Julkaistua 847: "On olemassa kolme Kemiä"

Joskos vihdoinkin yrittäisin ryhtyä päivittämään blogia taas säntillisesti? Tämä lienee toinen tänä vuonna julkaistu juttuni. Kuutti Lavosella (s. 1960), Heimo Suntiolla (s. 1955) ja Juhani Tuomisella (s. 1949) on Kemin taidemuseossa näyttely Juurien neuvomaa (9.1.–11.3.).

Äijät julkaisivat pienen luettelon ja tilasivat minulta pienen tekstin:

”On olemassa kolme Kemiä”

Mikä yhdistää Lavosta, Suntiota ja Tuomista? ”On olemassa kolme Kemiä”, sanoo Lavonen. ”Toinen on Vienan Karjalassa, kolmas kai Ruotsissa.”

Pohjoinen heitä joka tapauksessa yhdistää. Tuominen ja Rovaniemi on yhteinen nimittäjä Lavoselle ja Suntiolle. Lavonen on tehnyt väitöstyötään Lapin yliopistoon Tuomisen valvomana, ja Suntio on viettänyt aikaa Rovaniemellä Wihurin stipendiaattina. Lavonen on lisäksi viettänyt paljon lomiaan Kemissä, äidinpuoleisten isovanhempiensa luona. 

Juhani Tuominen: IV Selam, 2008.

Kolmikko piti yhteisen näyttelyn Rovaniemellä Galleria Napassa vuonna 2012. Tuolloin he ripustivat työnsä ristiin plaseeraten, välttäen pönäköitä erillisiä ryhmiä. Sieltä se lopullinen yhteys varmaankin löytyi. Löytyi teosten temaattinen vuoropuhelu, joka nyt saa jatkoa.

Ulkoisen tyylillisesti kolmikkoa ei näyttäisi yhdistävän mikään. Taidekriitikkona tivaan aasinsiltaa. Taiteilijat viittaavat tiettyyn samanlaiseen tekemisen tapaan, Suntio puhuu ”mentaalisesta intimiteetistä”. Tämän tunnistan. Jokainen heistä lähestyy innoituksen tuottamaa lähdemateriaaliaan samanlaisella ankaralla fokuksella. Tuomiselle se on jo vuosia ollut turkkilainen hauta (türbe) ja sitä kautta laajemminkin turkkilainen kulttuuri. Lavoselle innoitus löytyy barokista ja ihmiskasvoista. Suntio on ehkä kirjallisin kaikista: hänelle länsimainen ihmisen eksistenssiin keskittynyt filosofia tarjoaa loputtoman lähteistön. Kaikkien metodi kytkeytyy Suntion esiin tuomaan intimiteettiin. Teoksissa on myös aina henkilökohtainen taustavire, jota katsojan ei ehkä tarvitse tunnistaa muuten kuin kokemuksen intensiteetissä. Tuominen tulkitsee sen ”lyyrisyydeksi”, mitä en hetken mietittyäni taida vastustaa. 

Heimo Suntio: Piirtäjä, 2017. (Mallina on muuten ollut Kuutti Lavonen.)

Kolmikko istuu samaan tilaan, koska he kaikki kykenevät virittämään tilaa osin kuin musiikillisesti – lyyrisyyteen sekin saattaa viitata. Lavonen kuuntelee barokkimusiikkia, Tuomisen levylautasella saattaa soida Ercüment Batanay soittamassa tanburia, turkkilaista luuttua, ja Suntion voi tavata Musiikkitalossa kuuntelemassa länsimaista klassista – ellei hän sitten ole jazzkonsertissa.

Kuvanveistäjänä Suntiolle tila virittyy kuin luonnostaan. Lavonen ja Tuominen ovat aina ”akustisessa tilassa” metsästäessään uusia innoituksen kohteita – olivat ne sitten hautakammioita tai barokkikirkkoja. 

Kuutti Lavonen: Parisiana, 2012.

He kaikki puhuvat totta, mutta he eivät tee sitä väitelausein. He koskettavat syvempiä totuuksia. Hyvät taiteilijat puhuvat totta valehdellessaankin – tai ollessaan väärässä. Kotona tarkastan karttapalvelusta Kemit. En löydä sellaista Ruotsista. 

***

Istuin Heimon ja Kuutin kanssa Tin Tin Tangossa 15.12. Rovaniemellä asuvan Jussin kanssa puhuin samana iltana puhelimessa. Kaikki ovat humoristisempia kuin pärstästä voisi päätellä.

Julkaistua 831 & Näyttelykuvia 1065: Miksi viitata edeltävään?

Toisinaan tulee kirjoitettua sellaisia juttuja, jotka taiteilijoiden puolesta jäävät itseäkin vähän harmittamaan. Tässä yksi sellaisista. Syy harmitukseen on se, että sitä kirjoittaa muka näyttelystä, mutta ei sano siitä juuri mitään. Varmaan taiteilijoitakin harmittaa vähän. Toisinaan näyttely kuitenkin tarjoaa niin hyvän syyn siirtyä yleisimpiin asioihin ja muihin pohdintoihin, että kiusausta on vaikea välttää. Näin kävi näissä näyttelyissä. Toisaalta taiteilijat voivat lohduttautua sillä, että näin heidän töistään tulee osa laajempaa keskustelua. Kai senkin voisi ehdottaa yhdeksi taiteen monista mahdollisista tehtävistä?

Tämä ilmestyi kaiketikin Taiteen ensimmäisessä numerossa tänä vuonna.

Miksi viitata edeltävään?

Jukka Rusanen: Setting, Helsinki Contemporary 13.1.–5.2.

Kirsi Jokelainen & Johannes Kangas, Pientä ja pahvista, Galleria Huuto, Uudenmaankatu, Helsinki 25.1.–12.2.

Edeltävään taiteeseen viittaaminen on taiteissa ollut merkittävä arvo, jota ei ole yleensä tapana kyseenalaistaa. Tämä koskee kaikkia lajeja. Brian De Palmaa on arvostettu siitä, miten taitavasti hän viittaa edeltäjänsä Alfred Hitchcockin (1899–1980) elokuviin. Kuinkahan monessa elokuvassa on viitattu Sergei Eisensteinin (1898–1948) Panssarilaiva Potemkinin (1925) yhteen kohtaukseen, jolla on vakiintunut nimikin: ”Odessan portaat”.

Odessan portaat.

