Julkaistua 735 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 10: Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Laadin äsken nettiadressin. Tässä siihen linkki:

Helsingin yliopiston vuonna 1707 perustettu Piirustulaitos on nyt leikkurin alla. Ja vähän niin kuin huomaamatta, niin kuin nykyään liian usein on tapana. 
Rakkaat taiteenystävät, pyydän, että jaatte tätä somessa niin paljon kuin ikinä jaksatte ja pystytte. Johonkin tämä SSS:n kulttuurin leikkuriraja on vedettävä! Nyt on taas sen paikka.
Ja jos haluatte lähestyä suoraan päätöksen tehnyttä yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtajaa, professori Matti Sintosta, tässä hänen sähköpostinsa: matti.sintonen (at) helsinki.fi. Pankaa pommittaen, jos siltä tuntuu. Tai siis: pankaa kunnolla pommittaen!
Ja vielä yksi pyyntö: nettiadressissa on myös kommentiosasto. Kirjoittaakaa siihen kokemuksia ja muistikuvia, niin asiaa ymmärtämättömätkin ymmärtävät paremmin. 
Lupaan toimittaa adressin Sintoselle noin kuukauden kuluttua. 
Tällainen kuva on muuten liikkunut Facebookissa:

Tässä itse adressin teksti, yritin olla mahdollisimman hillitty ja loukkamatta ketään:

Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Helsingin yliopiston nettisarjassa ’375 humanistia’ esiteltiin viime vuonna ylpeänä Helsingin yliopiston Piirustuslaitosta: ”Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on Suomen vanhin taideopetusta antanut julkinen oppilaitos. Piirustuslaitos on osa humanistista tiedekuntaa ja on kulkenut yliopiston mukana vuodesta 1707 lähtien. Useat suomalaisen taiteen merkkihenkilöt ovat joko opiskelleet tai opettaneet Piirustuslaitoksella. Tähän esittelyyn olemme valinneet heistä kolme edustamaan Piirustuslaitosta: Magnus von Wrightin, Eero Järnefeltin ja Albert Edelfeltin.”

Nyt kun tänä vuonna vierailemme Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen sivuilla, voimme lukea vain lakonisen lauseen: ”HUOM. Piirustuslaitos ei ole auki opiskelijoille kevätlukukaudella 2016.”

Päätöksestä on turha syyttää yliopistoa – nykyhallituksemme leikkaukset ja niiden mukanaan tuomat YT-neuvottelut ovat se varsinainen syyllinen – mutta päätöksen laitoksen väliaikaisesta sulkemisesta teki kuitenkin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Matti Sintonen.

Tämä kertoo kiistämätöntä kieltään siitä, että leikkauksiin varautuva yliopisto viestii tällaisilla ennakoivilla päätöksillään epäsuorasti jo sen, kuka saa ensimmäisenä lähteä.

Piirustuslaitos ei varmaankaan ole osa yliopiston keskeistoimintoja, ja sen lopettaminen kokonaan on siis realistinen ja todennäköinen uhkakuva, kun leikkaukset saadaan varsinaisesti käyntiin.

Laitoksen merkitys on kuitenkin ollut suuri, joskin vaikeasti mitattava. Piirtämisen ja kolmiulotteisen hahmottamisen kyky on kaikilla aloilla merkittävä – oli sitten kyse matematiikasta, biologiasta, arkeologiasta, filosofiasta tai taidehistoriasta. Tämä koskee tekniikan lisäksi myös luovuutta,  ja sen monenlaisia sovelluksia eri aloilla.

Tuoreena esimerkkinä vaikkapa sarjakuvapiirtäjiemme eturiviin kuuluva Ville Ranta, joka kirjallisuusopintojensa lisäksi oli aktiivinen laitoksen opiskelija. Piirustuslaitos oli itse asiassa hänen ainoa kuvataideoppilaitoksensa. Ilman tätä laitosta emme ehkä tuntisi Rantaa juuri sellaisena mestarina kuin hän nykyään on.

Laitoksen viimeinen piirustusmestari Jan Neva oli täynnä suunnitelmia ja uusia ideoita. Määräaikaisuus kuitenkin katkaistiin tylysti. Samoin kävi uudesta alumniopetuksesta vastanneelle Hannele Kumpulaiselle, jonka kursseista oltiin varsin innostuneita.

Me allekirjoittaneet olemme huolissamme tehokkuusajattelun myötä turhaksi koettujen mutta ihmisen henkisen kehityksen kannalta tärkeiden, vaikkakin vaikeasti kvantitaviisilla menetelmillä mitattavien asioiden systemaattisesta alasajosta. Niiden merkitys elämän mielekkyydelle on suurempi kuin kukaan hallituksen jäsen tai kansanedustaja osaa kuvitellakaan.

Siksi vaadimmekin, että Piirustuslaitos on pelastettava. Sen tulevaisuus on taattava jollain erityismenettelyllä. Ei se turhaan ole ollut toiminnassa vuodesta 1707. Se on Suomen vanhin taideopetusta antanut oppilaitos. Se on myös Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen ja laitoksen vanhin osa. Perinteillä on kaikkien hallituspuolueidenkin mielestä varsin velvoittava osa kulttuurissamme. Toimikaamme sen mukaan.

