin suuntiin. Jälkimaku oli viipyilevä ja siten kuitenkin aika miellyttävä. 

***

Nuori kuvanveistäjä Ilmari Gryta (s. 1979) oli valloittanut Galleria Sculptorin kolmella veistoksella näyttelyssään Kronologioita (5.–23.10). Teemana oli ajan kulku eri perspektiiveistä. Maailman pylväät kuvasi ihmisen rakentamisen yhtäaikaista massiivisuutta ja haurautta:

Saapuvat ja lähtevät oli puolestaan ehkä vähän humoristisenkin tunnelman – ainakin minulle – tuottava kiertokulun kuvaus:

Ja kolmas teos, Ajan kulku, joka yhdisti tupakantuhkaa ja kuun liikkeitä, oli saanut Grytan itsensä hauskan hybriksen valtaa: "teos, joka määrittää yksittäisen ihmisen oloa ajassa ja paikassa, ehkä oleellisemmin ja tarkemmin kuin mikään teoria tai yleinen mittausjärjestelmä":

Gryta on sekä taitava laitteenrakentaja että mittakaavan hallitseva veistäjä. Mukaan mahtu pientä ja suurta – myös ajatuksellisesti. Joku Kari Enqvistin kaltainen kosmologi saataisi pitää tällaista maailmankaikkeuden hahmottamista hömppänä, mutta ainakin minut se saa tehokkaasti isojen ajatusten äärelle – jos toki myös hymyilemään.

***

Galleria Amassa oli esillä Arto Korhosen (s. 1963) akvarelleja ja videoita (1.–26.10.):

 Kirjo, 2011, akvarelli.

Korhonen on taidokas akvarellisti, ja näyttelyn teema – vaatteet ja pukeutuminen – oli kiinnostava, mutta ehkä olisi kannattanut vähän hillitä ripustusta. Toisin kuin tiedotteessa todettiin, Korhonen ei ole "rakentanut näyttelyynsä pieteetillä kokonaisuudet viimeisen päälle halliten". Näyttely oli levoton, liian runsas ja kahden koiramuotokuvan ripustaminen lattialle kalikoiden päälle oli alleviivaavuudessaan suorastaan typerää – eivät teokset nimittäin näyttäneet katutasossa olevilta koirilta vaan kapuloiden päällä nojaavilta ripustamattomilta akvarelleilta:

Itse vaatekuvat olivat kuitenkin tosi hienoja, ja videoteos Eero: Vaatteita vuosien varrelta – sekin kylläkin vähän kökösti installoitu –, jossa vanhempi mieshenkilö esitteli garderoobiaan, oli sekä hauska että arjen etnografiana vallan mainio. Noin niin kuin rahvaanomaisesti todeten: Kyllä minä näyttelystä lopulta tykkäsin. Eräs paikalla ollut kollegani kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että joissain kuvissa oli mukana liian ilmeinen mekaanisuus, joka syntyy valokuvapohjaisesta työskentelystä, ja niinpä katsoin asiaa uudestaan sillä silmällä – ja taisipa puhua kollega totta. Mutta varsinkin vaateripustusakvarellit olivat niin hienoja, että ryhdyin heti kuvittelemaan niitä siirtoja ja vähennyksiä, joilla näyttelystä  olisi tullut tosi onnistunut kokonaisuus. Ja olisi muuten tullutkin.

***

Galerie Forsblomilla oli mahdollisuustutustua kolmeen taiteilijaan. Sveitsissä jo pitkään asunut kuvanveistäjä Veikko Hirvimäki (s. 1941) on jatkanut mytologissävyisten pikkuveistostensa näpräämistä sekä vähän isompienkin eläimien veistämistä puusta (1.–23.10.):

Ja kyllä on kiehtova tämä Hirvimäen luoma arkaainen maailma edelleenkin. Hieman vierastan sitä, että hän lisännyt värinkäyttöä veistoksissaan, ja usein se tuntuu vähän motivoimattomalta – ainakin kirkaampien värien suhteen:

Hirvimäen runsas kuvamaailma saa tietenkin helpotusta katsomiselle värien kautta, mutta olisi se kiehtova ilman niitäkin – näin muistan aiemmista näyttelyistä. Pikkuruiset rituaaliesineiden kaltaiset veistokset voisivat pelkkänä puuna ja patinanakin olla aika hyvä slow art -apuneuvo.

Vaan hieno näyttely silti.