Modernismissa tällaisella viittaamisella tuntuu aina olevan joku syvempi tarkoitus, mutta postmoderni toi mukanaan asenteen, jossa täysin motivoimatontakin viittaamista arvostettiin, ja edelleen hyvin usein kyseenalaistamattomasti – ikään kuin postmodernin tunnusmerkkinä. Toisinaan toki oli kyse siitä, että ironia kohdistui itse viittaamistraditioon. Viittaukset olivat osin menettäneet merkityksensä, mutta ei se, että ylipäänsä viitataan ja että se tunnistetaan yhdeksi taiteen keinoksi. 

Aina silloin tällöin olen pysähtynyt miettimään sitä, miksi viittaaminen edeltävään on arvokasta. Kriitikolla pitäisi kai olla perustelut uskottavasti hallussaan, mutta on tunnustettava, että pohdintani eivät ole koskaan johtaneet kunnolla mihinkään. Arvailuja olen itselleni esittänyt. Se voi olla tapa, jolla taiteilijat kirjoittavat ja maalaavat itsensä osaksi pitkää ja arvokasta perinnettä. Postmodernissa voisi olla jopa päinvastoin: se on tapa, jolla taiteilijat osoittavat kriittistä tietoisuuttaan ja kirjoittavat ja maalaavat itsensä irti perinteestä. Tai sitten voisi ajatella ylevästi: taide on käsittelyt aina ihmiskunnan ikiaikaisia teemoja. Nykytaiteilijat päivittävät näitä teemoja ja tuovat esiin myös väliaikana kertyneen tietoisuuden. Voi kyse olla henkilökohtaisesta ja satunnaisesta suhtautumisestakin: se mikä on joskus jossain museon hämärissä jättänyt syvän vaikutuksen, saattaa vaikuttaa voimakkaasti omaan tekemiseen. 

Kuvataiteissa viittaaminen edeltäjiin on varmaan suosituinta – ja pisimmälle menevää. Kukaan ei Suomessa tunne Caravaggiota (1571–1610) niin hyvin Antero Kahila, kukaan ei Francisco de Zurbaránia (1598–1664) niin kuin Lauri Laine. Kuutti Lavosen töihin ovat vaikuttaneet voimakkaasti sellaiset vähemmän tunnetut barokkimaalarit, joiden nimet kriitikko on ensin opetellut ja sitten jo unohtanut.

Taidenäyttelyyn menee harvoin ilman ennakkoasenteita. ”Puhdas katse” on käytännön toteutuksena mahdoton ajatus. Kaikkea edellä olevaa olin ajatellut mennessäni Jukka Rusasen näyttelyyn. Olin tietoinen siitä, että näyttelyn yksi lähtökohdista oli Rubensin (1577–1640) maalaus Leukippokisen tyttärien ryöstö (1618). Näin Rusanen itse: ”Niissä [maalaustaiteen lihallisissa kompositioissa] on jotenkin räikeästi esillä niin monta ihmisyyden muotoa. On toisaalta nähtävissä kamppailua maailmassa olemisessa, ja toisaalta katseille ja normeille alistumista.” Ja miltei samaan hengenvetoon: ”Toisaalta lähtökuvalla ei ole kovin suurta merkitystä.” 

Jukka Rusanen (s. 1980).

Rubens taitaa siis olla sittenkin Rusaselle vain tekosyy. Näinhän moni taiteilija tuppaa sanomaan. He maalaavat mitä tahansa, katuroskan herättämiä assosiaatioita, satunnaisten kulkureittien valoja ja varjoja sekä myös toistensa herättämiä ajatuksia. 

Kun katsoja menettää viattomuutensa, se on kuitenkin peruuttamatonta. Kun tiedän Rubensin Rusasen lähtökohdaksi, en pääse sitä karkuun. Se on kuitenkin hedelmällinen lähtökohta. Rusanen on kuin maalari, joka peilaa omia tuntemuksiaan ja kokeilunhaluaan suuren mestarin perintöä vasten. Ottaa aihelman sieltä, toisen täältä, ja kokeilee erilaisia tekniikoita tutkiessaan esimerkiksi lihallisuutta ja tapoja ilmaista sitä. Kiinnostava jännite syntyy myös siitä, että kankaita ja virkkauksia yhdistävät kollaasimaiset teokset ovat konventionaalisessa mielessä jotenkin äklöttäviä, kun taas ”puhtaammissa” maalauksissaan Rusanen näyttää, että kyllä hän tarvittaessa osaa käyttää siveltimellä vedettyä piirrosviivaa kuin Marjatta Tapiola konsanaan. Ristiriita on jännittävä. 

Johannes Kangas (s. 1967), Annunciazione.

Katsojan viritys jää myös helposti päälle. Eikä toisaalta syyttä. Johannes Kangas hakee aiheitaan yhtä lailla korkea- kuin populaarikuvaston maailmasta, mutta lähtee sitten viemään sitä omaan suuntaansa. Siellä vilahtelevat klassiset Marian ilmestykset ja madonnat lapsineen sulassa sovussa teollisuusalueitten tuottamien fiilisten kanssa. Hänen pahvimaalauksensa, rullansa ja tulitikkulaatikkonsa ovat myös kuin kannanotto 50-vuotiaan arte poveranmahdollisuuksiin nykymaailmassa. Niissä ei ole mitään anakronistista, vaikka vertaukset historiaan eivät ole haettuja. 

Kirsi Jokelainen (s. 1970), Polttarainen.

Toisen vaihtoehdon maalaustaiteen historiaan tarjoaa samassa tilassa Kirsi Jokelainen. Hän on maalannut sata pientä maalausta, jotka eivät kokonaisuutena noudata mitään tyyliä – kirjo on täysabstraktista naivistiseen esittävään kuvaan. Joku voisi kokea tyylittömyyden haittana, mutta tarjolla on kuin koko maalaustaide ja sen historia pienoiskoossa. Näin maalari voi maalata, mutta näinkin maalari voi maalata. Ylevä ja arkinen esiintyvät tasarivisessä ripustuksessa täysin tasavertaisina.