Julkaistua 459: Epävarmuuden voimaa

Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupunki, jossa oli arvioni August Uotilan (1858–1886) näyttelystä (6.9.2013–13.1.2014) Amos Andersonin taidemuseossa. Olipa jotenkin innostavaa katsoa välillä vähän vanhempaakin taidetta:

Amélie Lundahl maalaa Bretagnessa, 1882. Tätä maalausta katselisin ilokseni ihan loputtomasti. Hauska taidehistorialllinen aihe ja muutenkin hieno maalaus.

Epävarmuuden voimaa

Suomen taiteen ns. kultakautta edustavan, nuorena kuolleen taidemaalari August Uotilan (1858–1886) edellisestä näyttelystä on jo tovin aikaa. Hänen töitään nimittäin nähtiin suuremmassa mitassa viimeksi vuonna 1886, jolloin hänelle järjestettiin yhteinen muistonäyttely kuvanveistäjä Johannes Takasen (1849–1885) kanssa. Oli siis jo aika.

Uotila ei kuitenkaan ole unohdettu suuruus: ennen tämän näyttelyn mittavaa julkaisua hänestä ilmestyi jo 1940-luvulla Aune Lindströmin monografia, joten hänellä on jo pitkään ollut paikkansa Suomen taidehistoriassa. 

Suurta mestaria Uotilasta ei saa tekemälläkään, eikä tämä näyttely siihen edes pyri. Uotilan tuotanto on epätasaista, myöskin epäyhtenäistä, ja taiteilijaa vaivasikin ilmeinen epävarmuus niistä suunnista, joihin hän taiteellaan voisi tai haluaisi kurkottaa. Mutta mitä muuta voisikaan vaatia taiteilijalta, joka kuoli 27-vuotiaana? 

Uotilan tausta oli hämäläisessä talonpoikaismaisemassa, mutta ei hän mikään tollo maalaispoika ollut. Kielitaitoinen ja sivistynyt Uotila solahti taide-elämään sujuvasti ja opiskeli Pariisissa kahteenkin kertaan. Hänen töitään nähtiin Salongissa, ja monen muun taiteilijan tavoin hänkin pystytti maalaustelineensä ulkoilmaan Bretagnessa. Siis varsin tyypillistä aikansa taiteilijaelämää. 

Taidetta voi katso monella tavalla. Voi tutkailla maisemien tunnelmaa, muotokuvien psykologista osuvuutta tai vaikkapa kalastaja-aiheiden dokumentaarisuutta. Tai sitten voi pysytellä ihan maalauksellisissa seikoissa: komposition, rytmin, värin ja valon suhteissa. 

Uotila tarjoaa eväitä tähän kaikkeen, mutta ainakin minulle kävi Amos Andersonin saleissa selväksi, että hänen kauttaan avautuu silkka yleisemminkin taidehistoriallinen retki. Hänen tuotantonsa sisältää niin monenlaisia elementtejä ja osuu sellaiseen murroskohtaan, että pohdittavaksi asettuvat yhtälailla realismi, naturalismi kuin impressionismikin. Väliin joutuu pohtimaan laatukuvien maailmaa, väliin pääsee taiteilijan kanssa rannalle katsomaan päivänkierron tuottamaa valon leikkiä tai tuulta nostamassa laineita.
Oman osansa tarkastelussa saavat myös taidehistorialliset kliseet sekä opettajien ja esikuvien vaikutteiden jäljittämisyritykset. Voi kokea hauskan yllätyksenkin: kun katson Uotilan maalausta Keväällä Tuileries’n puistossa (1880), mieleeni tulee välittömästi yksi taiteemme ikoneista, Albert Edelfeltin (1854–1905) Luxembourgin puistossa (1887) – ja sitten tajuan, että Uotilan maalaushan on seitsemän vuotta mestariteosta varhaisempi. Oliko Uotila siis peräti edelläkävijä modernin kaupunkielämän kuvaamisessa? 

Keväällä Tuileries’n puistossa, 1880. Urbaaneja kaupunkilaismaisemia maalattiin siis jo ennen Edelfeltiä.

Uotilan maalauksia on kiinnostava tarkastella monesta näkökulmasta, ja aina silloin tällöin törmää työhön, joka puhuttelee nykykatsojaakin ihan omalla maalauksellisella voimallaan. Mikä rohkea ja tunnevoimainen vihreyden rytmi tässä teoksessa onkaan! Miten ilma väreileekään tässä!

Onnistuneen näyttelykokemuksen ei tarvitse koostua pelkistä mestariteoksista. Suhteemme taidehistoriaan syvenee, kun näemme myös kokeilun, epävarmuuden ja ajan limittäiset virtaukset.

Appelsiinityttö, 1879. Ihan kaikkea en taidehistoriasta noin vain niele. Tämä näyttelyn nimikkokuva on mielestäni vain pelkkä söde kuva. En saa tätä hyväksi maalaukseksi millään mielikuvitustempulla. Siis mielestäni aika huono ja tylsä maalaus – paitsi tietynlaisena taidonnäytteenä.