***

Forsblomin maailmantähtiosastossa oli vuorossa (1.–23.10.) saksalainen taidemaalari André Butzer (s. 1973) ensimmäisellä Suomen yksityisnäyttelyllään. "Scifi-ekspressionistina" maineeseen noussut Butzer on luopunut figuratiivisuudesta – tosin mukana oli pari vanhempaa figuratiivistakin työtä – ja alkanut pursottaa aika villisti:

 

Hän osaa myös suhtautua modernismiin melko veikeällä huumorilla:

Untitled, 2011.

Eri asia on sitten tietenkin se, että laittaisinko esimerkiksi minä yli vuoden palkkani yllä olevaan maalaukseen. Arvatkaapas. Taidemaailma on aika kummallinen tämän tähti-instituution ja kapitalismin suhteen.

Butzer on tiettävästi vaikuttanut monen nuoremman polven maalarimme tuotantoon, joten on häntä hauska nähdä täälläkin. Kokonaisuus oli silti vähän onnahteleva, sillä eivät ne pari vanhempaa figuratiivista työtä – jotka olivat myös aika tuhnuja – tälle uudemmalle ilmaisulle mitään erityisen kiinnostavaa pohjaa luoneet. Retrospektiivit ovat sitten asia erikseen. Olisi vain näytetty uutta – näyttelyn nimen (Recent Works) mukaisesti.

***

Forsblomin studiossa oli sitten vielä tarjolla Leena Luostariselta (s. 1949) kuusi tuoretta akvarellia ja sekatekniikkatyötä paperille (1.–23.10.). Näiden joukkoon oli ripustettu yksi 1980-luvun maalaus. Outo kokoonpano, eikä tästä oikein varsinaiseksi näyttelyksi ollut. Mutta ei kai sitä sellaiseksi oltu tarkoitettukaan. Kunhan olivat myynnissä. 

Krokotiili tropiikissa, 1986, öljy.

***

Taidepäivä oli siis varsin monipuolinen. Grytaa lukuunottamatta kokonaisuudet olivat kuitenkin haparoivia ja hajanaisia. Lisää tarkkuutta.

Julkista taidetta 7: Matkalla uimaan

Aamupäivän vietin puhelin kiinni ja kirjoittaen keskittyneesti Suomen arvostelijain liito 60-vuotisjuhlakirjaan tilattua artikkelia. Sainkin laajan, yhdeksänliuskaisen jutun "Onko kriitikko zombie vai elääkö hän elävässä todellisuudessa?" kunnialla valmiiksi deadline-päivänä, ja ajattelin palkita itseäni viettämällä lopupäivän kriitikon vapaapäivää ja käydä vain rauhassa Stadikalla – on muuten ihana ja perusstadilainen paikka – uimassa ja saunomassa. Mutta kun on rento olo, sitä katselee ympäristöäänkin avoimemmin. Ja sehän on täynnä julkista taidetta.

Sveitsissä jo pitkään asuneen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s. 1941) käsialaa oleva Mika Waltarin (1980–1979) muistomerkki Kuningasajatus (1985) herätti aikoinaan runsaasti närää. Itse pidin siitä alusta alkaen. Ymmärrän kuitenkin tuota keskustelua, sillä olihan veistos aika raju. Juuri kun oltiin hädin tuskin totuttu ei-esittävän abstraktin julkisen taiteen mahdollisuuteen, ilmaantui veistos, joka tuntui rikkovan vielä modernisminkin sääntöjärjestelmiä aika rankasti. Ainakin siitä puuttuu perinteisemmän plastisuuden lisäksi tiettyä yhtenäisyyttä, jota on totuttu pitämään tärkeänä esteettisenä kategoriana. Ja juuri sellaisena veistos tuntuu vieläkin aika raikkaalta. Paikan henkeä se on myös kyennyt luomaan, varsinkin kun pientä puistoa on pidetty paremmassa kunnossa. Luulenpa, ettei Waltarikaan pahemmin kääntyile haudassaan, oli valtioneuvos Harri Holkerin johdolla toiminut kansalaisryhän mitä tahansa mieltä edelleenkin. 