Julkaistua 658 & 659 & 660 & 661 & 662: Vähentämistä ja lisäämistä & Avaruusgrafiikkaa & Maan ja ilman välissä & Rakennetun ja vapaan ristiriita & Sisäisen näkemyksen kautta

Ja tässä viisi seuraavaa taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999:

Vähentämistä ja lisäämistä

Taidemaalari- ja graafikko Reino Hietanen (1932–14) kuuluu siihen taiteilijapolveen, joka 1960-luvun alussa oli murtamassa modernistisen perinteemme tiukimpia sääntöjärjestelmiä. Maalaustaide on kuitenkin aina ottanut kantaa perinteeseensä, ja niinpä Hietasen tuotannossakin vapaammat muodot ja konstruktiivisuus ovat käyneet omaa ratkaisematonta kamppailuaan.

Hietanen joutui 1960-luvulla Suomeen hyökyaallon tavoin rantautuneen informalismin vaikutuksen alaiseksi, mutta tyylillisesti hän läheni ehkä pikemminkin abstraktia ekspressionismia, ja häntä onkin pidetty jonkinlaisena New Yorkin koulukunnan sukulaissieluna – suomalaisista ajan taiteilijoista ehkä eniten.
 

Reino Hietanen, Maisema, litografia, 1988.

1960-luvun loppupuoli, jota Hietasen teoksissa dominoivat hurjat viivarytmit, oli Hietaselle ennen kaikkea nykyhetkessä elämistä; klassiset maalaukselliset ongelmat saivat ”ratkaisun ajassa”. Teoksia voi pitää maalauksellisten tutkielmien lisäksi voimakkaina yhteiskunnallisina kannanottoina, joissa Hietanen tulkitsee urbaania kiirettä, ahtautta ja lokeroitumista maalauksellisin keinoin.

Rakastetuimpia Hietasen töitä ovat myöhemmät kankaita, liinoja ja vaippoja käsittelevät maagiset teokset. Ja aivan vastaavasti kuin viivamaalauksissaan, haki Hietanen uusissa valoon ja materiaan keskittyvissä tutkielmissaan ratkaisun ajassa. Vaipat muuttuivat arkisemmiksi, eletyn ja koetun elämän kuvauksiksi: mattotelineiksi, pöytäliinoiksi ja räteiksi. Jatkuva heiluriliike vei näin syntyneen asetelmallisuuden kautta jälleen kohti maalaustaidetta ja sen perinteitä.

Hietasen koko tuotantoa leimaa kaksinapainen vähentämisen ja lisäämisen liike, joka saa useita ulottuvuuksia. Vapaa muoto ja struktuuri käyvät taisteluaan, maalaukselliset elementit väliin vähenevät ja väliin lisääntyvät, ja toisinaan tuntuu kuin Hietanen olisi resignoituneena tavoitellut venäläisen avantgarden tyyliin omaa viimeistä maalaustaan.

Imprimo-kokoelmassa on liki neljäkymmentä Hietasen litografiaa 1990-luvulta. Hän palaa usein vanhoihin teemoihinsa, mutta esittäytyy väliin ihan havainnosta tekevänä figuratiivisena taiteilijanakin. 

***

Avaruusgrafiikkaa

Kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) on monipuolinen taiteilija: veistosten, mitalien ja muotokuvien lisäksi hän on tehnyt lito- ja serigrafioita sekä tekstiiliteoksia.

Uransa alkuvuosina hän käytti puuta, kevytbetonia, löytömateriaaleja ja myöhemmin alumiinia, muovia ja pronssia. Tekipä hän hienoja fotomontaasejakin kuvitteellisista julkisista veistoksista. 1970-luvulta lähtien pääasialliseksi materiaaliksi muodostui ruostumaton, haponkestävä teräs. 

Huhtamo on toteuttanut useita kymmeniä julkisia veistoksia ympäri Suomea ja myös ulkomaille – sekä ulko- että sisätiloihin. 

Kari Huhtamon litografia vuodelta 1991.

Huhtamon lähtökohtana on usein luonnossa koettu elämys, joka saa abstraktin ilmiasun. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston teostaan Sulavesi (2000) Huhtamo itse kuvaa ”virtaavana vetenä ja sulavana kevätjäänä”. 

On jopa hieman kansallisromanttisesti sanottu, että Huhtamon taiteessa elää pohjoinen sielunmaisema ja että hopeanhohtoinen teräs olisi muistuma Lapin kirkkaista puroista tai lohen hohtavasta kyljestä – Huhtamo on kotoisin pohjoisesta, vaikka onkin luonut uransa Helsingissä. 

Huhtamon veistoksissa ei useinkaan ole kyse pelkästä veistoksellisia, plastisia arvoja sisältävästä yksittäisestä kappaleesta: Huhtamolle teoksen sijoittuminen tilaan on yhtä tärkeä ulottuvuus kuin veistoksellinen muoto. Esimerkiksi Sulavesi tukee Agoran aulan lasiseinän takana näkyvää järvimaisemaa, sitoo rakennuksen ikään kuin sekä orgaanisesti että konstruktiivisesti ympäröivään luontoon ja vahvistaa luonnon ja rakennuksen vuoropuhelua. 

Huhtamon käsissä kova ja tarkkaan työstetty materiaali luo aina illuusion keveydestä ja henkisistä ulottuvuuksista. Hänen teräskonstruktioitaan on luonnehdittu ”avaruusgrafiikaksi”. Arkkitehti Juhani Pallasmaan mukaan Huhtamon veistokset ovat kuin tilaan tehtyjä piirroksia, eräänlaisia rytmitapahtumia tilassa. 

Huhtamon modernismille on ominaista vapaa ilmaisuvoimainen muotojen tutkiminen. Graafisten vedosten, tekstiiliteosten ja veistosten keskeisiä elementtejä ovat geometriset ja orgaaniset muodot sekä niitä rytmittävät suorat ja kaarevat linjat. 

***

Maan ja ilman välissä

Taidegraafikko Johanna Koistinen (s. 1956) on tehnyt uraa paljon metalligrafiikan parissa, mutta osaava tekijä on hyödyntänyt työssään myös litografiaa. Imprimon paja olikin yhteen aikaan hänelle kuin toinen koti.

Koistisen teoksissa luonto näyttelee usein merkittävintä osaa, varsinkin kasviaiheet, mutta rakkaiksi yleisölle ovat käyneet myös Koistisen kuvaamat herkät ja hauraat linnunpesä. Helsingissä taiteen parissa asuva Koistinen viettääkin kesänsä Kuopion Kärängän puutarhassaan, josta hän ammentaa ideoitaan.

