Julkaistua 815 & 816 & Näyttelykuvia 1061 & 1062: Maulla ja rakkaudella & Ei pelkkä Tuutikki

Ja näin saan täyteen rästit Kirkon ja kaupungin osalta. Tässä ainoat tänä vuonna sinne toistaiseksi kirjoittamani kritiikit. Tuulikki Pietilä loppuu tänään, Sepon kokoelma vähän myöhemmin. Eli sinne vain heti äänestyksen jälkeen! 

Julkaistuissa jutuissa taisi otsikko vaihtua, mutta en nyt jaksa kaivaa esiin lehden käyttämiä.

Maulla ja rakkaudella

Miltei jokaisen taidemuseomme selkäranka muodostuu yhdestä tai useammasta yksityiskokoelmasta. Vaikka taiteenkeräily motiiveineen muuttuu, tuntuu perusrakenne onneksi säilyvän: keräilijät haluavat lahjoittaa kokoelmansa yhteisen hyvän käyttövoimaksi.

Tuorein suurtapahtuma tällä saralla on se, kun kajaanilainen ranskan ja englannin lehtori Tuomo Seppo (s. 1937) lahjoitti liki 2000 teoksen kokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Nyt siitä on esillä ensimmäinen kattaus. 

Pentti Kaskipuro (1930–2010): Omenapuu, 1963. 

Seppo on poikkeuksellinen keräilijä: hän ei tule mahtisuvusta tai ole varakas liikemies. Hän on kerännyt kokoelmansa palkallaan ja joutunut miettimään, että menisikö kahvilan sijasta kotiin keittämään sumpit. 

Kokoelma on häkellyttävän intiimi ja kaunis. Selitys on osin varmaan se, että Seppo on muodostanut keskeisten taiteilijoidensa – Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila ja Nina Terno – kanssa pitkät henkilökohtaiset suhteet ja hankkinut kokoelmaansa sitä kautta outoja helmiä, muun muassa graafikkona tunnetun Kaskipuron harvinaisia maalauksia. 

Hienostuneen maun ja syvän rakkauden yhdistelmä henkii tässä kokoelmassa aivan ainutlaatuisella tavalla. 

Ei pelkkä Tuutikki

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009) teki komean uran, ja hänen tuotantonsa käsittää yli 1400 teosta. Hän testamenttasi kokoelmansa Ateneumille, ja kiitos grafiikan monistettavuuden lahjoitus käsittää miltei koko Pietilän tuotannon. 

Kokoelman nyt tultua esille on sen uutisointi ollut hieman ärsyttävää. Pietilästä on puhuttu siten, että hän olisi tunnettu lähinnä Tove Janssonin (1914–2001) elämänkumppanina ja Tuutikin esikuvana. Näin ei ole. 

Tour de France, 1951.

Pietilä on yksi keskeisimmistä taidegraafikoistamme, ja hänen arvostuksensa on aina ollut korkealla. Selitys on osin se, että Pietilä ei ole ollut suuren yleisön rakastama taiteilija vaan pikemminkin ns. taiteilijoiden taiteilija. Tämä taas selittyy varmaankin sillä, että Pietilä ei luonut mitään tunnistettavaa tavaramerkkimäistä tyyliä, jota olisi vuodesta toiseen odotettu. 

Pietilä oli utelias kokeilija, joka kävi läpi useita tyylisuuntia ja grafiikan erilaisia mahdollisuuksia. Hän uudistui ja muuttui koko ajan – joidenkin maulle ehkä liikaakin. 

Olen nähnyt paljon Pietilän töitä, mutta en koskaan tällä tavalla yhdessä. Kokemus on tavattoman voimakas. Hänen mestaruutensa näyttäytyy näin arvoisellaan tavalla.