Julkaistua 424: Kun taidetta on liikaa

Eilen oli YLE Radio1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Alla oleva teksti onkin sitten viimeinen vähään aikaan: kolumnit jäävät kesätauolle, mutta onneksi saan jatkaa elokuussa. Aihe ei Suomessa ole vielä kovin ajankohtainen, mutta tuskin erehdyn, kun veikkaan, että näitä keskusteluita tullaan meilläkin vielä käymään. Ja helppoja ne eivät ole.

Kun taidetta on liikaa

Maailman taidemuseoväkeä on 2000-luvulla puhuttanut mahdollisuus paikata museoiden taloutta myymällä kokoelmiin kuuluvia taideteoksia. Joissain museoissa on myyty sellaisia teoksia, joiden ei koeta kuuluvan museon keskeisimpiin kokoelmiin. Nykyään tämä tehdään usein niin, että tuloilla hankitaan toisenlaista taidetta. Esimerkkejä viime vuosilta on paljon.

Maailman kallein huutokaupassa myyty antiikkiesine, roomalainen pronssiveistos, myytiin Sotheby’n huutokauppahuoneessa vuonna 2007. Tulos oli huikea: 28,6 miljoonaa dollaria. Myyjänä oli suomalaisistakin uutisista nykyään tuttu Buffalossa sijaitseva Albright-Knox Art Gallery. Ostajana oli yksityinen keräilijä. Pahimmillaan kyseinen teos siis lakkasi olemasta yhteistä kulttuuriperintöämme. Voi olla, että uusi yksityinen omistaja ei halua enää koskaan näyttää kenellekään aarrettaan. Siihen hänellä on täysi oikeus.

 28,6 miljoonan dollarin Artemis.
  

Toisinaan kyse on museoiden tosi raa’asta nykytodellisuudesta: monen museon on ryhdyttävä harkitsemaan poistoja pysyäkseen ylipäänsä olemassa ja varmistaakseen resursseja jatkuvuudelle. Näin varsinkin silloin, kun museot ovat riippuvaisia yksityisestä rahasta, jonka suhdanneherkkyys on tunnettua.

Julkinen keskustelu ja poistoja tekevien museoiden osakseen saama kritiikki on ollut voimakasta, ja niinpä museot joutuvat enenevässä määrin olemaan varuillaan harkitessaan mahdollisia poistoja.

The Georgia Museum of Art on ollut asiassa innovatiivinen: se on yrittänyt tehdä asian ikään kuin läpinäkyväksi ja demokraattiseksi. Siellä avattiin viime viikolla näyttely Deaccesioning Bernard Smol eli Bernard Smolin poistaminen kokoelmista. Esillä on viisi taideteosta viime vuosisadan ranskalaiselta maalarilta Bernard Smolilta (1897–1969). Museo aikoo jättää kokoelmiinsa vain yhden Smolin, ja yleisö saa antaa neuvoa-antavassa äänestyksessä mielipiteensä voittajasta. Lopullisen päätöksen tekevät kuitenkin museon kuraattorit.

 Bernard Smol, La robe de la mariée. Ehkä tämä työ häviää näkyvistä?

Kansainvälinen museoneuvosto (ICOM) ottaa myös kantaa poistoihin Museotyön eettisissä säännöissään: ”Esineen tai näytteen poistaminen museon kokoelmasta edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä.”

Georgian tapauksessa kyse on epäilemättä siitä, että ”julkisen luottamuksen menettäminen” estetään kysymällä asiaa julkisesti – koulutetut asiantuntijat siis siirtävät vastuuta maallikoille.

Mutta mitä voi olla ”täysi ymmärrys teoksen merkityksestä ja luonteesta”? Historia tuntee esimerkiksi paljon tarinoita väärinymmärretyistä taiteilijoista – sellaisista tekijöistä, joiden työn arvo on tajuttu vasta tekijän kuoleman jälkeen ja jotka eivät ole saaneet osakseen ”täyttä ymmärrystä”. Entä sitten mahdolliset täysin vallankumoukselliset uudet näkökulmat taiteeseen? Erilaiset paradigman vaihdokset? Kuinka me voimme edes ennakoida niitä? Koska maailma ei ole vielä valmis, ei meillä yksinkertaisesti voi olla täyttä ymmärrystä asioista. 

Ja mikä on ”korvattavissa oleva”? Kuka sen määrittelee? Voiko esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan afrikkalaisaiheisen maalauksen korvata toisella tekijänsä afrikkalaisaiheisella maalauksella? Voiko Edelfeltin korvata Gallen-Kallelalla? Vai voisiko kyse olla tyyleistä ja edustavuudesta: Voisiko jonkun 1960-luvun poptaideteoksen korvata toisella 1960-luvun pop-taideteoksella? 

Entäpä jos perussuomalaiset nousevat valtaan ja saavat ajettua omaa kulttuuripolitiikkaansa? Kun Suomen Sisun puheenjohtaja, kansanedustaja Olli Immonen toteaa, että ”on ensiarvoisen tärkeää, ettemme tue julkisen vallan toimesta mitään sellaista toimintaa, mikä murentaa suomalaista kansallisylpeyttä”, voisiko se tarkoittaa sitä, että jonain päivänä alettaisiin kokoelmista poistaa sellaista vieraita vaikutteita sisältävää taidetta, joka ei ole merkittävää kansallisylpeyden kannalta. 