Maanläheinen on Koistisen värimaailmakin: hänen varsinkin sinistä ja ruskeaa mestarillisesti hyödyntävä jälkensä leijuu omassa hitaan mietiskelyn maailmassaan kuin maan ja ilman välivyöhykkeenä. Varsinkin hänen sinisensä on kiehtova, koska jo pelkkä väri kantaa mukanaan myös oudon luonnon- ja kulttuurihistorian kytkennän: sininen on viimeisimpiä värejä, joille länsimaissa on annettu nimi. Varhemmin viitattiin vain taivaaseen tai mereen.

Johanna Koistinen on myös akvatintan ja pehmeäpohjan mestari, Usva, 2011.

On Koistisella mukana ihminenkin, mutta hauraana, tuskin näkyvänä, usein kuin muistona läsnäolosta. Ihmistä edustaa usein käsi, joka uurteineen ja kuvioineen rinnastuu lehtiruotien jo ikään kuin määritelmällisesti graafisen ilmeeseen.
Koistisen tausta ei kuitenkaan ole pelkästään herkässä luonnonhavainnossa. Taiteilijan tytär – hän on rakastetun ja arvostetun taidemaalari ja -graafikko Unto Koistisen (1917–1994) tytär – on kokenut omat taiteelliset vallankumouksensa suomalaisissa avantgardistissa performanssiryhmissä Jack Helen Brut (1983–85) ja Helmut Pantzer (1985–87).
Muistan nuoruudestani myös Koistisen aistivoimaisuuden, esimerkiksi hänen miesten selkiä kuvaavat vahvat teokset. Koistinen teki myös tilaa hyväkseen käyttäviä installaatiomaisia, monille epäortodoksisille pohjille vedostettuja teoksia.
Sittemmin hänen tuotantonsa on keskittyneempää ja kontemplatiivisempaa. Tähän on varmaankin oma osuutensa Koistisen tekniikan kehittymisellä. Hänen hienostunut taituruutensa välineen kanssa alkaa olla virtuoosimaista. Se epäilemättä tarkentaa katsetta ja vie taiteilijan syvemmälle ja syvemmälle…

***

Rakennetun ja vapaan ristiriita

Taidemaalari- ja graafikko Kristian Krokfors (s. 1952) on omien sanojensa mukaan pohjimmiltaan graafikko, mutta grafiikka ja maalaus ovat aina täydentäneet toisiaan hänen urallaan – moni aihelma vaatii vielä kokeilun tai jatkamisen toisella välineellä.
Krokfors on aina ollut kiinnostunut rakennetusta ympäristöstä, ja hänen luonnonmaisemansa, joka alkoi Andalusian vuorenrinteiden oliivipuista, on sekin omalla tavallaan rakennettua.Vaikka Krokfors havainnoi ympäristöään ja tekee luonnoksiakin, hän pitää itseään abstraktikkona. Hänen oudon kaavamainen mutta samalla runollinen ja maisemansa vie ajatukseni usein de Chiricon metafyysiseen maisemaan – vaikka Krokfors sijoittaakin de Chricon ja myös Magritten surrealistiset vaikutteet omaan puberteettiinsa.
Krokfors on pysynyt uskollisena aiheilleen: vuorenrinteet ja kukkulat puineen, anonyymi suurkaupunkimaisema omine rytmeineen ja usein yksinäinen teltta erilaisissa ympäristöissä. 

Kukkulat kiehtovat edelleenkin Kristian Krokforsia. Kaukana (punainen), 2003.

Krokfors ei ole kerronnallinen, hänen pohjavireensä on usein ironinen, mutta ei suoraan osoittelevasti vaan pikemminkin kuivakkaan ovelan brittihuumorin kaltaisesti – hän onkin, toisin kuin useimmat ikätoverinsa, opiskellut Englannissa. Aloitettuaan Taideteollisessa korkeakoulussa hän jatkoi opintojaan sekä Leicester Polytechnicissa ja Croydon College of Artissa. 
Vapauden symbolina teltta vie katsojan mielen eksistentiaaliseen tematiikkaan, ja Krokfors itsekin tarkentaa: ”Olen kiinnostunut omasta suhteestani rakennettuun ympäristöön, sitä minä käyn läpi.” 
Ehkä tässäkin on kyseessä Krokforsille ominainen dualismi. Vuoristot – kuviteltavissa olevine luolineen – ovat primitiivisen asumisen arkkityyppi ja teltta taasen modernin elämän arkkityyppi, liikkuva ja kevyt, kuten Frank Lloyd Wright on todennut. Onpa tämä jännite nähty seksuaalisten vastakohtien jännitteenäkin. Kriitikko ja taiteilijakollega J.O. Mallander kuvasi Krokforsin dualismia osuvasti jo vuonna 1985: ”Hän on taiteilija, joka on sekä runollinen että tarkka, moderni ja arkaainen, romanttinen ja avaruusherkkä.”

***

Sisäisen näkemyksen kautta

Taidegraafikko Kuutti Lavonen (s. 1960) on itse todennut: ”Olen koulutukseltani taidegraafikko ja ensisijaisesti koen itseni piirtäjäksi.” Tähän voisi hyvällä syyllä lisätä vielä taidehistorioitsijankin, sillä Lavonen on paneutunut renessanssin ja barokin taidemaailmaan sellaisella syvyydellä, ettei esimerkiksi hänen väitöskirjatutkimuksensa kohde, barokkimaalari Bernardo Cavallino (1616–1656), taida olla edes nimenä tuttu suurimmalle osalle taiteenharrastajia. 

Lavonen on aina ollut tutkiva taiteilija, mutta hänen taiteensa ei koskaan ole ollut kuivakkaa. Kun luen Lavosen itsensä lauseita hänen tutkimuskohteestaan, tulee veikeästi sellainen olo, että hän kirjoittaisi itsestään, omasta lähestymistavastaan: ”Cavallinon hienovarainen, sisäistynyt tyyli ei ollut eikä ole tulkittavissa naturalismiksi. Anatomian sijaan Cavallino etsii figuuriin tarkkuuden ja näköisyyden psyykkisestä ulottuvuudesta käyttäen apuna ihmisyydestä kertovia myyttejä ja legendoja. Hän ei siis työskennellyt ainoastaan luonnonhavainnon vaan erityisesti sisäisen näkemyksen kautta.” 

Kuutti Lavonen teki 1980-luvulla myös serigrafioita, Camelio, 1987.

