Näyttelykuvia 164 & 165 & 166 & 167: Kiasman sillisalaattia

Yritin itse asiassa käydä jo sunnuntaina Kiasmassa, mutta se jäi lopulta museon vessassa käynniksi sekä latten ja Jaloviinan maistamiseksi. Ei huvittanut. Tiistaina sitten menin kuitenkin katsomaan lähinnä Ars Fennica 2010 -näyttelyä, mutta olihan siellä jo muutakin uutta tarjolla.

Kirjoitin Creamista (10.9.–7.11.) taannoin vähän ilkeän ennakkojutun Kauppalehteen. Vasta nyt kävin sen katsomassa. Nyt tuntui vielä voimakkaammin siltä, että kyllä tämä näyttely olisi saanut jäädä tekemättä. Tämä Damien Hirst (s. 1965) ja YBA-porukka on sen verran heterogeenista, että ei heitä oikein mikään yhdistä. Tai toki joku asia: nuoren – siis aikoinaan nuoren – kalliin taiteen ympärille rakennettu vastenmielinen nationalistissävyinen hype – vähän niin kuin meillä Helsinki School –, jota Kiasman ei olisi mielestäni tarvinnut pönkittää. Pönkitetyksi tulee sitä paitsi lähinnä vain eräiden kaivopuistolaisten keräilijöiden itsetunto. Syytönhän esimerkiksi Tracey Emin (s. 1963) tähän tietenkin on. Mutta onko brittiläisyys kauhean kiinnostava konteksti hänen töilleen? Tai se, että ne ovat kalliita? Tai se, että joku suomalainen öky sattuu sellaisen omistamaan? Eiköhän taidemuseo voisi esitellä taidetta vähän mielekkäämmin kontekstualisoiden, jolloin yleisönkin olisi ehkä helpompi pohtia niitä kysymyksiä, joita taiteilijankin intentiot saattavat sivuta. Häh?   

Siis ihan vakavasti. Jos museo esittelee näyttelyään puhumalla esimeriksi "maailmankuulusta brittitaiteesta", on huomio jo käännetty hypen puolelle. Annettu ikään kuin lukuohjeet. Tulkaa katsomaan maailmankuuluja asioita! Kenen henkistä maailmaa se "maailmankuuluus" nitkauttaa mihinkään suuntaan? Tai voihan se tietysti olla niinkin, että ei taiteella mitään sen kummempaa tarkoitusta olekaan. Olen ehkä ymmärtänyt koko asian väärin. Vitutti kuitenkin katsella tätä näyttelyä. Ja jottei jäisi väärää kuvaa: oli siellä mielestäni useampikin kiinnostava työ. Mutta tulipahan taas nähtyä se voima, joka kontekstilla on.

***

Siinä se oli taidepäivä sitten ilmeisesti jo pilalla. Liekö tämä vaikuttanut asenteeseeni, koska Ars Fennicakin (8.10.–12.12.) tuntui tavattoman platkulta. Jaakko Niemelä (s. 1959) tilainstallaationeen on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta nyt hänen huoneensa tuntui rutiininomaiselta – ulkoseinään projisoitu duuni on tosin vielä näkemättä, joten pidättelen mielipidettäni. Markus Konttinenkin (s. 1957) on mielesätni ollut aina hieno ja usein myös käänteissään vähän yllättäväkin maalari, mutta nyt vaikutelma oli pikemminkin kuivakka ja akateeminen – kaikessa komeudessaan. Charles Sandison (s. 1969) alkaa sanavilinöineen olla jo aika maneerinen. Joskin on todettava, että sikahienon näköistä jälkeähän hän aina tekee:

Tiedotteessa puhutaan "valorunoudesta, joka houkuttelee lukemaan". Puppua. Oikein jäin tarkkailemaan, että olisiko muullakaan yleisöllä mitään lukufiiliksiä. Kyllä he olivat pikemminkin kuin Linnanmäen Vekkulassa. Mutta toisaalta, onko siinäkään mitään hävettävää?

Ja ollaan nyt sitten ilkeitä. Jorma Purasen (s. 1951) huone näytti siltä kuin hän olisi heittänyt sinne ne jämät, jotka eivät ole mahtuneet EMMAn isoon, juuri nyt päällä olevaan näyttelyyn (29.9.2010–9.1.2011). Kiasmassa oli siis hajanainen pikkukooste, joka vähän raapaisi Purasen teemoja ja jolta puutui yhtenäinen voima kokonaan. Sääli. Olen aina pitänyt Purasestakin.