Ihmiset kokevat oikeutetusti museot omikseen, ja siksi tällaiset aiheet voivat herättää kuumiakin tunteita. On helppoa olla eettisesti korkeaotsainen ja vaatia yhteisen omaisuutemme säilyttämistä. Samalla on kuitenkin muistettava, että museoiden kokoelmat karttuvat koko ajan ja että varastoissa säilytetään paljon joutavanpäiväistä ja huonoa taidetta, jota ei koskaan aiotakaan tuoda nähtäväksi. Kun sanon näin, tunnen piston sydämessäni, mutta samalla tiedän olevani oikeassa – olen nimittäin myös vieraillut noissa varastoissa. Minun olisi esimerkiksi helppo poistaa Ateneumin taidemuseon kokoelmista parisataa teosta ihan noin vain. En usko, että saisin aikaiseksi edes kovin suurta vahinkoa.   

Ei minulla kuitenkaan ole sellaisia fantasioita. Paljon kiinnostavampaa on kuvitella niitä näkökulmia, joiden avulla joku myöhempi taidekriitikko löytäisi juuri niistä teoksista jotain todella kiinnostavaa, ehkä jopa vallankumouksellista.

***

PS. Tässä vielä linkki parin vuoden takaiseen keskustelua herättäneeseen museopoistotapahtumaan. Brooklyn Museum herätti kohua myymällä kokoelmiinsa kuuluneen Vasili Vereštšaginin (1842–1904) maalauksen – se kun ei edustanut venäläistä avantgardea, joka on Brooklynin venäläisen kokoelman ydin. Tästä duunista saatiin Lontoon Christie'sillä 1,7 miljoonaa puntaa:

Vasili Vereštšagin, Ristiinnaulitseminen roomalaisaikaan, 1887.

Ja tästä linkistä vielä ekskurssi kiinnostavaan poistoblogiin The Deaccesioning Blog. Blogia pitää Sergio Muñoz Sarmiento (s. ?), juristi ja taiteilija.

Näyttelykuvia 807: Puisevaa?

Toissapäivänä oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ollut mitään tekemistä. Heräsin kuudelta, viimeistelin erään toimitustyön ja yhdeksältä istahdin joutilaana sohvalle. Tuskastuin ajatuksesta, että ei ole mitään tekemistä. Tuli oikein ahdistunut olo: Ei ole mitään tekemistä! 
Aikani tuskasteltuani lähetin sähköpostin Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkö Marja Kupariselle, jonka kanssa olin jo pari kuukautta sitten erään kohun jälkeen sopinut, että voisin aloittaa heille kritiikkien kirjoittamisen. Ehdotin Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Kymmenen minuutin kuluttua tuli vastaus, että antaa palaa vain.
Tulipa oikein pikkupoikamaisen innostunut olo! Uusi lehti, uusi työ. Ja naurakaa vain, kun umpivasemmistolainen ateisti kirjoittaa Helsingin ev.lut.-koteihin. Sellaisen he halusivat, kun asiaa avoimesti kysyin. Ja minä sain reilut sopimusehdot sekä yli 200.000 levikin.

Ritva Kovalainen.

Lähdin innokkaana pressiin. Paikalla olivat myös kaikki näyttelyn neljä valokuvataitelijaa, jotka olivat tutkailleet tarkasti vanhoja puuaiheisia maalauksia muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista ja verranneet niitä omiin lukemattomiin puuaiheisiin valokuviinsa – eli siis Kristoffer Albrecht (s. 1961), Taneli Eskola (s. 1958), Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Pentti Sammallahti (s. 1950). Vertailuaineistona ja innostajana olivat toimineet muun muassa Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Pekka Halonen (1865–1933), Albert Edelfelt (1854–1905), Amélie Lundahl (1850–1914), Rembrandt (1606–1669) ja Ivan Šiškin (1832–1898), joilta kaikilta oli mukana siis myös teoksia.   
 

 

Kristoffer Albrecht: Nagyatád, Unkari. 2004.

Ja koska kirjoitan näyttelystä tosissani vasta joskus viikonloppuna (juttu ilmestyy vasta 16.6.), en sano siitä vielä sen enempää enkä yritä myöskään esittää älyllistä kriitikkoa vaan totean ihna silkasta innostuksesta: mielettömän hieno näyttely!
 

Taneli Eskola: Leningrad. 1975.

Väitän itse asiassa syvällä rintaäänellä, että tämä on yksi taidevuoden kohokohdista. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa taidetta, joka on samalla sekä tarkkaa että runollista, täynnä elämyksiä ja löytämisen iloa mutta samalla täynnä sellaista syvyyttä ja taiteellisen ja kulttuurisen jatkumon ylistystä, että oikein pakahdutti.

 Pentti Sammallahti: Tamminimentie. 2002.