Lavonen on kuvannut aina yhtä ja samaa, alituisesti muuttuvaa ja kuitenkin pysyvää: ihmiskasvoja. On itse asiassa aika kummallista, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakennettu tietoisuus siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu. Lavonen onkin itse todennut, että ”inhimillinen viesti välittyy kasvojen ja käsien kautta”. Lavosesta kirjoittaneen Ulla Suortin sanoin: ”Katsoja voi samastua teoksiin, koska niissä kohtaa oman kuvansa: haavoittuvat ja herkät kasvot. On sanottu, että Lavosen enkelit tuntuvat kantavan ihmisten suruja, rakkauksia ja hylätyksi tulemisen tuskaa.” 

Vaikka Lavosen esikuvat olisivatkin tarkkaan ajoitettavissa, on hänen teostensa maailma ajaton, tekisi mieli sanoa: ikuinen. Hän on yhdistänyt ovelalla tavalla renessanssin klassisen estetiikan barokin mukanaan tuomaan aistillisuuteen ja jopa lihallisuuteen.

Julkaistua 615 & Näyttelykuvia 956: Irti säännöistä ja muodoista

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (9/15) ilmestyi juttuni Designmuseon varsin kiinnostavasta näyttelystä Postmodernismi 1980–1995 (30.1.–17.5.)

 

Irti säännöistä ja muodoista

Postmodernismi on ollut vaikea pala suomalaisessa taidekeskustelussa – jopa poliittisessa keskustelussa. Totesihan Perussuomalaisetkin edellisessä vaaliohjelmassaan kohauttavasti: ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” Puolue halusi julkista tukea vain puhtaudelle, ja nimenomaan puhtaalle suomalaisuudelle. 

Postmodernismi ei ollut puhdasta, se sotki säännöistä piittaamatta vaikutteita, se oli leikkisää, joskus ironista – ja aina itsestään tietoista. 

Postmodernismi totesi, että kaikki oli jo tehty kieltäen uskon lineaariseen kehitykseen, valistukseen ja ”suuriin tarinoihin”. Taiteiden väliset rajat rikkoutuivat lopullisesti, ja ennen kaikkea vaarassa oli populaarin ja korkeakulttuurin välinen häilyvä raja. 

Designmuseon näyttely luotaa postmodernismin saapumista Suomeen 1980-luvun alusta. Mukana on muotoilua, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja populaarikulttuuria, sekä kansainvälisiltä tekijöiltä että suomalaisilta pioneereilta. 

Leena Luostarinen (1949–2013), Sfax, 1984. Helsingin taidemuseo.

Näyttely on levoton, mutta mitä muuta se voisikaan olla. On todella kiinnostavaa nähdä, miten samanlainen henkinen viitekehys voi tuottaa niin erilaisia lopputuloksia. Muotoilussa postmodernia henkivä leikkisyys suosii lapsenomaista villiä yhdistelyä, joka saattaa edelleenkin ärsyttää. Esineet eivät vaikuta funktionaalisilta, vaikka sitä vähän ivaillen olisivatkin. Säännöistä piittaamattomuus saattaa tuntua oudolta ihmisestä, joka on lapsuudessaan tottunut aterioimaan modernistisesti vaikkapa Kaj Franckin (1911–1989) Kilta-astiastosta, vailla tarpeetonta ja ylimääräistä. Silti sama ihminen saattaa rakastaa Leena Luostarisen (1949–2013) maalauksia, joissa on vallalla postmodernistinen eklektisyys, eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Luostarisen itämainen romantiikka yhdisti kitschiä ja antiikkia, kulttuurihistoriaa ja populaarikulttuuria mistään piittaamatta – tai piitaten vain omasta tinkimättömästä kauneudentavoittelustaan.
 

Stefan Lindfors (s. 1962), Scaragoo, 1988. Designmuseo.

Designmuseo onkin tehnyt hienon ratkaisun yhdistelemällä epookkia luotaavassa näyttelyssään Alessin kahvikannuja, Inka Kivalon tekstiilejä, Stefan Lindforsin hirviömäisiä veistoksen ja muotoilun sekasikiöitä, Luostarisen ja monen muun kuvataiteilijan – muun muassa Raili Tang, Jarmo Mäkilä, Kuutti Lavonen ja Vertti Teräsvuori – teoksia ja jopa vanhoja Image-lehtiä.
On varmaankin totta, kuten eräässä saliteksteistä todetaan: ”Henkisessä ja aatteellisessa mielessä postmodernismista ei ole paluuta. Identiteetti- ja arvokeskustelu on pysyvästi monipuolistunut.” Juuri siksi on jälleen motkotettava nykyään huolestuttavasta seikasta: museot on ajettu niin ahtaalle, että ne eivät kykene enää vastaamaan tehtäviinsä muistiorganisaatioina. Tämä on selvästikin kulttuurihistoriamme kannalta tärkeä näyttely, ja juuri tällaisista näyttelyistä tulisi aina julkaista kattava ja monipuolinen julkaisu. Kohta näyttely on vain häilyvä muisto ilman kunnon dokumentaatiota.

Julkaistua 609 & 610: Taiteen ja lääketieteen yhdistämät & Kun kompositio on psykologiaa

Eilen oli hauska julkistamistilaisuus. Ortonin eläkkeellä jo pitkään ollut johtava ylilääkäri Pär Slätis (s. 1932) aloitti eläkepäiviensä kunniaksi vakavan taidemaalauksen harrastuksen, ja nyt laitoimme 20 vuoden uran tulokset yksiin kansiin.

Tässä hänen seuraajansa Seppo Seitsalon kanssa kirjoittamani esipuhe:

Taiteen ja lääketieteen yhdistämät

Taiteen myönteisestä vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin ei liene enää epäilystäkään – tämän todentamiseksi on jo olemassa paljon eri alojen tutkimustuloksia.

Potilaiden ja asiakkaiden lisäksi myös lääkärit ovat ihmisiä, joille tuolla hyvää tekevällä vaikutuksella voi olla seuraamuksia. Eikä heidän tarvitse pelkästään olla katsovia ja parhaimmillaan kontemploivia vastaanottajia, vaan he voivat toisinaan itsekin tarttua siveltimeen. 

Näin on tehnyt Ortonin eläkkeellä oleva johtava ylilääkäri Pär Slätis. Olikin varsin hienoa kutsua hänet pitämään näyttelyä Galleria Ortonissa vuonna 2009. 