Sitten ei jää kuin voittaja. Sallikaa tämä typerä veikkaus, sillä onhan koko kilpailukin aivan yhtä typerä. Anne Koskiselle (s. 1969) siis sekä veikkaan että toivon voittoa. Onhan hänessä vähän sellaista narsistin vikaa, mutta hänen aitoutta, alkuperäisyyttää, kopiointia jne. pohdiskelevat käsitteelliset teoksensa ovat tietyssä vakavuudessaan aina myös jotenkin velmuilevan humoristisia, mikä ei lainkaan huononna niiden tenhoa ja tehoa. 

En ole ajatuksineni muuten ihan yksin. Kylillä näyttely on herättänyt puhetta juuri tasapaksuudellaan ja tietyllä vaatimattomuudellaan. Luulenpa, että kaikilta näiltä tekijöiltä olisi yleisesti ottaen odotettu aika paljon parempaa. Kaikkihan he selvästikin nauttivat noin niin kuin keskimäärin ottaen taidemaailman arvostusta – siis kollegat mukaanlukien.

***

Ja ei kun pahemmaksi vain menee. Kari Cavén (s. 1954) on aina ollut yksi lempitaiteilijoistani, mutta ei tätä kahden uutuushankinnan ja yhden lahjoituksen koostetta oikein kehtaisi näyttelyksi (29.10.2010–6.2.2011) kutsua – mutta niin vain nyt tehdään. Todellisuudessa siellä on vain kolme satunnaista duunia, jotka eivät mitenkään erityisen hyvin istu toisiina ja jotka eivät muodosta mitään kovin kiinnostavaa kokonaisuutta:

***

Kristina Normanin (s. 1979) After-War on hankittu Venetsian biennaalin jälkeen Kiasmaan ja on nyt esillä osana Järjestetty juttu -näyttelyä (26.3.2010–6.2.2011). Kirjoitin siitä jo huhtikuussa nähtyäni sen Tallinnan Kunstihooneella, joten katsokaa tästä. Se on mielestäni hieno duuni ja myöskin tärkeä sellainen. Harmi vain, että tällainen jonossa olevien huoneiden tuottama tylsä installointi ei toimi niin hienosti kuin Tallinnan Taidehallin iso sali. Mutta hyvä näinkin.

Luettua 10 & Virossa 14: The Field of Genius

 

Kristina Norman: The Field of Genius – Geniaalsuse väli – Das geniale Feld. A Prior 2008.

Käydessäni katsomassa Tallinna taidehallissa Kristina Normanin (s, 1979) näyttelyä, ostin edulliesesti vähän vanhemman Normanin kirjan – nyt kolmikielinen kirja ilmestyi vain viroksi vuonna 2003. Kyseessä on vanhanaikaisen diaesityksen kaltainen opetusfilmi "nerouden kentästä", jossa pseudodokumentaarisesti ja humoristisesti kerrotaan Albert Einsteinin suvussa esiintyneistä nerouden kentän vaikutuksista ja siitä kuinka nämä kentät ovat aikalaisiin vaikuttaneet: muun muassa Jacob Einstein vaikutti Isaac Newtoniin. 

Kirjassa on Normanin piirustuksia ja lyhyitä tekstejä. En oikein ymmärrä sen peruspointia. Liekö sitten niin yksinkertainen, että kyseessä on vain humoristisesti tehty neromyytin kritiikki. Jos näin on, on se toki yksioikoinen, mutta sellaisenakin aika hauska. Ja oli miten oli, aika hauska kirja kuitenkin on.

PS. Se "varsinainen" taideteos on samanniminen filmi, joka esitettiin muun muassa Berliinin biennaalissa toissa vuonna. Sen pohjalta tehtiin tämä kirja. Filmiä en valitettavasti ole nähnyt.  

Näyttelykuvia 25 & Virossa 8: Pronssisoturin myöhemmät vaiheet

Tallinnan matkani viimeinen näyttelykohde oli Tallinnan taidehalli, jonka terävän nykytaiteellinen näyttelypolitiikka on ollut Kumun tavoin varsin onnistunutta. Sunnuntaina 18.4. kävin katsomassa Kristina Normaninhttp://www.kristinanorman.com/ (s. 1979) näyttelyn Me ei ole universumis üksi (10.4.–9.5. – vielä siis ehtii laivaan). Esillä oli pari isoa duunia, Venetsian biennaalessa viime vuonna nähty After-War ja sitten hauska UFO-juttu, joka toi mieleeni jotenkin Veli Granön (s. 1960) hienot ufoilut suomalaisten kummajaisten keskuudessa. Normanin videossa oltiin Paen kylässä havaitun UFOn muistomerkin paljastustilaisuudessa. Pari muutakin duunia mukana oli

Päähuomion näyttelyssä vei kuitenkin Venetsiassa esillä ollut teos, useasta videosta ja polyesterisestä Pronssisoturista koostuva vaikutava installaatio After-War. Norman on koonnut sekä vanhaa materiaalia että ns. Pronssiyön väkivaltaisia tapahtumia ja valmistanut 1:1 kullatun polyesterireplikan veistoksesta, jonka hän myös sijoitti sen alkuperäiselle paikalle. Ja poliisijuttuhan siitä tietenkin tuli. Osa taiteilijoistakin asettui vastustamaan Normania vain provokatiivisena huomiontavoittelijana, ja näin teki myös Taidekatemian rehtori, aikoinaan virastaan kenkää saanut kulttuuriministeri Signe Kivi. Meilläkin Yle noteerasi asian.