***

Ja tässä kaikki sankarit pressin jälkeen Bulevardin puun alla:

Julkaistua 388 & Näyttelykuvia 756: Järnefeltin intiimit juhlat

Myin sitten sieluni Alma Aluemedialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että juttuni saattaa ilmestyä Aamulehden lisäksi jopa neljässä maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Lisäksi mukana ovat Ilkka ja Pohjalainen, jotka tekivät Alman kanssa vähän aikaa sitten yhteistyösopimuksen. 
Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani. Ja voisinko kuvitella nimittäväni itseäni Alma Aluemedian kriitikoksi? En varmaankaan, joten kai sitten nimitän itseäni vähän valheellisesti Aamulehden kriitikoksi. 
Miksi sitten suostuin, jos se on näin ongelmallista? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyy elää, maksaa muun muassa joka kuukausi vuokrani. Free lancerin tili on vähentynyt merkittävästi koko sen kahdeksan vuoden ajan, jonka olen freenä toiminut, mutta haluan vielä yrittää elättää itseni. Mitä taas tulee solidaarisuuteen: jos se en olisi minä, olisi se joku muu, koska paluuta vanhaan paikallisuuteen ei mediamaailmassa kuitenkaan enää ole. Niinpä olen pakotettu olemaan susi susien joukossa.
Seuraavassa kuitenkin ensimmäinen uuden ajan juttuni, joka ilmestyi eilen Aamulehdessä (ilmestyi se näköjään myös Satakunnan Kansassa, mutta muista ei ole tietoa). Kävin toissapäivänä Ateneumin taidemuseossa Eero Järnefelt 150 vuotta -näyttelyn (25.1.–28.4.) pressissä ja vähän innostuinkin näyttelystä, vaikka ei Eero Järnefelt (1863–1937) koskaan ole varsinaisesti minun taiteilijani ollutkaan. Oli hauska myös tarkentaa katsetta – hienon grafiikan tarjonnan lisäksi myös guassi- ja vesiväritöihin. Ateneumin näyttelypolitiikka onkin ollut viime vuosina varsin mallikelpoista, ja näyttelyitä on rakennettu pieteetillä. 

Järnefeltin intiimit juhlat

Suomen taiteen kultakauden mestareita on totuttu juhlimaan näyttävästi, mutta Ateneumin taidemuseo järjesti Eero Järnefeltin 150-vuotisjuhlat intiimissä hengessä.

Eero Järnefelt (1863–1937) on maalannut yhden Suomen taiteen ikonisimmista teoksista: Raatajat rahanalaiset (1893, tunnetaan myös nimellä Kaski). Ei olekaan ihme, että Google Art Projectin kanssa yhteistyön aloittanut tehnyt Ateneum on valinnut juuri tämän teoksen ainoaksi gigapixel-teokseksi, joka yhteistyökumppaneille on tarjolla – kyseessä on kuva, jonka avulla pääsee tarkastelemaan teosta tarkemmin kuin normaali silmä erottaa.
Moneen kultakauden taiteilijaan verrattuna Järnefeltissä on jotain varsin sympaattista: hän ei ole turhan herooinen eivätkä hänen teoksensa ole kooltaan mahtavia juhlakaluja. Järnefelt kuvasi suomalaista maisemaa ja ihmisiä loppujen lopuksi melko arkisesti ja tuoden esiin pieniä kiinnostavia yksityiskohtia. 

Kelo, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Vaikka Järnefelt ei ollutkaan kovin mahtipontinen, oli hänenkin töillään iso rooli siinä prosessissa, jossa kuvataide oli rakentamassa kansakuntaa ja sen identiteettiä. Suurimmalla osalla on esimerkiksi melko selkeä kuva siitä, minkälainen suomalainen peruskansallismaisema Koli on, ja tässä Järnefeltillä on ollut ratkaiseva vaikutus. Moni valokuvaaja on tiedostamattaankin pyrkinyt ottamaan juuri sellaisen kuvan kuin joku Järnefeltin lukuisista Koli-aiheisista maalauksista.

Grafiikan mestarien joukkoon

Kansallissankarien juhlinta saattaa olla toisinaan vähän tylsääkin, ja siksi on hauska, että Ateneum ei ole yrittänytkään tehdä Järnefeltin 150-vuotisjuhlasta mitään meganäyttelyä.

 

Hieno pehmeäpohjasyövytys Tuusulanjärveltä: Rentukka ja sammakko, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Tarjolla on toki hänen maalaustensa varsinainen kerma, mutta mukana on myös uutta ja yllättävää. Ateneumin intendentin Heikki Malmen myötä saamme tutustua myös Järnefeltin vähemmän tunnettuun graafiseen tuotantoon, josta ilmestyi myös Malmen kirjoittama kirja. On tunnettua, että Järnefelt oli loistava pilvimaalari – siitä näyttelystä on mukana hieno installaatiomainen sarja – mutta on hän näköjään ollut vallan mainio piirtäjä ja viivan käyttäjä. Vastaavasti esillä olevat guassi- ja vesivärityöt kertovat taiteilijan herkkyydestä.
Pienempi ja intiimimpi näyttely tarjoaa itse asiassa varsin raikkaan näkökulman mestariin. Tosin se vaatii myös katsojalta tarkkuutta ja herkistymistä. Mutta onkohan tuo niin huono asia?