Matka näyttelystä tähän kirjaan oli luonteva ja lopulta kuin välttämätön. Halusimme näyttää sen, miten sekä lääkärin että taiteilijan katse ja käsi ovat pohjimmiltaan saman humanismin työkaluja. Sekä lääkärille että taiteilijalle toinen ihminen on ammattitaidon mittareista tärkein. Kanssaihmisen ymmärtäminen on elämän ja sen jatkuvuuden ydin. Olkoon tämä kirja yksi esimerkki siitä.

Helsingissä 5.11.2014

Seppo Seitsalo 

professori, Galleria Ortonin johtaja

Otso Kantokorpi 

taidekriitikko, Galleria Ortonin kuraattori

***

Ja alla kirjoittamani johdantoessee. Seitsalo ja Kuutti Lavonen (s. 1960), yksi Slätisin opettajista, kirjoittivat omansa.

Kun kompositio on psykologiaa

Pär Slätis kertoo, että hänen suhteensa taiteeseen on ollut positiivinen koko hänen elämänsä ajan: ”Olen ollut suurkuluttaja.” Slätis on maalannut aktiivisesti viimeiset parikymmentä vuotta, mutta ensimmäinen intohimo taiteen alueella oli musiikki. Slätiksen taiteellisista intohimoista ja paneutumisesta kertoo se, että hän soitti jo koulupoikana toista viulua Vaasan kaupunginorkesterissa ja jatkoi soittamista vielä Helsinkiin opiskelemaan tultuaankin Ylioppilaskunnan Soittajissa, mutta joutui lopettamaan tajuttuaan harjoitusten vievän liikaa aikaa vakavilta opinnoilta – tai toisinpäin: myös ”pultissa istuminen” tuo mukanaan oman vastuunsa ja vaatimuksen sitoutumisesta.

Vastuuntunnon vaatima luopuminen aktiivisesta soittamisesta tuotti Slätikselle tietyn tyhjiön, jolle vastauksena mukaan tuli kuvataide. Ammatti vei Slätiksen usein työmatkoille ulkomaille, ja maailman suuret taidelaitokset tulivat tutuiksi – varsinkin Pariisi, Berliini ja Yhdysvaltain suuret taidekaupungit tarjosivat jatkuvasti virikkeitä. Slätis tosin huomautti haastattelussa, että Yhdysvalloissakin kyse oli usein eurooppalaisesta taiteesta. 

Omassa taiteessaan Slätis onkin ankkuroitunut eurooppalaiseen perinteeseen, mutta ei ole hakeutunut kovin pitkälle aikamatkalle taidehistoriaan – tyypillisten renessanssin tai barokin ihailemisen ja niiden tuomien vaikutteiden sijaan hänen puheessaan kuuluu ja töissään näkyy taidehistoriallisesti tuoreempi ilmaisu: postimpressionismi. Slätis on toki ollut kiinnostunut niistäkin taidesuuntauksista, jotka eivät ole olleet ihan hänen ominta aluettaan ja muistelee muun muassa innostuneena kongressimatkalla näkemäänsä, alun perin vuonna 1937 järjestetyn saksalaisen ”rappiotaiteen” näyttelyn (Entartete Kunst) rekonstruktiota Berliinissä vuonna 1991. 

Slätis itse kertoo, että kun eläkkeelle siirtyminen alkoi lähestyä, hän ilmoitti paria vuotta aiemmin Marjatta-vaimolleen, että alkaa maalaamaan. ”Mikäs siinä”, vastasi ”ymmärtäväinen vaimo”, joka on aina jakanut Slätiksen kanssa taideharrastuksen – mikä muuten näkyy myös varsin hienolla ja harmonisella tavalla heidän kotinsa seinillä Nikkilässä. 

Taiteilija ja hänen taittajansa, toinen taiteilija Timo Setälä (1958).

Slätis onkin sitten jo parinkymmenen vuoden ajan maalannut Helsingin Kaapelitehtaalla Helsingin Taiteilijaseuran järjestämillä kursseilla. 

Slätis ei ole ammattitaiteilija, mutta ei häntä aivan tyypillisenä harrastajataiteilijanakaan voi oikein pitää. Hänelle maalaaminen ei selvästikään ole pelkkää itsensä toteuttamista tai identiteetin rakentamista – tutkija Maaria Lingon sanoin (Elämysten jäljillä, SKS 1998): ”Taiteen tekemisen pakkoa on siis mahdollista tulkita modernin yksilöllistymisen näkökulmasta. Taide voidaan nähdä inhimillisen toiminnan muotona, jonka välityksellä on mahdollista etsiä paikkaansa muuttuvassa maailmassa, rakentaa ja ylläpitää oman yksilöllisyyden ainutkertaista kokemista.” 

Slätiksen tapauksessa kyseessä on yleensä toisen yksilöllisyyden ainutkertainen kokeminen. Hänen kohteensa on yleensä aina ihminen. Slätiksen tapauksessa taide voidaan nähdä samanlaisena humanistisen toiminnan muotona kuin lääkärinammatin harjoittaminen. Slätis ei ole mikään vaihtoehtolääkäri, mutta taiteen kautta hän on voinut syventää sitä tiettyä holistista näkemystä kanssaihmisestä, mikä on leimannut hänen humanistista perusajatteluaan.
Ihminen on holistisesti tarkastellen aina enemmän kuin osiensa summa – yhtälailla lääketieteessä kuin kuvataiteissakin – ja sitä kautta syntyy kiinnostava jännite, koska molemmat alueet ovat joissain vaiheissa tavallaan väistämättä myös holismille vastaisia, reduktionistisia: sekä lääkäri että maalari etsivät usein syy- ja seuraussuhteita, oleellista, keskeistä, ilmiökenttien takana olevia selittäviä ilmiökenttiä. 

Tämän jännitteen Slätis tunnistaa molemmilla alueilla: ”Koen jälkikäteen katsottuna, että maalaaminen ja sen tekninen suoritustapa on suora jatke lääkärin työlle. Yritän selvittää itselleni, minkälainen on minua vastapäätä seisova tai istuva ihminen. Yritän myös selvittää sen, minkälainen rooli hänellä on, miten hän on sen sisäistänyt.” 