Julkaistua 58: Ateneumin italialainen jättilahjoitus esille

Taas on ollut vähän liikaa töitä. Eilen sain kuvataiteen keskusarkistolle tekemäni pitkän ARS 74 -artikelin vihdoin valmiiksi. Eilen oli myös Ateneumin taidemuseon pressi, jossa esiteltiin Rolando Pieraccinin lahjoituskokoelmasta tehtyä näyttelyä ja julkaistiin kattava kokoelmaluettelo. Mutta Kauppalehtihän halusi jutun jo eiliseen lehteen, ja niinpä minun piti hankkia toissapäivänä kirja heti aamulla Ateneumista, kun olin matkalla Ortoniin tapaamaan Immi Piiloa (s. ?) illan avajaisten takia. Ja jutunhan piti olla lehdessä jo puolilta päivin, koska pitäähän lehti ehtiä painaakin. Niinpä jouduin kirjoittamaan sen 23:n bussissa. Matka kesti 27 minuuttia, ja siinä ajassa juttu valmistui. Sitten lähetin sen Ortonin yhteyspäällikön Sirpa Viljasen koneelta muistitikun välityksellä lehteen. Tätä en kerro elvistelläkseni, sillä jokainen ammattijournalisti kirjoittaa tuollaisen vähän yli liuskan ennakkojutun puolessa tunnissa, vaan näyttääkseni sen, miten idioottimaista tämäkin työ toisinaan on. Eikä tällaisilla ennakkojutuilla voi myöhemminkään liikoja elvistellä. Tulipahan tehtyä vain työtä.    

Ateneumin italialainen jättilahjoitus esille

Ateneumin taidemuseon tuorein lahjoituskokoelma antaa hyvän kuvan italialaisen viime vuosisadan modernismin keskeisistä teemoista.

Suomessa jo liki 40 vuota asunut kustantaja ja taiteenkeräilijä Rolando Pieraccini on yhdessä vaimonsa Siv Pieraccinin kanssa lahjoittanut Ateneumin taidemuseolle mittavan kokoelman italialaista 1900-luvun grafiikkaa, johon kuuluu 724 teosta 42 taiteilijalta. Lahjoituksesta on myös järjestetty koko loppuvuoden kestävä näyttely.

Suomalaisessa taide-elämässä Pieraccini on jo pitkään ollut tunnettu henkilö. Hänen kauttaan monet taidegraafikot ovat luoneet suhteita Eurooppaan ja saaneet teoksiaan muun muassa firenzeläisen Uffizin gallerian ja wieniläisen Albertinan kokoelmiin. Pieraccinin oma kustantamo on julkaissut monen suomalaisen taidegraafikon – muun muassa Pentti Kaskipuro (1930–2010) ja Pentti Lumikangas (1926–2005) – tuotannosta kattavia ja painojäljeltään upeita teoksia.

Itse asiassa Pieraccini on se henkilö, joka on yrittänyt juurruttaa suomalaiseenkin taidekirjallisuuteen esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa varsin suositun tavan julkaista grafiikkaa vähän elitistisemmin – muun muassa rajoitettuina painoksina originaalisvedosten kanssa.

Pieraccinin julkaisutoiminta on jäänyt kuitenkin vähän pienemmissä piireissä tunnetuksi. Oletankin – vähän paradoksaalisestikin – että tällä italialaisen taiteen lahjoituskokoelmalla hän tekee suomalaiselle taide-elämälle suuremman palveluksen kuin itse suomalaisen taiteen tukemisella.

Ateneumin taidemuseon johtajan Maija Tannisen mukaan Pieraccinien lahjoituksen myötä museolla ”on nyt tiettävästi suurin italialaisen 1900-luvun modernin grafiikan kokoelma Italian ulkopuolella”. Tämä on jo sellaisenaankin aika komeaa, mutta täytyy muistaa, että italialaisella modernismilla on sotien jälkeen ollut erityisasema suomalaisissa sydämissä. Tätä voi mietiskellä esimerkiksi verratessaan nyt kuvanveistäjä Marino Marinin (1901–1980) graafisia lehtiä Nina Ternon (1935–2003) rakastettuihin hevosaiheisiin veistoksiin. Eikä tällaisissa vaikutteissa ole mitään hävettävää.

  Marino Marini: Rice from the ground like feather'd Mercury... (Henrik IV - osa I), 1977, Rolando ja Siv Pieraccinin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Henri Tuomi.

***

Näyttely on siis vielä katsomatta, mutta kirjan perusteella uskallan todeta syvällä rintaäänellä, että jokaisen taiteenharrastajan olisi syytä nähdä Viiva Italia (1.10.2010–16.1.2011).