***

Ja tässä vielä pieni kuka-boxi, joka ilmestyi jutun yhteydessä:

Eero Järnefelt

Eero Järnefelt on Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Pekka Halosen joukossa yksi Suomen taiteen ns. kultakauden mestareista.
Järnefelt tuli tunnetuksi maiseman ja arjen kuvaajana, ja monia hänen maalauksiaan leimaa realismin henki.
Yhdessä Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin kanssa hän yksi taidegrafiikan uranuurtajista.
Järnefelt tunnetaan myös eräänä kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista muotokuvamaalareista. 

Tässä yksi Järnefelt, josta olen aina pitänyt: Ranskalainen viinikapakka, 1888, Ateneumin taidemuseo.

Julkaistua 368 & Näyttelykuvia 752: Sielujen maisemat

Tiistaina kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa näyttelyyn 52 sielua – Symbolismin maisema 1880–1910 (16.11.2012–17.2.2013). Ja sitten nopeasti kirjoittamaan keskiviikon Kauppalehteen pieni – se nykyään tyypillinen 1500 merkin – juttu: 

Sielujen maisemat

Tämä taitaa olla varsinainen Ateneumin vuosi. Heti Helene Schjerfbeckin jälkeen on tarjolla mestareita sali toisensa jälkeen.
Yhdessä Amsterdamin van Gogh -museon ja Skotlannin kansallisgallerian kanssa toteutettu symbolistisen maisemamaalauksen kansainvälinen esittely on ensimmäinen tässä mittaluokassa toteutettu katsaus. Mukana on 52 taiteilijaa, joita ei paljoa tarvitse esitellä: on van Gogh, Gauguin, Munch ja Kandinsky. Ja joukossa on suomalaisia, joita on hedelmällistä verrata kansainvälisiin sielunveljiin ja -siskoihin: Edelfelt, Gallen-Kallela, Simberg, Thesleff jne.

Hugo Simberg, Kevätilta jäänlähdön aikaan, 1897.

Näyttely on hienosti teemoitettu. Maisematyyppejä on monenlaisia: yömaisemaa, mytologisia raunioita, autioita kaupunkeja omituisine tunnelmineen ja maisemaa, joka liukuu luonnonhavainnosta kohti mystisen kokemuksen kuvaamista. Maalareista on usein tapana kliseisesti sanoa, että heidän maisemaksi miellettävät teoksensa ovat tunnistettavan maiseman sijaan sielunmaisemaa, mutta tämä näyttely näyttää tuon oudon transformaation varsin kouriintuntuvasti, suorastaan lumoavasti.
Taidetta ei koskaan kannata katsoa liian nopeasti, mutta erityisesti nyt ehdottaisin katsojia varaamaan kunnolla aikaa ja lukemaan myös salitekstit, sillä teosten symbolistinen kerroksellisuus on yhtä kiehtova alue kuin useiden mestarillisten maalaukselliset ulottuvuudet: valon, hämyn ja muiden elementtien virittämä assosiaatioiden tulva. 

***

Eipä tuossa taas paljoakaan ehtinyt sanomaan. Olisin voinut esimerkiksi ottaa vähän feinistisestikin kantaa. Mietiskelin nimittäin museolta tietokoneen äärelle palatessani muun muassa sitä, että olipa kuitenkin aika miehinen näyttely. Ellen Thesleff (1869–1954) oli ainoa naispuolinen taiteilija joukossa, ja hänkin vain lisäys tähän suomalaiseen ripustukseen. Onneksi kuulin, että kansainvälisen kuraattorin mukaan Thesleff on niin hyvä, että hänen olisi pitänyt olla mukana alusta lähtien. Ja niinhän hän on:

Ellen Thesleff, Koristeellinen maisema, 1910.

Joka tapauksessa oikein tavattoman hieno näyttely. Ja koska minun pitää nykyään antaa Kauppalehden keskiviikkokritiikkeihin vielä tähtiäkin, niin annoin niitä nyt maksimin: viisi.

Julkaistua 349: Onko suosio vain rituaalia?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolmumnini, jossa olin jälleen kerran ärtynyt siitä, miten näyttelyssä kävijöiden määrä ylikorostuu siinä, miten niiden onnistumista määritellään. En ole ihan varma siitä, että sainko ajatustani kunnolla jäsennellyksi, mutta tällainen siitä tuli:

Onko suosio vain rituaalia?

Ateneumin taidemuseossa on riemuittu juuri päättyneen Helene Schjerfbeckin näyttelyn suosiota. Näyttelyn näki kaikkineen 231 000 ihmistä. Tätä suositumpia näyttelyitä on Suomessa nähty aiemmin kaksi, nekin Ateneumissa: Pablo Picasson näki 315 000 katsojaa ja Albert Edelfeltin 305 000 katsojaa.

Pablo Picasso on kaikilla mittareilla maailman kuuluisin taiteilija. Helene Schjerfbeckin mittarit ovat myös kohdillaan: häntä sekä selvästikin rakastetaan että myös ostetaan kalliilla.

Kesken näyttelyn löytyi erään Schjerfbeckin teoksen alta toinen teos, jonka esillepano toi näyttelyyn varmaankin parikymmentä tuhatta katsojaa lisää. Tämä herätti jopa salaliittoteorioita laskelmoidusta stuntista. Tähän en uskalla ottaa kantaa.
  