Kisahallin takana on yksi Helsingin surullisimmista julkisista veistoksista. Kyseessä on Terho Sakin (1930–1997) Lasse Virenin juoksijapatsas (1994). Hieno veistäjä oli tuolloin jo sairas ja vanha mies, eikä häneltä olisi pitänyt varsinkaan mitään näköispatsasta tilata. Ei se edes ollut Sakin laji. Näin vain kuitenkin tapahtui, ja lopputulos on suoraan sanoen karmivan huono – joskus on pakko tinkiä hienotunteisuudesta. Veistos on plastisesti onneton, sen vesipäinen anatomia on kummallinen ja Virenkin kaatuu omituisesti eteenpäin. Eikä se muuten edes näytä Vireniltä. Niin ettei siitä oikein keksi mitään myönteistä sanottavaa. Surullista.

Lasse Virenin kotipaikakunnalla Myrskylässä sijaitsee vielä muuten sen toisintokin. 

Vielä paljon enemmän toisintoja – pronssivaloksia on kaikkineen viisi – on kuitenkin lähellä sijaitsevasta Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaamasta Paavo Nurmesta (1925, tämä valos paljastettiin paikallaan olympialaisvuonna 1952). Teki Aaltonenkin vanhemmiten aika kökköjä julkisia veistoksia (niin kuin vaikka eduskuntatalon eteen), mutta tämä Nurmi on mielestäni klassista kaunista veistotaidetta – siihen en jaksa ottaa kantaa, että onko juoksuasento virheellinen, virheellinen nimittäin on realistisessa mielessä toki veistoksen klassinen alastomuuskin. Se on varsin sympaattinen aikansa veistos, ja historia on myös näyttänyt sen ikonisen potentiaalin – varmaan miltei kaikki suomalaiset tunnistavat sen. 

Lähempänä Stadikaa on puiston suojissa vielä yksi urheiluveistos. Kyseessä on Nina Sailon (1906–1998) Tahko Pihkala (1987). Nina Sailohan oli ensin Alpo Sailon (1877–1955) oppilas ja sittemmin vaimo, ja tämä veistos muuten perustuukin Alpo Sailon luonnokseen. Ei ole Alpo Sailoltakaan olemassa kovinkaan monta hienoa julkista veistosta, mutta tämä – on se nyt sitten kumman hyvänsä – on kyllä sieltä huonoimmasta päästä. Eikä veistos enää oikein ole omaa aikaansakaan eli se on ns. anakronismi. Se muistuttaa suoraan sanoen pahimmanlaatuista sosialistista realismia eli on veistotaiteen sijaan silkkaa kitschiä. Onneksi se on kuitenkin aika piilossa puskassaan. Kyllä sen kanssa voi siis elää. Tai on tietty pakkokin. 

Ja poislähtiessä sitten vielä yksi minulle rakas veistos. Kyseesä on nuorena kuolleen hienon veistäjän Taisto Martiskaisen (1943–1982) vuoden 1918 kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki Crescendo (1970). Rakas se on minulle toki poliittisesti – isoisänikin istui pitkää tuomiota Tammisaaren vankileirillä –, mutta politiikan sijaan kyse on nyt lähinnä veistotaiteesta ja paikan hengestä, jonka olen hiljalleen tajunnut. Varsinkin sen kerran tulen ikuisesti muistamaan, kun tapasin veistoksen luona olleella puistonpenkillä pari vuotta sitten naisen, joka luki siellä kesäisenä päivänä Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaania Janne Kuutio (Tammi 1946). Martiskaisen muotokieli on voimakkaan ekspressiivistä, ja tunnelma on kaikkineen aika rankka. Tätä tukevat myös veistoksen taakse kiveen hakatut Diktoniuksen, Maiju Lassilan (1867–1918) ja Elvi Sinervon (1912–1986) sanat. Ja jos joku nyt ajattelee, että tottahan toki minun itsekin punikkina täytyy tätä veistosta kehua, voin todeta, että esimerkiksi Erkki Kannoston (s. 1954) Punavankimuistomerkki (1978) Lahdessa on mielestäni aika karsea. 

Mutta yksi kasku on vielä pakko kertoa. Olin kerran haastateltavana, kun olin julkaissut kirjan Sankarimatkailija Helsingin raitiovaunuissa (Like 2007). Minun piti viedä kolmikymppinen naistoimittaja muutamaan kohteeseen, ja valitsin muun muassa tämän veistoksen. Hän piti sitä oikein kiinnostavana ja kysyi sitten: "Pystytettiiinkö niille valkoisille muuten mitään muistomerkkejä?" Muisti on siis oikeasti aika lyhyt. Ja kyse oli vielä ammattitoimittajasta.