Slätis on rutinoitunut ja hyvä piirtäjä, ja hän muistelee, että jo lukion kuvaamataidonopettaja kehotti jatkamaan piirtämistä. Piirtämisestä ei kuitenkaan tullut hänelle taiteellista harrastusta. Hän on kokenut piirtämisen aina helpoksi ja luontevaksi, ja se on nimenomaan näkynyt hänen leipätyössään: ”Olen kouluttanut kirurgeja, ja olen usein huomannut, että yksinkertainen selkeä piirustus vaikka mustalle taululle on aivan erinomainen asia. Jos vaikka luennolla on levotonta, vangitset kuulijat täysin kun piirrät, kun ne seuraavat viivaa.” 

Slätis on ammatissaan piirtänyt pakottomasti, eikä hänen ”ole tarvinnut ahdistua siitä, että onko hän hyvä piirtäjä”. Ei sovi kuitenkaan aliarvioida sitä, miten loputtomat, lihasmuistiin iskostuneet toistot ovat tuottaneet myöhemmälle – ja nyt siis toisin piirtäjälle – sen näennäisen helppouden ja kepeyden, joka hyvää piirustusta aina leimaa. 

Slätis ei juurikaan piirrä havainnosta, vaan palaa kohtaamiinsa ihmisiin muistikuvien kautta. Epäilenkin, että Slätiksellä on vahva eideettinen muisti eli kuvamuisti. Kriitikko Hannu Castrén on kirjoittanut (Kuutti Lavonen. Piirretyt vuodet, Jyväskylän taidemuseo 2014) taidegraafikko Kuutti Lavosesta – joka muuten on yksi Slätiksen opettajista: ”Luovan paineen myötä eideettinen muisti saa mahdollisuuden tulla esille ja määritellä teoksen erityispiirteitä kuin muusien pikalähetti. Voisi jopa ymmärtää niin, että eideettinen muisti osallistuu tekemiseen aika lailla samaan tapaan kuin tajunnanvirta.” 

Slätiksen tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole varmaankaan tajunnanvirrasta, eikä hän myöskään tavoittele tarkkaa naturalistista näköisyyttä vaan jotain taustalla olevaa syvempää: ”Yritän tavoitella sitä, mikä on kulloisenkin kuvattavan henkilön mielentila.” 

Tämä mielentila vaikuttaa Slätiksen mukaan myös värien valintaan ja kompositioon. ”Koen kuvantamisen psykologisena ratkaisuna”, hän toteaa – ja vastaa myöntävästi, kun kysyn, että onko kompositio siis psykologinen valinta. Slätis ei siis rakenna kuvapintaa taidehistoriasta tutuilla konventionaalisilla sommitteluperiaatteilla eikä mieti kuvaa rakentaessaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin kultainen leikkaus. Kuvattavan harmoninen mielentila tuottaa harmoniaa, jännitys jännitteitä, ristiriita ristiriitoja. Slätis ei myöskään kaihda vaikeampiakaan alueita: ”Tosinaan näen ja kuvaan röyhkeyttä, itsevarmuutta, estyneisyyttä.” Tai miten esimerkiksi kuvata vastuullisuutta ja sen tuntemista, kuten maalauksessa Uskonnon johtajat (2013)? 

Samankaltainen välinpitämättömyys taidemaailman sääntöjä kohtaan koskee myös Slätiksen väripalettia, josta hänen kanssamaalarinsa ovatkin joskus todenneet, että ”se ei ole ihan tavanomainen”. Tässäkin saattaa olla kyse siitä, että Slätikselle maalaaminen ei ole pelkkää itseilmaisua, ei pelkästään oman tyylin tai paletin soveltamista eri tilanteissa, ei lempivärejä, ei esimerkiksi ”sinistä kautta”. Hän on matkustellut paljon maailmalla, myös Euroopan ulkopuolella muun muassa Keniassa, Zimbabwessa, Kongossa ja Vietnamissa, joissa on vieraillut maailmalla YK-tehtävissä työskennelleiden lastensa luona, ja sekä piirtänyt että maalannut sikäläisiä ihmisiä. Slätis on värien suhteen tietyllä tavalla realisti: ”Pyrin siihen, että katsoja tunnistaisi värimaailman oikeaksi, assosioidessaan sen aikaisemmin nähtyyn. Nykyihminen on nähnyt niin paljon, että pystyy kyllä selvittämään sen itselleen.” Väriteoriat saavat siis kyytiä eletyn ja koetun, toden elämän tieltä. Eurooppalaiselle modernismille ja varsinkin pohjoismaiselle viileälle ja hillitylle minimalismille tämä saattaa olla vierasta, mutta Slätis ei tunne modernismille ominaista kromofobiaa, värien pelkoa. Jos maailma näyttää tältä, se näyttää tältä. 

Slätikselle se on kuitenkin aina ennen kaikkea ihmisten maailma – oli sitten kyse Vladimir Suslovin konsertista, josta hän halusi tallentaa flyygelin ja ihmisen yhteyden flyygelin kannen heijastuksen kautta, tai ylpeästä afrikkalaisäidistä, joka sai Slätiksen kiinnostumaan siitä, miten äiti olemuksellaan ohjaa pikkupoikaansa markkinapaikalla esiintymiseen ja toimimiseen. Aito humanisti ei tunnusta kulttuurisia hierarkioita – ei sen paremmin lääketieteen kuin taiteenkaan maailmassa – eikä niihin liittyviä kahlitsevia konventioita.

Julkaistua 604: Käden taitaja kirurgiassa ja taiteessa

Rustasin viikolla lehdistötiedotteen. Jakelu oli suppeahko, joten jos joku kollegani tämän huomaa eikä kutsua ole saanut, tervetuloa ensi viikolla julkistamiseen. Pär Slätis (s. 1932) on poikkeuksellisen hieno harrastelijataiteilija.

Käden taitaja kirurgiassa ja taiteessa

Professori Pär Slätis on joskus arvellut, että sekä kirurgit että kuvataiteilijat olisivat onnellisimmillaan saadessaan tehdä käsillään työtä. Työn välitön tulos tuottaa useimmiten tyydytystä. 

Slätis on toiminut Vaasan keskussairaalan kirurgian ylilääkärinä vuosina 1969–74, johtavana ylilääkärinä vuosina 1972–74, HYKS – Kirurgisen sairaalan osaston ylilääkärinä vuosina 1974–84. Sieltä hän siirtyi Invalidisäätiön sairaalaan johtavaksi ylilääkäriksi vuonna 1985, toimitusjohtajana hän oli vuosina 1993–95. Hänen Invalidisäätiöllä toimiessaan sairaala sai nimekseen Invalidisäätiön Sairaala Orton. 