Kuvataiteen ikään kuin todellista arvoa ei myyntiluvuilla ole ollut tapana mittailla, ja hyvä näin. Perusoletus on, että kuvataide poikkeaa musiikkibisneksen tähtien maailmasta siinä, että kansansuosio kumpuaa enemmänkin taiteen sisäisistä arvoista kuin joukkopsykoosista. Näin varmaan osittain onkin, mutta pelkään pahoin, että kuvataiteenkin maailma on monilta osin yhtä raadollisen pinnallista kuin esimerkiksi Lady Gagan tuottama joukkopsykoosi.

Osin tätä ilmiötä ruokkii kansallinen ajattelu. Suomessa on totuttu puhumaan kultakauden taiteesta, 1890–1910-lukujen mestareista, jolloin kansakuntamme itsenäistyi Venäjästä osin taiteen kautta. Tätä vasten esimerkiksi Edelfeltin suosio on ymmärrettävää, mutta sisältöjen kautta Edelfeltin kansansuosiota on vaikea käsittää. Hän tuskin puhuttelee 2000-luvun nykyihmisen keskeistä tematiikkaa kovinkaan merkittävällä tavalla. Schjerfbeckin laita on tietenkin toisin. Hänen tematiikkansa on helposti tulkittavissa esimerkiksi feministisen viitekehyksen kautta. Hänen tarinansa on muodostunut esimerkilliseksi tarinaksi naisen osasta, naisen uran vaikeudesta, naisen identiteetin etsinnästä, eikä ole lainkaan kaukaa haettua nähdä nykytaiteessa Schjerfbeckiä nykyisten naismaalareiden kanssa samassa jatkumossa – otetaan esimerkeiksi vaikkapa tänä vuonna loistaneet Rauha Mäkilä ja Nanna Susi. Edelfeltiä en kuitenkaan kykene parhaalla tahdollakaan kytkemään mihinkään nykytaiteeseen liittyvään jatkumoon.

Mutta jokin tässä vaivaa. Olisiko kohta aika taas myytin purkuun, niin kuin on totuttu tekemään esimerkiksi moderneille mieskuvanveistäjillemme, joiden herooisuutta on totuttu jopa pilkkaamaan taidehistorialle ominaisen demystifiointiprosessin myötä? Alkaako tämä taiteen kaunis naistarina jähmettyä kliseisiin ja peittyä sekä myytinrakentamiseen että poliittiseen korrektiuteen, niin että sisällöt tuppaavat unohtumaan? Kuinka paljon Schjerfbeckin suosiota selittää se, että hän on huutokauppanoteerauksina mitattuna Suomen selvästikin kallein maalari, ja toisaalta se, että massoilla on taipumus antautua rituaaliselle käyttäytymiselle? Kuinka monelle Schjerfbeckin näyttelyn nähneelle kokemus oli vain suoritus, jonka kautta pääsee osalliseksi jaettuun rituaaliin?

Ei minulla ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin, eikä ole muillakaan, sillä tutkittua empiiristä tietoa ei ole. Sen verran kuitenkin tiedän, että näillä luvuilla ei ole mitään tekemistä suomalaisen taiderakkauden kanssa – niin paljon sitä tulee vuoden mittaan tyhjiä salia museoissakin nähtyä.

Julkaistua 151: Todellisuus näyttäytyy voimallisesti

Eilisessä Ilkassa ilmestyi arvioni Ateneumin taidemuseon Arjen sankarit -näyttelystä (18.2.–15.5.). Hyvä kun ehti, koska näyttelyaikaa ei enää paljoa ole. Olen muuten vähän ajatellut, että näyttelyssä kannattaisi käydä vielä uudestaankin – sen verran kiinnostava se oli.

Todellisuus näyttäytyy voimallisesti

Moni mieltää taidemuseon tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää hyvää taidetta. Aika usein museon tehtävä voi kuitenkin olla pikemminkin kulttuurihistoriallinen kuin esteettinen.

Tämän kevään päänäyttely Ateneumin taidemuseossa on täynnä taidetta, jota juuri kukaan taidehistorian asiantuntija ei nimittäisi kovin hyväksi taiteeksi – ei, vaikka mukana onkin jokunen Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin tunnettu mestariteoskin.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Ateneumin taidemuseo.

 Eero Järnefelt: Johanna Kokkonen mallina teokseen Raatajat rahanalaiset.

Näyttelyn aiheena on naturalismi ja erilaiset naturalistiset virtaukset, jotka olivat vallalla 1800-luvun lopulla. Näyttelyn ovat järjestäneet yhdessä Amsterdamin Van Gogh -museo ja Ateneumin taidemuseo. Yhteistyön tuloksena olemme saaneet katsoaksemme sekä kulttuurihistoriallisesti merkittävän ja äärimmäisen kiinnostavan näyttelyn että myös hyvän tilaisuuden sijoittaa suomalaista ilmaisua laajempiin kansainvälisiin yhteyksiinsä. Viimemainittua seikkaa ei kannata aliarvioida, sillä oma taiteemme asettuu aivan liian harvoin vertailtavaksi kansainvälisten rinnakkaisilmiöiden kanssa. Vielä hienompaa se on kun sen tekee joku taho, jolla ei ole mitään kansallista projektia tai brändiajattelua takanaan. Tässä näyttelyssä pääkuraattorina on toiminut tunnettu naturalismin asiantuntija, Minneapolisin yliopiston professori Gabriel P. Weisberg, joka on myös kirjoittanut mittavan osan näyttelyn yhteydessä ilmestyneestä komeasta kirjasta. Pohjoismaista ja venäläistä taidetta käsittelevän luvun kirjaan on kirjoittanut Leedsin yliopiston professori David Jackson. Näin saamme ikään kuin puolueetonta vertailua.