Nyt kun teoksen näin, oikein hävettää Tallinnan taidemaailman puolesta. Mistään tyhjästä provokaatiosta ei todellakaan ole kyse. Teos on toteutukseltaan varsin vaikuttava sekä sisällöltään aidosti poliittinen ja monitahoisesti aihettaan aiheettaan haarukoiva installaatio, joka on kaiken lisäksi vielä emotionaalisesti erittäin voimakas, mikä toivottavasti edes jotenkin välittyy yllä olevasta ottamastani suttuisesta kuvasta. Itse asiassa näyttely oli minulle alkaneen vuoden taidekokemuksista toistaiseksi ehkä se kovin juttu.

Onneksi näyttelyn yhteydessä julkaistu kirjakin oli samaa laatua, ja niinpä ahminkin sen heti näyttelyn jälkeen. Siitä jo toisaalla.

PS. Ja enköpähän sitten toissapäivänä kadulla kuullut, että duuni on tulossa Kiasmaan myöhemmin syksyllä. Hyvä näin. Mutta saavatkohan installoitua sitä yhtä hyvin kuin Tallinnassa?

Luettua 5 & Virossa 4: After-War

Andreas Trossek (toim.): Kristina Norman – After-War. Center for Contempoary Art 2009. [Tekstit: Kristina Norman, Marco Laimre, Andre Kurg, Alexander Astrov, Airi Triisberg]

Harvoin käy niin, että taideprojekti saa ymmärtämän jotain yhteiskunnallista asiaa paremmin kuin se eri lähteistä koottava tieto, jota satunnaisesti ja joskus ihan tarkoituksellakin tulee haalineeksi eri lähteistä. Yhteiskunnallisen taiteen tehtävä on ehkä pikemminkin usein vähän erilaisia kiintopiisteitä ajattelulle ja ehkä herättää uusia tulokulmia asiaan.

Minäkin luulin, että olin jo aika hyvin – siis ikään kuin maalikkolle riittävästi – perillä kaikesta sitä, mikä liittyi Tallinnan ns. Pronssisoturi-veistokseen ja sen siirtämisen tuottamaan kiistaan. Vaan huomasinpa olevani väärässä, kun tartuin tähän kirjaan, joka julkaistiin viime vuonna Venetsian biennaalisssa Viroa edustaneen Kristina Normanin (s. 1979) Pronssisoturiin liittyvän näyttelyprojektiin, joka nyt Tallinnassa käydessäni oli esillä myös Tallinnan taidehallissa. Normanhan muun muassa valmisti polyesteristä kullatun pronssisoturin ja kuljetti sen Pronssisoturin vanhalle paikalle dokumentoiden tapahtuman videolle.

Näyttelyn tueksi tehty 100-sivuinen kirja oli taiteilijan glorifioinnin sijaan kohdistettu suoraan Normanin aiheeseen, Pronssisoturiin. Kirja on aidosti taustoittavaa ja kontekstualisoivaa tekstiä – sekä Normanin osuavia piirroskuvia. Normanin oma teksti erittelee projektin taustat hienosti, ja mukana olevat neljä muuta artikkelia avaavat patsaskiistan eri puolia filosofisesti, kulttuurihistoriallisesti ja sosiologisesti – ja ennen kaikkea rohkeasti, sillä nykyisessä yltiönationalistisessa Virossa tuskin on helppoa tehdä asioita, jotka voidaan tulkita epävirolaisiksi tai virovastaisiksi. Tausta-aineisto lähtee Antiikin Kreikasta ja päätyy Viron nykypolitiikkaan sekä välillä Marxin ryysykyhälistö-käsitteen (Lumpenproletariat) soveltamisesta tilanteeseen.

Hieno projekti, joka omalta osaltaan auttaa taatusti ymmärtämään Viron "virolaisten" ja venäjää puhuvien väestönosien suhteen problematiikkaa. Ja mainittakoon, että kirjaa saa ostaa Tallinnan taidehallista halvemmalla (EEK 60,00) kuin oluttuopin Raatihuoneen torilta. Elämä on valintoja.