Muotinäytös, 2008, öljy kankaalle.

Jäätyään Ortonista eläkkeelle Slätis sai aikaa omistautua rakkaalle harrastukselleen, taidemaalaukselle. Hän on jo parinkymmenen vuoden ajan maalannut Helsingin Kaapelitehtaalla Helsingin Taiteilijaseuran järjestämillä kursseilla. Hänen kohteensa on yleensä aina ihminen. Slätiksen tapauksessa taide voidaan nähdä samanlaisena humanistisen toiminnan muotona kuin lääkärinammatin harjoittaminen. Taiteen kautta hän on voinut syventää sitä holistista näkemystä kanssaihmisestä, mikä on leimannut hänen humanistista perusajatteluaan. 

Nuoren taiteilijan vaimo ja tytär rannalla, 1999, öljy kankaalle.

Nyt Slätiksen keskeisin tuotanto on koottu yksiin kansiin. Mittavassa taidekirjassa esitellään keskeisin osa hänen parinkymmenen vuoden tuotannostaan. Johdantoesseet ovat kirjoittaneet Slätiksen työn jatkaja Ortonilla, professori Seppo Seitsalo, taidekriitikko Otso Kantokorpi ja kuvataiteilija Kuutti Lavonen. Kirjan ulkoasusta vastaa kuvataiteilija ja graafinen suunnittelija Timo Setälä. 
Kirjan julkistamistilaisuus järjestetään Galleria Ortonissa torstaina 26.2.2015 klo 17.30 (Invalidisäätiö Ortonin kahvila, Tenholantie 10 B).

Julkaistua 506 & Luettua 127: Vaakaa ja vitsaa

Eilen ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/14). Olin kirjoittanut arvostelun kirjasta, joka on ehtinyt innoittamaan – kaikkine puutteineenkin – minua jo yhteen radiokolumniinkin:  

Vaakaa ja vitsaa

  

Virpi Harju (toim.): Oikeuden näyttämöt. Kuvallisuus lainkäytössä.

Valtion taidemuseo / Suomen Lakimiesliitto 2013.

Kaikki tuntevat varmaan yhden oikeuden keskeisistä symboleista, vaa’an. Mutta kuka tuntee liktorin vitsakimpun – tai tietää ylipäänsä, mikä on liktori? Tai entä sitten, kun luovumme normaalista eurosentrisyydestämme ja otamme mukaan vaikka indonesialaisen banianpuun?

Näihin ja moniin muihin kummallisuuksiin antaa vastauksen Lapin yliopiston oikeuslingvistiikan emeritusprofessori Heikki E.S. Mattila, joka on kirjoittanut tuoreeseen Suomen oikeuslaitoksen kuvallista ja esineellistä kulttuuria kartoittavaan kirjaan Oikeuden näyttämöt kiehtovan esseen ’Tuomarinviitasta banianpuun lehviin’. 

Tämä kirja ei ole ensimmäinen aiheestaan. Valtion taidemuseo ja eduskunta julkaisivat yhdessä näyttelyyn liittyvän kirjan Oikeuden kuva (2000) – silloinkin mukana oli tämän kirjan toimittaja, taidehistorioitsija Virpi Harju. Harju on tehnyt hienoa pioneerityötä, ja niinpä taiteenharrastajalle ja -tutkijalle onkin nyt tarjolla tuhti peruskattaus oikeuden kuvallisuutta. 

Oikeuden näyttämöt on kattava, mutta vastenmielisen pönäkkä kirja turhassa arvokkuudessaan: mukana on tietysti julkaisijatahojen johtajien alkulöpinät ja kokosivun kuva hankkeen suojelijasta, presidentti Sauli Niinistöstä. Mutta kun ne on saanut sivuutettua, pääsee itse asiaan Mattilan hienon esseen myötä. Emeritusprofessori on seurannut aikaa. Hän ulottaa aiheensa monenlaiseen oikeuden kuvallisuuteen, myös kuvan ja uusien teknologioiden merkitykseen ja rooliin esimerkiksi todistelussa. 

Kirjan varsinainen pääluku on Harjun käsialaa. Hän on käynyt pedanttisesti läpi kaikki Suomen oikeustalot ja niiden taideaarteet. Teksti jää valitettavasti jonnekin inventaarion ja esseen välimaastoon, ja Harjulle on selvästi käynyt niin kuin tutkijalle usein. Hän on perin juurin ja naiivisti rakastunut lähdeaineistoonsa. Adjektiivivarastokin on jäänyt päivittämättä: tuntuu siltä, että miltei jokainen keskinkertainen muotokuva ja jopa kökkö arkkitehdin harrastuksenaan tekemä ”taideteos” – tarkoitan siis Jorma Salmenkiven viherveistosta Seinäjoen oikeustalossa – on korvaamaton, hienostunut, merkittävä ja arvokas. 

Harju on onneksi ryydittänyt tekstiään kahdella nykytaiteeseen liittyvällä erityistapauksella haastatteluineen. Mukana ovat Miina Äkkijyrkkä, joka teki Iisalmen oikeustaloon railakkaan reliefin, ja vähän yllättäen Kuutti Lavonen, jonka käsialaa ovat Tyrvään Pyhän Olavin kirkon viimeistä tuomiota kuvaavat vaikuttavat seinämaalaukset.
 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.

Kirjassa on myös kattava ja kiinnostava Tuukka Talvion artikkeli oikeusaiheisista mitaleista – kuvitusta olisi tosin saanut olla paljon enemmän. 

Käytetään sitten sitä vaakaa. Metaforaa hyödyntäen toisessa vaakakupissa painavat kirjan pedanttinen paneutuminen aiheeseensa, jotkut varsin tuoreet näkökulmat ja nykytaiteen sitominen mukaan aiheeseen. Toisessa kupissa painavat puolestaan kuvatoimitukseen liittyvät puutteet, Harjun auktoriteettiuskoinen naiivius ja kirjan kaikinpuolinen pönäkkyys. Sitten käytännön vaakatesti: hyllyyn kirja jää, koska pelkästään sen käsikirjastoluonne takaa sen, että tulen epäilemättä avaamaan sen joskus myöhemminkin.

PS. Liktori oli muinaisessa Roomassa virkamiestä suojeleva henkilö, jonka tehtävä oli myös panna täytäntöön virkamiehen määräyksiä.