Elämän ilmausta

Naturalismia ei ole ihan helppo määritellä – varsinkaan suhteessa realismiin. Molemmat kun pyrkivät uskolliseen todellisuuden kuvaamiseen. Naturalismi onkin ehkä hedelmällistä nähdä jonkinlaisena realismin äärimuotona, johon liittyy myös paljon tyylillisiä seikkoja, muun muassa yleensä vaikuttavan iso teoskoko. Ranskalainen kriitikko Jules-Antoine Castagnary totesi jo 1800-luvulla: ”Naturalistinen koulukunta on todennut, että taide on mitä suurimmassa määrin elämän ilmaus ja että taiteen ainoa päämäärä on tallentaa todellisuutta niin voimallisesti kuin se näyttäytyy; taide on totuus, joka tasapainottaa itseään tieteen avulla.”

Fernand Pelez (1843–1913) Ilman suojaa, 1883, öljy kankaalle, Petit Palais, Musée des Beaux-Arts de la Ville de Paris.

 
Mausteena oli usein myös tietty proletaarinen henki, jonka myötä tarkkailtiin yleensä vähäosaisia ja arjen ankaruutta.

Naturalismi oli monimutkaisessa vuorovaikutussuhteessa myös valokuvan ja elokuvan kanssa, ja tästä ulottuvuudesta näyttelyyn onkin rakennettu paljon kiinnostavia rinnastuksia.

Naturalismi ei ollut edes omina aikoinaan kriitikoiden erityisessä suosiossa, koska kysehän oli erityisen luovuuden sijaan varsinaisesti kuvaamisen taitolajista, jossa omaperäisyys ja itsensä ilmainen oli asetettu taka-alalle. Ja näitä seikkojahan on totuttu pitämään hyvän taiteen mittatikkuina – niin silloin kuin nykyäänkin.

En minäkään kokenut näyttelyssä mitään erityisiä esteettisiä elämyksiä, mutta mielestäni näyttely oli aivan häkellyttävän kiinnostava. On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että tällaista kokoelmaa ei tätä epätrendikästä taidetta tulla kovinkaan usein näkemään. Teoslainoja on kaikkineen 41 museosta, ja taiteilijoita on mukana 42, joten projekti on ollut aika raskasliikkeinen.

Ja kytkeytyyhän näyttelyn tematiikkaa nykyiseen kulttuuripoliittiseen keskusteluunkin. Tämä on tyypillistä perussuomalaisten taidetta, mutta eiköhän vasemmistokin liity mieluusti teosten proletaariseen henkeen. Teoksia voi katsoa hyvin erilaisilla tavoilla ja erilaisista viitekehyksistä. Tätäkin voi mietiskellä ihan vakavissaan.

Näyttelykuvia 343: Näistä persut tykkää, niin minäkin

Kävin keskiviikkona toisessakin näyttelyssä: Ateneumin taidemuseon suurnäyttelyssä Arjen sankarit (18.2.–15.5.), jossa esiteltiin naturalistista maalausta, elokuvaa ja valokuvaa eri maista vuosilta 1875–1918. Tämä on nyt sitä taidetta, josta perussuomalaisten vaaliohjelma tykkää. 

Mutta niin minäkin. Oli oikein hauska nähdä näyttely, jossa rinnastettiin aikansa kuvataidetta, kirjallisuutta, elokuvaa ja valokuvaa ja joka oli ripustettu myös aikansa tyyliin vanhahtavan runsaasti. Oli myös hauska nähdä Eero Järnefelt (1863–1937), Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) ja Albert Edelfelt rinnastettuna kansainvälisiin kollegoihinsa:

 Arjen sankarit Ateneumissa. Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Osa teoksista ei nyt niin järin hienoa taidetta ollut, mutta sitäkin kiinnostavampaa katsottavaa ne tarjosivat. Osin ikään kuin dokumentaarisesti, osin myös kriittisillä asenteillaan, kuten Fernand Pelezin (1843–1913) jättimäinen (222 x 625) Ilveilijöitä ja katutaiteilijoita, jonka äärellä viivyin pitkään tutkien mallien tuskallisia ja kyllästyneitä ilmeitä:

Tässä herkullinen yksityiskohta:

Olen kirjoittamassa Ilkkaan näyttelystä kritiikkiä ja luen parhaillaan näyttelyn yhteydessä ilmestynyttä kirjaa, joten palaan aiheeseen vielä – myös siihen, miten ongelmallinen käsite koko naturalismi tietyllä tavalla on esimerkiksi suhteessa realismiin.

Mutta se on todettava, että tämä näyttely kannattaa katsoa jo pelkästään sivistävistä ja kulttuurihistoriallisista syistä. Mahdolliset esteettiset elämykset ovat sitten silkkaa ekstraplussaa.